Puun juurella

[symbolien tuuhea pensaikko]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Rakentelen pakinaa kuin aloitteleva luistelija kirkkaalla jäällä.

    Kaarros sinne, toinen tänne, horjahdus, poski jäätä vasten, kylmä kosketus.

    Elämää puun juurella: aina eletään jonkun puun katveessa, vaikka meri näkyisi ja kallioiden kiviviirut. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta puun juurella herätään yhä uudestaan. Elokuun lopulla maa, multa, nurmi tuoksuvat menneeltä kesältä. Tulevien lämmöstä ei tietoa.

    Pilvet lipuvat taas etelästä pohjoiseen. Hetken lämpenee. Vaahteran lehdet keinuvat leppeässä tuulessa.

    Pitäisi nähdä metsä puilta, sanotaan.

    Kaikenlaista viisasta sanotaan.

    Ymmärtäminen on toinen juttu.

Olen asunut tämän vaahteran juurella pian 14 vuotta. Onko se paljon vai vähän?

    Isäni Osmo istutti omenapuun takapihalle Museokadulla vuonna 1946 mentyään naimisiin äitini Merin kanssa.

    Puu kasvoi korkeutta ja peitti näkymän Sapokkaan, merelle.

    Viimeisinä vuosinaan äitini toivoi pojiltaan, että melkein 70 vuotias omenapuu kaadetaan. Saadaan valoa lisää, hän sanoi. Täällähän on ihan pimeää.

    Pojat eivät kaataneet. Miten sitä nyt noin vanhaa puuta. Meidän ikäistämme.

    Äiti sairastui, kuoli, asunto myytiin. Nyt uudet omistajat ovat kaataneet 70 vuotta vanhan omenapuun. Luultavasti Sapokkaan näkyy hyvin. Onnellinen katsoo kaunista maailmaa.

    Puiden katveessa aluskasvillisuutta kuin symboleja, joita emme ymmärrä.

Mikä muuttuu kun kaikki muuttuu?

    Kaikki?

    Ei mikään?

    Otetaanpa etäisyyttä, unohdetaan nyt-hetki, tartutaan vanhoihin sanoihin; niiden elinvoima hämmästyttää. Ovatko sanat siis vahvempia kuin puut, jotka kasvavat kunnes ne kaadetaan tai kaatuvat omia aikojaan? Vai johtuuko sanojen pitkä ikä siitä, että ne ovat symboleja? Ovat enemmän kuin sanoja? Puut ovat metsä.

    Saadakseni etäisyyttä nyt-hetkestä luen kiinalaisen Po Chü-in runoja. Hän oli virkamies, kirjastonjohtaja, käskynhaltija ja ... runoilija. Po syntyi v. 772 ja kuoli 846.

    Noin 1200 vuotta sitten hän kysyi ystävältään apua vaikeaan probleemaan:

Istutin orkidean, marunaa minä en istuttanut,

mutta kun orkidea kasvoi, kasvoi myös maruna.

Niiden juuret kasvoivat pitkiksi

                    ja punoutuivat toisiinsa,

niiden varret ja lehdet kietoutuivat vehmaina yhteen,

orkidean tuoksuva varsi peittyi

                   marunan haiseviin lehtiin.

Päivät ja yöt ne kasvoivat pituutta ja leveyttä.

Jos kitken marunan pois, pelkään orkidean vahingoittuvan,

kun kastelen orkideaa, pelkään ravitsevani marunaa.

En siis voi kastella orkideaa

enkä kitkeä marunaa.

Vaikka mietin miettimistäni, en tiedä mitä tehdä.

Mitä sinä ehdottaisit?

    Po esittää yksinkertaisen kysymyksen. Ongelma on konkreettinen, ei abstraktinen, ei teoreettinen.

    Mutta mistä johtuu, että luen sen vertauskuvana? Syvällisenä toteamuksena elämän, politiikan, kasvamisen moninaisuudesta – kompromisseista joita ei haluaisi tehdä, mutta jotka pitää tehdä koska marunaa ei voi tappaa vaurioittamatta orkideaa eikä orkideaa ravita auttamatta myös marunaa tukahduttamaan sitä edelleen.

    Puun juurelle ei paista aurinko.

    Lehdet keinuvat tuulessa, vielä ei sada lunta.

    Kompastelen symboleihin kuin aloitteleva luistelija jään pintaan ilmestyneeseen railoon.

                                                        Kyösti Salovaara, 2017.

Tuoreessa pamfletissaan Timothy Snyder opetti meitä vastustamaan tyranniaa, sen syntymistä.

    Kahdeksantena oppilauseena oli kehoitus ”erottautua” porukasta. ”Jonkun täytyy”, Snyder kirjoitti. ”On helppoa seurata muita. Voi tuntua kummalliselta tehdä tai sanoa jotain poikkeavaa. Vapaus kuitenkin edellyttää tyytymättömyyttä. Muista Rosa Parks. Esimerkkisi ansiosta status quon lumous voi murtua ja saat seuraajia.”

    Erottaudu, älä kulje porukan kannoilla, älä piiloudu sakin keskelle ollaksesi turvassa.

    Helpommin sanottu kuin tehty.

    Snyder otti esimerkin 1930-luvun Euroopasta. Eri maiden johtajat tekivät rauhan Adolf Hitlerin Saksan kanssa. Mukauduttiin, ihailtiin – oltiin samassa porukassa.

    Mutta jääkö Snyderilta historiantutkijana jotakin huomaamatta?

