Behavioristinen sankari

[maailma on tekoja]

On simppeliä kysyä mikä on taidetta, sanoo John Carey teoksessaan What Good Are the Arts? 

     Kukaan ei ole kuitenkaan löytänyt kysymykseen vastausta. Yksikäsitteisen vastauksen löytäminen on kenties mahdotonta. Kannattaa silti yrittää.

     Taide on ajatus, ei olio.

     Coreyn mielestä on helppo luetella taideteoksia. Ne ovat taidetta, taide on niitä. Paljon vaikeampaa on määritellä sellaista mikä ei ole missään mielessä taidetta. Saalis pakenee vangitsijaansa.

     Näin ollen taiteen arvioimisella ei voi tehdä kovaa tiedettä. Jäljelle jää mielipiteillä leikkiminen, suhteellisuuden hyväksyminen, ominaisuuksien luetteleminen. Hyvästä ja huonosta kiistely.

     Olen vastikään lukenut englantilaisen Lee Childin (oik. Jim Grant, s. 1954) ties monennenko jännärin Etsintäkuulutettu (A Wanted Man 2012. Suom. Jukka Jääskeläinen. Karisto 2013). Kun tämän ja aikaisemmin luetun perusteella yrittää asettaa Childia ja hänen sankariaan Jack Reacheria kirjalliseen koloon, lienee yksinkertaisinta todeta, että Reacher, jos kuka, on ”behavioristinen” sankari.

     Matti Salo käytti muutama viikko sitten tällä palstalla termiä behavioristinen tyyli kuvatessaan Hemingwayn varhaisempaa tuotantoa. Hän huomautti, että Dashiell Hammett oli johdonmukaisemmin behavioristi kuin Hemingway, ja näin varmaankin oli ja on. Kun sitten ajatellaan vaikka Raymond Chandleria, on hänen sankarissaan ja sankarin asenteessa niin paljon runollista ja jopa romanttista realismia ettei tee mieli edes vihjailla behavioristisesta Marlowesta.

     Siten on loogista luonnehtia, että Lee Child muistuttaa prosaistina (tyylissään) Hammettia.

Päällys: www.henrysteadman.com ja iStockphoto

Behavioristinen kirjailija ei psykologisoi eikä ”arvaile” henkilöiden ajatuksilla eikä tuntemuksilla vaan kertoo sen minkä kaikki näkevät katsoessaan tapahtumien kulkua.

     ”Miten me olisimme voineet ajatella kuvaavaa kirjallisuutta Saint-Exupéryn ja Hemingwayn jälkeen?” huomautti Jean-Paul Sartre 1940-luvun lopulla. ”Meidän täytyy syöstä asiat ja oliot toimintaan... Antakaa salakuljettajan, tullimiehen, partisaanin ylittää vuoristo, antakaa lentäjän lentää sen yllä, ja hetkessä vuoristo nousee esiin näiden toisiinsa liittyneiden tekojen ansiosta...” (Mitä kirjallisuus on? 1948, suom. 1967.)

     Toiminta paljastaa maailman.

     Ihminen paljastuu sen perusteella mitä hän tekee, ei siitä mitä hän ajattelee tai haaveilee tai pelkää. Sartren mukaan kysymys on historian tekemisestä. Toiminnallinen kirjallisuus johdattelee meidät siihen hetkeen ”jolloin täytyy hylätä exis-kirjallisuus ja aloittaa praxis-kirjallisuus”.

     Hyvä on. Olkoon niin.

     Mutta miksi Childin Jack Reacher vaeltaa pitkin Yhdysvaltoja kohdatakseen vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja pelastaakseen heidät pulasta?

     Mikä on liikkeen takana? Miksi Reacher on aina matkalla tullakseen ei-mistään, pyrkiäkseen ei-mihinkään?

     Mikä on se vuoristo, joka hänet on pantu ylittämään?

     Minkä historian tekeminen?

Sehän tässä on hassua, että niin vetävästi ja hyvin ja eleettömästi ja paisuttelematta kirjoitettuja kuin Reacher-tarinat ovatkin ja niin huumaavasti kuin ne viettelevätkin lukijan Reacherin loputtomalle pelastusretkelle, lukija ei jälkeenpäin oikeastaan pysty erottamaan tarinoita toisistaan, tapahtumien luonnetta toisistaan, Reacherin kohtaamia vaikeuksia tai ihmisiä toisistaan.

