Onneksi ette päässeet valtaan

[taistolaisen menneisyyden hämäryys]

Eteenpäin 24.11.1974.

Pidin Markku Luodon kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti
Marginaali-kulttuurimakasiinia Eteenpäin-lehdessä
1970-luvulla muutaman vuoden ajan.

Kun uuden laululiikkeen ja taistolaisen kulttuurin komein ääni
Agit Prop täytti 5 vuotta, kirjoitin Marginaaliin pienen jutun.
Koska vaimoni työskenteli samassa työpaikassa kuin Agit Propin
Martti Launis (kuvassa oikealla), pyysin häntä tarkistamaan jutun
 oikeellisuuden.
Launis korjasi virheet mutta lisäili myös omian perustelujaan juttuun.
Tämän muistan ja osaan sitä vähän hävetä.

 

Taistolaisuus oli ulkoa ohjattu suomalaisen politiikan Moskovan ääni.

- Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Docendo, 2021.

Kuten silloin [Venäjällä 1917] myös nyt tarvitaan tiukkaa keskitettyä työväenluokan valtaa, jota marxilaisessa kirjallisuudessa kutsutaan proletariaatin diktatuuriksi, valtaa joka nojaa vain ja ehdottomasti työväenluokkaan ja sen liittolaisiin, ohjaa, johtaa ja järjestää sosialistista rakennustyötä ja torjuu päättäväisesti porvariston kaikenlaiset yritykset valtansa palauttamiseksi. Ulkonaiset muodot vaihtelevat. Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan.

- Rauno Setälä: Uusstalinistin uskontunnustus. Kirjayhtymä, 1970. 

Miksi menneisyyttä pitää hallita?

    Siksikö että voi sinisilmin vakuuttaa kanssaihmiset oman menneisyytensä ”puhtaudesta” tai jopa sankarillisuudesta yhteiskuntapyörteiden virrassa?

    Vai siksi, että menneisyys on niin painavaa ettei sen luonnetta sovi paljastaa? Se saattaa pudota varpaille kipeää tehden.

    Jokainen muistaa menneisyytensä omalla tavallaan. Usein muistikuvat eivät ole aitoja vaan aitojen muistikuvien kuvittelua. Toisinaan muistikuvia väritetään nykyhetkeen sopivilla pensseleillä.

    Kun julkisuuden henkilö, poliitikko tai taiteilija, kirjoittaa muistelmansa, lukijaa tietää varoa.

    Kun elämäkertoja ammatikseen kirjoittava tutkija tai kirjailijatoimittaja kirjoittaa yhä elävän julkisuuden henkilön elämäkerran, lukija luottaa että faktat ovat järjestyksessä ja menneisyyden suhdemalli muistuttaa kohtalaisesti sitä mitä on tapahtunut.

    Mutta ihmisen - yhtä hyvin itsensä kuin naapurin - tunteminen on vaikea juttu. ”Älä koskaan kuvittele tuntevasi yhtäkään ihmissydäntä pohjia myöten”, Henry James kirjoitti.

Alussa lainaamani Lauri Hokkanen (s. 1950), joka toimi nuoruudessaan aktiivisesti taistolaisten riveissä, tiivisti kirjassaan taistolaisuuden näin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme - vapaaehtoisesti - omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli - sitten kun se oli ’oikea’ - ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.” 

    Tuohon aikaan, 1970-luvulla, sosialidemokraattien vasemmalla puolella politiikkaa teki SKDL, jonka sisälle mahtui sosialisteja ja kommunisteja, jotka puolestaan SKP:n sisällä jakautuivat ”taistolaisiin” ja ”enemmistöläisiin”. Kun oikein vasemmalle mennään, minne päädytään?

    No, taistolaiset päätyivät Moskovan syliin, ohjaukseen.

    Kirjailija ja toimittaja Anssi Sinnemäki (s. 1947) työskenteli taistolaisuutta propagoivan Tiedonantaja-lehden toimittajana 1970-luvulla ja vasemmistolaisen Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana kahteen otteeseen 1980-luvulla. Hokkasen tavoin Sinnemäki on ”kääntänyt palttoonsa” ja tehnyt tilit selväksi taistolaisuuteensa. Sitä paitsi, niin kuin jokin aika sitten lainasin Julian Barnesia, ei ihmisellä ole yhtä ainoaa minää jolla on mielipiteitä, vaan ajan kuluessa hän kohtaa ulkopuolelta tulevia mielipiteitä ja kokemuksia, jotka muuttavat hänen minäänsä, monia niitä.

    Sinnemäki toimitti Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin. Tuoreessa Kanava-lehdessä (3/2025) Sinnemäki repii artikkelissaan Onneksi emme päässeet valtaan viiltävän älykkäästi rikki verhon, jonka taakse Helena Ruuska kätkee kirjassaan Aulikki Oksanen – hyppy syreenien tuleen (WSOY, 2024) runoilija Aulikki Oksasen toiminnan taistolaisuuden ytimessä.

    Sinnemäen kritiikin kohteena on ilmiö.

   ”Kysymys on historiasta, sen tulkinnasta, menneisyyden hallinnasta”, Sinnemäki perustelee rankan kritiikkinsä tarpeellisuutta. ”Valtajulkisuudessa taistolaisuus on ollut syntymästään lähtien kiistelty yhteiskunnallinen liike, jonka pohjimmainen luonne on aikojen kuluessa hämärtynyt. Liikkeen keulakuvat ovat kaunistelleet ja hämärtäneet taistolaisuuden luonnetta muistelmissaan ja muissa ulostuloissaan.”

    Sinnemäen tavoin minäkin olen pannut merkille kuinka ”julkisuus on alkanut suhtautua tähän narratiiviin myötäillen, jopa suoranaisesti lähtemällä mukaan apologeettien kuoroon, johon Helena Ruuskakin teoksensa äänenpainoilla liittyy”.

Miksi Ruuska puolustelee Aulikki Oksasen (s. 1944) taistolaisuutta? Miksei hän ole lainkaan kriittinen sen suhteen mitä Oksanen ja tämän ideologinen ”kummitäti” Marja-Leena Mikkola elämäkerran kirjoittajalle kertovat?

