Montalbano ja Morse

Sisiliaa. KS 2011.

”JOKAISEN IHMISEN TÄYTYY”, Raymond Chandler kirjoittii esseessään Se murhaa joka osaa (The Simple Art of Murder).

     Siis: ”Jokaisen ihmisen täytyy joskus paeta pois omien ajatustensa kuolettavasta kehästä.”

     Se kuuluu elämänkulkuun. Ja niinpä minäkin ryhdyin joulun molemmin puolin katsomaan DVD:ltä italialaista Montalbano-sarjaa, ties monettako kertaa. Kahdeksantoista elokuvaa tuli katsotuksi.

     Asiaan vaikutti myös samaan aikaan Ylellä pyörinyt kuusiosainen sarja nuoren Montalbanon tarinoita. Tässä rinnalla yhtenä säikeenä kiemurteli nuoresta Morsesta kertova Endeavour, ja sen päälle viime lauantaina alkanut ”vanhan” Morsen elokuvien uusintaesitysten sarja.

     Jotta fiktiivinen, tai fiktiivisen fiktiivinen todellisuus näyttäisi tätäkin kummallisemmalta, ensi sunnuntaina Yle ryhtyy näyttämään ”vanhemman” Montalbanon uusinta tuotantokautta, joka valmistui viime vuonna.

     Kummallista.

     Kiehtovaa että fiktion päälle voi rakentaa uuden fiktion ja saada katsoja, kokija mukaan tällaiseen leikkiin. 

     Vai ihanko totista totta?

EN OSAA SANOA muistuttavatko Andrea Camillerin (s.1925) poliisimies, sisilialainen Salvo Montalbano ja Colin Dexterin (s.1930) oxfordilainen (Endeavour) Morse toisiaan. Jotakin yhteistä heissä on, siitä huolimatta että kirjailijoiden kirjoitustyyli on aika lailla erilainen, jos kohta, nyt huomaan, molemmilla kirjailijoilla on aikamoinen taipumus hieman outoon huumoriin. TV-elokuvissa ei tuo huumori pääse kummankaan kohdalla täysin esille.

     Yhteistä on Montalbanon ja Morsen piittaamattomuus lainkäytön normeista, pykälistä ja proseduureista. Molemmat poliisimiehet selvittelevät rikoksia satunnaiselta näyttävän, melkeinpä kaaosmaisesti poukkoilevan intuitionsa avulla, tosin käyttäen hyväkseen poliisiorganisaatiota rutiinityöhön. Montalbanoa ja Morsea yhdistää se etteivät he usko ensisilmäyksellä näkemäänsä.

     Sekin näitä miehiä yhdistää, että nautinnonhalu ohjattelee heidän arkipäiväänsä. Montalbano ei voi vastustaa hyvää ruokaa eikä kävellä meren antimista valmistetun pastalounaan ohi. Morse pystyy ajattelemaan vasta saatuan tuopin tai pari ja juotuaan viskiä sen päälle.

     Oikeassa elämässä Montalbano ja Morse istuisivat elinkautista rikottuaan lukemattoman monia lakipykäliä rikoksia ratkaistessaan. Mutta jos he olisivat käyttäytyneet niin kuin lainkuuliaisen poliisin pitää käyttäytyä, moni rikos olisi jäänyt selvittämättä.

     Tässä kohdataan fiktion ja todellisuuden välinen ristiriita, paradoksi johon ei liene ratkaisua. Sen minkä sallimme fiktion poliiseille, kiellämme jyrkästi todellisen poliisityön tekijöiltä.

ENSIMMÄINEN MONTALBANO-ELOKUVA esitettiin keväällä 1999. Se perustui vuonna 1996 ilmestyneeseen romaaniin Il ladro di merendine . Ensimäinen Morse tuli vuonna 1987 ja se perustui vuonna kuusi vuotta aikaisemmin julkaistuun romaaniin The Dead of Jericho.

     On vaikea, mahdoton (ja epäoleellista?) miettiä olisiko kummastakaan sarjasta tullut niin suosittua, jos Montalbanoksi ja Morseksi olisi valikoitunut vähemmän karismaattiset näyttelijät kuin Luca Zingaretti (s. 1961) ja John Thaw (1942-2002). Yhtä merkittävää oli Zingarettia ja Thawta sparraavien sympaattisten sivuosanäyttelijöiden katras, sekä Sisialiassa että Oxfordissa. Eipä Nuoresta Montalbanosta eikä Endeavourista tavoittanut tuollaista karismaa, ei ainakaan vielä.