    Mitä jos marunaa ja orkideaa ei pysty erottamaan toisistaan tappamatta molempia?

    Suhtautuuko Snyder liian kevyesti historian opetuksiin ja siihen ettei sen opetuksista voi aina oppia?

    Muistetaan miten Heikki Ylikangas luonnehti historian kahtalaisuutta: siinä on aina sekä jotakin toistuvaa että jotakin ainutkertaista eikä kukaan pysty omassa ajassaan, elettävässä hetkessä tietämään mikä on mitäkin. Vasta jälkeenpäin tiedämme, mikä oli ainutkertaista, mikä historian saatossa toisen ja kolmannen kerran tapahtuvaa.

    Kuinka kitkeä maruna, jos ei tiedä kumpi juuri kuuluu orkidealle ja kumpi marunalle? Pitääkö pujoa ravita vaikka se tukehduttaa orkidean ja pilaa sen tuoksun?

Olivatko eurooppalaiset johtajat 1930-luvulla Hitlerille ”hyödyllisiä idiootteja”? Vai olivatko he vain muuten hyvää tahtovia ihmisiä, joita nyt jälkeenpäin pidetään idiootteina?

    Kuka heittää ensimmäisen kiven….?

    Antony Beevor toteaa kirjassaan Toinen maailmansota, että kapitalismin kriisi ensimäisen maailmansodan jälkeen joudutti liberaalien demokratioiden kriisiä. Suhteellinen vaalitapa sirpaloitti ja heikensi valtioita. Jotkut demokratioista eivät kestäneet yhteiskunnallista myllerrystä. ”Hajottavilla vaihtoehdoilla on taipumus nujertaa kompromisseille perustuva demokraattinen maltillisuus”, Beevor sanoo.

    Onko tämä piirre juuri sitä toistuvaa historiaa, ei ainutkertaista? Järjestelmän toimintatapaan liittyvä ”valuvika”?

    Hitler käytti häikäilemättä hyväkseen demokratian heikkouksia.

    Kun demokratiassa tehdään jatkuvasti kompromisseja, on vaikea huomata pelikentälle ilmestynyt toimija, joka ei välitä niistä eikä luota tehtyihin sopimuksiin. Hitlerille ei pistetty hanttiin, koska monet ajattelivat, että Saksaa kohdeltiin epäreilusti Pariisin rauhankonferenssissa. Brittejä ja ranskalaisia kauhistutti ajatus uudesta sodasta. Monet pelkäsivät että kommunistit valtaavat yhteiskunnan: laiha rauha Hitlerin kanssa tuntui paremmalta kuin vallankumous kotimaassa. Ja Itävallassa kansa oli jo vuonna 1918 äänestänyt Saksaan liittymisen puolesta – haittasiko mitään että kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hitler kaappasi Itävallan? Sitähän kansa oli siellä halunnut!

    Ainutkertainen ja toistuva! Maruna ja orkidea! Hyvä ja paha! Harmaalla alueella on rauhallista, kukapa sotaa haluaisi?

    Neville Chamberlain oli hallituksineen valmis rinnakkaineloon Hitlerin kanssa. Hän oli Birminghamin entinen pormestari. Vanhanaikainen, suoraselkäinen mies.

    Chamberlainilta puuttui kyky tajuta, että muilla valtiomiehillä ei ollutkaan samanlaiset arvot kuin hänellä. Chamberlain ei ymmärtänyt ulkopolitiikkaa eikä sota-asioita. ”Chamberlain oli”, Beevor vetää yhteen, ”korkeine kauluksineen, edvardiaanisine viiksineen ja kokoon käärittyine sateenvarjoineen täysin pulassa kohdatessaan natsien räikeän armottomuudeen.”

    Myöhemmin Hitler oli vihainen kun Chamberlain ja Ranskan Édouard Daladier antoivat periksi. He ottivat Hitlerilta sodan pois, hän ei päässytkään haluamalleen sotatantereelle. Keväällä Hitler 1939 tuskaili: ”Olen nyt viisikymmentävuotias, tahdon sodan mieluummin nyt kuin viisikymmentäviisi- tai kuusikymmentävuotiaana.”

    Sodan hän sai, sittenkin.

Mistä me tiedämme kannattaako orkidea tappaa, koska marunaa ei pysty kitkemään? Mistä me tiedämme pitääkö orkideaa kastella silläkin uhalla, että maruna kukoistaa ja kenties ennemmin tai myöhemmin vie orkidealta elinvoiman? Mistä me tiedämme, että orkidean tuoksu on arvokkaampaa kuin marunan lehtien haju?

    Mistä me tiedämme mikä on ainutkertaista ja mitä toistuvaa?

    Mistä me tiedämme milloin porukasta pitää lähteä omille poluilleen?

    Mistä me….

Tuulee hieman navakammin, vaahteran oksat taipuvat ja lehdet värisevät.

    Pilvet juoksevat taivaalla pohjoiseen.

    Puun juurella ihminen miettii.

    Isä istutti omenapuun 71 vuotta sitten. Se kasvoi melkein 70 vuotta.

    Po kirjoitti Kiinassa runon 1200 vuotta sitten.

    Muistan omenapuun, nyt jo kaadetun.

    Pon runoa luen kuin nyt-hetken symboleja.

    Kun kaikki muuttuu, muuttuuko mikään?

                                                                              Kyösti Salovaara,  joulukuu, 2013.
Omenapuun kotitalo, Sapokan rannalla Kotkassa.