    Sinnemäki toteaa, että Ruuska ”ottaa paikoin puolustusasianajan roolin, varsinkin kun kohde tekeytyy viattomaksi, tietämättömäksi tai uhriksi”.

    Tietenkin Oksasen runoja ja taistelulauluja saa ihailla, kuten Ruuska tekee. Minäkin ihailin 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Mutta taistolaisuuden poliittisen toiminnan ymmärtämisestä sanouduin irti selkeästi jo 70-luvun puolivälissä. 

    Hyvät asiat ovat hyviä, hyvät tavoitteet samoin. Hyvä on hyvää, niin kuin sanotaan.

    Mutta mihin taistolaisuuden mahdollinen voitto olisi johtanut? Aika ilmeisesti totalitääriseen Suomeen. Ja faktisesti Oksasen kaltaiset kulttuurihenkilöt olivat viemässä Suomea tuohon suuntaan. ”Onneksi emme päässeet valtaan”, Sinnemäki ironisoi Kanavassa.

    Ruuska toistaa Sinnemäen mukaan taistolaista ”puhtain asein puhtaan asian puolesta” -narratiivia. ”Kuvioon sekoittuu annos itsepetosta, jossa puhe hyvistä aikeista toimii suojautumiskeinona.”

    Sinnemäki osoittaa kirjoituksessaan, kuinka Ruuska lukee Oksasen runoja Oksasen haluamalla tavalla, ikään kuin perustellakseen että Oksanen ja monet taistolaiset jo 80-luvun alussa olivat muka pettyneet aatteeseensa. Sinnemäki lukee runot täysin toisin; ne ovat esimerkkejä ikuisesta uskollisuudesta Neuvostoliiton johtamalle totalitääriselle valtioterrorille.

    ”Kuulumalla taistolaisjärjestön johtoon, kuten Alpo Halonen ja Aulikki Oksanen kuuluivat, hyväksyi samalla NKP:n johtavan roolin ja osti kaiken mikä siihen sisältyi”, Sinnemäki sanoo. ”Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on tämän kieltäminen ja kiertäminen. Tästä Ruuskan kirja on malliesimerkki. Aina kun kirjassa näitä aiheita lähestytään, otetaan käyttöön sordiino ja eufemismit.”

Miksi älymystön ja varsinkin vasemmistolaisen älymystön on niin vaikeaa, ellei mahdotonta, tunnustaa poliittisia harharetkiään, jotka usein johtavat totalitarismin hyväksymiseen, jopa ihannointiin.

    Johtuuko se eräänlaisesta kehäpäätelmästä: koska minä olen muita fiksumpi, minä en voi olla väärässä, vaikka kaikki sanovat että olen väärässä ja koska en ole väärässä, olen muita fiksumpi. Ja koska intellektuelli tietää täsmälleen mikä on oikein, hänet on helppo johdatella hyväksymään jokin totalitäärinen suuntaus ja houkutella palvelemaan jotakin toista voimakasta ja älykästä ihmistä tai poliittista lahkoa, jotka tietävät mikä on ehdottomasti oikein.

    Intellektuelli ei epäile itseään koska tietää muiden olevan väärässä.

    Lukiessaan erästä Oksasen runoa, joka elämäkerran kirjoittajan mielestä todistaa, että taistolaiset ”purkivat itseään”, Sinnemäki tulee toisenlaiseen johtopäätökseen:

    ”Helena Ruuskalta voi kysyä, näinkö taistolaiset todella ’purkivat itse itseään’ jo ennen perestroikaa ja Neuvostoliiton lopullista hajoamista? Runohan on puhtaasti taistolaista sankarinarratiivia. Se on henkisen kriisin purkaus, mutta Neuvostoliitto-epäilystä saati -kritiikistä siinä ei ole jälkeäkään.

    Runon puhuja ottaa harteilleen kaikki maailman lapset ja murheet, samastuu jopa uhrien uhriin, ristiinnaulittuun. Minusta se on grandioosi houre. Ruuskan omaa teosta voi pitää esimerkkinä siitä, että taistolaiset eivät ole vieläkään purkaneet itse itseään.”

    Ehkäpä taistolaiset eivät käsittele avoimesti eikä kriittisesti menneisyyttään, koska ovat (salaa) sitä mieltä, että kapitalismi ja markkinatalous ovat kurja juttu ja kommunistinen yhteiskunta on yhä tavoittelemisen arvoinen. Maailman muuttuminen ei ole vaikuttanut heidän monoliittiseen minäänsä.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin.
Kustannustoimittajana Anssi Sinnemäki.
Docendo, 2021.

    

Vihtatuuleen

[ja akanvirtaan]

Kyösti Salovaara, 19.10.2024.

Jalkapallokulttuurin iloa.

 

Myötätuuli myötätuuli

           eikö se vienyt myös foinikialaiset.

- Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.

Sitä sanotaan, ettei mennyttä voi pyyhkiä pois. Ehkä se piti paikkansa ennen kuin meillä oli tietokoneet.

- Lee Child & Andrew Child: Ansassa. Karisto, 2024.

Kun tarkkailen maailmaa, tarkkaileeko se minua?

    Koska minulla ei ole omaa kieltä, käytän yhteistä. Se kuuluu maailmalle ja vain fragmentteina minulle. Koska tai jos yksilöllä ei ole ikiomaa kieltä, niin onko hänellä oma mieli? 

    Johtopäätös: käyttäessäni maailman kieltä, antaudun sen tarkkailtavaksi.

    Jos kuitenkin uskomme, että yksilöillä on ainakin vähän oma mieli, niin kenen mieltä tekoälykone (AI) käyttää? Yrittääkö se olla kaikkien mieli ja kaikkien mieleen?

    Väitän että AI on aina menossa myötätuuleen eikä koskaan vasta.

Menneisyyteen ei pääse kävelemällä eikä tulevaisuuteen voi lentää. 