     Montalbanoja katsoessa huomaa, että Zingaretti ikään kuin ”varasti” muutaman ensi jakson kuluessa koko elokuvan; tarina alkaa muotoutua hänen (ja kanssanäyttelijöiden) personallisuutensa ympärille. Sama taitaa käydä Morselle, sillä viime lauantaina esitetty The Dead of Jericho (Rantakadun surmat) alkoi mitäänsanomattomasti ja sotkuisesti, vaikka filmin käsikirjoituksen oli laatinut Anthony Minghella, sittemmin elokuvantekijänä kovasti mainetta luonut ohjaaja. Mutta jo tämän ensimmäisen Morse-elokuvan loppupuolella John Thaw otti koko ruudun hallintaansa.

     En tiedä onko ihmisiä, jotka eivät pitäisi Montalbanon ja Morsen ihmiskuvasta, persoonasta. Varmaankin on. Itseäni kuitenkin molemmissa miehissä kiehtoo oikukas älykkyys, hieman eksyksissä olo arkipäivän todellisuudessa ja jopa intellekti öykkärimäisyys, joka peittää syvällä virtaavan inhimillisyyden.

ANDREA CAMILLERIN TARINOISSA on monia teemoja ja yksityiskohtia, joita voisi vetää esille ja ryhtyä analysoimaan.

     Yksi semmoinen ja kovasti inhimillinen on iäkkäiden ihmisten, vanhusten osallistuminen rikosten selvittämiseen. Yleensä he ovat syrjässä ja heitä pidetään kummajaisina, joiden luokse poliisin ei kannattaisi mennä; joiden toisinaan sekavia puheita tai havaintoja poliisien en kannattaisi noteerata.

     Mutta Montalbano menee heidän luokseen ja uskoo heitä. Syrjässäkin elämä näkyy ja sieltäkin voi tehdä oikeita havaintoja.

CAMILLERIN ROMAANIEN VILLIN huumorin uskaltaa kai sanoa kumpuavan sisilialaisesta maaperästä, karun ja rehevän vaihtelusta, toki muistaen että Camilleri on intellektuaalinen kirjoittaja.

     Tv-elokuvissa Camillerin ”villiä” ja roisia ilmaisuja hyödyntävää puheenpartta on hieman siloiteltu.

     Siksi, siksipä juuri ja ensi sunnuntaita odotellessa, laitan tähän pienen lainauksen romaanista Yön tuoksu (WSOY 2010. Alkuteos 2001. Suom. Helinä Kangas.) Tässä kohtauksessa vihainen poliisipäällikkö on yrittänyt tavoittaa Montalbanoa, ja puhelimeen vastannut Catarella kertoo Montalbanolle, millaisin sanankääntein poliisipäällikkö tavoitteli Catarellan ”esikoismiestä”:

”Esimiestä, Cataré.”

     ”No, sama se, herra komisario, kunhan päästään ymmyrkäisyyteen. Minä valkaisin asiaa, että apulaiskomisario Augello aikoo avioon ja on nyt levossa sen takia. Ja tiedättekö, mitä herra ja poliisipäällikkö siihen vastasi? 'Vitut minä siitä!' Ihan sanaseltaan niin se sanoi, komisario! No minä siihen, että kun kerran Faziokin on ulostettuna, niin minua esikoisempaa miestä ei nyt ole. Sitten se kysyi, mikä minun nimeni on, ja minä vastasin että Catarella ja se sanoi. 'Kuulehan, Santarella', ja minä korjaamaan että 'ei kun Catarella'. Ja arvatkaapa, mitä herra ja poliisipäällikkö siihen tuumasi? 'Vitut minä sinun nimestäsi!' Noin vain. Ihan poissa Jumalan armosta se oli, herra ja poliisipäällikkö.”

Luca Zingaretti ensimmäisessä Montalbanossa.
RAI. Ohjaus Alberto Sironi.

John Thaw ensimmäisessä Morsessa.
ITV. Ohjaus Alastair Reid.

__________________________________________________________________

Komisario Montalbano, 9. tuotantokausi: Angelikan hymy. YLE TV1 sunnuntaina 12.1.2014 klo 21.50

Ylikomisario Morse, 1. tuotantokausi, uusinta: Nicholas Quinnin hiljainen maailma. YLE TV1 lauantaina 11.1.2014 klo 22.00.

Veden muoto, elämän jälki

                                                                   Jaakko Salovaara 2013.

Ihailen kahden ”teoksen” nimeä. 
     Kunpa minä olisin keksinyt ainakin toisen niistä.

