Eilispäivän varjo

[paralleelit tangeeraa]

                                                Kuva: Jaakko Salovaara

Maailman rauha.
Moskova lahjoitti Oleg Kirjuhinin veistoksen
Helsingin kaupungille 1990. 

Ääniä!

     Yhteiskunta on kuin eksoottinen, mystinen ja kotoinen metsä, jonka äänistä satunnainen kulkija tunnistaa osan, mutta jonka viestejä kukaan ei täysin ymmärrä. Tuttua ja tuntematonta, turvallista ja pelottavaa, tuulessa kahisevaa.

     Aika ympäröi tarkkailijan; hetken päästä pitäisi selittää kuulemansa eikä kaikkea muista, kaikkea tajua.

     Rohkeimmat yrittävät etsiä totuutta tiheikköjen takaa. Pragmaatikko loikkaa ketterästi polulta toiselle. Opportunisti selittää kaiken parhain päin ajaessaan valtatiellä.

     Äänet ympäröivät.

     Niiden kaiuista syntyy historia.

”Aika on brutaali”, Olavi Paavolainen kirjoitti teoksensa Risti ja hakaristi johdannossa.

     Hän päiväsi esipuheen marraskuulle 1938.

     ”Aika on brutaali – meidän on opittava ajattelemaan brutaalisti. Me elämme Neon-valojen aikaa – emme sulkakynien.” Paavolainen kuuli ääniä, näki näkyjä, maailma kuohui ja poltti illuusiot karrelle.

     Missä on suuri linja? Paavolainen kyseli. Hän oli kauhistunut Saksassa ihastuakseen. Hän oli ihastunut Etelä-Amerikassa kauhistuakseen nykyaikaa.

     ”Mutta Suomessa ollaan rauhallisia”, Paavolainen kirjoitti marraskuussa 1938. ”Häiritsevät paholaiset työnnetään kaikessa hiljaisuudessa ulos ovesta. Suomi luulee ratkaisseensa kaikki kysymykset sovelluttaessaan universumiin sievässä järjestyksessä olevaa sisäpoliittista näkemystään.”

     Antaa muiden sotia, kunhan meillä kaikki on mallillaan, kirjailija ivasi suomalaista käpertymistä aitan polulle. Halkaiskoot muut kallonsa kunhan meillä kaikki on vanhoillaan.

     Esseekokoelman nimi taisi jo olla johtopäätös sellaisenaan: Risti vs. Hakaristi, Kristillisyys vs. Pakanuus, Yksilöllisyys vs. Kollektivismi.

     Ääniä ajassa, ajasta, ajaksi.

     Paavolainen teki johtopäätöksensä ”fascismin” ja ”bolševismin” ääniä kuunnellessa:

     ”Tämä on aikamme 'suuri linja'!

     Vastakkain seisoo kaksi rintamaa. Toinen on diktatorinen, kollektiivinen, biologis-pakanallinen ja nationalistinen – toinen demokraattinen, yksilöllinen, kristillishumanistinen ja kansainvälinen.

     Vastakkain eivät enää seiso punainen ja musta, vaan valkoinen ja musta rintama.”

T.Vaaskivi oli kymmenkunta vuotta Paavolaista nuorempi.

     Hänen älyllinen yltiöpäisyytensä ja melkein kuumehoureinen lyyrisyytensä pyrki sulauttamaan yhdeksi näkemykseksi modernin maailman uusimmat virtaukset, Egon Friedellin sivistyshaaveen ja Oswald Spenglerin pessimistisimmät ennustukset, Freudin ja Jungin raadolliset unet, Einsteinin, Schrödingerin, Heisenbergin ja kumppanien uuden fysiikan, Josephine Bakerin jazztanssin hehkun ja ranskalaisten kubistien kuvapinnat ja kaiken muun sivilisaatiossa ääntä pitävän, modernin ja avant garde kirjallisuuden Woolfesta Joyceen, Andre Gidestä Sherwood Andersoniin.

     Vaaskiven esseerapsodia Huomispäivän varjo ilmestyi vuonna 1938.

     ”Ei ole lainkaan sanottu”, Vaaskivi kirjoitti kirjan päätösosassa, ”että poliittisen Euroopan tähtikuviot muodostaisivat tänä päivänä lopullisen ja säilyvän taivaankarttansa, sillä Rooman Palazzo Venezian, Münchenin Ruskean Talon ja Moskovan Kremlin välillä käy huomaamattoman mutta mahtavan aatteellisen sympatian sähkö. Massa marssii – nimetön, standardisoitu, yksilöinä hävinnyt ja yhdenmukaistettu ruskeapukuinen joukko, joka vyöryy aseistettuna merenä demokraattisen kulttuurin yhä kapenevaa vapaavaltiota kohti.”