    Viime lauantaina noin klo 17.59 ilotulitusraketit nousivat Kotkassa taivaalle Arto Tolsa Areenan Tupakkavuoren puoleisessa päädyssä jäljitellen jalkapalloseura FC KTP:n vihreävalkoraidallisia pelipaitoja. 

    Kentällä juhlittiin KTP:n nousua Veikkausliigaan kolmannen kerran 2020-luvulla. Kesän viimeisessä ottelussa kotijoukkue KTP ja TPS Turusta pelasivat tasan. Mutta kaikkiaan KTP voitti ykkösliigassa 18 peliä, hävisi 5 ja pelasi 4 tasan. Joukkue teki 75 maalia ja päästi omiinsa 32. Aikamoinen saavutus.

    Kesän mittaan kävin katsomassa seitsemän peliä. Edelleenkin ihmettelen, että joukkue voitti sarjansa. Peli ei aina näyttänyt kovin kummoiselta. Maallikkokatsoja harmitteli seisovaa peliä, hätäisiä syöttöjä taaksepäin, liikkeen puutetta. Aivan kuin hyvän pelin idea olisi puuttunut.

     Mutta tulos kertoo toista. Kenties nykyfutis on niin taktista ettei kentän reunalla aina tajua mitä pelin sisässä tapahtuu. Yht'äkkiä hyökkäykset etenevät ja maaleja syntyy. Loistavaa!

    Viime aikoina on kirjoiteltu suomalaisesta ”ruostevyöhykkeestä” tarkoittaen entisiä puunjalostusteollisuuden ja ylipäänsä valmistavan teollisuuden surkastuvia kaupunkeja ja kauppaloita lähtien Kymijoen suistosta päätyen Kokemäenjoen laskuvirroille.

    Havainto ei tietenkään ole uusi.

    Mutta voisiko vuonna 1927 perustetun futisseuran (Kotkan Työväen Palloilijat) menestys vuonna 2024 elvyttää Kotkan seudun teollista seisahtumaa? Kaikenlaista puuhataan, mutta kuten Haminassa on nähty, kymenlaaksolaiset ovat valmiita vastustamaan melkein kaikkea mikä muuttaa tuttua maisemaa. Futiskentällä muutokset sentään hyväksytään: "Myä toivotaa et Teme tulee takas!" 

Menneisyyteen ei voi kävellä eikä hypätä.

    Katsotaanpa tuota kuvaa missä ilotulituksen vihreävalkoiset pylväät nousevat taivaalle.

    Kentällä KTP:n pelaajat suihkuttavat kuohujuomaa. Minun mieleni liikahtaa kesään 1952.

    Seison silloin suuren puun vieressä ja katselen kesäolympialaisten futismatsia viiden vanhana. Uudella ruohokentällä pelaa Egypti, kenties. 

    Puu, jonka varjossa katselin peliä, sijaitsi ilotulituskohdan vieressä näkyvästä männystä vasemmalle kymmenen tai kaksikymmentä metriä. Seisomapaikat rinteellä olivat huokeita, kaiketi. Miksi olin siellä yksin, en tiedä. Vai olinko - en muista.

    Menneisyyteen ei voi kävellä, hypätä eikä lentää. 

Kyösti Salovaara, 2017.

Satamakaupungin nostalgia.

Myötävirtaan on helpompi laskea kuin soutaa vastavirtaan. Mutta jos löytää akanvirran tehtävä helpottuu. Akanvirrassa menettää kosketuksen valtavirtaan. Vastatuulessa on enemmän informaatiota kuin myötäisessä.

    Myötätuuleen purjehtiessa ja myötävirtaan lasketellessa on osa joukkoa, vaan ei sen enempää. Myötävirtaan kuljeskelu on mielelle helpompaa monin tavoin. Oman fragmentaarisuuden unohtaa.

    Hypätäänpä mielen vankkureilla ajassa noin 20 vuotta eteenpäin: Pallokentän reunalta Helsingin yliopiston saleihin, Vanhan juhlasaliin ja muihin ”nuorisovallankumouksen” kammareihin. 

    Kuinka monta kertaa olinkaan hurmioituneena kuuntelemassa kun Kom-teatteri tai Agit Prop kajauttivat selkäpiitä värisyttävän taistelu- ja rakkauslaulun Kenen joukoissa seisot! Säveltänyt Kaj Chydenius, sanat Aulikki Oksanen. 

    Yhä uudestaan ja uudestaan: ”Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua / Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…”

Menneisyyteen ei voi hypätä, joten noustaanpa Vanhan ylioppilastalon kulmalta ajan paikallisjunaan ja päästään viime lauantaihin. Viisikymmentä vuotta on pitkä matka vaikka hyvin lyhyt maailmanhistoriassa.

    Viisikymmentä vuotta Vanhan lakkokonserteista nykyhetkeen; ja katsotaan Ylen lauantai-illan ohjelmaa Elämäni Piisi (kirjoitan ohjelman nimen väärin koska se niin on oikein), jossa Chydeniuksen ja Oksasen taistelurakkauslaulu soi melkein yhtä komeasti kuin 1970-luvun taitteessa.

    Mutta vain melkein.

    Silloisen tunnemyrskyn tilalla on viileä analyysini. Ihminen havahtuu aikaansa, mieleensä, kieleensä. 

    Mistä tässä rakkauslaulussa oikein lauletaan? Mitä sanotaan?

    Kun Oksasen kirjoittamia sanoja lukee niin kuin ne on kirjoitettu, tajuaa kuinka vähän inhimillistä rakkautta laulussa on, ja huomaa että se on pohjimmiltaan selvä vihalaulu toisin ajattelevia ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan.

    Oksanen piilottaa humaaniin käärepaperiin tuliaseet, joilla yhteiskunta valloitetaan ja muutetaan yhden ajatuksen komentovaltioksi. Chydeniuksen mukaansa tempaava mahtisävellys häivyttää laulun sanojen todellisen merkityksen.

Miksi nuorena ei huomannut, että Kenen joukoissa seisot julistaa totalitaarisen valtion kaipuuta?

