Toisella tähdellä

[vaikka samalla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Ajan moottoritiellä.

    Avara maisema pysyy paikallaan, vaikka voimakas auto liikkuu hyvää kyytiä.

    Vuorijonojen silhuetti peltojen tuolla puolen häviää lämpiävän aamun utuun. Portugali on edessä, Salamanca takana.

    Hattuhyllylle on heitetty punainen, ”virallinen” La Vuelta-lierihattu.

    Ajajan paikalta näyttää, että takapenkillä istuu joku punainen lierihattu päässään. Istujan kasvoja ei taustapeilistä näe.

    ”Minua kiusaa”, sanon, ”että tuntuu kuin istuisin takapenkillä, vaikka ajan autoa.”

Hiukkanen voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta ihminen ei, paitsi ajatuksissaan.

    Kotiin palattua törmää arkipäivän Suomen pikkumaiseen tiedonvälitykseen. Avaat radion ja kuulet tunnista tuntiin samanlaista jaarittelua, se on yhtä aikaa tyhjänpäiväistä ja jollakin tavalla kantaa ottavaa. Pieniä asioita suurennellaan, suuria vähätellään – ja kaikesta ollaan suunnilleen samaa mieltä.

    Ensimmäinen huomio musertaa: onko suomalaisilla vain yhdet, kollektiiviset aivot?

    En ole vielä matkan jälkeen kertaakaan katsonut tv-uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Lehtiä ja nettisivuja tietysti olen lukenut, mutta yritän vaalia vielä vähän aikaa illuusiota, että voin ja saan ajatella mitä haluan.

    Lukeminen onkin toinen juttu; siinä valitsee mitä lukee.

    Huomasin muuten juuri artikkelin, jossa väitettiin, että ihmiset muistavat missä ovat lukeneet kirjoja, mutta eivät juuri lainkaan mitä ovat lukeneet. Luetun sisältö häviää aivoista nopeasti, lukemisen muodot, rituaalin vaiheet muistetaan.

    Lohduttavaa?

    En tietenkään kuvittele, että muualla radion tai tv:n ohjelmavirta olisi sen syvällisempää tai avarakatseisempaa kuin Suomessa, mutta koska muualla et useinkaan ymmärrä mitä ympärilläsi puhutaan, voit ja sinun täytyy keskittyä omiin ajatuksiisi.

    Kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei välttämättä ole.

Löydän vahvistuksen Albert Camusilta. Palattuaan Mallorcalta 1936 Camus mietti matkustamisen ”filosofiaa”.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”

    Camusin mielestä ei pidä sanoa, että matkustaminen on huvia: ”Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Digiaikana kotimaa kietoutuu matkustajaan kuin virtuaalinen päällystakki tai pakkopaita, mutta onko mikään muu muuttunut Camusin matkan ajoista?

Kyösti Salovaara, 2018.

Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Onko mahdollista olla menneisyydessä ja nykyhetkessä samalla kertaa?

    Helsingin Sanomat julkaisi epäonnistuneen artikkelin ”taistolaisuudesta”, siitä että tuota ”haukkumasanaa” käytetään yhä kaikenlaisten suvaitsemattomien ja dogmaattisten, ”hyvää” tarkoittavien ryhmien leimana, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät edes tiedä (tai eivät halua tietää) mitä ”taistolaisuus” tarkoittaa, tarkoitti 1970-luvulla.

    1980-luvulla syntyneen Noora Vaaralan artikkelin (HS, 21.7) otsikko kuului: ”Feministit ja Ultra Bra taistolaisia – Taistolaisuuden leimakirves viuhuu edelleen, vaikka liike kukoisti vain pienen hetken neljä vuosikymmentä sitten.”