     Sekä Andrea Camillerin Montalbano-romaani (ja tv-elokuva) Veden muoto että Penjami Lehdon blogi Jäljen ääni kertovat yksinkertaisen ”asian”, mutta tarkemmin ajatellen ne ovat täynnä mystiikkaa ja vertauskuvallisuutta.

     Veden muoto on ilmeisesti elämän vertauskuva; se, vesi on kaikkialla, mutta ei voi mennä mihin tahansa. Se muuttuu, pysyy paikallaan, valtaa alueita joita sen ei haluta valtaavan. Veden muodon tavoittaminen on yhtä vaikeaa kuin elämän ja elämän muodon tavoittaminen. Sitä voi yrittää, mutta jo aloittaessaan tietää epäonnistuvansa, saavansa paperille vain likiarvoja, aavistuksia. Ja kun riittävän kauan yrittää, vesi on valunut pois, kuivassa maassa näkyy ehkä sen jälki, ei muuta.

     Penjami Lehdon Jäljen ääni lähestyy elämää toisesta suunnasta. Kokemuksesta käsin – tai oikeastaan kokemuksen kokemuksesta, sillä sanoohan blogin kirjoittaja, että kun kirjan lukeminen jättää jäljen lukijaansa, niin siitä kirjoittava ihminen pyrkii sitten antamaan lukukokemukselle äänen, ainutkertaisen äänen jollaisista ihmisten kulttuuri syntyy, on olemassa.

     Elämällä on jälkensä, niin kuin vedellä muotonsa.

Vettä voi kauhaista kouraansa, mutta ei se siinä pysy.

     Katselen kuin pisarat valuvat sormien välistä. Maa kastuu.

     Joki virtaa merelle päin, mereen. Viisaat sanovat ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Jotkut kuitenkin yrittävät ja väittävät onnistuneensa.

     Enpä tiedä.

Kirjailijakin kertoo mitä joen varrella tapahtui. Hän elää joen mukana ja virta vie merelle. Siiheen suuntaan. Tarinaa akanvirrassa.

     Koska hän on kirjailija, hän tekee taikatempun. Hän kirjoittaa romaanin tai runon, ja se on ikään kuin pysäytetty kuva joesta, elämästä, kuiviin valuvasta kouraisusta.

     Koska romaanin voi lukea yhä uudestaan, yhä uudet ihmiset, jopa sukupolvet voivat lukea saman romaanin (toki kukin omalla tavallaan), syntyy illuusio että samaan jokeen voi sittenkin astua toisen kerran, jopa kolmannen.

     Tämä on hauska ajatus Herakleitoksen kumoamiseksi.

Kun raapaisee kepillä hiekkamaata, ääni kuuluu. Raapaisun ääni, häiriö tasapainossa.

     Kun lukee kirjan, se jättää jäljen lukijaansa, sanoi Penjami Lehto.

     Mutta onko sillä jo silloin ääni, vai vasta sitten kun lukemisen kokemus kerrotaan muille?

     Eikö lukija, jokainen meistä, käy sisäistä dialogia itsensä kanssa, äänessä äänettömänä?

     Mutta onko äänetön ääni sittenkään olemassa?

     Tuleeko siitä ”ääni” vasta kun kerron sinulle miltä elämäni tuntuu?

     Jos niin on, mitä se sitten on kun keskustelen itseni kanssa?

Vedellä on muoto, elämällä jälki, jäljellä ääni.

Kevyttä kirjallisuuspuhetta Nobelin varjossa

Kuka vai miten, mitä ja miksi

Tällä viikolla on mukava rupatella dekkareista, koska Aleksis Kiven -päivä meni juuri ja Tukholmassa julkistetaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja. 

     Ruotsin akatemia on tottunut yllättämään palkintoa jakaessaan. Joku rohkea veikkasi amerikanjuutalaista proosaa kirjoittavaa Philip Rothia palkinnon saajaksi, mutta eiköhän Roth ole liian suosittu kirjailija, ja sitä paitsi hän kirjoittaa vakavan itseironisia ja loistavia romaaneja kahdeksankymppisenäkin. Amerikkalaisuus ja juutalaisuus eivät ole Ruotsissa eduksi.

     Jos Tukholma haluaisi todella yllättää kirjallisuuden ystävät, Nobel annettaisiin John le Carrélle, mutta voiko palkinnon luovuttaa vakoilukirjailijalle? Jos ei, ja jos nyt ei muutenkaan ole englantilaisen vuoro – britit ovat saaneet Nobelin kirjallisuuspalkinnon melko tiuhaan – niin Sisiliasta löytyisi Andrea Camilleri, Rothia ja le Carréa hieman vanhempi kirjailija, älykkään ja humaanin salapoliisiromaanin taitaja.