Antony Beevor: Toinen maailmansota. (The Second World War, 2012.) Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2012.

Po Chü-i: Kysymys ystävälle. Kokoelmassa Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

Suljetun huoneen arvoitus

[luonnollinen mahdottomuus?]

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2017.

Synkkinä aikoina – lauletaanko silloinkin?

    Lauletaanko, tanssitaanko, nauretaanko?

    Totisina aikoina – ollaanko totisia silloinkin?

    Luetaanko silloinkin liikaa lehtiä? Katsotaan telkkaria? Selataan uutisia? Astutaan maailmasta omaan päähän ja kuvitellaan että siinähän se on.

    No, mikset naura? Ethän sinä ole maailma.

    Täytyy yrittää.

    Aika huvittavaa: tervapääskyt lensivät pois. Eivät löytäneet kesää Suomesta. Eivät tienneet, että täällä kesä on määritelmäkysymys.

    Katsotaan kalenterista.

Suuria asioita, pieniä ihmisiä.

    Isoja ihmisiä, pieniä asioita.

    Kaikki tuntuu osuvan samaan hetkeen, mutta se on subjektiivinen harha. Maailmankaikkeus näyttää kuulemma samannäköiseltä katsoopa sitä miltä kantilta tahansa.

    Vaikea uskoa. Tietääkään ei voi, koska emme pääse universumin kaikille kulmille. Pitää kuvitella mitä näkee. Ei parane nähdä mitä kuvittelee.

    Näin sanat synnyttävät toisia lauseiksi asti eikä vieläkään naurata.

    Tai vähän kuitenkin.

Pentti Linkolasta julkaistiin elämäkerta. Sekin osui tähän aikaan, suurien kysymysten keskelle. Riitta Kylänpään kirjoittaman elämäkerran nimi on Pentti Linkola – ihminen ja legenda.

    Huolettomasti lehtiä selaillen näkee kuinka huolettomasti arvostelijat suhtautuvat Linkolan ajatuksiin – Kylänpään teoksen paneutuvuutta en epäile. Ihminen siis erotetaan ajatuksistaan. Ehkä sekin on hyvä.

    Pekka Sauri kirjoitti Kylänpään kirjasta velton epä-älyllisen kritiikin Helsingin Sanomiin. Onneksi Hesari on pariinkin kertaan ”korjannut” Saurin romanttisen huitaisun. Linkola on todella enemmän kuin ajatuksensa, joita ei pysty puolustelemaan oikeastaan mitenkään.

   Maailma on niin suuri asia, ettei siitä voi puhua pienillä sanoilla, vaikka juuri niillä siitä pitäisi puhua.

    Voiko maapalloa verrata suljettuun huoneeseen?

    Kaukaa haettu ajatus, läheltä poimittu.

    Lueskelin John Dickson Carrin dekkarin Kolme ruumisarkkua loppuun. Tässä romaanissa on kuuluisa esitelmä suljetun huoneen arvoituksista; siitä kuinka salapoliisiromaaneissa käsitellään mahdotonta murhaa suljetussa huoneessa. Kukaan ei pääse huoneesta pois, ei sisälle – silti lukitussa huonessa tapahtuu ”jotakin”.

    Vertautuuko meidän planeettamme tähän? Suljetussa huoneessa ei voi tehdä mitään ilman osallisuutta.

    Ihminen osallistuu, tahtoi tai ei.

Miksi epäilemme kuullessamme selityksen lukitun huoneen arvoitukselle, tohtori Fell kysyy Carrin teoksessa.

    Se ei johdu epäuskosta, Fell jatkaa, vaan jonkinlaisesta pettymyksestä. Samalla tavalla ihminen pettyy kun hänelle kerrotaan miten taikuri teki temppunsa. Sillä kaikessa rationaalisuudessamme haluaisimme uskoa, että yliluonnollisia asioita tapahtuu. Mutta jos arvoituksen ratkaisu perustuu yliluonnolliseen, petymme yhtä lailla kirjoittajaan tai taikuriin.

    Me kaipaamme, Carrin mukaan, maagista selitystä maagiselta näyttävään arvoitukseen. Siksi petymme kun selitys on luonnollinen, realistinen, järjellinen. Taikuutta ei ole. On vain totista olemassaoloa.

    Joskus se ottaa päähän: illuusion luonnollinen mahdottomuus.

Niinpä luulen, että Pentti Linkolan ehdotus pelastaa ihmiskunta tappamalla ihmiskunta, sen paremmat osat, on illuusio, johon ehdotuksen tekijä uskoo kuin harhautunut taikuri. Taikuri kuvittelee tekevänsä tempun, jonka magiaa ei itsekään ymmärrä.

    Hän on ikään kuin väittänyt, että maagiseen arvoitukseen on maaginen ratkaisu.

    En lennä kuitenkaan näin korkealla.

    Maanpinnalla ruoho kasvaa ja muuttavia haukkoja keltaisten peltojen yllä.

    Pentti Linkolan esseekokoelma Toisinajattelijan päiväkirjasta ilmestyi vuonna 1979. Kirjoitin siitä heti tuoreeltaan tiukan kriittisen arvion Suomen Sosialidemokraattiin. Kierrätin tuon arvion tähän blogiin viime vuoden keväällä.

    Pentti Linkola sai Eino Leinon palkinnon keväällä 1983, hieman ennen pääsiäistä. Kirjoitin tuostakin tapahtumasta hyvin kriittisesti Suomen Sosialidemokraattiin. Muutamat lehdet - ilmeisesti ei Helsingin Sanomat - jatkoivat Eino Leinon Seuran kritisoimista ihmetellen miten humanismia korostava seura saattoi antaa palkinnon humanismin kieltäjälle?