    Jutun kirjoittaja ja hänen käyttämänsä asiantuntijat harhautuivat sivupoluille alusta pitäen eivätkä nähneet oleellista: ei taistolaisuuden kestolla tai sen kannatuksen laajuudella ole merkitystä, vaan sillä että se oli konkreettinen, suomalainen esimerkki totalitaariseen ajatteluun perustuvasta liikkeestä, joka ei suvaitse mielipiteiden moninaisuutta, ajattelun vapautta, erilaisten toimintahorisonttien mahdollisuutta. Oleellista on, että yhä uudestaan syntyy totalitaarista komentoa haikailevia yhteiskunnallisia liikkeitä ja ryhmittymiä.

    Noora Vaarala saattoi harhautua tietämättömyyttään.

    Mutta miksi jutussa haastatellut tutkijat eivät liittäneet taistolaisuutta laajempaan kokonaisuuteen? Tai miksi he eivät halunneet verrata sitä totalitaarisen ajattelun ytimeen, sen historiaan?

    Tekivätkö he itse asiassa nykyhetken politiikkaa vähättelemällä taistolaisuuden päämäärien ja keinojen luonnetta? Vai johtuiko se siitä, että koska tutkijat eivät halua myöntää monien nykyhetkessä vaikuttavien liikehdintöjen (feminismi, luonnonsuojelu, nationalismi jne.) totalitaarista pohjavirettä, ei taistolaisuudenkaan todellista olemusta voi sanoa ääneen?

Historian tutkijatohtori Katja-Maria Miettunen väitti Hesarin artikkelissa, ettei taistolaisuutta voi tutkia, koska ”monikaan liikkeen jäsenistä ei ole suostunut haastateltavaksi. Ja kun historiantutkimus puuttuu, taistolaisuuden ympärillä leijuu salaperäisyyden aura.”

    Leijuu salaperäisyyden aura!

    Eikö historian tutkijatohtori tiedä, että taistolaiset olivat aktiivisia kirjoittajia? He ottivat mielipiteen johtopaikkoja, niin kuin kommunistien kuuluu ottaa, monissa kulttuuri- ja tiedejulkaisuissa. Taistolaisten, kovan linjan kommunistien silloisia mielipiteitä ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska ne voi tarkistaa lehdistä ja kirjoista.

    Miettunen ”unohtaa” senkin, että vähemmistökommunistit julkaisivat Tiedonantaja-nimistä sanomalehteä. Tiedonantajasta voi lukea liikkeen ajatuksen ja pyrkimyksen. Se edellyttää toki hieman historiantutkimusta.

   Ja jos taistolaisten kirjoituksia lukee, salaperäisyyden aura aukeaa kuin peltoinen maisema, jota maantie halkoo.

Valtio-opin yliopistonlehtori Mikko Lahtinen puolestaan vähätteli asian merkitystä sillä perusteella, että taistolaiset olivat vasemmiston pieni vähemmistöliike. Lahtinen unohtaa, että esimerkiksi Leninillä oli hyvin pienen porukan tuki vallankumoukselleen.

    Taistolaiset eivät tehneet terroritekoja eivätkä olleet väkivaltaisia, Lahtinen sanoo. ”Väkivaltatoimien sijaan taistolaiset keskittyivät puolustamaan hyvinvointivaltiota, tiedettä ja teknologiaa”, Lahtinen puolustelee taistolaisia Vaaralan artikkelissa. ”Kaikkea tällaista modernia.”

    Kaikkea tällaista modernia!

    Hyvinvointivaltio syntyi SDP:n, maalaisliiton (keskustapuolue) ja ammatti- ja työnantajajärjestöjen sopimuksilla. Kansandemokraattisen liikkeen sosialistit olivat mukana perustamassa sitä, mutta kommunistien jyrkkä siipi, taistolaiset, stalinistit, vastustivat kaikenlaisia tupoja ym. sopimuksia työnantajien kanssa kuin ruttoa.

    Vallankumous pitää tehdä kerralla, ei sopimalla. Taistolaiset odottivat vallankumousta. Heillä ei ollut aikaa/halua hyvinvointivaltion ”rakentamiseen”.

    Ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta historianlehtori on keksinyt tavan, jolla luodaan kaksi erilaista, yhtä aikaa havaittavissa olevaa historiaa.

    Miksi taistolaisen, stalistinisten liikkeen totalitaarinen perusajatus unohtuu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Kirjahyllyssäni on Rauno Setälän vuonna 1970 ilmestynyt teos Uusstalinistin uskontunnustus – Lähtökohtia 70-luvun luokkataisteluun.

    Samalla kun Setälä kuvasi oman kehittymisensä porvarispojasta ensin tunteelliseksi sosialistiksi ja sitten oikeaoppiseksi kommunistiksi, stalinistiksi, tuo kirja antaa mainion kuvan kommunistien, ja sitä mukaa taistolaisten – vaikkei tuota sanaa kai kirjasta löydykään – ajatusmaailmalle ja siitä johdetulle toiveelle vallankumouksesta, jota ei tehdä parlamentissa, niin kuin Setälä painokkaasti korostaa, vaan muualla. ”Kivääri ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai kiväärejä ei tarvita lainkaan”, Setälä vinoilee aatteensa voimaannuttamana.

    Setälän kirja ilmestyi hetkellä jolloin osa yleisvasemmistolaisesta liikkeestä hakeutui kommunistien syliin. Setälä huomauttaa, että myös kansandemokraattisessa liikkeessä kommunismiin herännyttä älymystöä karsastettiin: ”Liikkeen piirissä on viime aikoina (epävirallisesti) arvosteltu voimakkaasti ja moralistisin äänenpainoin sivistyneistöä uusdogmatismista, uusstalinismista, uusautoritaarisuudesta, uusdogmaattisesta pietismistä – ja tuettu näin itse asiassa porvarillisessa lehdistössä käynnistettyä ’stalinisminvastaista’ kampanjaa, jonka tavoitteena on ensi sijassa kansandemokraattisen liikkeen sisäisen eripuran lietsominen.”

    Siinä missä Setälä hahmottaa kommunistisen liikkeen luonnetta aina oikeassa olevana poliittisena liikkeenä joka kieltää eri mieltä olevilta oikeuden omaan mielipiteeseen, hän tulee myös kuvanneeksi yleisemminkin erilaisten totaalitaaristen ajatusmallien luonnetta ja tapaa toimia. Sanoja muuttelemalla ja korvaamalla Setälän ”uskontunnustus” kävisi monen modernin yhdenasianliikkeen tai ryhmittymän - oikealla ja vasemmalla - ”ohjelmajulistukseksi”.

    Keskeisintä on tajuta, että kommunistit eivät pyrkineet yhteiskuntaan, jossa vallitsee mielipiteiden vapaus.

    Setälä muistutti, että ”leniläiselle kommunistiselle puolueelle on ominaista ideologinen yhtenäisyys, monoliittisuus. Puolue ei voi olla erilaisten katsomusten vapaa foorumi. Se ei voi olla erilaisten vallankumouksellisten näkemysten alkuitu, kuten garaydylaiset Ranskassa ja uusvasemmistolaiset Suomessa vaativat. Se voi rakentaa toimintansa yksinomaan marxismi-leninismin periaatteiden pohjalle. Sen on käytävä lakkaamatonta taistelua kaikkia niitä näkemyksiä vastaan, jotka asettavat marxismi-leninismin periaatteet kyseenalaiseksi. Sen toiminta ei perustu erilaisten sosialististen näkemysten suosimiseen ja sallimiseen, vaan ennen kaikkea ideologisen yhtenäisyyden vaalimiseen.”

    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sana pluralistinen kielletään.

Ehkä olen kohtuuton.

    Kenties Noora Vaarala todella yritti selvittää mitä taistolaisuus oli ja miksi sitä edelleen käytetään leimakirveenä, kun jokin ajatuskonsepti huomataan dogmaattiseksi ja suvaitsemattomaksi, vaikka tuolla konseptilla olisi kuinka ihanteellisia tavoitteita.