    ”Ei ystäväni”, Oksanen kirjoittaa. ”Niin kauan kuin leivästä / Jää reikä leipojan käteen / Jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi / Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa / Puolueettomat humanistit korulauseensa…”

    Oksanen väittää, että ihmisten välillä ei voi olla inhimillisiä suhteita, ei rakkautta, tunteita eikä toiveikkuutta ennen kuin yhteiskunta on muutettu utopiaksi, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla. Nykyinen maailma on Oksasen mielestä humanistien lepertelyä. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. ”Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin / Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto…”

    Ylen viihdeohjelman juontaja Katja Ståhl kutsui Oksasen ja Chydeniuksen kappaletta ”taistolaisten lauluksi”. Sitä se olikin.

    Aulikki Oksasen albumi Kenen joukoissa seisot julkaistiin vuonna 1970. Samana vuonna Rauno Setälä julkaisi kirjansa Uusstalinistin uskontunnustus (Kirjayhtymä, 1970). Siinä entinen porvarispoika tunnusti kääntymystään jyrkän kommunismin soturiksi. Setälän kirja ja Oksasen laulu resonoivat toisiaan henkeen ja vereen.

    Setälä uskoi vallankumoukseen Suomessa, Venäjän vuoden 1917 mallia jäljitellen. Ulkoiset muodot toki voivat vaihdella. Setälä kirjoitti uhmakkaasti: ”Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan. Kansajoukkojen liikehdintä voi aiheuttaa suurta vahinkoa esimerkiksi tuotantolaitoksille ja liikenneyhteyksille tai kenties vahinkoa ei aiheudu muulle kuin Mannerheimin patsaalle Postitalon edessä. Toiminta voi levitä yli koko maan tai kenties toiminta keskittyy vain Helsinkiin ja sielläkin vain eduskuntatalon ympäristöön… Maa saatetaan julistaa pitkälliseen poikkeustilaan tai kenties vallankumous tapahtuu vappuaamuna.”

    Kenties jonakin vappuaamuna totalitaarinen utopia todentuu. Pistimet ja pyssyt piilosta esille: ”Kenen joukoissa seisot / Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua /Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa”!

Espanjalainen El País  -lehti haastatteli maailman parhaaksi matemaatikoksi kutsumaansa australialaisamerikkalaista Terence Taoa (s.1975) lokakuun alkupuolella.

    Haastattelija kysyi myös tekoälystä.

    Tao vastasi, että nykyiset tekoälysovellukset perustuvat valtavaan määrään tietoa.

    ”Jos  haluat opettaa AI:lle miltä vesilasi näyttää, tarvitset miljoonia kuvia vesilaseista”, Tao selvensi ajatustaan. ”Mutta jos näytän sinulle vesilasin, sanot ’Okei, ymmärrän’.”

    Taon mielestä AI muuttuu luovaksi vasta sitten, kun sen opettamiseen tarvitaan hyvin vähän tietoa. Mutta sitä ei taida koskaan tapahtua.

    Palatakseni alkuun: menneisyyttä voi kuvata miljoonilla sanoilla, mutta yksi mielikuva, jonka ilotulitus Kotkassa Arto Tolsa Areenalla herättää, on paljon voimakkaampi, todenmukaisempi ja aidompi kuin yksikään essee jonka AI-kone kirjoittaa. Tai edes minä kirjoitan.

   Ongelma on siinä ettei tuota muisti- ja mielikuvaa futismatsia katselevasta pikkupojasta puun katveessa kesällä 1952 pysty ulkoisen maailman sanoilla kuvaamaan. 

    

Kyösti Salovaara, 2018.

Savujen määrä =
hyvinvoinnin mahdollisuus.

Uusi puritaanisuus vanhaa

 [mustavalkoisia värejä]

Kyösti Salovaara, 2018.

Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

- Franz Kafka

Kysymys voi olla vain näin: joko porvarillinen tahi sosialistinen ideologia. Keskitietä tässä ei ole – sillä mitään ”kolmatta” ideologiaa ei ihmiskunta ole kehittänyt, eikä luokkavastakohtien repimässä yhteiskunnassa yleensä voi koskaan ollakaan mitään luokatonta tai luokkien yläpuolella olevaa ideologiaa. Siksi kaikkinainen sosialistisen ideologian väheksyminen, kaikkinainen loittoneminen siitä merkitsee samalla porvarillisen ideologian voimistumista.

- V. I. Lenin

Ihminen taipuu pieneen tavoitellessaan suurta.

    Kevät pakenee, räntää sataa. Niin myös tulevaisuus - se ei ole koskaan tässä.

    Tällaisena päivänä kaksi miestä juttelee eräässä kadunkulmassa. Toisella on pidempi parta kuin toisella hiukset. Toinen on toista pidempi. Molemmilla miehillä on yhä talvitakki yllään. Tuuli puhaltaa kadun pinnasta nousevia pölypilviä heidän silmiinsä.

    Eräässä kaupungissa, erään kadun kulmassa, eräässä maassa ja maanosassa eräällä maapallolla kaksi miestä juttelee. Annamin punaisesta papukaijasta ei vielä sanota mitään.

    Mutta eihän se noin voi mennä.

    Eräässä kaupungissa… ei se niin mene vaan: tietyssä kaupungissa tietyssä kadunkulmassa tietyssä maanosassa tällä planeetalla… juttelevat hiekkapölyn keskellä kevättä odottaessaan.

    Kaksi miestä ja me muut.

Historia on keskeneräinen ja kertakäyttöinen apparaatti. Se on kuin yhä uudestaan pyörivä pyörä, jonka jälkiä seuraamalla päätyy takaisin. Historia toistaa itseään toistamatta itseään. Se näyttää tutulta ollessaan vieras. Se tuntuu vieraalta ollessaan tuttu – ainakin hyvänpäivän tuttu.

    Itse asiassa historia on spiraali.

    Mutta sulkeutuuko se vai avautuuko, sitä en tiedä etkä sinä.