    Maarit Niiniluoto lainasi Uudessa Suomessa ”kiivasta” juttuani ja haastatteli Eino Leinon Seuran silmäätekeviä. Palkintolautakunnan puheenjohtaja Matti Suurpää kieltäytyi kommentoimasta palkinnon herättämää kritiikkiä. Palkintolautakunnan jäsenilläkään – Vesa Karosella, Kristiina Alapurolla, Markku Envallilla - ei ollut oikeutta kommentoida kohua.

    Historia vapauttaa tekijänsä.

Kierrätän tähän Demarissa julkaistun puheenvuoroni. Se ilmestyi huhtikuun seitsemäntenä 1983.

    En ajattele, että kirjoitus tuo esille uutta. Kaikkihan on tiedossa - mitä Linkolan ajatuksiin tulee. Maailma muuttuu, mies ei tai ainakaan eivät hänen ajatuksensa. Mitä on kirjoitettu, se kirjoitettiin.

    Linkolan ajatukset ihmisen nujertamisesta maapallon pelastamiseksi herättävät yhä keskustelua. Ehkäpä siksi että todelliseen ongelmaan etsitään epätoivoisesti ratkaisua myös epätoivoisista teoista. Linkola on ja oli ristiriitainen hahmo; se kannattaa muistaa jos haluaa kurkistaa sanojen ja ajatusten taakse, eiliseen asti.

    Jos maapallon kohtalonkysymys on suljetun huoneen arvoitus, me olemme sisällä lukitusssa huonessa, josta emme pääse pois, vaikka olemme katsovinamme huoneeseen ulkopuolelta. Ikkunan takana avara maisema näkyy peilistä.

    Tässä se tulee, kirjoitus vuodelta 1983:

Viimeistä huutoa?

Helsingissä vaikuttava Eino Leinon seura kokoaa ympärilleen keski-ikäisiä intellektuelleja vaalimaan Eino Leinon perinnettä. Se tarkoittaa laajakatseisen humanismin puolustamista ja intomielistä uusien arvojen etsimistä. Leinon perinteen on sanottu ilmentävän liberaalista mielenlaatua, ennakkoluulottomuutta ja suvaitsevaisuutta.

    Kannustaakseen tämän perinteen jatkuvuutta Leinon seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon. Pääsiäisen alla palkinto luovutettiin Pentti Linkolalle teoksesta Toisinajattelijan päiväkirjasta. Linkolan esseekokoelma ilmestyi v. 1979, WSOY:n kustantamana.

    Mennen talven tärkein teos, Pekka Kuusen Tämä ihmisen maailma ei saanut Leinon palkintoa. Se myönnetään sille myöhemmin, ehkä vuonna 1985. 1970-luvun merkittävin yhteiskuntafilosofinen teos oli Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Ahmavaaralle Leinon palkintoa ei myönnetty koskaan.

    Mutta Linkolalle se annettiin, koska hänen ajatuksensa ovat viimeistä huutoa. Palkintolautakunta kiitti Linkolan esseetyylin klassista selkeyttä ja liioittelua kaihtamatonta kaunopuheisuutta. Toisinajattelijan päiväkirjaa luonnehdittiin hätähuudoksi,”joka muistuttaa perustavista tosiasioista, toivottavasti ei liian myöhään”.

    Olisi mielenkiintoista tietä mitä tosiasioita Leinon seuran älyköt pitivät muistuttamisen arvoisina.

    Totta on, että Linkolan ”kaunopuheisuus” on ”rapauttavaa”. Linkolan mielestä ”koulutusyhteiskunta ei merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä”. Yhtä vähän hän arvostaa kulttuuria. Sitä on liikaa, tarpeettomasti. ”Ainakin minua”, Linkola kirjoittaa teoksessaan, ”enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämän aikana ehdin syventyä.”

Kaikenlaiset ismit hermostuttavat Linkolaa: ”Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolisi varmistin.” Linkolan mielestä on ”erityisen synkkää ja lohdutonta että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa”. Feodalismi on ainoa ”ismi” jonka nimeen Linkola vannoo: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei.” Linkola huomauttaa, että ”huomattavat epäoikeudenmukaisuudet tulonjaossa pitäisi säilyttää”. Ja hän kiroaa sosialismin, koska ”sosialismi jonka perusperiaatteisiin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille (…) on todellinen nykyajan kuolemanuskonto”.

    Mutta eräät kuolemanuskonnot viehättävät Linkolaa. ”Emmekö voisi viimeisillä voimillamme ainakin potkaista nurkkaan nuo nuhruiset typeränhumaanit vasemmistolaiset ajatuskuviot”, Linkola kysyy, ”koko tuon kansanromantiikan, tuon äitelän vähäväkisten asialla hekumoinnin? Kai meidän on 1970-luvulla jo kyettävä fasisminkin uudelleenarviointiin ja tunnustettava se palvelus, minkä tuo filosofia jo 30 vuotta sitten teki vapauttaessaan maapallon kymmenien miljoonien ylensyövien eurooppalaisten kuormituksesta, niistä kuuden miljoonan lähes ihanteellisen kivuttomalla, elinympäristyöä haittaamattomalla tavalla.”

