torstai 24. lokakuuta 2024

Vihtatuuleen

[ja akanvirtaan]


Kyösti Salovaara, 19.10.2024.

Jalkapallokulttuurin iloa.


 

Myötätuuli myötätuuli

           eikö se vienyt myös foinikialaiset.

- Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.


Sitä sanotaan, ettei mennyttä voi pyyhkiä pois. Ehkä se piti paikkansa ennen kuin meillä oli tietokoneet.

- Lee Child & Andrew Child: Ansassa. Karisto, 2024.




Kun tarkkailen maailmaa, tarkkaileeko se minua?

    Koska minulla ei ole omaa kieltä, käytän yhteistä. Se kuuluu maailmalle ja vain fragmentteina minulle. Koska tai jos yksilöllä ei ole ikiomaa kieltä, niin onko hänellä oma mieli? 

    Johtopäätös: käyttäessäni maailman kieltä, antaudun sen tarkkailtavaksi.

    Jos kuitenkin uskomme, että yksilöillä on ainakin vähän oma mieli, niin kenen mieltä tekoälykone (AI) käyttää? Yrittääkö se olla kaikkien mieli ja kaikkien mieleen?

    Väitän että AI on aina menossa myötätuuleen eikä koskaan vasta.



Menneisyyteen ei pääse kävelemällä eikä tulevaisuuteen voi lentää. 

    Viime lauantaina noin klo 17.59 ilotulitusraketit nousivat Kotkassa taivaalle Arto Tolsa Areenan Tupakkavuoren puoleisessa päädyssä jäljitellen jalkapalloseura FC KTP:n vihreävalkoraidallisia pelipaitoja. 

    Kentällä juhlittiin KTP:n nousua Veikkausliigaan kolmannen kerran 2020-luvulla. Kesän viimeisessä ottelussa kotijoukkue KTP ja TPS Turusta pelasivat tasan. Mutta kaikkiaan KTP voitti ykkösliigassa 18 peliä, hävisi 5 ja pelasi 4 tasan. Joukkue teki 75 maalia ja päästi omiinsa 32. Aikamoinen saavutus.

    Kesän mittaan kävin katsomassa seitsemän peliä. Edelleenkin ihmettelen, että joukkue voitti sarjansa. Peli ei aina näyttänyt kovin kummoiselta. Maallikkokatsoja harmitteli seisovaa peliä, hätäisiä syöttöjä taaksepäin, liikkeen puutetta. Aivan kuin hyvän pelin idea olisi puuttunut.

     Mutta tulos kertoo toista. Kenties nykyfutis on niin taktista ettei kentän reunalla aina tajua mitä pelin sisässä tapahtuu. Yht'äkkiä hyökkäykset etenevät ja maaleja syntyy. Loistavaa!

    Viime aikoina on kirjoiteltu suomalaisesta ”ruostevyöhykkeestä” tarkoittaen entisiä puunjalostusteollisuuden ja ylipäänsä valmistavan teollisuuden surkastuvia kaupunkeja ja kauppaloita lähtien Kymijoen suistosta päätyen Kokemäenjoen laskuvirroille.

    Havainto ei tietenkään ole uusi.

    Mutta voisiko vuonna 1927 perustetun futisseuran (Kotkan Työväen Palloilijat) menestys vuonna 2024 elvyttää Kotkan seudun teollista seisahtumaa? Kaikenlaista puuhataan, mutta kuten Haminassa on nähty, kymenlaaksolaiset ovat valmiita vastustamaan melkein kaikkea mikä muuttaa tuttua maisemaa. Futiskentällä muutokset sentään hyväksytään: "Myä toivotaa et Teme tulee takas!" 



Menneisyyteen ei voi kävellä eikä hypätä.

    Katsotaanpa tuota kuvaa missä ilotulituksen vihreävalkoiset pylväät nousevat taivaalle.

    Kentällä KTP:n pelaajat suihkuttavat kuohujuomaa. Minun mieleni liikahtaa kesään 1952.

    Seison silloin suuren puun vieressä ja katselen kesäolympialaisten futismatsia viiden vanhana. Uudella ruohokentällä pelaa Egypti, kenties. 

    Puu, jonka varjossa katselin peliä, sijaitsi ilotulituskohdan vieressä näkyvästä männystä vasemmalle kymmenen tai kaksikymmentä metriä. Seisomapaikat rinteellä olivat huokeita, kaiketi. Miksi olin siellä yksin, en tiedä. Vai olinko - en muista.

    Menneisyyteen ei voi kävellä, hypätä eikä lentää. 


Kyösti Salovaara, 2017.

Satamakaupungin nostalgia.



Myötävirtaan on helpompi laskea kuin soutaa vastavirtaan. Mutta jos löytää akanvirran tehtävä helpottuu. Akanvirrassa menettää kosketuksen valtavirtaan. Vastatuulessa on enemmän informaatiota kuin myötäisessä.

    Myötätuuleen purjehtiessa ja myötävirtaan lasketellessa on osa joukkoa, vaan ei sen enempää. Myötävirtaan kuljeskelu on mielelle helpompaa monin tavoin. Oman fragmentaarisuuden unohtaa.

    Hypätäänpä mielen vankkureilla ajassa noin 20 vuotta eteenpäin: Pallokentän reunalta Helsingin yliopiston saleihin, Vanhan juhlasaliin ja muihin ”nuorisovallankumouksen” kammareihin. 