    Vanhoja kirjoja lukiessa näkee uutta. Siis uusia asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja. Kannattaako uusia kirjoja lukea, jos niistä näkee vain vanhoja asioita, ajatuksia, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja?

    Verbi oli valittu väärin. Ei kai kukaan näe ajatuksiaan eikä uskomuksiaan eikä pelkojaan tai toiveitaan.

    Unta kyllä nähdään.

Asia on mustavalkoinen.

    Uusi puritanismi valtaa keskustelulta alaa, ottaa tilan.

    Tästä ei tietenkään voi olla varma. Tyhjänpäiväistä puhetta on niin paljon ettei sitä kuule. Kaikkialla, mediassa ja sen liepeillä. Mutta en minäkään ole kaikkialla kaikkea kuuntelemassa. Joten… voi vain arvailla.

    Liittyykö puritaanisuus asioihin vai sukupolviin? Ovatko muutoksen vaatijat aina nuoria ja ehdottomia? Puritaaneja? Pystyykö maailmaa muuttamaan vain, jos pistää toisen silmänsä kiinni ja korvalaput? Kun juoksee avantgardessa ei jää perään, mutta perästä katsoen ei oikein tiedä minne päin juostaan. 

    Vieraillessaan vuonna 1936 Natsi-Saksassa kosmopoliittina itseään pitävä 33-vuotias Olavi Paavolainen tyrmistyi nuoruuden palvontaa ja nuorien karua kohtelua.

    ”Vain nuorten on ohjattava nuoria”, kirjoitti Baldur von Schirach motoksi natsien nuorisoliikkeelle Hitler-Jugendille. Kun Paavolainen kyseli saksalaisilta moisen kasvatuksen perään, hänelle perusteltiin, että ”nuorisoa voi johtaa vain nuoriso, sillä nuoruus on kriitillisempi kuin mikään muu ikäkausi”.

    Karuilla leireillä Hitler-Jugendin jokainen poika opetettiin tajuamaan, että yksikseen ja yksilönä hän ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä tärkein tekijä. Hitler-Jugendin ”koti-illoissa” istutettiin ”nuorisoon uusi historiannäkemys ja rotutietoisuus”, Paavolainen kirjoittaa, ”niissä he oppivat nuo lukemattomattomat taistelulaulut, joiden ylen yksinkertaistetulla, kuria, uskoa ja taisteluhalua ihannoivalla sisällyksellä luotiin terveellinen vastapaino ’intellektualismin’ myrkynkylvölle. Retkeilyjen, leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen nuoriso, joka ei ajatellut, mutta ’uskoi, totteli ja taisteli’… Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’ tai osoittamaan suosiota Johstin kuuluisalle Schlageter-repliikille: ’Kun kuulen sanan kulttuuri, otan varmistimen auki revolveristani!’.” (Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana, 1936.)

    Spiraalin kierteitä: Lenin… Hitler… Pol-Pot...

Provosoin, olen olemassa!

    Ei, nykyään satiiri, sarkasmit ja ironia on kiellettyä tai ainakin epätoivottua. Ihmiset eivät ymmärrä sellaista, suuttuvat. Ei saa suuttua, vihastua eikä punastua.

    Otetaanpa V.I. Leninin lainaus. Muutetaan sanoja. Laitetaan vaikkapa ”sosialistisen” tilalle ”ilmastonmuutoksen vastustaminen” ja ”porvarillisen” tilalle ”kulutusyhteiskunta”, ja saadaan järkevältä kuulostava taistelukehoitus. Pitää olla mustavalkoinen, kolmatta tietä ei ole. Keskellä ei mitään. On vain binaarinen todellisuus.

    Historian spiraali kiertyy huimaa vauhtia, olen minäkin taistelulauluni kuunnellut ja niistä voimaantunut… tullakseni pois.

    Mutta riittääkö edistyksen tekemiseen sanojen vaihtaminen? Vaihtoehtoinen tulevaisuus: entisen museointi.

    Ja onko niin, että vain muutama kirjoittaja, tyyliin Jyrki Lehtola ja Timo Haapala Ilta-Sanomissa, harjoittaa enää satiriiria ja uskaltaa laatumediassa provosoida kulttuuriväkeä (Lehtola) tai poliitikkoja (Haapala)?

    Yhtä pudotusta koko kulttuuri-politiikka, niinkö?

Kyösti Salovaara, 2021.

Vakavasti.

    ”Professorin kirja paljastaa vasemmistoradikaalien likaiset temput”, kirjoitti Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan muutama päivä sitten. Aiheen lehti sai professori Antti Hassin postuumisti julkaistusta muistelmateoksesta Hassin paperi, joka ”maalaa surullisen kuvan Taideteollisen korkeakoulun tapahtumista vuosina 1971–1983. Hassi pani talteen ja muokkasi kirjaksi oppilaitoksen sisällä käydyt poliittiset taistelut, jotka on pitkälle unohdettu oppilaitoksen virallisista historiikeista.” (HS, 3.4.2021.)

    Taideteollisessa korkeakoulussa Moskova-mielisten kommunistien järjestö TAOS (taideaineita opiskelevat sosialistit) yritti joukkovoimalla, painostuksella ja uhkauksilla vaikuttaa opetuksen sisältöön ja opettajiin.

    Helsingin Sanomat kertoo Hassin paperiin nojaten, kuinka ”oppilaat etsivät tarkalla silmällä oppikirjoista ja luennoista poikkeamia yya-politiikan virallisesta liturgiasta. Kun sellaisia havaittiin, professori voitiin ilmiantaa neuvostovastaiseksi esimerkiksi Soihtu-lehdessä tai Tiedonantajassa. Se ei ollut vaaraton syytös 1970-luvun suomettuneessa ilmapiirissä.”

Taistolaisuutta (suomalaisten nuorkommunistien uusstalinismia) ja melkein koko poliittisen järjestelmän ”suomettumista” 1970-luvulla on kaiketi käsitelty lähihistorian kirjoituksessa aika pinnallisesti. Pelottavaa lienee, että kaikki näyttää toistuvan, toki erilaisia sanoja ja temppuja käyttäen. Historia ei toista sellaisenaan itseään, koska se kulkee spiraalin kierteellä.