     Luulen kuitenkin, että jos ruotsalaiset pohtivat edes unissaan palkinnon antamista dekkarikirjailijalle, heidän tekee mieli antaa se jollekulle pohjoismaiselle kirjailijalle, koska pohjoismaissa kirjoitetaan niin sosiaalista ja melkeinpä sosiologista jännityskirjallisuutta, että myös Östermalmin ja Söderin tädit sen hyväksyvät.

Matti Salo, amerikkalaisen noirin ja vainoharhatrillerin ylivoimainen asiantuntija, kuittasi pari viikkoa sitten kirjojen kalleutta käsittelevän pakinani ehdottamalla, että ottaisin joskus aiheeksi trillerin ja salapoliisiromaanin maagisen suhteen.

     Trillerissä, Matti sanoi, jännitys syntyy epätietoisuudesta ja epävarmuudesta, kun taas dekkarissa ratkotaan arvoitusta: kuka, missä, milloin jne. Matin hypoteesina oli, että kiintoisimmat romaanit ja elokuvat syntyvät silloin kun trillerin ja salapoliisiromaanin ainekset yhdistyvät; kun syntyy esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Kolmas mies, Vertigo tai Chinatown. Tai sellaisia romaaneja, minä lisään, kuin Pitkät jäähyväiset (Raymond Chandler), Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (John le Carré) ja Oikeuden pitkä käsi (Eric Ambler).

     Matin ehdotus jäi nakertamaan mieltä. Kun sitten kysyin häneltä, että miten tuo genre (jännityskirjallisuus, trillerit, salapoliisiromaani jne.) oikein luokitellaan, mikä on päätasoa, mikä rinnakkaista alalajia, Matti väisti kysymyksen heittämällä uuden pallon: Sofi Oksasen romaanissa on kuulemma niin paljon dekkarin aineksia, että sitäkin kannattaisi tutkailla.   Että miten ja miksi vakava romaani ”dekkarisoituu”.

     Kyllä kai, minä ajattelin.

Ymmärrämme hyvin mitä lajityyppejä ja alaheimoja Matti tarkoitti puhuessaan trillereistä ja dekkareista.

     Mutta kun katsoo Wikipediasta, suomeksi tai ulkomaaksi, trillerin (jännityskirjallisuuden, thriller), salapoliisiromaanin (detective fiction, whodunit) tai rikosromaanin (crime fiction, mystery fiction) määrittelyä, tekee mieli lopettaa ”tieteen tekeminen” siihen paikkaan. Soista ja surkeaa, Ihaa sanoisi.

     Jos ei kuitenkaan luovuta, eikä yritä olla liika viisas eikä kadota itseään litterääriin taksonomiaan, uskaltaa turvallisin mielin puhua trillereistä (jännäreistä) ja salapoliisromaaneista (dekkareista) näillä Matin ilmaisemilla intuitiivisillä määritteillä, jotka kuulija hyväksyy. Me kaikki.

     On tietysti harmillista, jos kohta ymmärrettävää, että dekkareiden ja jännäreiden harrastajat nimesivät seuransa kesällä 1984 Suomen dekkariseuraksi, jolloin ”dekkari” on ikään kuin genren päätaso eikä salapoliisiromaanin synonyymi.

     Mutta sen asian kanssa täytyy elää.

     Miltä muuten olisi kuulostanut Suomen rikosromaaniseura tai Suomen trilleriseura tai Suomen salapoliisiromaaniseura? Jännitysromaaniseura?

     Ei niinkään hyvältä.

Olkoon siis, tässä ja nyt trillerit vs. dekkarit eli jännärit vs. salapoliisiromaanit.

     François Truffautin mukaan salapoliisiromaani kysyy että ”mitä” ja ”kuka”, kun taas trillerissä kysytään että ”miten”.

     Tällä periaatteella on helppo luetella salapoliisikirjailijoita: Arthur Conan Doyle, Agatha Christie, Dorothy L. Sayers, Rex Stout, Ellery Queen, Nicholas Blake, Georges Simenon, P.D. James tai Suomessa Pirkko Arhippa, Outi Pakkanen, Pentti Kirstilä, Leena Lehtolainen, Reijo Mäki ja Risto Juhani. Ja yhtä helposti mieleen tulee trillereiden kirjoittajia: John Buchan, Ian Fleming, Alistair Maclean, Frederick Forsyth, Michael Crichton, Tom Clancy, Ken Follett, John Grisham, Lee Child tai Suomesta Taavi Soininvaara ja Ilkka Remes.