     Kun näin on, eikä kai muuten voisikaan olla, jäljelle jää yksittäisten tekojen akti, niiden suhde välittömässä hetkessä, niiden ympärillä levittäytyvä maisema jonka aina voi kuvitella ylittävänsä, mutta joka ei koskaan pääty horisonttiinsa.

     Tässä maisemassa entinen sotilaspoliisi ja Irakin-sodan veteraani Reacher (”isokokoinen, metri yhdeksänkymmentäviisi senttiä pitkä”, ”raskastekoinen”, ”tapansa mukaan hieman ruokottomalta ja rähjäiseltä näyttävä”) kulkee kerran liikkeelle pantuna kuin lännenelokuvan sankari, jolla kenties on yksityinen kosto suoritettavanaan, mutta joka siinä ohessa pelastaa tielle sattuvien pikkukaupunkien ihmisiä, joilla usein on vastassaan organisoituja, pahuutta edustavia joukkioita. 

     Yksityinen tahto, kollektiivinen merkitys. Yksityinen pulma, yhteinen moraali.

     Niin että vaikka behavioristinen sankari ilmentää vain tekoja, niiden taustalla täytyy olla myös muuta. Eihän hän muuten ajautuisi vaikeuksiin, etsiytyisi pahan tykö ollakseen hyvä. Samalla kun Reacher edustaa yksilön vapautta absoluuttisimmillaan, hän kantaa olemuksessaan arvokkuutta. Hän on ”päättäväinen, vastuuntuntoinen, tietäväinen ja hyviä huomioita tekevä mies”.

     Kun Reacheria houkutellaan pelastautumaan hengenvaarallisesta ahdingosta, hän sanoo ettei voi paeta, koska silloin hän kuolisi häpeään.

Yleensä Childin tarinat päättyvät hirvittävään verilöylyyn, mutta pitkin tarinaa väkivalta esiintyy vain rakenteellisena uhkana, monesti jopa valtion ja yhteiskunnan organisaatioiden viestittämänä.

     Verilöylyn hetkellä Reacher on tekijä, ei moralisti: ”Reacher ampui häntä oikopäätä Glockilla rintaan. Ja sitten heitä oli seitsemän, sillä laukaus aiheutti hämminkiä, ja hän näki yhden miehen pakenevan käytävässä ja ampui tätä selkään.”

     Mitä Child oikein tarkoittaa?

     Miksi hän pysyttelee niin tiukasti behaviorismissaan?

     Miksi hän ei ota kantaa?

     Miksi englantilainen kirjailija lähettää sankarinsa Amerikkaan?

     Miksi Reacher kulkee eikä sitoudu? Mitä elämää tuo tuollainen on? Pikaruokakahvilat, loputtomat maantiet, merkityksettömät pikkukaupungit keskilännen preerialla, halvat outletit joista Reacher ostaa puhtaita vaatteita entisten likaannuttua, ja sitten joka puolella: pahat ihmiset hyvien kiusana.

     Joskus jopa lännenmies sitoutuu, jää paikalleen, kenties rakastuu, mutta Reacher jatkaa matkaansa. Reacherin hyvät teot paljastavat, että hänellä on inhimillisiä tunteita, mutta toisaalta loputon matka ja ehdoton yksinäisyys karistavat miehestä kaiken tunteellisuuden.

     On epäinhimillistä olla niin karusti hyvä ihminen!

     Olisiko kristus voinut käyttäytyä Reacherin tavoin pelastaessaan ihmisiä ja asettautuessaan vaaraan ja syntipukiksi ja kärsiessään omassa elämässään niin paljon muiden ihmisten syntien puolesta?

                                                    Kyösti Salovaara 2014.

Kevyttä kirjallisuuspuhetta Nobelin varjossa

Kuka vai miten, mitä ja miksi

Tällä viikolla on mukava rupatella dekkareista, koska Aleksis Kiven -päivä meni juuri ja Tukholmassa julkistetaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. 

     Ruotsin akatemia on tottunut yllättämään palkintoa jakaessaan. Joku rohkea veikkasi amerikanjuutalaista proosaa kirjoittavaa Philip Rothia palkinnon saajaksi, mutta eiköhän Roth ole liian suosittu kirjailija, ja sitä paitsi hän kirjoittaa vakavan itseironisia ja loistavia romaaneja kahdeksankymppisenäkin. Amerikkalaisuus ja juutalaisuus eivät ole Ruotsissa eduksi.