    Mutta aina syntyy uusia itseään avantgardena pitäviä ”militantteja” vähemmistöryhmiä, joiden tavoite on ohjailla massat ”oikealle tielle”, oikeaan ”uskoon”. Käänteinen avantgarde pyrkii menneisyyteen: sekin on tien päässä.

    Oikean tien etsimisessä ei tietenkään ole mitään pahaa. Onhan sitä loputtomasti etsittävä.

    Ongelma syntyy puritanismista. Vain samaa mieltä oleva kelpaa joukon jatkoksi. Muita paheksutaan, uhkaillaan, syrjitään. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.

    ”Tälläkin kertaa kuohut ovat suurimpia taidealoilla, esimerkiksi Teatterikorkeakoulussa”, Hesari kirjoitti nykyhetken uusvanhoista puritaaneista pääkirjoituksessaan. ”Syitä siihen voi pohtia. Tieteellä on lähtökohtaisesti sovitut kriteerit arvioida eri väitteiden totuusarvoa. Ne antavat raamit myös erilaisten ajatustapojen ja sukupolvien väliselle kilpailulle. Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa. Yliopistoväen kannalta raskainta on, kun erimielisyyksistä tulee moraalisia ja henkilökohtaisia. Silloin vastapuolella oleva ihminen ei ainoastaan ajattele eri tavalla, hän on myös moraalisesti arveluttava henkilö.”

Lieventäisivätkö vanhat viisaudet puritanismin kiristävää vannetta pään ympärillä? Uskooko kukaan entisaikojen kirjoituksia?

    Jokaisella ajalla on saarnaajansa ja Shvejkinsä: pappi ja narri, totinen torvensoittaja ja piruileva satiirikko. 

    ”On paljon ihmisiä, jotka kuuntelevat saarnaa samalla tavoin kuin iltamessua”, kirjoitti Blaise Pascal (1623-1662) eräässä mietteessään. ”Kun tahtoo antaa hyödyllisen ojennuksen ja osoittaa toiselle, että hän on erehtynyt, täytyy ottaa huomioon, miltä puolelta hän asiaa katsoo, sillä omalta kannaltaan hän tavallisesti on oikeassa. Tämä totuus on hänelle myönnettävä, mutta samalla on osoitettava, missä kohden hän on väärässä. Hän tyytyy siihen, sillä hän huomaa, että hän ei erehtynyt, ei vain tullut katsoneeksi asiaa kaikilta puolilta. Kukaan ei pahastu siitä, ettei näe kaikkea, mutta kukaan ei tahdo myöntää erehtyneensä; tämä johtuu ehkä siitä, että ihminen luonnostaan ei pysty näkemään kaikkea, ja siitä, ettei hän tietenkään voi erehtyä sen puolen suhteen, jota hän katselee, koska aistihavainnot aina ovat oikeita... Yleensä ihminen vakuuttuu paremmin omien keksimiensä syiden perusteella kuin sellaisten, joita on johtunut toisten mieleen. (Pascal: Mietteitä. Suomennos vuodelta 1952.)

    Tuo kuulostaa modernilta ihmissuhdeoppaan idealta ”näin tulet toimeen naapurisi kanssa”, mutta onko Pascalin ajatuksessa myös empiirisen havainnon, tiedon ja tietämisen pointti? Havaitsemme vain sen minkä itse havaitsemme!

    Mutta kiertäköön historian opetuksien spiraali vielä kauemmaksi.

    Kiinalainen Po Chuï (772-846) kirjoitti runon Punaisesta papukaijasta. Kenties tarinamme miehet tietyn kaupungin tietyssä kadunkulmassa katupölyn piinaamina puhuivat papukaijasta ja miettivät sen tarkoitusta, sitä että kuinka ikuista Po Chuï ilmaisi kirjoittaessaan Pertti Niemisen suomentamana näin:

Sain lahjaksi Annamista punaisen papukaijan:

se hohti kuin persikka ja puhui kuin ihminen.

Sille kävi niin kuin lahjakkaille miehille käy:

milloin mahtavat häkin säleet sillekään avautua?

Kyösti Salovaara, 2018

Toisella tähdellä

[vaikka samalla]

Kyösti Salovaara, 2018.

Ajan moottoritiellä.

    Avara maisema pysyy paikallaan, vaikka voimakas auto liikkuu hyvää kyytiä.

    Vuorijonojen silhuetti peltojen tuolla puolen häviää lämpiävän aamun utuun. Portugali on edessä, Salamanca takana.

    Hattuhyllylle on heitetty punainen, ”virallinen” La Vuelta-lierihattu.

    Ajajan paikalta näyttää, että takapenkillä istuu joku punainen lierihattu päässään. Istujan kasvoja ei taustapeilistä näe.

    ”Minua kiusaa”, sanon, ”että tuntuu kuin istuisin takapenkillä, vaikka ajan autoa.”

Hiukkanen voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta ihminen ei, paitsi ajatuksissaan.

    Kotiin palattua törmää arkipäivän Suomen pikkumaiseen tiedonvälitykseen. Avaat radion ja kuulet tunnista tuntiin samanlaista jaarittelua, se on yhtä aikaa tyhjänpäiväistä ja jollakin tavalla kantaa ottavaa. Pieniä asioita suurennellaan, suuria vähätellään – ja kaikesta ollaan suunnilleen samaa mieltä.

    Ensimmäinen huomio musertaa: onko suomalaisilla vain yhdet, kollektiiviset aivot?

    En ole vielä matkan jälkeen kertaakaan katsonut tv-uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Lehtiä ja nettisivuja tietysti olen lukenut, mutta yritän vaalia vielä vähän aikaa illuusiota, että voin ja saan ajatella mitä haluan.

    Lukeminen onkin toinen juttu; siinä valitsee mitä lukee.

    Huomasin muuten juuri artikkelin, jossa väitettiin, että ihmiset muistavat missä ovat lukeneet kirjoja, mutta eivät juuri lainkaan mitä ovat lukeneet. Luetun sisältö häviää aivoista nopeasti, lukemisen muodot, rituaalin vaiheet muistetaan.