    Olen huomaavinani, että tässä saattaa avautua sukupolvien välinen aito kuilu. Me vanhemmat, eikä välttämättä viisaammat, sukupolvet tiedämme vaan niin paljon enemmän pelkästä arkipäivän kosketuksesta.

    Se että historiantutkijat eivät viitsi paneutua historiaan mahdollisimman objektiivisesti, on huolestuttavaa. Onko humanistinen tutkimus yhä pelkkää politiikkaa?

    Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää.

    Kuten viitisen viikkoa sitten kerroin, tein ”pyhiinvaellusmatkan” Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtauksen filmauspaikalle. Sen jälkeen tuo elokuva tuli esille parissa lyhyessä keskustelussa kahden keski-ikäisen espanjalaisen kanssa, toinen heistä oli asunnon vuokraaja Salamancassa ja toinen taksikuski Malagassa, eikä Leonen elokuva sanonut heille mitään, siitä puhumattakaan että he olisivat tienneet, että Espanjassa (monessa paikassa) filmattiin näitä westernejä.

    Ehkä Sergio Leonen elokuvat ovat täysin tuntemattomia myös nuorille suomalaisille, vaikka minä kuvittelen että ne kuuluvat kaikkien ”sivistyneitten” ihmisten elokuvakokemukseen.

    Kun itseään katsoo, ei muita näe!

    Kun itseään kuuntelee, kuka puhuu ja ketä kuunnellaan?

    ”Pyrimme aina olemaan jotain sellaista mitä emme ole tai mitä olemme joskus olleet mutta emme voi enää ikinä olla”, filosofi Gilles Deleuze huokaa Laurent Binetin dekkarissa Kuka murhasi Roland Barthesin?

    Ajan autoa ja minusta tuntuu, että istun takapenkillä.

Kyösti Salovaara, 2018.

21 keinoa tyrannian välttämiseksi

[älä tottele, ota selvää, erottaudu]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2012.
Historiaa: Tyrannian kopea symboli.
Tempelhofin lentoasema, Berliini.

Ihminen elää jatkuvassa välitilassa: menneisyys oli äsken, tulevaisuus on kohta eikä kumpaakaan voi käsin kosketella.

    Todellisella ajalla on vain yksi suunta, vaikka sekä historia että tulevaisuus käyvät mielessämme katkeamatonta vuoropuhelua. Tuleva kehittyy menneestä, eikä sitä kuitenkaan pysty ennustamaan täsmällisesti.

    Aika ja historia eivät toimi luonnonlakien tavoin. Niin kuin Stephen Hawking kiteytti: ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.”

    Me muistamme menneisyyden, emme tulevaisuutta.

    Georg Wilhelm Friedrich Hegel sanoi, että maailmanhistoriassa henkilöt ja tapahtumat esiintyvät ikään kuin kahdesti. Karl Marx lisäsi, että aivan niin, ensin tragediassa ja sitten farssissa.

    Onko populismin ”voitto” Englannissa ja USA:ssa historian toistumisen farssi?

Pienessä kirjassaan Tyranniasta amerikkalainen historiantutkija Timothy Snyder ei kuitenkaan pidä Donald Trumpin vaalivoittoa, ei Brexitiä eikä Putinin valtaannousua Venäjällä farssina vaan vakavana varoituksena ja uhkana demokratialle.

    ”Historia ei toistu, mutta se opettaa”, Snyder kirjoittaa teoksen alkusanoissa. Snyder pelkää, että seuraava totalitaarinen yhteiskunta syntyy demokratian sylistä, näennäisesti demokraattisen prosessin myötä.

