Veden muoto, elämän jälki

                                                                   Jaakko Salovaara 2013.

Ihailen kahden ”teoksen” nimeä. 
     Kunpa minä olisin keksinyt ainakin toisen niistä.

     Sekä Andrea Camillerin Montalbano-romaani (ja tv-elokuva) Veden muoto että Penjami Lehdon blogi Jäljen ääni kertovat yksinkertaisen ”asian”, mutta tarkemmin ajatellen ne ovat täynnä mystiikkaa ja vertauskuvallisuutta.

     Veden muoto on ilmeisesti elämän vertauskuva; se, vesi on kaikkialla, mutta ei voi mennä mihin tahansa. Se muuttuu, pysyy paikallaan, valtaa alueita joita sen ei haluta valtaavan. Veden muodon tavoittaminen on yhtä vaikeaa kuin elämän ja elämän muodon tavoittaminen. Sitä voi yrittää, mutta jo aloittaessaan tietää epäonnistuvansa, saavansa paperille vain likiarvoja, aavistuksia. Ja kun riittävän kauan yrittää, vesi on valunut pois, kuivassa maassa näkyy ehkä sen jälki, ei muuta.

     Penjami Lehdon Jäljen ääni lähestyy elämää toisesta suunnasta. Kokemuksesta käsin – tai oikeastaan kokemuksen kokemuksesta, sillä sanoohan blogin kirjoittaja, että kun kirjan lukeminen jättää jäljen lukijaansa, niin siitä kirjoittava ihminen pyrkii sitten antamaan lukukokemukselle äänen, ainutkertaisen äänen jollaisista ihmisten kulttuuri syntyy, on olemassa.

     Elämällä on jälkensä, niin kuin vedellä muotonsa.

Vettä voi kauhaista kouraansa, mutta ei se siinä pysy.

     Katselen kuin pisarat valuvat sormien välistä. Maa kastuu.

     Joki virtaa merelle päin, mereen. Viisaat sanovat ettei samaan jokeen voi astua kahta kertaa. Jotkut kuitenkin yrittävät ja väittävät onnistuneensa.

     Enpä tiedä.

Kirjailijakin kertoo mitä joen varrella tapahtui. Hän elää joen mukana ja virta vie merelle. Siiheen suuntaan. Tarinaa akanvirrassa.

     Koska hän on kirjailija, hän tekee taikatempun. Hän kirjoittaa romaanin tai runon, ja se on ikään kuin pysäytetty kuva joesta, elämästä, kuiviin valuvasta kouraisusta.

     Koska romaanin voi lukea yhä uudestaan, yhä uudet ihmiset, jopa sukupolvet voivat lukea saman romaanin (toki kukin omalla tavallaan), syntyy illuusio että samaan jokeen voi sittenkin astua toisen kerran, jopa kolmannen.

     Tämä on hauska ajatus Herakleitoksen kumoamiseksi.

Kun raapaisee kepillä hiekkamaata, ääni kuuluu. Raapaisun ääni, häiriö tasapainossa.

     Kun lukee kirjan, se jättää jäljen lukijaansa, sanoi Penjami Lehto.

     Mutta onko sillä jo silloin ääni, vai vasta sitten kun lukemisen kokemus kerrotaan muille?

     Eikö lukija, jokainen meistä, käy sisäistä dialogia itsensä kanssa, äänessä äänettömänä?

     Mutta onko äänetön ääni sittenkään olemassa?

     Tuleeko siitä ”ääni” vasta kun kerron sinulle miltä elämäni tuntuu?

     Jos niin on, mitä se sitten on kun keskustelen itseni kanssa?

Vedellä on muoto, elämällä jälki, jäljellä ääni.