    Lohduttavaa?

    En tietenkään kuvittele, että muualla radion tai tv:n ohjelmavirta olisi sen syvällisempää tai avarakatseisempaa kuin Suomessa, mutta koska muualla et useinkaan ymmärrä mitä ympärilläsi puhutaan, voit ja sinun täytyy keskittyä omiin ajatuksiisi.

    Kuulostaa huolestuttavalta, mutta ei välttämättä ole.

Löydän vahvistuksen Albert Camusilta. Palattuaan Mallorcalta 1936 Camus mietti matkustamisen ”filosofiaa”.

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon”, Camus kirjoitti. ”Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty.”

    Camusin mielestä ei pidä sanoa, että matkustaminen on huvia: ”Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”

    Digiaikana kotimaa kietoutuu matkustajaan kuin virtuaalinen päällystakki tai pakkopaita, mutta onko mikään muu muuttunut Camusin matkan ajoista?

Kyösti Salovaara, 2018.

Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa? Onko mahdollista olla menneisyydessä ja nykyhetkessä samalla kertaa?

    Helsingin Sanomat julkaisi epäonnistuneen artikkelin ”taistolaisuudesta”, siitä että tuota ”haukkumasanaa” käytetään yhä kaikenlaisten suvaitsemattomien ja dogmaattisten, ”hyvää” tarkoittavien ryhmien leimana, vaikka nuoremmat sukupolvet eivät edes tiedä (tai eivät halua tietää) mitä ”taistolaisuus” tarkoittaa, tarkoitti 1970-luvulla.

    1980-luvulla syntyneen Noora Vaaralan artikkelin (HS, 21.7) otsikko kuului: ”Feministit ja Ultra Bra taistolaisia – Taistolaisuuden leimakirves viuhuu edelleen, vaikka liike kukoisti vain pienen hetken neljä vuosikymmentä sitten.”

    Jutun kirjoittaja ja hänen käyttämänsä asiantuntijat harhautuivat sivupoluille alusta pitäen eivätkä nähneet oleellista: ei taistolaisuuden kestolla tai sen kannatuksen laajuudella ole merkitystä, vaan sillä että se oli konkreettinen, suomalainen esimerkki totalitaariseen ajatteluun perustuvasta liikkeestä, joka ei suvaitse mielipiteiden moninaisuutta, ajattelun vapautta, erilaisten toimintahorisonttien mahdollisuutta. Oleellista on, että yhä uudestaan syntyy totalitaarista komentoa haikailevia yhteiskunnallisia liikkeitä ja ryhmittymiä.

    Noora Vaarala saattoi harhautua tietämättömyyttään.

    Mutta miksi jutussa haastatellut tutkijat eivät liittäneet taistolaisuutta laajempaan kokonaisuuteen? Tai miksi he eivät halunneet verrata sitä totalitaarisen ajattelun ytimeen, sen historiaan?

    Tekivätkö he itse asiassa nykyhetken politiikkaa vähättelemällä taistolaisuuden päämäärien ja keinojen luonnetta? Vai johtuiko se siitä, että koska tutkijat eivät halua myöntää monien nykyhetkessä vaikuttavien liikehdintöjen (feminismi, luonnonsuojelu, nationalismi jne.) totalitaarista pohjavirettä, ei taistolaisuudenkaan todellista olemusta voi sanoa ääneen?

Historian tutkijatohtori Katja-Maria Miettunen väitti Hesarin artikkelissa, ettei taistolaisuutta voi tutkia, koska ”monikaan liikkeen jäsenistä ei ole suostunut haastateltavaksi. Ja kun historiantutkimus puuttuu, taistolaisuuden ympärillä leijuu salaperäisyyden aura.”

    Leijuu salaperäisyyden aura!

    Eikö historian tutkijatohtori tiedä, että taistolaiset olivat aktiivisia kirjoittajia? He ottivat mielipiteen johtopaikkoja, niin kuin kommunistien kuuluu ottaa, monissa kulttuuri- ja tiedejulkaisuissa. Taistolaisten, kovan linjan kommunistien silloisia mielipiteitä ei tarvitse kysyä heiltä itseltään, koska ne voi tarkistaa lehdistä ja kirjoista.

    Miettunen ”unohtaa” senkin, että vähemmistökommunistit julkaisivat Tiedonantaja-nimistä sanomalehteä. Tiedonantajasta voi lukea liikkeen ajatuksen ja pyrkimyksen. Se edellyttää toki hieman historiantutkimusta.

   Ja jos taistolaisten kirjoituksia lukee, salaperäisyyden aura aukeaa kuin peltoinen maisema, jota maantie halkoo.

Valtio-opin yliopistonlehtori Mikko Lahtinen puolestaan vähätteli asian merkitystä sillä perusteella, että taistolaiset olivat vasemmiston pieni vähemmistöliike. Lahtinen unohtaa, että esimerkiksi Leninillä oli hyvin pienen porukan tuki vallankumoukselleen.

    Taistolaiset eivät tehneet terroritekoja eivätkä olleet väkivaltaisia, Lahtinen sanoo. ”Väkivaltatoimien sijaan taistolaiset keskittyivät puolustamaan hyvinvointivaltiota, tiedettä ja teknologiaa”, Lahtinen puolustelee taistolaisia Vaaralan artikkelissa. ”Kaikkea tällaista modernia.”

    Kaikkea tällaista modernia!

    Hyvinvointivaltio syntyi SDP:n, maalaisliiton (keskustapuolue) ja ammatti- ja työnantajajärjestöjen sopimuksilla. Kansandemokraattisen liikkeen sosialistit olivat mukana perustamassa sitä, mutta kommunistien jyrkkä siipi, taistolaiset, stalinistit, vastustivat kaikenlaisia tupoja ym. sopimuksia työnantajien kanssa kuin ruttoa.

    Vallankumous pitää tehdä kerralla, ei sopimalla. Taistolaiset odottivat vallankumousta. Heillä ei ollut aikaa/halua hyvinvointivaltion ”rakentamiseen”.