    Kuinka monta kertaa olinkaan hurmioituneena kuuntelemassa kun Kom-teatteri tai Agit Prop kajauttivat selkäpiitä värisyttävän taistelu- ja rakkauslaulun Kenen joukoissa seisot! Säveltänyt Kaj Chydenius, sanat Aulikki Oksanen

    Yhä uudestaan ja uudestaan: ”Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua / Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…”



Menneisyyteen ei voi hypätä, joten noustaanpa Vanhan ylioppilastalon kulmalta ajan paikallisjunaan ja päästään viime lauantaihin. Viisikymmentä vuotta on pitkä matka vaikka hyvin lyhyt maailmanhistoriassa.

    Viisikymmentä vuotta Vanhan lakkokonserteista nykyhetkeen; ja katsotaan Ylen lauantai-illan ohjelmaa Elämäni Piisi (kirjoitan ohjelman nimen väärin koska se niin on oikein), jossa Chydeniuksen ja Oksasen taistelurakkauslaulu soi melkein yhtä komeasti kuin 1970-luvun taitteessa.

    Mutta vain melkein.

    Silloisen tunnemyrskyn tilalla on viileä analyysini. Ihminen havahtuu aikaansa, mieleensä, kieleensä. 

    Mistä tässä rakkauslaulussa oikein lauletaan? Mitä sanotaan?

    Kun Oksasen kirjoittamia sanoja lukee niin kuin ne on kirjoitettu, tajuaa kuinka vähän inhimillistä rakkautta laulussa on, ja huomaa että se on pohjimmiltaan selvä vihalaulu toisin ajattelevia ihmisiä ja ihmisryhmiä kohtaan.

    Oksanen piilottaa humaaniin käärepaperiin tuliaseet, joilla yhteiskunta valloitetaan ja muutetaan yhden ajatuksen komentovaltioksi. Chydeniuksen mukaansa tempaava mahtisävellys häivyttää laulun sanojen todellisen merkityksen.



Miksi nuorena ei huomannut, että Kenen joukoissa seisot julistaa totalitaarisen valtion kaipuuta?

    ”Ei ystäväni”, Oksanen kirjoittaa. ”Niin kauan kuin leivästä / Jää reikä leipojan käteen / Jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi / Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa / Puolueettomat humanistit korulauseensa…”

    Oksanen väittää, että ihmisten välillä ei voi olla inhimillisiä suhteita, ei rakkautta, tunteita eikä toiveikkuutta ennen kuin yhteiskunta on muutettu utopiaksi, jossa kaikki ajattelevat samalla tavalla. Nykyinen maailma on Oksasen mielestä humanistien lepertelyä. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. ”Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin / Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto…”

    Ylen viihdeohjelman juontaja Katja Ståhl kutsui Oksasen ja Chydeniuksen kappaletta ”taistolaisten lauluksi”. Sitä se olikin.

    Aulikki Oksasen albumi Kenen joukoissa seisot julkaistiin vuonna 1970. Samana vuonna Rauno Setälä julkaisi kirjansa Uusstalinistin uskontunnustus (Kirjayhtymä, 1970). Siinä entinen porvarispoika tunnusti kääntymystään jyrkän kommunismin soturiksi. Setälän kirja ja Oksasen laulu resonoivat toisiaan henkeen ja vereen.

    Setälä uskoi vallankumoukseen Suomessa, Venäjän vuoden 1917 mallia jäljitellen. Ulkoiset muodot toki voivat vaihdella. Setälä kirjoitti uhmakkaasti: ”Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan. Kansajoukkojen liikehdintä voi aiheuttaa suurta vahinkoa esimerkiksi tuotantolaitoksille ja liikenneyhteyksille tai kenties vahinkoa ei aiheudu muulle kuin Mannerheimin patsaalle Postitalon edessä. Toiminta voi levitä yli koko maan tai kenties toiminta keskittyy vain Helsinkiin ja sielläkin vain eduskuntatalon ympäristöön… Maa saatetaan julistaa pitkälliseen poikkeustilaan tai kenties vallankumous tapahtuu vappuaamuna.”

    Kenties jonakin vappuaamuna totalitaarinen utopia todentuu. Pistimet ja pyssyt piilosta esille: ”Kenen joukoissa seisot / Kenen lippua kannat / Ei synny rakkautta ilman oikeutta / Ei synny oikeutta ilman taistelua /Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa”!



Espanjalainen El País  -lehti haastatteli maailman parhaaksi matemaatikoksi kutsumaansa australialaisamerikkalaista Terence Taoa (s.1975) lokakuun alkupuolella.

    Haastattelija kysyi myös tekoälystä.

    Tao vastasi, että nykyiset tekoälysovellukset perustuvat valtavaan määrään tietoa.

    ”Jos  haluat opettaa AI:lle miltä vesilasi näyttää, tarvitset miljoonia kuvia vesilaseista”, Tao selvensi ajatustaan. ”Mutta jos näytän sinulle vesilasin, sanot ’Okei, ymmärrän’.”

    Taon mielestä AI muuttuu luovaksi vasta sitten, kun sen opettamiseen tarvitaan hyvin vähän tietoa. Mutta sitä ei taida koskaan tapahtua.

    Palatakseni alkuun: menneisyyttä voi kuvata miljoonilla sanoilla, mutta yksi mielikuva, jonka ilotulitus Kotkassa Arto Tolsa Areenalla herättää, on paljon voimakkaampi, todenmukaisempi ja aidompi kuin yksikään essee jonka AI-kone kirjoittaa. Tai edes minä kirjoitan.

   Ongelma on siinä ettei tuota muisti- ja mielikuvaa futismatsia katselevasta pikkupojasta puun katveessa kesällä 1952 pysty ulkoisen maailman sanoilla kuvaamaan. 

    


Kyösti Salovaara, 2018.

Savujen määrä =
hyvinvoinnin mahdollisuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti