torstai 27. elokuuta 2015

Tyhjä tila

[Tila mielessä, mieli tilassa]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kävelykatu Malagassa. Ihmisen tila tilassa.

Tila on tyhjä, kunnes se täytetään.
    Yleensä se täytetään.
    Ihmisen mielestä tila on olemassa vasta kun ihminen saapuu siihen, on siinä ja täyttää sen. Niin kuin puutarhuri joka näkee tilan istutettuina kasveina, arkkitehti jolle tila on rakennuksia ja katuja, insinööri jolle tila on ylitettäviä jokia ja kanjoneita tai tavallinen ihminen, joka seisahtuu keskelle toria ja ottaa itsestään selfien.
    Ilman ihmistä tila on tyhjä, olematon.
    Entisinä aikoina tilalla oli vain muutama omistaja, tilanherra piti tiluksistaan hyvää huolta ja edellytti kovaa kuria. Nykyään jokainen meistä omistaa tilan, jossa kävelee ja jossa ottaa itsestään kuvan; demokraattisina aikoina tilalla on monta omistajaa, kaikki kuvittelevat olevansa tilan herroja. Mitä enemmän digikuvia, sitä enemmän omistajia.
    Pidetäänkö tiluksista näinä aikoina hyvää huolta?


                                                         Kyösti Salovaara 2015.
Maa, meri, ilma -
tilan elementit toisissaan.

Jos ihminen ei tarkkaile tilaa, emme tiedä onko sitä edes olemassa. Onko meren pinnan alla jotakin? Vain sinne päässyt ihminen tietää millaisessa tilassa kala ui ja levä kasvaa. Meidän on kuviteltava muiden puheiden ja mahdollisten valokuvien perusteella millaiselta meren syvyys näyttää.
    Sama koskee ilmaa, huimaavia korkeuksia vaikka monet meistä ovat lentäneet kymmenessä kilometrissä ja sieltähän näkyy toisenlainen maailma ja sitä paitsi: sieltä näkyy kauas.
    Kun on kaukana, tila pelkistyy, yksinkertaistuu, selkenee.
    Kun on lähellä, tila valloittaa mielen yksityiskohdillaan, ja silloin mielen tila ja tilan mieli lomittuvat yhdeksi tajunnaksi.
    Tietysti voi ajatella että ihminen pilaa tilan aitouden, mutta niin ajatteleva unohtaa ettei tila itsessään ajattele mitään eikä edellytä että tila pitäisi jättää tyhjäksi. Dogmaattisinkin luonnonsuojelija haluaa katsoa suojelemaansa tilaa eikä tajua, että jo katse voi pilata sen; että myös katse käyttää luontoa hyväksi, riistää siltä ehdottoman ainutkertaisuuden, tilan yksityisyyden.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Sergio Leonen pelkistetyn julma maisema.
Tabernas Almeriassa.


Sergio Leonen westernit tapahtuvat tilassa, joka on niin karua että siitä on puhdistettu kaikki heikot tunteet pois. Jäljelle jää puhdas hyvyys, pelkkä rumuus, aito pahuus. Tuollaisessa tilassa ihmisen kehittämä melodraama on aidosti ihmistä itseään, sillä tila hänen ympärillään ei anna mitään, ei ota mitään eikä odota mitään.
    Leonen elokuvien maisemaa ei voi täyttää, koska sitä ei oikeastaan ole ihmiselle, paitsi ohi kuljettavaksi, pölyisellä kadulla tai kivisellä tantereella. Kun lännenelokuvan ”sankari” saapuu kaupunkiin, hän kohtaa ristiriidan joka pitää ratkaista. Se ratkaistaan ja sankari jatkaa matkaansa, sillä muuten hänestä tulisi osa ristiriitaa eikä se sovi romanttiseen sankarin käsitykseen. Niin paljon karu tilakin romantiikkaa vaatii tai paremminkin sallii.
    Westernejä rakastava kysyy: miksi lännenelokuva melkein aina tapahtuu maisemassa, joka näyttää asuinkelvottomalta.