    Jotta näin ei kävisi, jotta voisimme estää totalitaariseen yhteiskuntaan ”lipumisen”, meidän kannattaa tutkia historiaa ja yrittää oppia siitä kuinka Hitler ja Stalin pääsivät yhteiskunnissaan valtaan, ja kuinka eurooppalaiset valtiot antoivat Hitlerin rauhassa kehitellä valloitussuunnitelmiaan.
    Snyder särkee jälkikäteen kirjoitettuja myyttejä: "Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset ynnä muut rakensivat myyttejä oikeutetusta vastarinnasta Hitleriä vastaan. Mutta 1930-luvulla vallitseva asenne oli mukautuminen ja ihailu. Vuoteen 1940 mennessä useimmat eurooppalaiset olivat tehneet rauhan vastustamattomalta näyttävän natsi-Saksan mahdin kanssa." 
    Vasta Dunkirkin (touko-kesäkuussa 1940) jälkeen samana keväänä pääministeriksi tullut Winston Churchill ryhtyi panemaan Hitlerille kunnolla hanttia. Hän erottautui joukosta ja pääsi maailmanhistoriaan "pelastajana".

    Snyderin kirjan alaotsikko johdattaa aiheen ytimeen: ”20 opetusta 1900-luvulta”.

Kansi: Mika Tuominen.

    Teoksessa onkin kaksikymmentä lyhyttä lukua, joiden otsikot kertovat melkeinpä enemmän kuin itse teksti. Kun tyranniaa vastustetaan, kun sen syntymisen aavistusta kuulostellaan, kun sen hiljaisia merkkejä etsitään, on tärkeää mm että: Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita, Varo yhden puolueen valtiota, Erottaudu, Usko totuuteen, Kulostele vaarallisia sanoja, Ota selvää, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Puolusta yksityiselämää.

    Totalitarismi syntyy kansalaisten hiljaisella suostumuksella. ”Autoritaariselle hallitukselle annetaan usein lisää valtaa vapaaehtoisesti, pakottamatta”, Snyder muistuttaa. ”Silloin ihmiset koettavat arvata, mitä yhä tukahduttavampi hallitus haluaa, ja tarjoutuvat sitten avuksi jo ennen kuin pyydetään.”

    Ennakoiva kuuliaisuus on politiikan surma. Yhteisen hyvän silmitön tavoittelu sumentaa katseen.

Historia – mitä se on? Mistä se tulee, minne menee, kenen salkussa sitä kannetaan?

    Historia ei ole luonnonlaki.

    Tässäkin pitää käyttää sanoja huolella, liioittelematta.

    Heikki Ylikangas pohti muutama vuosi sitten historian ja sen tutkimuksen perimmäistä olemusta. ”Ei yksinkertaisesti ole monen totuuden historiaa (niin kuin joskus näkee asian ymmärrettävän)”, hän selvensi. ”On vain monen tulkinnan tutkimusta, koska sitä yhtä ainoaa totuutta ei saada koskaan täydelleen todistetuksi...”

    Historiaa ja sen opetuksia tulevaa varten arvioidessa pitää tajuta, että toisin kuin luonnonlaeilla, historiassa on sekä toistuvuutta että ainutkertaisuutta. Luonnontieteessä tutkitaan pysyvyyttä, historiantutkimuksessa pitää hyväksyä tapahtumien ainutkertaisuus.

    Taloustieteen termejä tähän(kin) sotkien: myös yhteiskunnallisessa todellisuudessa ”mustat joutsenet” yllättävät meidät jonakin herkkänä hetkenä; tapahtuu jotakin mitä kukaan ei ole osannut arvata eikä ennustaa. Tällöin historia ei kerro, se vaikenee.

    ”Molemmat historian ominaispiirteet – toistuvuus ja ainutkertaisuus – voidaan todeta vasta jäljestäpäin”, Ylikangas sanoo. ”Etukäteen on mahdotonta tietää, kummasta on kyse. Päätöksiä tehtäessä kyetään nojautumaan ainoastaan toistuvaan, tarkemmin sanoen olettamaan odotettavissa olevasta toistumisesta. Ainutkertaista ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon – jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta.”

    Snyder tuo esille historian toistuvia piirteitä, mutta huomaako hän historian ainutkertaiset tapahtumat, ne jotka Ylikankaan mielestä tekevät tulevaisuuteen kohdistuvan päätöksenteon niin vaikeaksi?