     Ääniä: Piave-marssi, Internationaali, Horst Wessel!

     Kollektiivisuus oli uudenlaista pakanuutta. Yksilö uhrattiin johtajalle, idässä ja lännessä, etelässä. Johtajuudesta tuli myytti. Sädekehä joka tappoi varomattomat.

     Vaaskiven ennustus 30-luvun äänien kakofoniaa kuunnellessa:

     ”Yhteys, joka liittää toisiinsa Saksan ja Venäjän, on kenties ratkaisevampi kuin erotus, joka etäännyttää ne toisistaan. Kun XX vuosisadan historia kerran kirjoitetaan, on tulevan tutkijan silmä näkevä identisyyttä siinä, missä me erotamme vain vastakohtia ja ristiriitaa, ja huomaava todellisen rintamajaon kulkevan siellä, mihin meidän poliittisesti niin lyhytnäköinen katseemme ei tavallisesti lainkaan suuntaudu.”

Äänettömyys! Hiljaisuus! Kuolema!

     Noin kolme (3) miljoonaa ukranalaista kuoli nälkään vuosina 1932-33. Se oli harkittu kansanmurha, jonka pani toimeen Stalin ja Neuvostoliiton kommunistipuolue.

     Runsaassa kymmenessä vuodessa Stalin ja Hitler tapattivat yhteensä 14 miljonaa siviiliä. Sotatantereen ulkopuolella, verisillä kentillä. Stalinin osuus murhatyöstä oli kolmannes ja siitä suurin osa kohdistui Ukrainaan, sen läntisiin osiin, kertoo Timothy Snyder järkyttävässä teoksessaan Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin.

     Nälänhädän välineenä Ukrainassa oli, Snyder sanoo, kollektivisoitu ja kehnosti toimiva maatalous, mutta massamurha oli luonteeltaan poliittinen. Moskova keräsi ukrainalaisilta syksyn ja talven 1932-33 aikana kaiken viljan, niin että seuraavalle kesälle ei jäänyt mitään istutettavaa. Jos tilat eivät pystyneet toimittamaan viljaa, niiden piti rangaistukseksi luovuttaa kanat ja kotieläimet äiti-Venäjälle.

     Kun ihmiset kuolivat Ukrainassa nälkään, Stalin sulki rajan Venäjälle estääkseen ”kerjäläisten” maahanmuuton. Ukrainan kaupungit suljettiin niin, että nälkää näkevät maalaiset kuolivat kotikonnuilleen.

     Stalin perusteli rajojen sulkemista väittämällä, että kerjäläiset eivät halunneet leipää vaan yrittivät vastavallankumousta. Stalin selitti ukrainalaisten kurittamisen nationalismin kukistamisella, mutta sanomatta jäi että kurituksen ja tappamisen kohteeksi joutui yhtä lailla venäläisiä, saksalaisia, puolalaisia ja monia muita.

Julkisia ääniä! Lehtimiesten puheita! Totuutta!

     Vai mitä Ukrainasta kerrottiin? Miten länsimaiset journalistit ja poliitikot suhtautuivat Ukrainan nälänhätään ja kansanmurhaan?

     Snyder muistuttaa, että vain walesilainen lehtimies Gareth Jones kertoi suorassa hetkessä omalla nimellään nälänhädästä ja miljoonien kuolemasta. Jones kirjoitti mm. Manchester Guardianiin ja New York Evening Postiin. Jones sai lopulta ikuisen porttikiellon Neuvostoliittoon ja hänen murhattiin jossain Mongolian ja Kiinan rajamailla muutama vuosi myöhemmin. Kenties Neuvostoliiton turvallisuusministeriön toimeksiannosta.

     Muuten lehtimiehet noudattelivat Moskovan virallista linjaa. The New York Timesin vaikutusvaltainen Moskovan kirjeenvaihtaja Walter Duranty kiisti Gareth Jonesin kirjoitukset nälänhädästä pelkkinä kauhukertomuksina. Durantyn mukaan Ukrainassa kärsittiin toki aliravitsemuksesta, mutta ei kuoltu nälkään. Duranty ymmärsi nuoren neuvostovaltion ongelmia niin hyvin, että ”vitsaili” tarpeella rikkoa munia kun munakasta tehdään. Duranty sai kirjoituksistaan Pulitzerin palkinnon.

     Monet lännestä Neuvostoliittoon saapuneet kommunistit kieltäytyivät näkemästä mitä näkivät. Snyderin mukaan mm. kirjailija Arthur Koestler uskoi, että nälkään kuolevat olivat neuvostokansan vihollisia, jotka mieluummin kerjäsivät kuin suostuivat tekemään työtä.

