Behavioristinen sankari

[maailma on tekoja]

On simppeliä kysyä mikä on taidetta, sanoo John Carey teoksessaan What Good Are the Arts? 

     Kukaan ei ole kuitenkaan löytänyt kysymykseen vastausta. Yksikäsitteisen vastauksen löytäminen on kenties mahdotonta. Kannattaa silti yrittää.

     Taide on ajatus, ei olio.

     Coreyn mielestä on helppo luetella taideteoksia. Ne ovat taidetta, taide on niitä. Paljon vaikeampaa on määritellä sellaista mikä ei ole missään mielessä taidetta. Saalis pakenee vangitsijaansa.

     Näin ollen taiteen arvioimisella ei voi tehdä kovaa tiedettä. Jäljelle jää mielipiteillä leikkiminen, suhteellisuuden hyväksyminen, ominaisuuksien luetteleminen. Hyvästä ja huonosta kiistely.

     Olen vastikään lukenut englantilaisen Lee Childin (oik. Jim Grant, s. 1954) ties monennenko jännärin Etsintäkuulutettu (A Wanted Man 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. Karisto 2013). Kun tämän ja aikaisemmin luetun perusteella yrittää asettaa Childia ja hänen sankariaan Jack Reacheria kirjalliseen koloon, lienee yksinkertaisinta todeta, että Reacher, jos kuka, on ”behavioristinen” sankari.

     Matti Salo käytti muutama viikko sitten tällä palstalla termiä behavioristinen tyyli kuvatessaan Hemingwayn varhaisempaa tuotantoa. Hän huomautti, että Dashiell Hammett oli johdonmukaisemmin behavioristi kuin Hemingway, ja näin varmaankin oli ja on. Kun sitten ajatellaan vaikka Raymond Chandleria, on hänen sankarissaan ja sankarin asenteessa niin paljon runollista ja jopa romanttista realismia ettei tee mieli edes vihjailla behavioristisesta Marlowesta.

     Siten on loogista luonnehtia, että Lee Child muistuttaa prosaistina (tyylissään) Hammettia.

Päällys: www.henrysteadman.com ja iStockphoto

Behavioristinen kirjailija ei psykologisoi eikä ”arvaile” henkilöiden ajatuksilla eikä tuntemuksilla vaan kertoo sen minkä kaikki näkevät katsoessaan tapahtumien kulkua.

     ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” huomautti Jean-Paul Sartre 1940-luvun lopulla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan... Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta...” (Mitä kirjallisuus on? 1948, suom. 1967.)

     Toiminta paljastaa maailman.

     Ihminen paljastuu sen perusteella mitä hän tekee, ei siitä mitä hän ajattelee tai haaveilee tai pelkää. Sartren mukaan kysymys on historian tekemisestä. Toiminnallinen kirjallisuus johdattelee meidät siihen hetkeen ”jolloin täytyy hylätä exis-kirjallisuus ja aloittaa praxis-kirjallisuus”.

     Hyvä on. Olkoon niin.

     Mutta miksi Childin Jack Reacher vaeltaa pitkin Yhdysvaltoja kohdatakseen vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja pelastaakseen heidät pulasta?

     Mikä on liikkeen takana? Miksi Reacher on aina matkalla tullakseen ei-mistään, pyrkiäkseen ei-mihinkään?

     Mikä on se vuoristo, joka hänet on pantu ylittämään?

     Minkä historian tekeminen?

Sehän tässä on hassua, että niin vetävästi ja hyvin ja eleettömästi ja paisuttelematta kirjoitettuja kuin Reacher-tarinat ovatkin ja niin huumaavasti kuin ne viettelevätkin lukijan Reacherin loputtomalle pelastusretkelle, lukija ei jälkeenpäin oikeastaan pysty erottamaan tarinoita toisistaan, tapahtumien luonnetta toisistaan, Reacherin kohtaamia vaikeuksia tai ihmisiä toisistaan.

     Kun näin on, eikä kai muuten voisikaan olla, jäljelle jää yksittäisten tekojen akti, niiden suhde välittömässä hetkessä, niiden ympärillä levittäytyvä maisema jonka aina voi kuvitella ylittävänsä, mutta joka ei koskaan pääty horisonttiinsa.

     Tässä maisemassa entinen sotilaspoliisi ja Irakin-sodan veteraani Reacher (”isokokoinen, metri yhdeksänkymmentäviisi senttiä pitkä”, ”raskastekoinen”, ”tapansa mukaan hieman ruokottomalta ja rähjäiseltä näyttävä”) kulkee kerran liikkeelle pantuna kuin lännenelokuvan sankari, jolla kenties on yksityinen kosto suoritettavanaan, mutta joka siinä ohessa pelastaa tielle sattuvien pikkukaupunkien ihmisiä, joilla usein on vastassaan organisoituja, pahuutta edustavia joukkioita. 

     Yksityinen tahto, kollektiivinen merkitys. Yksityinen pulma, yhteinen moraali.

     Niin että vaikka behavioristinen sankari ilmentää vain tekoja, niiden taustalla täytyy olla myös muuta. Eihän hän muuten ajautuisi vaikeuksiin, etsiytyisi pahan tykö ollakseen hyvä. Samalla kun Reacher edustaa yksilön vapautta absoluuttisimmillaan, hän kantaa olemuksessaan arvokkuutta. Hän on ”päättäväinen, vastuuntuntoinen, tietäväinen ja hyviä huomioita tekevä mies”.

     Kun Reacheria houkutellaan pelastautumaan hengenvaarallisesta ahdingosta, hän sanoo ettei voi paeta, koska silloin hän kuolisi häpeään.

Yleensä Childin tarinat päättyvät hirvittävään verilöylyyn, mutta pitkin tarinaa väkivalta esiintyy vain rakenteellisena uhkana, monesti jopa valtion ja yhteiskunnan organisaatioiden viestittämänä.

     Verilöylyn hetkellä Reacher on tekijä, ei moralisti: ”Reacher ampui häntä oikopäätä Glockilla rintaan. Ja sitten heitä oli seitsemän, sillä laukaus aiheutti hämminkiä, ja hän näki yhden miehen pakenevan käytävässä ja ampui tätä selkään.”

     Mitä Child oikein tarkoittaa?

     Miksi hän pysyttelee niin tiukasti behaviorismissaan?

     Miksi hän ei ota kantaa?

     Miksi englantilainen kirjailija lähettää sankarinsa Amerikkaan?

     Miksi Reacher kulkee eikä sitoudu? Mitä elämää tuo tuollainen on? Pikaruokakahvilat, loputtomat maantiet, merkityksettömät pikkukaupungit keskilännen preerialla, halvat outletit joista Reacher ostaa puhtaita vaatteita entisten likaannuttua, ja sitten joka puolella: pahat ihmiset hyvien kiusana.

     Joskus jopa lännenmies sitoutuu, jää paikalleen, kenties rakastuu, mutta Reacher jatkaa matkaansa. Reacherin hyvät teot paljastavat, että hänellä on inhimillisiä tunteita, mutta toisaalta loputon matka ja ehdoton yksinäisyys karistavat miehestä kaiken tunteellisuuden.

     On epäinhimillistä olla niin karusti hyvä ihminen!

     Olisiko kristus voinut käyttäytyä Reacherin tavoin pelastaessaan ihmisiä ja asettautuessaan vaaraan ja syntipukiksi ja kärsiessään omassa elämässään niin paljon muiden ihmisten syntien puolesta?

                                                    Kyösti Salovaara 2014.