    Sanoisin että ei huomaa tai ei ainakaan pysähdy pohtimaan historian kahdenlaisuutta. Oliko kirjojen polttaminen Berliinissä 1933 ainutkertainen tapahtuma vai toistuuko se aina kun joku pyrkii tyranniaan? 

Tyranniasta -kirjan mottona on lainaus Leszek Kolakowskilta: ”Politiikassa ei riitä tekosyyksi, että on tullut petetyksi.”

    Tähän ajatukseen tiivistyy Snyderin pamfletin sanoma: On meidän, kansalaisten omaa syytä, henkistä laiskuutta, jos päästämme tyrannit valtaan.

    Mutta, tästähän tulee mieleen Karl Marxin melkein samanlainen huomio ”fasistisen” vallankumouksen luonteesta: ”Joutavaa on kansan sanoa – niin kuin ranskalaiset tekevät - että kansa joutui äkkiyllätyksen uhriksi. Ei pidä kansan eikä naisen kertoa tarinaa vartioimattomasta hetkestä, jona ensimmäinen eteensattunut seikkailija teki asianomaiselle väkivaltaa.”

    Kun unohtaa Marxin sovinismin, tulee todetuksi, että yleensä kansalaiset eivät tietenkään kaipaa tyrannia, mutta kyllästyttyään olosuhteiden hitaaseen muutokseen, he ovat valmiita sulkemaan silmänsä autoritaarisen komennon tiukentuvalta otteelta. Marx ei tietenkään käytä sanaa "fasismi", mutta hänen kuvaamansa vallankaappaus joulukuussa 1851 ikään kuin enteilee seuraavan vuosisadan vallankaappauksia Saksassa ja Italiassa, kenties myös Venäjällä.  

    Seikkailijoilla on aina kysyntää!

    Ja sittenkin, koska Snyder on kirjoittanut pamflettinsa Trumpin valtaanousun kritiikiksi ja tulevaisuuden epädemokraattisista uhkista varoittamiseksi, ollaanko todellakin noin pitkällä? Uhkaako tyrannia amerikkalaista yhteiskuntaa?

Snyderin teos on saanut Suomessa - toki myös muualla - varauksettoman kiittävän vastaanoton, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Kansan Uutisissa.

    Totta on, että Snyderin tekstistä voi alleviivata monia lauseita, melkein kaikki. Hän huomaa terävästi totalitaarisen ajattelun idut vertaamalla nykyhetkeä menneisyyteen. Mutta sanooko Snyder mitään uutta? Onko hän kaikessa oikeassa? Ja vielä kriittisempi kysymys: Ajatteleeko Snyder että lukijan pitää olla hänen kanssaan samaa mieltä tajutakseen tyrannian ennusmerkit?

    Huomasin että The Guardianissa pidettiin hyvin myönteisen artikkelin lisäksi toisaalla Tyranniasta -kirjaa aika lailla hätäisesti koottuna, pinnallisena. Kun Snyder esimerkiksi kehottaa sammuttamaan näyttöpäätteet ja sulkemaan internetin ja lukemaan kirjoja, kuten Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, Guardianin arvostelija kysyi myrkyllisesti: Miten autoritaarisen Dostojevskin lukeminen kehittää demokraattista, kriittistä mielenlaatua?
    1930-luvulla tyrannit käyttivät valtaanpääsyyn myös katujen väkivaltaa. En tiedä rinnastaako Snyder katujen epäparlamentaarisen toiminnan internetin aggressiivisiin käyttäjäryhmiin, mutta jos rinnastaa ja samaistaa, asiaa olisi kannattanut pohtia enemmän ja syvemmin.

    Snyder on kirjoittanut teoksensa kotimaansa yleisölle, ilmeisesti Yhdysvaltain nuorisoa ajatellen ja siksi se on paikoitellen naiivi. Yhtäällä hän esimerkiksi kehottaa luottamaan ja vahvistamaan insituutioita ja sitten toisaalla vaatii katkaisemaan kaikki sähköiset yhteydet noihin samoihin instituutioihin, koska niihin ei voi luottaa eikä varsinkaan digitaaliseen kommunikaatioon.