    Joskus Linkola oli pasifisti. Ei enää; nyt nyyhkypasifismi ällöttää häntä. Linkola pahoittelee sitä, että pasifismi on ”kuorinut säännellyn, institutionalisoidun väkivallan yltä kaiken viehätyksen ja sädekehän”. Linkola luottaa kuitenkin tulevaisuuteen. Tulevaisuuden yhteiskunnassa, Linkola ennustaa, ihmisten ja ihmisryhmien välinen yhteistyö on kiellettyä. Tuossa yhteiskunnassa sosiaalisuuden ja solidaarisuuden harjoittamisesta seuraa kuolemanrangaistus.

Linkola on varma, että tulevaisuuden todellisuudessa tunnustetaan, että ”maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa”. Mutta onneksi voimme jo nyt harjoittaa elämistä tuossa tulevassa maailmassa; voimme harjoitella sydämemme jäädyttämistä ja silmien sulkemista. 

    ”Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme”, Linkola opastaa oppilaitaan, ”kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemista: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe. Kun Intian valtameren vesijättösärkille ja riutoille työntynyt pakistanilainen ylijäämäväestö huuhtoutuu mereen joka viides tai kymmenes vuosi, säännönmukaisten tulvien myötä, siinä nähdään luonnollinen kannansäätelymekanismi toiminnassa. Punainen Risti huopineen ja telttoineen puuttuu tuosta tulevaisuudesta varmasti.”

    Kaiken tämän tietäen, kaiken tämän jälkeen on herkullisen rapauttavaa odottaa ensi vuoden Leino palkinnon jakoa. Mistä Linkolalle löytyy vertainen? A. Hitlerin ”Taisteluni” taitaa jo olla kilpailusta sivussa. Vai onko?

       (KYÖSTI SALOVAARA, Suomen Sosialidemokraatti 7.4.1983.)

Uusi Suomi, 17.4.1983.

Suuret miehet ajavat suurissa autoissa leveitä katuja myöten.

    Pienet miehet istuvat pienissä autoissa ja haaveilevat.

    Taikuri astuu lavalle ja hymyilee. Taikalaatikossa kuhisee kaikenlaisia otuksia.

    Pikkulintujen yhteysääniä… syksy tulee… niks-naks.

    Suuret miehet käyttävät suuria sanoja. Pienet miehet ymmärtävät vain pieniä sanoja.

    Jykevä puhe saattaa olla ratkaisu, mutta jos sitä ei kukaan kuuntele, isot sanat ja pitkät lauseet valuvat maahan kuin rankkasade, joka huuhtoutuu viemäreihin ja mutaisiin ojiin.

    Illalla kaste houkuttelee etanat ja madot esille.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

-----

Vastine heinäkuussa julkaisemaani  pakinaani Nostalgia:

Leena Korsumäki25. elokuuta 2017 klo 0.47

Tämä tulee vähän myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Helsingin kaupunginkirjasto ja Suomen dekkariseura päättivät vuoden 2015 lopussa, että Kallion kirjaston dekkarikokoelma painottuu jatkossa kotimaiseen ja pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen ja kasvaa näiltä osin tulevina vuosina. Lisäksi kokoelmaan on jätetty esimerkiksi Agatha Christien ja muiden kuuluisimpien dekkaristien käännösteokset. Olemme säilyttäneet myös lahjoituksena saadut vanhat teokset kokoelmassa, mikäli ne ovat lukukelpoisessa kunnossa. Kokoelman painopisteen muutos tehtiin siksi, että dekkarikirjasto alkoi olla jo niin täynnä, että hyllytila ei enää riittänyt kokoelmaan kuuluville kirjoille.

Läpikäynnin myötä kokoelmasta poistetut dekkarit olemme joko 1) siirtäneet Helmet-kirjastojen lainattavaan kokoelmaan tai 2) lähettäneet Kuopion Varastokirjastoon. Mikäli teoksia on jo ollut molemmissa kokoelmissa, olemme laittaneet teoksia myös myyntiin. Vaikka teokset on poistettu Kallion kirjaston dekkarikokoelmasta, ne ovat yhä kirjaston asiakkaiden saatavilla ja lainattavissa.

Lahjoitussopimuksen mukaisesti kaupunginkirjasto oli yhteydessä Suomen dekkariseuran hallitukseen ennen mitään toimenpiteitä. Hallitus antoi kirjastolle luvan alkuperäisen lahjoituskokoelman osittaiseen purkamiseen ohjeistuksella, että poistettavista kirjoista tarkistetaan, että niitä on tarjolla jossain Suomen kirjastossa tai jos ei ole, poistettava teos toimitetaan joko Helsingin kaupunginkirjaston varastoon tai kansalliseen Varastokirjastoon Kuopioon. Ja näin on siis tehtykin, niin kuin yllä on jo mainittu.

Dekkariseuran hallituksella on täysi luottamus Kallion kirjaston henkilökunnan ammattitaitoon kokoelmatyössä ja dekkarikirjaston kokoelman rakentamisessa myös siten, että sinne mahtuu jatkossa myös nykypäivän rikoskirjallisuutta Fennica-aineistoa painottaen.

Taina Pirhonen
palvelupäällikkö, Kallion kirjasto

Leena Korsumäki
hallituksen pj, Suomen dekkariseura ry

21 keinoa tyrannian välttämiseksi

[älä tottele, ota selvää, erottaudu]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Historiaa: Tyrannian kopea symboli.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Ihminen elää jatkuvassa välitilassa: menneisyys oli äsken, tulevaisuus on kohta eikä kumpaakaan voi käsin kosketella.