     Ranskalainen poliitikko ja kolminkertainen pääministeri Édouard Herriot saapui Kiovaan elokuussa 1933 viralliselle vierailulle. Snyder kuvaa Herriotia lihavaksi mieheksi, joka mainosti herkuttelujen paisuttamaa olemustaan.

     Kiova laitettiin juhlakuntoon. Kaupunki siivottiin. Kauppojen ikkunoihin tuotiin ruokamääriä, joita paikalliset eivät olleet nähneet aikoihin. Ruoka oli näytillä, ei myytävänä. Poliisit puettiin uusiin kuosiin. Katujen varsille kokoontuneet kansalaiset oli harjoitettu vastanottamaan ranskalainen vieras. Pääkadulle kerättiin autoja ympäri maata kuvastamaan vaurautta ja elämänvilkkautta. Niitä ajoivat paikalliset kommunistikaaderit.

     Herriot ihastui näkemäänsä.

     Hänet vietiin Moskovaan syömään kaviaaria.

     Ranskaan palattuaan Herriot muisteli ukranalaisia kolhooseja, jotka olivat kuin hyvin hoidettuja kukkivia puutarhoja. Moskovassa Pravda kiitteli Herriotin ”rehellisyyttä”.

     Nälkään kuolleet ukrainalaiset vaikenivat.

Puhe on ääntä.

     Sen kuulee helposti, mutta ymmärtäminen on vaikeampaa. Puhe yhdistää kaksi osapuolta, toinen sanoo jotakin, toinen luulee ymmärtävänsä.

     Antony Beevorin mukaan toinen maailmansota oli monien konfliktien yhdistelmä. Menneisyys ja nykyhetki olivat solmussa. Valtiot sotivat toisiaan vastaan, mutta joka puolella oli myös vasemmiston ja oikeiston välisiä selkkauksia.

     Beevor sanoo teoksessa Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi 1920-luvun lopulla joudutti liberaalisten yhteiskuntien kriisiä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseihin perustuva demokraattinen maltillisuus.” Väkivaltaisuudesta tuli ”sankarillista” niin oikealla kuin vasemmalla.

     Saksassa porvaristo kuvitteli hallitsevansa Hitleriä sätkynukkenaan. Saksalaisesta vasemmistosta, joka oli jakautunut katkerasti kahteen vihamieliseen leiriin, ei ollut Hitlerille vastusta.

     Englannissa ja Ranskassa pelättiin uutta sotaa. Kun Hitler osallistui Espanjan sisällissotaan, hän käytti hyväksi demokratioiden sotakammoa: ”Britit pelkäsivät, että Espanjan kriisi voisi aiheuttaa uuden eurooppalaisen konfliktin, kun taas Ranskan tuoretta kansanrintamahallitusta pelotti toimia yksin.”

     Saadessaan tilaa Hitler hamusi sitä lisää.

     Beevor sanoo, että Neville Chamberlainin hallitus halusi edelleen rinnakkaiseloa elpyneen ja uudelleen varustautuneen Saksan kanssa. Monet pitivät natseja suojamuurina bolševismia vastaan. Chamberlain oli Birminghamin entinen ylipormestari, joka uskoi että muilla oli yhtä suoraselkäinen moraali kuin hänellä itsellään. ”Chamberlain oli korkeine kauluksineen, edvardiaasine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuuden.”

     Chamberlain uskoi Hitleriä.

     Brittejä ja ranskalaisia pelotti ajatus uudesta sodasta.

     ”Se, että natsi-Saksan sallittiin liittää Itävalta itseensä maaliskuussa 1938, vaikutti pieneltä hinnalta maailmanrauhasta, etenkin kun itävaltalaisten enemmistö oli 1918 äänestänyt Anschlussin, Itävallan Saksaan liittämisen, puolesta ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivotti natsit tervetulleiksi.”

     Seuraavaksi Hitler totesi haluavansa hyökätä Tšekkoslovakiaan.

     Seuraavaksi... ja sitten tykkien äänet!
     Äänet!

     ”Valtionrajat ovat ihmisen tekemiä ja ihmiset niitä myös muuttavat”, Hitler oli kirjoittanut teoksessaan Taisteluni.

Lähteet:

Antony Beevor: Toinen maailmansota. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi – Uutta maailmankuvaa kohti. Gummerus, 1938.

Timothy Snyder: Bloodlands – Europe Between Hitler and Stalin. The Bodley Head, 2010.

T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia. Gummerus, 1938.