    Minua kirjassa ”vaivaa” se, että Snyder tiivistää 20 iskulauseeseen kaikki ne ajatukset demokratian puolustamisesta, jotka jokainen meistä hyväksyy mennen tullen. Mikään yhteiskunnallinen ilmiö ei voi selittyä näin yksinkertaisesti.

    Snyderin lainatessa Hannah Arendtia muistuttamaan, että Arendt ”ei tarkoittanut totalitarismilla kaikkivoipaa valtiota, vaan yksityisen ja julkisen rajan murenemista”, lukijan valtaa epämiellyttävä oivallus, sillä eikö Arendtin totalitarismin määrittely sovi jollakin tavoin kuvaamaan myös tätä meidän pohjoismaista hyvinvointivaltiota? Samalla kun pelkäämme "populismin" vallankaappausta, jääkö meiltä huomaamatta hyvinvointivaltion pehmeä vallankaappaus?

Jos maailman tuska ratkeaisi Snyderin 20 opetuksella, ei Snyderin kirjan kaltaisia pamfletteja ehkä edes tarvittaisi. 

    Tyranniasta ei löydä politiikan ”mustia joutsenia”, mutta niitä ei kai voi löytääkään, sillä jos voisi, ne eivät olisi mustia joutsenia.

    ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät”, Snyder sanoo.

    Aivan, tämä on erinomainen ohje kaikkeen julkiseen kommunikaatioon. Jokaisen toimittajan ja kirjoittajan pitäisi kiinnittää tuo lause seinälle, silmien eteen.

    Ikävää on, että Snyderin oma 20 opetuksen lista on kerätty juuri niistä samoista hokemista, joita media ja muodikkaat tutkijat nyt toistavat.

    Tästä päästään pakinani otsikkoon: 21 keinoa tyrannian välttämiseksi. Se 21. opetus on, että älä usko edes Snyderin kirjan opetuksiin, vaan yritä etsiä jokin mitä hän eikä juuri kukaan muukaan ole huomannut. Snyder on paljossa oikeassa, mutta kaikessa ei kukaan voi olla oikeassa, joten tätäkin kirjaa kannattaa epäillä.

    Snyder kehottaa romanttisen idealistisesti luottamaan paperilehtiin. Häneltä taisi jäädä huomamatta, että Brexitin aggressiivinen propagandadynamo hehkui nimenomaan englantilaisten paperilehtien sivuilla.

    Hyvää tarkoittavaa ihmistä pitää arvostaa, mutta intellektuellin tulee pyrkiä enempään. Hyvä tarkoitus on lähtöviiva, ei suinkaan maali.

    Viime sunnuntaina ”laatulehti” Helsingin Sanomat kysyi lukijoiltaan mistä aiheista uudenlaisen kirjeenvaihtajan tulisi kirjoittaa. ”Mistä haluaisit lukea lisää?” lehden toimitus kysyi haastavasti.

    Sitten toimitus listasi aiheita syötiksi: robottien tulo, tekoäly, aurinkovoima, ilmastomuutos, vanheneminen, kaupungistuminen, terveellinen ruoka, terveelliset elämäntavat, uusi maailmanjärjestys.

    Hohhoijaa – olipa listaan taas kerätty kaikki megatrendien kliseet, joita media on jo nyt pullollaan. Näistäkö pitää todella kirjoittaa lisää? Ihan lukijoiden pyytämänä? Etsitään avaimensa maahan pudottaneen juopon tavoin niitä katulampun juurelta, koska sinne loistaa valo eikä sieltä minne avaimet todella putosivat.

    Siis 21.opetus: Yritä välttää autoritaarisen eliitin hokemia! Suhtaudu eliitin puheeseen yhtä kriittisesti kuin populismin seireenien lauluun.