     Mielenkiintoista on, että Matti Salon ajatusta seuraten lajityyppien ominaisuuksia yhdistävistä kirjailijoista löytyvät ne mielenkiintoisimmat, vaikka totta kai jo edellä luetellut kirjailijat ovat mestareita ja loistavia viihdyttäjiä.

     Jos lähestyy lajityyppejä yhdistäviä ja ylittäviä kirjailijoita dekkareiden suunnalta, löytyy vaikkapa Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Ross Macdonald, Maj Sjöwall & Per Wahlöö, Henning Mankell tai Matti Yrjänä Joensuu ja Matti Rönkä Suomesta. Trillereistä päin tultaessa löytyvät mm. Eric Ambler, Graham Greene, John le Carré, Len Deighton, Nelson DeMille, Philip Kerr ja vaikkapa Robert Harris.

     Ajatusharjoitusta voi jatkaa loputtomiin ja koetella lukemiaan romaaneja asteikolla dekkari vs. trilleri. Yllättävän usein, ennustan, hyvänä pitämäsi romaani yhdistelee genren alaheimoja. Olen juuri esimerkiksi lukenut Peter Mayn viinitiladekkarin Kriitikko. Se toki yrittää yhdistellä jännityskirjallisuuden lajeja, mutta ainesten sulauttaminen yhteen epäonistuu ja romaani jää lopulta pintapuoliseksi ja sovinnaiseksi. Jälkimaku puuttuu.

Kun kirjailija yhdistelee trillerin ja salapoliisiromaanin aineksia ja teemoja, hän yleensä kuvaa yhteiskuntaa ja yksilön suhdetta sosiaaliseen ympäristöön laajemmin kuin pelkästään toimintaan tai arvoituksen ratkaisemiseen keskittyvä kirjailija.

     Tämä ei tietenkään ole arvoarvostelma. Mutta laveampi kuva on joskus tai yleensä mielenkiintoisempi kuin suppea, vaikka suppeassa kuvassa olisi kuinka paljon tahansa syvätarkkuutta.

     Näin sanoessani saatan tahtomattani ilmaista, että olen ylipäänsä kiinnostunut enemmän yhteiskunnasta kuin yksilöpsykologiasta.

     John Williams huomauttaa teoksensa Into the Badlands (1991) johdannossa, että kun ns. vakava romaani parhaimmillaankin suhtautuu työväestöön joko menneisyyden näkökulmasta tai mikroskoopin lasissa näkyvänä kummallisena ihmislajina, paras jännityskirjallisuus - suunnatessaan sanomansa massoille eikä kirjallisuuspiireille - väistämättä esittää poliittisemman agendan kuin valtavirran vakava kirjallisuus.

     Ironia Williamsin mukaan on siinä, että populaarin kirjallisuuden ja taiteen (esimerkiksi musiikin) arvo yleensä tunnustetaan vasta jälkikäteen. Mestarit, olipa kyseessä Billie Holliday tai Raymond Chandler nostetaan korokkeelle vasta heidän kuoltuaan.

     Pertti Karkama pohti 1970-luvun alussa suomalaisen yhteiskunnallisen konfliktiromaanin rakenteen suhdetta yhteiskunnan luokkarakenteeseen. Karkama puhui (Sosiaalinen konfliktiromaani, 1971) autenttisuuden tavoittelusta, problemaattisista sankareista ja kirjailijoista (kuten Toivo Pekkanen, Pentti Haanpää, Väinö Linna) jotka yhtäältä ajautuivat eroon työväenluokasta, mutta eivät silti samaistuneet täysin porvarilliseen yhteiskuntaan. Se näkyi romaanin rakenteessa, niiden sankareissa.

     Karkaman mielestä 50-luvun modernismi antoi sitten periksi vieraantuneelle yhteiskuntailmastolle. Enää ei syntynyt sosiaalisia konfliktiromaaneja. Enää ei tavoiteltu autenttisia arvoja.

     Mutta ajatuksellista (anakronistista) väkivaltaa tehden kysyn: onko paras jännityskirjallisuus aikakakautemme ”sosiaalinen konfliktiromaani”? Ovatko Philip Marlowe, Lew Archer, Martin Beck, Timo Harjunpää ja George Smiley tai Magnus Pym (Täydellinen vakooja) modernin yhteiskunnan Pate Teikkoja? Problemaattisia sankareita?

     Modernismin jälkeinen paluu konfliktien pariin!