    Todellisella ajalla on vain yksi suunta, vaikka sekä historia että tulevaisuus käyvät mielessämme katkeamatonta vuoropuhelua. Tuleva kehittyy menneestä, eikä sitä kuitenkaan pysty ennustamaan täsmällisesti.

    Aika ja historia eivät toimi luonnonlakien tavoin. Niin kuin Stephen Hawking kiteytti: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Me muistamme menneisyyden, emme tulevaisuutta.

    Georg Wilhelm Friedrich Hegel sanoi, että maailmanhistoriassa henkilöt ja tapahtumat esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi, että aivan niin, ensin tragediassa ja sitten farssissa.

    Onko populismin ”voitto” Englannissa ja USA:ssa historian toistumisen farssi?

Pienessä kirjassaan Tyranniasta amerikkalainen historiantutkija Timothy Snyder ei kuitenkaan pidä Donald Trumpin vaalivoittoa, ei Brexitiä eikä Putinin valtaannousua Venäjällä farssina vaan vakavana varoituksena ja uhkana demokratialle.

    ”Historia ei toistu, mutta se opettaa”, Snyder kirjoittaa teoksen alkusanoissa. Snyder pelkää, että seuraava totalitaarinen yhteiskunta syntyy demokratian sylistä, näennäisesti demokraattisen prosessin myötä.

    Jotta näin ei kävisi, jotta voisimme estää totalitaariseen yhteiskuntaan ”lipumisen”, meidän kannattaa tutkia historiaa ja yrittää oppia siitä kuinka Hitler ja Stalin pääsivät yhteiskunnissaan valtaan, ja kuinka eurooppalaiset valtiot antoivat Hitlerin rauhassa kehitellä valloitussuunnitelmiaan.
    Snyder särkee jälkikäteen kirjoitettuja myyttejä: "Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset ynnä muut rakensivat myyttejä oikeutetusta vastarinnasta Hitleriä vastaan. Mutta 1930-luvulla vallitseva asenne oli mukautuminen ja ihailu. Vuoteen 1940 mennessä useimmat eurooppalaiset olivat tehneet rauhan vastustamattomalta näyttävän natsi-Saksan mahdin kanssa." 
    Vasta Dunkirkin (touko-kesäkuussa 1940) jälkeen samana keväänä pääministeriksi tullut Winston Churchill ryhtyi panemaan Hitlerille kunnolla hanttia. Hän erottautui joukosta ja pääsi maailmanhistoriaan "pelastajana".

    Snyderin kirjan alaotsikko johdattaa aiheen ytimeen: ”20 opetusta 1900-luvulta”.

Kansi: Mika Tuominen.

    Teoksessa onkin kaksikymmentä lyhyttä lukua, joiden otsikot kertovat melkeinpä enemmän kuin itse teksti. Kun tyranniaa vastustetaan, kun sen syntymisen aavistusta kuulostellaan, kun sen hiljaisia merkkejä etsitään, on tärkeää mm että: Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita, Varo yhden puolueen valtiota, Erottaudu, Usko totuuteen, Kulostele vaarallisia sanoja, Ota selvää, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Puolusta yksityiselämää.

    Totalitarismi syntyy kansalaisten hiljaisella suostumuksella. ”Autoritaariselle hallitukselle annetaan usein lisää valtaa vapaaehtoisesti, pakottamatta”, Snyder muistuttaa. ”Silloin ihmiset koettavat arvata, mitä yhä tukahduttavampi hallitus haluaa, ja tarjoutuvat sitten avuksi jo ennen kuin pyydetään.”

    Ennakoiva kuuliaisuus on politiikan surma. Yhteisen hyvän silmitön tavoittelu sumentaa katseen.

Historia – mitä se on? Mistä se tulee, minne menee, kenen salkussa sitä kannetaan?

    Historia ei ole luonnonlaki.

    Tässäkin pitää käyttää sanoja huolella, liioittelematta.

    Heikki Ylikangas pohti muutama vuosi sitten historian ja sen tutkimuksen perimmäistä olemusta. ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa (niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän)”, hän selvensi. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi...”

    Historiaa ja sen opetuksia tulevaa varten arvioidessa pitää tajuta, että toisin kuin luonnonlaeilla, historiassa on sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Luonnontieteessä tutkitaan pysyvyyttä, historiantutkimuksessa pitää hyväksyä tapahtumien ainutkertaisuus.

    Taloustieteen termejä tähän(kin) sotkien: myös yhteiskunnallisessa todellisuudessa ”mustat joutsenet” yllättävät meidät jonakin herkkänä hetkenä; tapahtuu jotakin mitä kukaan ei ole osannut arvata eikä ennustaa. Tällöin historia ei kerro, se vaikenee.

    ”Molemmat historian ominaispiirteet – toistuvuus ja ainutkertaisuus – voidaan todeta vasta jäljestäpäin”, Ylikangas sanoo. ”Etukäteen on mahdotonta tietää, kummasta on kyse. Päätöksiä tehtäessä kyetään nojautumaan ainoastaan toistuvaan, tarkemmin sanoen olettamaan odotettavissa olevasta toistumisesta. Ainutkertaista ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon – jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Snyder tuo esille historian toistuvia piirteitä, mutta huomaako hän historian ainutkertaiset tapahtumat, ne jotka Ylikankaan mielestä tekevät tulevaisuuteen kohdistuvan päätöksenteon niin vaikeaksi?

    Sanoisin että ei huomaa tai ei ainakaan pysähdy pohtimaan historian kahdenlaisuutta. Oliko kirjojen polttaminen Berliinissä 1933 ainutkertainen tapahtuma vai toistuuko se aina kun joku pyrkii tyranniaan? 

Tyranniasta -kirjan mottona on lainaus Leszek Kolakowskilta: ”Politiikassa ei riitä tekosyyksi, että on tullut petetyksi.”

    Tähän ajatukseen tiivistyy Snyderin pamfletin sanoma: On meidän, kansalaisten omaa syytä, henkistä laiskuutta, jos päästämme tyrannit valtaan.

    Mutta, tästähän tulee mieleen Karl Marxin melkein samanlainen huomio ”fasistisen” vallankumouksen luonteesta: ”Joutavaa on kansan sanoa – niin kuin ranskalaiset tekevät - että kansa joutui äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa.”

    Kun unohtaa Marxin sovinismin, tulee todetuksi, että yleensä kansalaiset eivät tietenkään kaipaa tyrannia, mutta kyllästyttyään olosuhteiden hitaaseen muutokseen, he ovat valmiita sulkemaan silmänsä autoritaarisen komennon tiukentuvalta otteelta. Marx ei tietenkään käytä sanaa "fasismi", mutta hänen kuvaamansa vallankaappaus joulukuussa 1851 ikään kuin enteilee seuraavan vuosisadan vallankaappauksia Saksassa ja Italiassa, kenties myös Venäjällä.  

    Seikkailijoilla on aina kysyntää!

    Ja sittenkin, koska Snyder on kirjoittanut pamflettinsa Trumpin valtaanousun kritiikiksi ja tulevaisuuden epädemokraattisista uhkista varoittamiseksi, ollaanko todellakin noin pitkällä? Uhkaako tyrannia amerikkalaista yhteiskuntaa?

Snyderin teos on saanut Suomessa - toki myös muualla - varauksettoman kiittävän vastaanoton, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

    Totta on, että Snyderin tekstistä voi alleviivata monia lauseita, melkein kaikki. Hän huomaa terävästi totalitaarisen ajattelun idut vertaamalla nykyhetkeä menneisyyteen. Mutta sanooko Snyder mitään uutta? Onko hän kaikessa oikeassa? Ja vielä kriittisempi kysymys: Ajatteleeko Snyder että lukijan pitää olla hänen kanssaan samaa mieltä tajutakseen tyrannian ennusmerkit?

    Huomasin että The Guardianissa pidettiin hyvin myönteisen artikkelin lisäksi toisaalla Tyranniasta -kirjaa aika lailla hätäisesti koottuna, pinnallisena. Kun Snyder esimerkiksi kehottaa sammuttamaan näyttöpäätteet ja sulkemaan internetin ja lukemaan kirjoja, kuten Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, Guardianin arvostelija kysyi myrkyllisesti: Miten autoritaarisen Dostojevskin lukeminen kehittää demokraattista, kriittistä mielenlaatua?
    1930-luvulla tyrannit käyttivät valtaanpääsyyn myös katujen väkivaltaa. En tiedä rinnastaako Snyder katujen epäparlamentaarisen toiminnan internetin aggressiivisiin käyttäjäryhmiin, mutta jos rinnastaa ja samaistaa, asiaa olisi kannattanut pohtia enemmän ja syvemmin.

    Snyder on kirjoittanut teoksensa kotimaansa yleisölle, ilmeisesti Yhdysvaltain nuorisoa ajatellen ja siksi se on paikoitellen naiivi. Yhtäällä hän esimerkiksi kehottaa luottamaan ja vahvistamaan insituutioita ja sitten toisaalla vaatii katkaisemaan kaikki sähköiset yhteydet noihin samoihin instituutioihin, koska niihin ei voi luottaa eikä varsinkaan digitaaliseen kommunikaatioon.

    Minua kirjassa ”vaivaa” se, että Snyder tiivistää 20 iskulauseeseen kaikki ne ajatukset demokratian puolustamisesta, jotka jokainen meistä hyväksyy mennen tullen. Mikään yhteiskunnallinen ilmiö ei voi selittyä näin yksinkertaisesti.

    Snyderin lainatessa Hannah Arendtia muistuttamaan, että Arendt ”ei tarkoittanut totalitarismilla kaikkivoipaa valtiota, vaan yksityisen ja julkisen rajan murenemista”, lukijan valtaa epämiellyttävä oivallus, sillä eikö Arendtin totalitarismin määrittely sovi jollakin tavoin kuvaamaan myös tätä meidän pohjoismaista hyvinvointivaltiota? Samalla kun pelkäämme "populismin" vallankaappausta, jääkö meiltä huomaamatta hyvinvointivaltion pehmeä vallankaappaus?

Jos maailman tuska ratkeaisi Snyderin 20 opetuksella, ei Snyderin kirjan kaltaisia pamfletteja ehkä edes tarvittaisi. 

    Tyranniasta ei löydä politiikan ”mustia joutsenia”, mutta niitä ei kai voi löytääkään, sillä jos voisi, ne eivät olisi mustia joutsenia.

    ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät”, Snyder sanoo.

    Aivan, tämä on erinomainen ohje kaikkeen julkiseen kommunikaatioon. Jokaisen toimittajan ja kirjoittajan pitäisi kiinnittää tuo lause seinälle, silmien eteen.

    Ikävää on, että Snyderin oma 20 opetuksen lista on kerätty juuri niistä samoista hokemista, joita media ja muodikkaat tutkijat nyt toistavat.