     Jos Tukholma haluaisi todella yllättää kirjallisuuden ystävät, Nobel annettaisiin John le Carrélle, mutta voiko palkinnon luovuttaa vakoilukirjailijalle? Jos ei, ja jos nyt ei muutenkaan ole englantilaisen vuoro – britit ovat saaneet Nobelin kirjallisuuspalkinnon melko tiuhaan – niin Sisiliasta löytyisi Andrea Camilleri, Rothia ja le Carréa hieman vanhempi kirjailija, älykkään ja humaanin salapoliisiromaanin taitaja.

     Luulen kuitenkin, että jos ruotsalaiset pohtivat edes unissaan palkinnon antamista dekkarikirjailijalle, heidän tekee mieli antaa se jollekulle pohjoismaiselle kirjailijalle, koska pohjoismaissa kirjoitetaan niin sosiaalista ja melkeinpä sosiologista jännityskirjallisuutta, että myös Östermalmin ja Söderin tädit sen hyväksyvät.

Matti Salo, amerikkalaisen noirin ja vainoharhatrillerin ylivoimainen asiantuntija, kuittasi pari viikkoa sitten kirjojen kalleutta käsittelevän pakinani ehdottamalla, että ottaisin joskus aiheeksi trillerin ja salapoliisiromaanin maagisen suhteen.

     Trillerissä, Matti sanoi, jännitys syntyy epätietoisuudesta ja epävarmuudesta, kun taas dekkarissa ratkotaan arvoitusta: kuka, missä, milloin jne. Matin hypoteesina oli, että kiintoisimmat romaanit ja elokuvat syntyvät silloin kun trillerin ja salapoliisiromaanin ainekset yhdistyvät; kun syntyy esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Kolmas mies, Vertigo tai Chinatown. Tai sellaisia romaaneja, minä lisään, kuin Pitkät jäähyväiset (Raymond Chandler), Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (John le Carré) ja Oikeuden pitkä käsi (Eric Ambler).

     Matin ehdotus jäi nakertamaan mieltä. Kun sitten kysyin häneltä, että miten tuo genre (jännityskirjallisuus, trillerit, salapoliisiromaani jne.) oikein luokitellaan, mikä on päätasoa, mikä rinnakkaista alalajia, Matti väisti kysymyksen heittämällä uuden pallon: Sofi Oksasen romaanissa on kuulemma niin paljon dekkarin aineksia, että sitäkin kannattaisi tutkailla.   Että miten ja miksi vakava romaani ”dekkarisoituu”.

     Kyllä kai, minä ajattelin.

Ymmärrämme hyvin mitä lajityyppejä ja alaheimoja Matti tarkoitti puhuessaan trillereistä ja dekkareista.

     Mutta kun katsoo Wikipediasta, suomeksi tai ulkomaaksi, trillerin (jännityskirjallisuuden, thriller), salapoliisiromaanin (detective fiction, whodunit) tai rikosromaanin (crime fiction, mystery fiction) määrittelyä, tekee mieli lopettaa ”tieteen tekeminen” siihen paikkaan. Soista ja surkeaa, Ihaa sanoisi.

     Jos ei kuitenkaan luovuta, eikä yritä olla liika viisas eikä kadota itseään litterääriin taksonomiaan, uskaltaa turvallisin mielin puhua trillereistä (jännäreistä) ja salapoliisromaaneista (dekkareista) näillä Matin ilmaisemilla intuitiivisillä määritteillä, jotka kuulija hyväksyy. Me kaikki.

     On tietysti harmillista, jos kohta ymmärrettävää, että dekkareiden ja jännäreiden harrastajat nimesivät seuransa kesällä 1984 Suomen dekkariseuraksi, jolloin ”dekkari” on ikään kuin genren päätaso eikä salapoliisiromaanin synonyymi.

     Mutta sen asian kanssa täytyy elää.

     Miltä muuten olisi kuulostanut Suomen rikosromaaniseura tai Suomen trilleriseura tai Suomen salapoliisiromaaniseura? Jännitysromaaniseura?

     Ei niinkään hyvältä.

Olkoon siis, tässä ja nyt trillerit vs. dekkarit eli jännärit vs. salapoliisiromaanit.

     François Truffautin mukaan salapoliisiromaani kysyy että ”mitä” ja ”kuka”, kun taas trillerissä kysytään että ”miten”.

     Tällä periaatteella on helppo luetella salapoliisikirjailijoita: Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Rex Stout, Ellery Queen, Nicholas Blake, Georges Simenon, P.D. James tai Suomessa Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen, Pentti Kirstilä, Leena Lehtolainen, Reijo Mäki ja Risto Juhani. Ja yhtä helposti mieleen tulee trillereiden kirjoittajia: John Buchan, Ian Fleming, Alistair Maclean, Frederick Forsyth, Michael Crichton, Tom Clancy, Ken Follett, John Grisham, Lee Child tai Suomesta Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes.