    Tietenkin tämä on vaikeaa ellei mahdotonta, varsinkin jos haluaa lukea lehtiä ja kirjoja.

                                                                                         Kyösti Salovaara, 2012.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä.
Vuoden 1933 kirjarovioiden muistutuslaatta, Berliini.

Richard J Evans: On Tyranny by Timothy Snyder review - how to defend democracy in the age of Trump. The Guardian, 8.3.2017. 

Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. (A Brief History of Time, 1988.) Suom. Risto Varteva. WSOY, 1988.

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen sosialistiseura, 1938.

Petja Pelli ja Alma Onali: Mitä haluaisit lukea lisää? Helsingin Sanomat, 13.8.2017.

Timothy Snyder: Tyranniasta. (On Tyranny, 2017.) Suom. Matti Kinnunen. 131 s. Siltala, 2017.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen. Art House, 2015.

____________________
____________________


PS. 18.8.2017 klo 00:15

Barcelona 17.8.2017!

                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Taasko minä alkavan yön tunteina kirjoitan tällaisen jälkikirjoituksen?

    Jälleenko viattomia tapettiin kadulle? Eikö kansainväliseksi naamioituva nationalistinen viha pääse (muka) purkautumaan muualle? Viattomien päälle se sataa kuin puukko sydämeen.

    Miksi viha tulee merten yli? Pilvienkö mukana on helpompi tuoda kuolemaa?

    Miksi?

    Tätä kirjoitettaessa El Pais kertoo että ainakin 13 ihmistä on tapettu Barcelonassa. Las Ramblasin plataanit itkevät.

    Runsaan kuukauden päästä minunkin pitäisi kävellä tuolla, muiden viattomien keskellä. Vai onko kukaan viaton? Jos ei ole, kenet pitää nostaa ristille muiden puolesta? Kuinka moni tietää?  Pelkää? Uhrautuu?

    Kysymyksiin ei ole vastausta.

    Uskallan laittaa tähän katkealmia Eeva-Liisa Mannerin runosta Misericordia, vaikka se onkin kirjoitettu Andalusiassa.

    Uskallan… arkaillen.

    Laitan myös Espanjan lipun vaikka Katalonia ja Barcelona kiihkoilevat oman nationalistisen valtionsa puolesta.

    Kannattaako kiihkoilla? En tiedä.

    Uskon suurempaan yhteyteen, vaikka nyt olen sanaton.

    Olen melkein sanaton.

    Ja silti luotan niihin: sanoihin!

    Sanoihin!

Eeva-Liisa Manner: Misericordia:

Kadut niin tyhjät ja valkeat kuin kulkisi unessa.

Kaikki ne loppuvat rotkoon tai taivaaseen.

Kaduilla ei yhtään sielua, ei edes koiraa,

jokunen ovi narahti hiljaa tuulessa.

Talojen ikkunat peitetyt, kaikki ihmiset toisissa

                                             maailmoissaan.

…

Äkkiä kirkonkellot rämähtivät soimaan

     kuin kattilankansia olisi hakattu,

vasta myöhemmin sain tietää mitä oli tapahtunut;

vilaukselta näin miten lapsi

jonka kasvoilla oli yön värit

kannettiin sorisevassa saattueessa kylän läpi.

Joku kuiskasi: hän on kuollut.

Kuiskaus avasi hetkessä ikkunoiden luukut:

Kuka? Domingo. Siis sunnuntai.

Hän asui törmien luolassa – näettekö tuolla:

Ylhäällä vuorten viivat, alhaalla meri,

tummaa rakeista kiveä kuin tulivuoren soraa,

kituvia puita, törmien kukkia, valeriaanaa,

murtuneita kadun pätkiä kuin leipäsiä.

Aivan liian suuri taivas…

Sortuma...

                                                                                             Kyösti Salovaara, 2016.
Nyt Las Ramblasin plataanit itkevät.
Entä minä, sinä, he?