Moraalin symmetria

[sanat sanoja, merkitys]

Kyösti Salovaara 2012, Berliini.
Neuvostosotilaille vuonna 1945 pystytetty muistomerkki.

Joskus, vaikka aika harvoin, tulee perinpohjaisesti miettineeksi kuulemaansa. Sitä että mitä puhuja todella tarkoitti.

     Sanoilla on merkitys, mutta usein sanoja käytetään summittaisesti. Sinne päin. Puhutaan uskomuksella ettei kuulija vaivaudu miettimään mitä sanan sanonut tarkoitti.

     Joskus se on turvallista.

     Joskus se kannattaa, sillä kun rivien välit ovat riittävän syviä, kaikki tulkinnat ovat yhtä mahdollisia. Ei jää kiinni mistään.

     Politiikka ja diplomatia rakastavat rivien välejä.

     ”Tehokkaampaa kuin sodalla uhkaileminen on rauhalla pelottelu. Ettei sitä valittaisi.”

     Kirjoitti Erno Paasilinna mietelmäkokoelmassa Musta aukko (1977).

     Paasilinnan rivien väliin putosi koko humanistinen maailma.

     Mutta mies olikin pessimisti ja kyynikko, jonka maailmankuvassa sota on jatkuva prosessi ja ”rauha on sivutuote”, joka ei koskaan ”pääse nousemaan sodan uhkaksi”.

Optimisti saattaisi ajatella toisinpäin, nurinpäin, hyvin päin.

     Näin teki kenraali Ari Puheloinen rauhoitellessaan Yle radio 1:n Ykkösaamussa viime viikolla (20.3) kuuntelijoita. Puheloinen sanoi ettei Suomea uhkaa mikään. Venäjällä ja Suomella ei ole ristiriitaa.

     Toista on Ukrainassa, Puheloinen jatkoi. Sotilaalliset uhat eivät synny tästä noin vaan. Kenraali vetosi historiaan. Silloin näemme, Puheloinen sanoi historiaan katsoessaan, että sodan syntyminen edellyttää valtioiden välistä ristiriitaa. Sellainen on, pitää olla. ”Jos se ei muuten järjesty, joku saattaa käyttää sotilaallista voimaa.”

     Sanotun merkitys: riidassa on aina kaksi osapuolta. Moraali on symmetristä. Paha on jaettu tasan. Niin myös hyvä. Jos saat iskun poskelle, tarjoa toista läimäytettäväksi.

     Mutta oliko kenraali oikeassa?

     Oliko Itävallan ja Saksan valtioiden välillä oikea ristiriita, kun Hitler anasti Itävallan itselleen? Oliko ristiriita myös Tšekkoslovakiassa ja Puolassa? Pitkin Eurooppaa?

     Oliko moraali symmetristä?

     Paha tasan jaettua?

Louis Bonaparte (Napoleon III) kaappasi vallan Ranskassa joulukuussa 1851 vuodesta 1848 alkaneen kansanvallan sekavan kauden päätteeksi ja käytti kaappauksessaan hyväkseen porvaristoa ja rahvasta keinoilla, joita myöhemmät kirjoittajat ovat verranneet fasismin kaltaiseen kehityskulkuun.

     Karl Marx kirjoitti Louis Bonaparten vallankaapauksesta tuoreeltaan tutkielman, joka julkaistiin New Yorkissa vuonna 1852.

     ”Joutavaa on sanoa”, Marx kirjoitti tutkielmassaan Vallankaappaus Ranskassa 1851 – Louis Bonaparten 18. päivä Brumairekuuta. (Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura 1938.)

     ”Joutavaa on sanoa – niin kuin ranskalaiset sanovat – että kansa joutui äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa. Sellaisilla verukkeilla ei arvoitusta ratkaista, sanotaan asia vain toisin sanoin.”

     Marxin sovinismi saattaa kauhistuttaa, mutta kun sanan lukee niin kuin se on kirjoitettu, ei ajatus poikkea juuri lainkaan kenraali Puheloisen ajatuksesta ja sanasta.

     Että väkivallan uhri on myös itse syyllinen.

     Että moraali on symmetristä.

     Että paha jaetaan tasan.

     Että, niin kuin suomalainen sanoo, sitä saa mitä tilaa.

Napoleonin veljenpoika Louis Bonaparte höynäytti porvareita ja talonpoikia, juoksutti rahvasta kuin pässiä narussa. "Kansanvalta" vaihdettiin yksinvaltaan riemun kiljauksin.

     Marxin teoksen suomennoksessa nimetön esipuheen kirjoittaja pitää vallankaappauksen analyysiä esimerkinä fasistisesta prosessista, jota Marx näin ollen kuvasi ”ennen aikojaan”, kuin ennusteena 1930-luvun tapahtumille.

     Suomennos syntyi 30-luvun lopulla, ennen kuin kukaan tiesi mitä pian oli tapahtumassa, kohta tapahtuisi.

     Myrskyn silmässä tulevaisuus on arvaamaton.

     ”Läheistä sukua fascismille on myös se menettelytapa, jolla Bonaparte vallankaappaustaan valmistelee”, toteaa Akateemisen Sosialistiseuran anonyymi kirjoittaja. ”Byrokratia, poliisi, kirkko, pörssi ja armeija ovat sen varmistettuja tukia, mutta on sillä 'joukkopohjansakin': maaseudun takapajuisin talonpoikaisväestö, jota isänmaallisilla legendoilla johdetaan harhaan, sekä kaupunkien ryysyläisköyhälistöstä organisoidut iskujoukot, joilla terrorisoidaan vastustajat, 'luonnollisesti poliisin suojaamina'.”

     Miksi tämä tuntuu niin tutulta?

     Prosessin kuvaus, hemmetti – ei kai sitä nyt moderniin Venäjään voi soveltaa?

     Ei kai Vladimir Putinia voi pitää Louis Bonaparten käänteisenä inkarnaationa?

     Ei ainakaan farssimaisena henkilönä historiassa.

Näinä päivinä on tapana sanoa ettei Venäjää voi eikä tarvitse ymmärtää. Riittää kun sen kanssa tulee toimeen. Venäjä on käyttäytymistieteilijän ”märkä uni”: maailmanpolitiikan musta laatikko.

     Panu Rajala kierrätti blogiinsa (18.3) Vesa Karosen poimiman sitaatin J. K. Paasikiveltä. Sitaatti kiertyi sittemmin myös Helsingin Sanomiin.

     Paasikiven kerrotaan opettaneen Yhdysvaltojen suurlähettiläälle toukokuussa 1941 Neuvostovenäjää näillä sanoilla:

”Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumaton politiikkansa on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi. He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille, ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa.”

     Blogissaan Rajala ehdotti, että Paasikiven opettavaiset sanat kannattaisi kierrättää Obamalle ja Merkelille.

     Oliko Paasikivi muka noin viisas? Ennalta?

     Jos Paasikivi oli oikeassa, ja jos hän olisi puhunut keskuudessamme kävelevistä oikeista ihmisistä eikä valtiota edustavista toimijoista, olisimmeko suhtautuneet sanottuun yhtä viileästi kuin nyt suhtaudutaan? Jos me kohtaisimme Paasikiven hahmotteleman ihmistyypin, eikö tuntuisi viisaalta ohjata moinen henkilö hyvään hoitoon seinien sisälle, kenties kaltereiden taakse, vaarattomaan ympäristöön?

Niccolò Machiavellin Ruhtinaan (Il Principe 1532. Suom. 1918 ja 1969.) kahdeksannessatoista luvussa kysytään tuleeko (kannattaako) ruhtinaan pitää lupauksensa.

     Ei pidä, Machiavelli vastaa. Siitä ei yleensä ole mitään hyötyä.

     Ruhtinaan pitää kyllä antaa lupauksia ja teeskennellä pitävänsä ne. Hänen pitää teeskennellä olevansa hyveellinen. Hänen pitää näytellä ”armeliasta, uskollista, lempeää, vilpitöntä ja hurskasta”.

     ”Mutta hänen tulee olla siinä määrin itsensä herra, että hän tarpeen tullen voi ja osaa menetellä myös päinvastoin.” (Suom. Aarre Huhtala. WSOY 1969.)

     Machiavelli sanoo, että tärkeintä on se miltä ruhtinas näyttää, ei se mitä hän on: ”Ihmiset arvostelevat yleensä enemmän silmiensä kuin käsiensä kokemusten mukaan, sillä näkemäänhän pystyvät kaikki mutta kosketuksiin pääsevät vain harvat.”

     Viisas ruhtinas ei voi pitää sanaansa, sillä maailma muuttuu siitä kun lupaus annetaan ja sitä paitsi sanassa pysymistä ei voi muutenkaan vaatia, koska ihmiset eivät ole hyviä. Jos he olisivat hyviä, ruhtinaankin pitäisi olla. Mutta koska ihmiset ovat kelvottomia, Machiavelli muistuttaa, eivätkä pidä lupauksiaan johtajalle, ei ruhtinaankaan tarvitse pitää ihmisille antamiaan lupauksia.

     ”... sillä rahvas kiinnittää aina huomionsa vain pintavaikutelmaan ja lopputulokseen, eikä maailmassa ole muuta kuin pelkkää rahvasta.”

     Sanoja ei siis kannata lukea niin kuin ne ovat, vaan niin kuin ne esitetään.

     ”Eräs aikamme ruhtinas, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta, ei koskaan saarnaa muusta kuin rauhasta ja uskollisuudesta, mutta tosiasiassa hän on näiden kummankin leppymätön vihollinen. Jos hän olisikin ottanut nämä ihanteet ohjenuorakseen, ne olisivat jo useaan kertaan vieneet häneltä sekä valtion että arvovallan.”

Uskallan nyt väittää, että ihmiskunnan luoma teknis-humanistinen apparaatti on parasta mihin ihminen on sivistyneenä kollektiivina pystynyt.

     Mutta mihin asti ihminen on yksilönä ja laumana etääntynyt primitiivisestä perimästään? Vai eikö juuri mihinkään?

     Onko teknis-humanistisen apparaatin rinnalla, taustalla, oikeastaan sen sisällä toinen apparaatti, joka ei ole muuttunut lainkaan? Se ihmisen eläimellisempi puoli, siitä johdettu toiminta, prosessi, lauman henki ja haju. Se joka tuottaa rauhan hetkellisen harhan sodan sivutuotteena.

     Niin että onko moraalin symmetria ikiaikainen totuus, jolta ei pidä sulkea silmiään? Eikä se katoa edes pimeänä yönä.

     Jos pahuus jaettiin tasan, niin kenestä meistä on ensimmäisen kiven heittäjäksi?

     Ja edelleen, jos esittäminen on tärkeämpää kuin oleminen, mihin me tarvitsemme parlamentteja? Eikö teatteri aja saman asian?

     Vaikeinta on tietää tässä ja nyt mitä ylihuomenna tapahtuu mutta näytellä vakuuttavasti tietävänsä sen jo tänään.