     Mielenkiintoista on, että Matti Salon ajatusta seuraten lajityyppien ominaisuuksia yhdistävistä kirjailijoista löytyvät ne mielenkiintoisimmat, vaikka totta kai jo edellä luetellut kirjailijat ovat mestareita ja loistavia viihdyttäjiä.

     Jos lähestyy lajityyppejä yhdistäviä ja ylittäviä kirjailijoita dekkareiden suunnalta, löytyy vaikkapa Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Ross Macdonald, Maj Sjöwall & Per Wahlöö, Henning Mankell tai Matti Yrjänä Joensuu ja Matti Rönkä Suomesta. Trillereistä päin tultaessa löytyvät mm. Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré, Len Deighton, Nelson DeMille, Philip Kerr ja vaikkapa Robert Harris.

     Ajatusharjoitusta voi jatkaa loputtomiin ja koetella lukemiaan romaaneja asteikolla dekkari vs. trilleri. Yllättävän usein, ennustan, hyvänä pitämäsi romaani yhdistelee genren alaheimoja. Olen juuri esimerkiksi lukenut Peter Mayn viinitiladekkarin Kriitikko. Se toki yrittää yhdistellä jännityskirjallisuuden lajeja, mutta ainesten sulauttaminen yhteen epäonistuu ja romaani jää lopulta pintapuoliseksi ja sovinnaiseksi. Jälkimaku puuttuu.

Kun kirjailija yhdistelee trillerin ja salapoliisiromaanin aineksia ja teemoja, hän yleensä kuvaa yhteiskuntaa ja yksilön suhdetta sosiaaliseen ympäristöön laajemmin kuin pelkästään toimintaan tai arvoituksen ratkaisemiseen keskittyvä kirjailija.

     Tämä ei tietenkään ole arvoarvostelma. Mutta laveampi kuva on joskus tai yleensä mielenkiintoisempi kuin suppea, vaikka suppeassa kuvassa olisi kuinka paljon tahansa syvätarkkuutta.

     Näin sanoessani saatan tahtomattani ilmaista, että olen ylipäänsä kiinnostunut enemmän yhteiskunnasta kuin yksilöpsykologiasta.

     John Williams huomauttaa teoksensa Into the Badlands (1991) johdannossa, että kun ns. vakava romaani parhaimmillaankin suhtautuu työväestöön joko menneisyyden näkökulmasta tai mikroskoopin lasissa näkyvänä kummallisena ihmislajina, paras jännityskirjallisuus - suunnatessaan sanomansa massoille eikä kirjallisuuspiireille - väistämättä esittää poliittisemman agendan kuin valtavirran vakava kirjallisuus.

     Ironia Williamsin mukaan on siinä, että populaarin kirjallisuuden ja taiteen (esimerkiksi musiikin) arvo yleensä tunnustetaan vasta jälkikäteen. Mestarit, olipa kyseessä Billie Holliday tai Raymond Chandler nostetaan korokkeelle vasta heidän kuoltuaan.

     Pertti Karkama pohti 1970-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnallisen konfliktiromaanin rakenteen suhdetta yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Karkama puhui (Sosiaalinen konfliktiromaani, 1971) autenttisuuden tavoittelusta, problemaattisista sankareista ja kirjailijoista (kuten Toivo Pekkanen, Pentti Haanpää, Väinö Linna) jotka yhtäältä ajautuivat eroon työväenluokasta, mutta eivät silti samaistuneet täysin porvarilliseen yhteiskuntaan. Se näkyi romaanin rakenteessa, niiden sankareissa.

     Karkaman mielestä 50-luvun modernismi antoi sitten periksi vieraantuneelle yhteiskuntailmastolle. Enää ei syntynyt sosiaalisia konfliktiromaaneja. Enää ei tavoiteltu autenttisia arvoja.

     Mutta ajatuksellista (anakronistista) väkivaltaa tehden kysyn: onko paras jännityskirjallisuus aikakakautemme ”sosiaalinen konfliktiromaani”? Ovatko Philip Marlowe, Lew Archer, Martin Beck, Timo Harjunpää ja George Smiley tai Magnus Pym (Täydellinen vakooja) modernin yhteiskunnan Pate Teikkoja? Problemaattisia sankareita?

     Modernismin jälkeinen paluu konfliktien pariin!