    Ihminen ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mutta historianlehtori on keksinyt tavan, jolla luodaan kaksi erilaista, yhtä aikaa havaittavissa olevaa historiaa.

    Miksi taistolaisen, stalistinisten liikkeen totalitaarinen perusajatus unohtuu?

Kyösti Salovaara, 2018.

Kirjahyllyssäni on Rauno Setälän vuonna 1970 ilmestynyt teos Uusstalinistin uskontunnustus – Lähtökohtia 70-luvun luokkataisteluun.

    Samalla kun Setälä kuvasi oman kehittymisensä porvarispojasta ensin tunteelliseksi sosialistiksi ja sitten oikeaoppiseksi kommunistiksi, stalinistiksi, tuo kirja antaa mainion kuvan kommunistien, ja sitä mukaa taistolaisten – vaikkei tuota sanaa kai kirjasta löydykään – ajatusmaailmalle ja siitä johdetulle toiveelle vallankumouksesta, jota ei tehdä parlamentissa, niin kuin Setälä painokkaasti korostaa, vaan muualla. ”Kivääri ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai kiväärejä ei tarvita lainkaan”, Setälä vinoilee aatteensa voimaannuttamana.

    Setälän kirja ilmestyi hetkellä jolloin osa yleisvasemmistolaisesta liikkeestä hakeutui kommunistien syliin. Setälä huomauttaa, että myös kansandemokraattisessa liikkeessä kommunismiin herännyttä älymystöä karsastettiin: ”Liikkeen piirissä on viime aikoina (epävirallisesti) arvosteltu voimakkaasti ja moralistisin äänenpainoin sivistyneistöä uusdogmatismista, uusstalinismista, uusautoritaarisuudesta, uusdogmaattisesta pietismistä – ja tuettu näin itse asiassa porvarillisessa lehdistössä käynnistettyä ’stalinisminvastaista’ kampanjaa, jonka tavoitteena on ensi sijassa kansandemokraattisen liikkeen sisäisen eripuran lietsominen.”

    Siinä missä Setälä hahmottaa kommunistisen liikkeen luonnetta aina oikeassa olevana poliittisena liikkeenä joka kieltää eri mieltä olevilta oikeuden omaan mielipiteeseen, hän tulee myös kuvanneeksi yleisemminkin erilaisten totaalitaaristen ajatusmallien luonnetta ja tapaa toimia. Sanoja muuttelemalla ja korvaamalla Setälän ”uskontunnustus” kävisi monen modernin yhdenasianliikkeen tai ryhmittymän - oikealla ja vasemmalla - ”ohjelmajulistukseksi”.

    Keskeisintä on tajuta, että kommunistit eivät pyrkineet yhteiskuntaan, jossa vallitsee mielipiteiden vapaus.

    Setälä muistutti, että ”leniläiselle kommunistiselle puolueelle on ominaista ideologinen yhtenäisyys, monoliittisuus. Puolue ei voi olla erilaisten katsomusten vapaa foorumi. Se ei voi olla erilaisten vallankumouksellisten näkemysten alkuitu, kuten garaydylaiset Ranskassa ja uusvasemmistolaiset Suomessa vaativat. Se voi rakentaa toimintansa yksinomaan marxismi-leninismin periaatteiden pohjalle. Sen on käytävä lakkaamatonta taistelua kaikkia niitä näkemyksiä vastaan, jotka asettavat marxismi-leninismin periaatteet kyseenalaiseksi. Sen toiminta ei perustu erilaisten sosialististen näkemysten suosimiseen ja sallimiseen, vaan ennen kaikkea ideologisen yhtenäisyyden vaalimiseen.”

    Totalitaarisessa yhteiskunnassa sana pluralistinen kielletään.

Ehkä olen kohtuuton.

    Kenties Noora Vaarala todella yritti selvittää mitä taistolaisuus oli ja miksi sitä edelleen käytetään leimakirveenä, kun jokin ajatuskonsepti huomataan dogmaattiseksi ja suvaitsemattomaksi, vaikka tuolla konseptilla olisi kuinka ihanteellisia tavoitteita.

    Olen huomaavinani, että tässä saattaa avautua sukupolvien välinen aito kuilu. Me vanhemmat, eikä välttämättä viisaammat, sukupolvet tiedämme vaan niin paljon enemmän pelkästä arkipäivän kosketuksesta.

    Se että historiantutkijat eivät viitsi paneutua historiaan mahdollisimman objektiivisesti, on huolestuttavaa. Onko humanistinen tutkimus yhä pelkkää politiikkaa?

    Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää.

    Kuten viitisen viikkoa sitten kerroin, tein ”pyhiinvaellusmatkan” Sergio Leonen elokuvan Hyvät, pahat ja rumat loppukohtauksen filmauspaikalle. Sen jälkeen tuo elokuva tuli esille parissa lyhyessä keskustelussa kahden keski-ikäisen espanjalaisen kanssa, toinen heistä oli asunnon vuokraaja Salamancassa ja toinen taksikuski Malagassa, eikä Leonen elokuva sanonut heille mitään, siitä puhumattakaan että he olisivat tienneet, että Espanjassa (monessa paikassa) filmattiin näitä westernejä.

    Ehkä Sergio Leonen elokuvat ovat täysin tuntemattomia myös nuorille suomalaisille, vaikka minä kuvittelen että ne kuuluvat kaikkien ”sivistyneitten” ihmisten elokuvakokemukseen.

    Kun itseään katsoo, ei muita näe!

    Kun itseään kuuntelee, kuka puhuu ja ketä kuunnellaan?

    ”Pyrimme aina olemaan jotain sellaista mitä emme ole tai mitä olemme joskus olleet mutta emme voi enää ikinä olla”, filosofi Gilles Deleuze huokaa Laurent Binetin dekkarissa Kuka murhasi Roland Barthesin?

    Ajan autoa ja minusta tuntuu, että istun takapenkillä.

Kyösti Salovaara, 2018.