    Tästä päästään pakinani otsikkoon: 21 keinoa tyrannian välttämiseksi. Se 21. opetus on, että älä usko edes Snyderin kirjan opetuksiin, vaan yritä etsiä jokin mitä hän eikä juuri kukaan muukaan ole huomannut. Snyder on paljossa oikeassa, mutta kaikessa ei kukaan voi olla oikeassa, joten tätäkin kirjaa kannattaa epäillä.

    Snyder kehottaa romanttisen idealistisesti luottamaan paperilehtiin. Häneltä taisi jäädä huomamatta, että Brexitin aggressiivinen propagandadynamo hehkui nimenomaan englantilaisten paperilehtien sivuilla.

    Hyvää tarkoittavaa ihmistä pitää arvostaa, mutta intellektuellin tulee pyrkiä enempään. Hyvä tarkoitus on lähtöviiva, ei suinkaan maali.

    Viime sunnuntaina ”laatulehti” Helsingin Sanomat kysyi lukijoiltaan mistä aiheista uudenlaisen kirjeenvaihtajan tulisi kirjoittaa. ”Mistä haluaisit lukea lisää?” lehden toimitus kysyi haastavasti.

    Sitten toimitus listasi aiheita syötiksi: robottien tulo, tekoäly, aurinkovoima, ilmastomuutos, vanheneminen, kaupungistuminen, terveellinen ruoka, terveelliset elämäntavat, uusi maailmanjärjestys.

    Hohhoijaa – olipa listaan taas kerätty kaikki megatrendien kliseet, joita media on jo nyt pullollaan. Näistäkö pitää todella kirjoittaa lisää? Ihan lukijoiden pyytämänä? Etsitään avaimensa maahan pudottaneen juopon tavoin niitä katulampun juurelta, koska sinne loistaa valo eikä sieltä minne avaimet todella putosivat.

    Siis 21.opetus: Yritä välttää autoritaarisen eliitin hokemia! Suhtaudu eliitin puheeseen yhtä kriittisesti kuin populismin seireenien lauluun.

    Tietenkin tämä on vaikeaa ellei mahdotonta, varsinkin jos haluaa lukea lehtiä ja kirjoja.

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2012.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä.
Vuoden 1933 kirjarovioiden muistutuslaatta, Berliini.

Richard J Evans: On Tyranny by Timothy Snyder review - how to defend democracy in the age of Trump. The Guardian, 8.3.2017. 

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiseura, 1938.

Petja Pelli ja Alma Onali: Mitä haluaisit lukea lisää? Helsingin Sanomat, 13.8.2017.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

____________________
____________________


PS. 18.8.2017 klo 00:15

Barcelona 17.8.2017!

                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Taasko minä alkavan yön tunteina kirjoitan tällaisen jälkikirjoituksen?

    Jälleenko viattomia tapettiin kadulle? Eikö kansainväliseksi naamioituva nationalistinen viha pääse (muka) purkautumaan muualle? Viattomien päälle se sataa kuin puukko sydämeen.

    Miksi viha tulee merten yli? Pilvienkö mukana on helpompi tuoda kuolemaa?

    Miksi?

    Tätä kirjoitettaessa El Pais kertoo että ainakin 13 ihmistä on tapettu Barcelonassa. Las Ramblasin plataanit itkevät.

    Runsaan kuukauden päästä minunkin pitäisi kävellä tuolla, muiden viattomien keskellä. Vai onko kukaan viaton? Jos ei ole, kenet pitää nostaa ristille muiden puolesta? Kuinka moni tietää?  Pelkää? Uhrautuu?

    Kysymyksiin ei ole vastausta.

    Uskallan laittaa tähän katkealmia Eeva-Liisa Mannerin runosta Misericordia, vaikka se onkin kirjoitettu Andalusiassa.

    Uskallan… arkaillen.

    Laitan myös Espanjan lipun vaikka Katalonia ja Barcelona kiihkoilevat oman nationalistisen valtionsa puolesta.

    Kannattaako kiihkoilla? En tiedä.

    Uskon suurempaan yhteyteen, vaikka nyt olen sanaton.

    Olen melkein sanaton.

    Ja silti luotan niihin: sanoihin!

    Sanoihin!

Eeva-Liisa Manner: Misericordia:

Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa.

Kaikki ne loppuvat rotkoon tai taivaaseen.

Kaduilla ei yhtään sielua, ei edes koiraa,

jokunen ovi narahti hiljaa tuulessa.

Talojen ikkunat peitetyt, kaikki ihmiset toisissa

                                             maailmoissaan.

…

Äkkiä kirkonkellot rämähtivät soimaan

     kuin kattilankansia olisi hakattu,

vasta myöhemmin sain tietää mitä oli tapahtunut;

vilaukselta näin miten lapsi

jonka kasvoilla oli yön värit

kannettiin sorisevassa saattueessa kylän läpi.

Joku kuiskasi: hän on kuollut.

Kuiskaus avasi hetkessä ikkunoiden luukut:

Kuka? Domingo. Siis sunnuntai.

Hän asui törmien luolassa – näettekö tuolla:

Ylhäällä vuorten viivat, alhaalla meri,

tummaa rakeista kiveä kuin tulivuoren soraa,

kituvia puita, törmien kukkia, valeriaanaa,

murtuneita kadun pätkiä kuin leipäsiä.

Aivan liian suuri taivas…

Sortuma...

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.
Nyt Las Ramblasin plataanit itkevät.
Entä minä, sinä, he?