Espressoa vai kirjoja?

[ajankohtaista höttöä]

                                                                  KS 2014.

SUOMEN ”parasta” blogia kirjoittava Jukka Kemppinen harmitteli muutama aika sitten, että hän ei jaksanut innostua sen päivän kirjoituksessaan ajankohtaiseksi.

     Se ei haitannut Kemppisen lukijoita, koska Kemppisen blogi on yleensä sekä ajankohtainen että avarasti historiaa tulkitseva.

     Mutta pitäisikö kirjallisuutta käsittelevissä pakinoissakin olla ajankohtainen? Ihan ajan hermolla?

     Jos kirjoittaa kaunokirjallisuudesta, sitoutuu väistämättä eiliseen. Tänään ilmestyvä romaani on vähintääkin toissapäivän ”tietoa”, useimmiten toissavuotista tai jopa viime vuosikymmeneltä ja kauempaa.

     Tästä ajatuksesta kirjailijat eivät pidä.

     Tänään kaiken pitää olla hetkessä kiinni kuin tarralappu sikanautapakkauksessa.

OLLAKSENI nyt ajankohtainen kerron viime päivinä syventyneeni enemmän espressokahvin keittämiseen kuin kirjojen lukemiseen.

     Viime perjantaina kansainvälinen kuriirifirma kantoi kotiovelleni uuden espressokeittimen Saksasta. Edellistä keitintä käytin melko tasan 17 vuotta.

     Tuntuu vähän kummalliselta tilata netistä (ja Saksasta) kahvinkeitin, mutta kun sen saa kotiin tuotuna puoleen hintaan, niin miksi ei tilaisi.

     Ensimmäisten päivien jälkeen olen tyytyväinen.

     Uuden keittimen (15 bar paineella) valuttamassa espressossa on syvä crema, se on pehmeää kuin hattara. Höttöä hyvässä mielessä, kielen päällä.

     Mutta ei espresson juominen selitä sitä ettei lukeminen edisty.

JOS SIIS haluaisin olla kirjallisuuden suhteen ajankohtainen ja tapahtumien hermoon tarrautunut, ryhtyisin päivittelemään viime viikolla käytyä keskustelua Helsinkiin suunnitellusta keskustakirjastosta.

     Viime viikolla selvisi etteivät helsinkiläiset paikallispoliitikot kenties saakaan hulppeaan kirjastoonsa saunaa, ja sekös heitä harmitti. Harmittiko kirjastoväkeä? Kenties, en tiedä.

     Koska en tajua mitä tekemistä saunalla ja hyllyihin lainattavaksi asetuilla kirjoilla on keskenään, olen äimän käkenä ja entistä hämmentyneempi kun kuluvalla viikolla Helsingin kirjastoista vastaava lautakunta päätti äänestäen, että sauna tulee sittenkin, hinnalla millä hyvänsä.

     Kenen rahoilla helsinkiläiset leikkivät saunoja kirjastoon rakentaessaan? Missä kulttuurin pihvi? Missä sivistyksen kaipuu?

TAI SITTEN.

     Miten olisi tämä Putous, josta iltapäivälehdet kirjoittivat sivukaupalla ja jonka finaalin laatulehdeksi itsensä brändännyt Helsingin Sanomatkin näyttävästi huomioitsi?

     Mitä Putous ja sen suosio kertoo suomalaisesta todellisuudesta? Pitäisikö olla ylpeä vai surullinen? Tuntea myötäiloa vai myötähäpeää?

     Koska en ole sekuntiakaan tuota mtv:n ohjelmaa katsonut, olen ihan Malmin kuukkelina enkä osaa sanoa mitään myönteistä tästä ohjelmasta tai sen suosiosta. Enkä kielteiseen ryhdy.

     Ilmeisesti se oli tärkeä ajankohtainen ohjelma Suomesta.

     Mtv:n mukaan Putouksen finaalia katseli parhaimmillaan 1,7 miljoonaa suomalaista.

     Haloo - 1,7 miljoonaa suomalaista!

     Ja Putouksen Facebook-sivu tavoitti parhaimmillaan 1,2 miljoonaa Facebook-käyttäjää.

     Varovaisesti uskaltaa todeta, että maailmassa on tärkeitä asioita ja vieläkin tärkeämpiä.

KOKOOMUKSEN ja Tujusen ilmavaivat sivuutan tyynesti.

     Ukrainan tilannetta en pysty ohittamaan.

     Kun joku sanoo jotakin Krimistä, minulle tulee mieleen Krimin sota (1853-56) ja Krimin sodasta lapsuuteni kotikaupunki Kotka.

     Krimin sodan aikana englantilaisten laivasto hävitti nykyisen Kotkan seudulta kaiken rakennetun. Vain yksi rakennus säilyi.

     Jostakin syystä englantilaiset säilyttivät ortodoksisen kirkon.

     Se on nykyisen Kotkan vanhin rakennus.

     Sodan järki ja järjettömyys.

LIPUTTAMATTA mihinkään tuuleen tai kenenkään puolesta, pyrin kuvailemaan Ukrainan ja Venäjän kriisiä lainaamalla Pekka Parkkisen runokoelmaa Tuulia heiluttava puu (Weilin+Göös) vuodelta 1973.

     Sanoinhan jo, että eilispäivän kirjallisuus on tätä hetkeä, enkö?

     Parkkinen kirjoittaa keisarista, joka on ”kärkäs mies” ja joka ”uneksii itselleen taivaan ja maan”. Tiedän, tämä mies muistuttaa Putininia mutta hei, Parkkinen kirjoitti fiktiota neljäkymmentä vuotta sitten.

     No, Parkkisen runossa keisari romauttaa taivaan ja maan meidän niskaamme.

     Sillä:

    keisarilla on pieni ameija

ja omat pienet epäilyksensä

        jotka ovat oikeita.

     Sekin Parkkisen runosta käy selville, ettei keisarin tarvitse lukea muuta ”kuin lakia / sillä keisarin on / valta voima ja kunnia / sumeilematta”.

     Kaikesta huolimatta keisarilla on myös inhimillisiä piirteitä. Hän on kuin kuka tahansa meistä, ja sekös keisaria harmittaa ja siksi hän panee meidät kaikki tilille siitä. Harmituksestaan.

     Lopputulos on apokalyptinen:

kukaan ei tiedä mitä keisari

         suunnittelee

   ei edes keisari itse

mutta kyllä hän taas jonakin päivänä

      lyö meidät ällikällä.

ESPRESSOA vai kirjoja?

     Jostakin syystä lukemattomia kirjojen pino kasvaa pöydälläni, aloitettuja, kesken olevia, aukaisemattomia. Silmiin sattuvia.

     Kuten Sherlock Holmesin seikkailut 2.

     Tai John Careyn What Good Are the Arts?

     Tai C.J. Sansomin Dominion. Ja Martti Linnan Niobe.

     Tai Lee Childin Etsintäkuulutettu. Ja Philip Kerrin Kalpea rikollinen. Kuten myös William Boydin Restless.

     Olenpahan myös lukenut pari sivua Chris Andersonin ja David Sallyn tietokirjaa Numeropeli, missä matemaattisin ”tositiedoin” kumotaan jalkapalloon ja futismatseihin liittyviä myyttejä ja virheellisiä uskomuksia.

     Muuan kirjan paljastamista yllätyksistä on, että yksittäisen jalkapallopelin lopputuloksesta (laajan tilastoaineiston nojalla) puolet perustuu voittavan joukkueen taitoon ja puolet pelkkään sattumaan ja onneen!

OLLAKSENI kirjallisuudelle hellämielinen myönnän kuitenkin ettei espresson ja lukemisen tarvitse olla vaihtoehtoja. Senkin myönnän, että kirjoja lukemalla voi pysytellä ajassaan kiinni, melkein. Siis toissapäivässä.

     Mutta siitä pidän kiinni ettei Helsingin keskustakirjastoon tarvita saunaa eikä suksisauvalainaamoa. Jos nuorisolle pitää rakentaa pelihalli verovaroilla, miksi kutsua sitä ”kirjastoksi”?

     Sitä paitsi: mihin hemmettiin kirjastopalatsia edes tarvitaan jos ja kun kaikki kirjat kohta digitoidaan pilveen?

     Kirjallisuutta kaiketi tarvitaan, mutta mikään ei takaa sen kuolemattomuutta, niin kuin Jean-Paul Sartre ironisoi vuonna 1947.

     ”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkästään viihteeksi”, Sartre kirjoitti teoksensa Mitä kirjallisuus on? viimeisessä kappaleessa, ”yhteiskunta vaipuisi jälleen hetkessä elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.” (Otava 1967,1976.)

     Sittenkin: pitäisikö huolestua?

     Kirjallisuuden puolesta. Sivistyksestä. Ihmisestä.

     Vatsasiipiset ja kalvojalkaiset pärjäävät meittä ja kirjoitta.