                                                                                                   Kyösti Salovaara 2015.
Katu on logistinen tila myös Villissä lännessä.
Tabernas - fiktion ja faktan kosketus.

Suomessa jokin aika sitten Kallion väki yritti muka valloittaa kadun, joka kuuluu normaalisti autoille. Tehtävä oli mahdoton, sillä katu on logistinen tila, ei olohuone eikä kapakka vaikka suomalaiset niin joskus kuvittelevatkin.
    Olen pistänyt merkille, että suomalainen käyttää jalkakäytävän tilaa aivan eri tavalla kuin esimerkiksi espanjalainen. Suomalainen kävelee aina hiki hatussa eteenpäin, kuin Hallaan töihin, vaikka ei menisi oikeastaan mihinkään. Meidän mielestämme jalkakäytävä on logistinen tila, joka pitää ylittää nopeasti reunasta toiseen.
    Kun kävelen rantakadulla, törmään jatkuvasti etanan vauhdilla taapertaviin espanjalaisiin, he täyttävät jalkakäytävän aivan kuin siellä ei olisikaan tarkoitus edetä mihinkään. He kerääntyvät yhteen, kävelevät hitaasti pysähdellen, jutellen, taka-askeleita ottaen ja jääden väittelemään ja nauramaan, ikään kuin tuo tila olisi heidän omansa eikä muilla ole siihen nokan koputtamista. Jos ei kelpaa, odota tai kierrä kadun kautta, he tuntuvat ajattelevan.
    Muuan rantatuoleja hoitava sevillalainen yrittäjä kertoikin, etteivät espanjalaiset mielellään vuokraa päiväksi yhtä tai kahta lepotuolia ”sombreron” alla, koska espanjalaiset haluavat aina omistaa oman tilan eikä yksi lepotuoli riitä tilaksi omistaa. Rannalla he kerääntyvät omiin ryhmiinsä, pöytineen ja varjoinen ja muodostavat perhekuntia joissa yhteisestä tilasta on heille luovutettu melkoinen pläntti.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.
Tilan historia nykyhetkessä -
asema jota Leone käytti Huuliharppukostajassa
viitisenkymmentä vuotta sitten.


Tyhjä tila odottaa täyttymistä.
    Niin kuin Leonen elokuvan Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) pitkässä alkukohtauksessa, jossa kolme ammattitappajaa odottaa pienellä rautatieasemalla elokuvan ”sankaria” tarkoituksenaan murhata tämä. Kun juna sitten saapuu, pitkitetty odotus purkautuu salamannopeana kaksintaisteluna. Sitten kaikki on ohi.
    Leonen käyttämä asemarakennus La Calahorrasta Charchesiin kulkevan tien mutkassa odottaa yhä junaa, joka ei koskaan saavu. Odotusta taaksepäin – historia.
     Tai niin kuin Malagan keskustassa bulevardille rakennetun pyöräkilpailun loppusuora, jonka äärellä tuhannet ja tuhannet katsojat odottivat Espanjan Vueltan kolmannen etapin voittajia. Kun pitkä odotus palkittiin, kun pyöräilijät syöksyivät viimeiselle kilometrille, kansan villiintyi huutamaan ja takomaan mellakka-aitojen mainoksia kuin hurjistuneet gorillat rintaansa.
    Hetkeksi tila täyttyi liikkeestä ja äänestä, joka vaimeni muutamassa minuutissa.
    Sitten katu näytti tyhjältä, mutta se on mahdottomuus, sillä kadulla on oma logistinen velvoituksensa olla tila, jossa liike tapahtuu.
Kadun voi sulkea, mutta liikettä eteenpäin ei voi kieltää. Jos tilan yrittää selittää ilman siinä tapahtuvaa liikettä, selitys jää vajavaiseksi ja kuva ohueksi, mitättömäksi.
    Joten naiivi johtopäätös kuuluu: tilassa on kolme ulottuvuutta ja neljäs kokoava ”voima” eli aika, joka ilmenee liikkeenä. Tämä tietysti niin ajatellen että myös kukkien kasvaminen on liikettä maan pinnasta taivasta kohti.


                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.
Viimeinen kilometri räjäyttää tilan.
Vueltan 3. etappi maanantaina.
Alameda, Malaga.



Editoitu ja julkaistu C2C kahvilassa.
Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja.

torstai 20. elokuuta 2015

I Me Mine

[Kesähaasteessa Minä]


Raili Salovaaran piirros.
Vakavan Kirjoittamisen Harrastelua
Pernoossa
Kymijoen rannalla keväällä
1978.

George Harrison syöttää pakinalle tiukan näkökulman. Minä, minulle, minun... pikkumaailmani.
    Sain Marjatalta kesähaasteen. Koska täällä Espanjassa on kesä ja ilmeisesti myös Suomessa, yritän vastata Marjatan esittämiin kysymyksiin. Niitä on kymmenen. Kirjoitin pitkässä matikassa laudaturin. En paljon muuta.
    Sen jälkeen, sitten kun olen rantakahvilasta pistänyt tämän jutun maailmalle, pitää ryhtyä lukemaan paria romaania joista on kirjoitettava arvostelut Ruumiin kulttuuri -lehteen.
    Deadline lähestyy. Ainahan se lähestyy, joko edestä tai takaa.
    Pilviä taivaalla, kaskaat yltyvät hirvittävään rätinään, Torreblancan rinteillä vihreä haalistuu, milloin lie viimeksi satanut... ja vaahtopäitä kaukana rannasta.


Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta

Niin kuin että olen syntymästäni vasenkätinen, mutta palloa potkaisin mieluummin oikealla, naamassa oli pisamia vaikka muille jakaa ja naapurin vanha ämmä huuteli ikkunasta kun kuljin pihalla: ”Kyösti, punapäät eivät pääsee taivaaseen!”
    Pisamat ovat hävinneet, eivät kaikkialta, tukkakin harventunut ja punainen väri kadonnut. Kynää käytän harvemmin kuin näppäimistöä, kätisyydellä ei ole väliä. Kansakoulussa sillä oli, koska opettaja ei osannut opettaa vasenkätistä ”ompelutöihin”.
    Vähemmästäkin hermostuu ja oppii näkemään kaiken nurin päin, vastavirtaan, mummojen haukkumista peläten.
    Joten minusta tuli äärimmäisen ujo eikä se vaiva ole vuosin saatossa parantunut.


                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Vertauskuva 1: Välimeri aamulla.
Tuhat valoa, miljoona mahdollisuutta.
Purjevene kaukana, lähellä.


Onko sillä väliä, mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

Kaipa sillä on, mutta en kyllä tiedä mitä lukijan pitäisi ajatella, sillä jokainen lukija tekee lukemastaan oman näköisensä joten ei yhtä pakinaa voi kuvitella kirjoittavansa valmiiksi monella tavalla luettavaksi. Kirjoittaja valitsee sanat mielessään joku merkitys. Lukija tulkitsee sanat merkitsemään jotakin tietämättä miksi kirjoittaja valitsi juuri tuon tai tämän sanan.
    Mutta jos yksikin ”hyvä” lukija lukee ja katsoo että kannatti lukea, mikä sen kivempaa!
    Jos tarkoitus on kysyä, pitääkö lukijaa miellyttää, niin vastaus on, että ei. Joskus aikaisemmin kirjoitin sanomalehdessä hyvinkin provokatiivisia juttuja ja olin tyytyväinen kun joku hermostui. Usein hermostui.
    Sellaisesta olen nyt luopunut.


Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Ehkä se on paljon kiltimpi kuin oikea minä.
    Edelliseen kohtaan viitaten, olen luopunut tarkoituksella ärsyttämisestä – vahingossa se onnistuu. Koska en milloinkaan, juuri milloinkaan, julkaise lausetta, jota ei ole moneen kertaan mietitty, harkittu, muotoiltu ja kiilloitettu, blogissa tulee varmaankin esille reaaliminää sovinnaisempi Kyösti.
    En pistä blogissa ranttaliksi. Säästelen adjektiivejä.


                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Vertauskuva 2: Keskiaikamarkkinat Fuengirolan vanhan
linnan rauniopihalla.
Maan antimet, värien kirjo, elämän runsaus.


Mikä saa sinut nauramaan?

No mitä se sitten on?
    Meille 50-luvun pikkupojille opetettiin että räkänokastakin tulee mies mutta tyhjän naurajasta ei.
    Jättivät sanomatta että siitä tuleekin sitten kirjoittaja ja blogisti, muttei nudistia koska ujous vaivaa. Tosin kirjoittaja vain diletanttina.
    Pari päivää sitten ilta oli kuuma, hyvin kuuma eikä tuulen virettä. Paseo Maritimolla ihmiset vaelsivat kuka minnekin. En kehdannut kysyä minne. Pimeys ulottui meren reunasta reunaan, siis kauas. Istuimme terassilla. Hyvin syöneenä. Jotain hyvää juotukin. Tutussa paikassa, lasku oli pyydetty ja tuttu tarjoilija on tuonut ylimääräiset brandyt talon laskuun.
    Brandyt aloittamatta. Lasku lepäsi pöydälle setelien päällä.
    Tarjoilija saapui hymyillen ja kiitollisena. Mukavia asiakkaita, maksavat laskunsa. Toinen heistä, mies, oli syönyt sikaa. Kun tarjoilija toi sapuskat, hän kysyi ”pork?”.
    ”Pork me”, mies sanoi.
    ”Ei, et sinä ole sika, tässä lautasella on sika.”
    Just niin. Piti sanoa että ”pork para me”, tai jotain siansaksaa kuitenkin.
    Mutta palataan asiaan, hetkeen ennen kämpille lähtöä, istumme edelleen Paseo Maritimon varrella Bar Cosmopolitassa ja tarjoilija aikoi ottaa laskun ja rahat.
    Juuri kun hän kurkotti kätensä ottaakseen laskun ja tarkistaakseen paljonko piti maksaa, ystäväni puhalsi huuliensa välistä kaikin voimin, kuin tuulta terassille manaten, ja lasku lennähti lattialle tarjoilijan käden haroessa tyhjää, kuumaa ilmaa.
    Hän hämmästyi.
    Me nauroimme.
    Tarjoilija nauroi mukana ja otti ylimääräiset brandyt pöydältä pois, kuin aikoisi viedä ne takaisin viinurille.
    Naurun päätyttyä tarjoilija sanoi ystävälleni, että naama on mielessä ja pysyy. Vastaisuuden varalle.
    Kun poistuimme kuumaan yöhän, tarjoilija sanoi Cosmopolitan isännälle: nimi on mielessä, naama muistissa.


Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Kun kuulen sanan ”luovuus”, irroitan varmistimen ja...
    En pidä ihmisistä jotka ovat luovuudessaan olevinaan parempia kuin muut ihmiset, ne vähemmän luovat.
    Jos kuvittelee olevansa luova tai jopa ihan taiteellisesti luova, kannattaisi vaieta viisaasti.
    Aina kun ylitän sillan, jalkaisin tai ajamalla, ajattelen kiitollisuudella insinööriä, joka osasi sen rakentaa.


                                                                            Kyösti Salovaara 2015.
Vertauskuva 3: Välimeri illansuussa.
Poimuja maan ja meren kohtaamisessa.
Ilta punertuu ja varjot pitenevät pimeän syliin.


Ketä läheistäsi ihailet?

Tämäkin vielä – eikö riitä että ihailen Jennifer Lopezin pakaroita ja Sean Conneryn charmia?
    Ei läheisiä tarvitse ihailla. Heidän kanssaan pitää olla.
    Ihaileminen on aina vähän epäilyttävää, jonkimoista psykologista tirkistelyä. Tai no ihan fyysistä kun Jenniferistä puhutaan.


Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Se että olen fiksumpi kuin moni muu.
    Tai siis että kuvittelen olevani.
    Ihan oikeasti ärsyttää kun en pysty laihduttamaan, vaikka olen senkin pari kertaa elämässäni kunnolla tehnyt.
    Motiiviko puuttuu, Kyösti parka?


Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Ei kai mikään.
    Nuorena vihaisena miehenä luulin, että nuoret vihaiset miehet ihastuttavat.
    Eivät ihastuttaneet.
    Vanhat vihaiset miehet ihastuttavat vielä vähemmän.
    Nyt minä alan suuttumaan, sillä se ei ole enää kielivirhe.


Mikä sinusta tulee isona?

Pieni, arkkuun mahtuva.
    Niin kuin sanoin, olen jo riittävän iso.
    Lipputangon nuppi on lähempänä kuin sen tyvi. Ei mahda mitään.
    Liputuspäivät kannattaa laskea tarkasti.
    Edellisessä virkkeessä ei ole mitään järkeä.
    Kun tätä ajatusta toistaa riittävän monta kertaa, huomaa nauravansa.
    Itselleen! Itsekseen! Itse!

Haloo!


Uskotko onnellisiin loppuihin?

Kyllä, en.
    Kirjoissa ja elokuvissa – kyllä.
    Elämässä – ei.
    Mutta onhan elämä mukavaa, sieltä väliltä, välillä.
    Viime viikolla lainasin Chateaubriandia, näin: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”
    Jos ei ole pessimisti, niin kuin herra Cee, tuosta voisi ajatella, uskaltaa ajatella että koska ihmisellä on monta elämää perätysten, onnellisia loppujakin, eräänlaisia väli-loppuja on monta, useita. Mahdollisesti.
    Romantikkona siis uskon, että on... onnellisia loppuja.
    Täytyy olla.

                                                                        S.I. 2015.
Paseo Maritimolla - maanantaina.


______________________________________________________________________
Torreblanca, Fuengirola, Malaga, Espanja.
Editoitu C2C kahvilassa Paseo Maritimon varrella.

torstai 13. elokuuta 2015

Ajatus kevyt kuin höyhen

[Onko fiktio olemassa?]


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Elmore Leonardin Joe LaBrava söi aamiaista Cardozon terassilla.
Totta vai tarua?


Vielä tervapääskyt kirkuvat mutta kuinka kauan? Näinä päivinä niillä on aikomus palata etelään, pois kylmästä.
    Tervapääskyjen lyhyttä vierailua voinee pitää vuosittain toistuvana seksilomana. Kun käy kylmässä lisääntymässä, arvostaa lämpöä loppuvuoden, tervapääsky ajattelee.
    Koska Suomi tuskailee turismiongelman parissa, siis sen että turisti karttaa näitä raukkoja rajoja, pitäisi ottaa mallia tervapääskyistä. Saattaisiko Suomea mainostaa kylmän seksin kääntöpiirinä?
    Villapaidatta nyt, minä.


Joskus suomalaisetkin ajattelivat että pääskyt – terva tai varsinkin ihan oikeat – menevät talvella järven pohjaan, jään alle. Uskomus palautuu antiikin Kreikkaan ja Aristoteleksen kirjoituksiin.
    Nyt moinen ajatus tuntuu fiktiolta, mutta kukaties suomalaiset olivat oikeassa. Jospa ne etelämpänä nähdyt pääskyt ovatkin eri lintuja. Mutta toisaalta on vaikea uskoa, että pääsky viitsisi lojua järven pohjassa 10 kuukautta seuraavaa kesää odotellessa. Siinä kastuisi muutakin kuin höyhenet.
    Todellisuudesta voi päätellä kaikenlaista.
    Mutta voiko päätellä mitään mikä ei liittyisi todellisuuteen, faktoihin ja näköhavaintoihin?
    Mahdottoman kuvitteluun meitä ei ole luotu, ja vaikka olisikin, mahdottomasta ei voi sanoa mitään, koska sille ei ole sanoja.


Höyhenenkevyesti romaanin suhdetta todellisuuteen miettiessäni mietin ponnettomasti, että miksi fiktiota pitäisi lukea muuna kuin kertomuksena todellisuudesta tai että pääseekö sepittämällä karkuun faktoja ja totuutta vai onko tuollaisella karkumatkalla faktoista tarkoitus nimenomaan paljastaa ”totuuksia”, joita ei muuten näe, koska järven pohjassa ei pidä uida talviaikaan.
    Oikeastaan aloin miettiä fiktion sielunelämää ja tarkoitusta lukiessani Paul Austerin romaania Illuusioiden kirja, ja vaikka romaani on vielä hieman kesken (siis lukijan kannalta), en tajua miksi Auster on kirjoittanut fiktion sekaan yli 20 sivuisen esseen erään fiktiivisen elokuvaohjaajan fiktiivisistä mykkäelokuvista. Mitä syvällisemmin romaanin oppinut päähenkilö on tutkivinaan fiktiivisiä elokuvia, sitä turhemmalta analyysi tuntuu, sillä eihän se liity todellisuuteen mitenkään. Fiktiiviset elokuvat eivät selitä tutkimuksen kohteena olevaa todellisuutta, koska sellaisia filmejä joissa tutkittu elokuvaohjaaja on näytellyt ja joita tämä on ohjannut ei ole olemassa, paitsi fiktiossa.
    Tai jos sellaiset filmit ovat oikeasti olemassa, näytä ne minulle, Mr. Auster, niin kirjoitan uuden pakinan.
    Tiedän että kirjailijoilla on joskus tapana kirjoittaa romaaneissaan (fiktiivisistä) kirjailijoista jotka kirjoittavat novelleja, jotka sitten julkaistaan romaanissa ikään kuin fiktiosta syntyneenä. Esimerkiksi Philip Roth ja John Irving ovat tätä harrastaneet ja moni muukin.
    Fiktiiviseen romaaniin sijoitetun fiktiivisen novellin voi vielä jotenkin ”ymmärtää” - koska sen pystyy lukemaan - mutta jos romaanissa käsitellään perinpohjaisesti fiktiivistä taulua tai musiikkikappaletta tai elokuvaa, niin mitä siinä oikeastaan käsitellään?
    Tekee mieli sanoa että ei mitään.
    Koska tuntuu niin kesäiseltä sanon: Ei mitään.


Olen erittäin epäjohdonmukainen.
    Myönnän.
    Kolme iltaa olen katsellut aamuyöhön saakka Sergio Leonen lännenelokuvia ja niihin liitettyjä extroja. Olen yrittänyt painaa mieleen maiseman, jossa Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden, Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja filmattiin 1960-luvulla.
    Elokuvat olivat tietysti fiktiota, mutta jostakin syystä niiden kuvauspaikat viehättävät, vaikka tietääkin että niissä kuvattu ”villi länsi” sijaitsee Etelä-Espanjassa, Almerian lähellä Tabernasin autiomaassa. No, tämä on monimutkaisempaa kuin päältä näyttää. Siis: tietysti Leonen elokuvien villi länsi on Amerikassa, vaikka elokuvat kuvattiin Espanjassa ja Italiassa.
    Onko mitään järkeä mennä katsomaan maisemaa, missä Clint Eastwood, Eli Wallach, Lee van Cleef, Jason Robards, Henry Fonda ja Charles Bronson fiktiivisinä lännenmiehinä heijastivat todellista tai kuviteltua amerikkalaista historiaa? Löytyykö Huuliharppukostajan fiktiivisestä maisemasta Almeriassa uhkean Jillin, Claudia Cardinalen jäljet?
    Mitä tarkoittaa kun kävelen samalla kadulla tai istun samassa kahvilassa kuin joku fiktiivinen romaani- tai elokuvasankari? Kenen jälkiä silloin oikeastaan seuraan: kirjailijan vai fiktiivisen ihmisen? Jos fiktiivisen ihmisen, miten on mahdollista että hänen jalanjälkiään voi seurata?
    Viime helmikuussa otin valokuvia Miamissa, South Beachin Ocean Drivellä hotelli Cardozosta, jonka terassilla Elmore Leonardin ”sankari” Joe LaBrava istui aamiaisella ja katseli rypäleenvihreää merta.
    Syvempikö fiktiivinen kokemus?
    Ehkä, mutta sitä hieman haittasi se että Cardozohotellin terassilta ei istualtaan oikein näe merelle, koska se jää rantamuurin ja dyynin katveeseen. Leonard teki faktasta fiktiota tai sitten rantaviivan todellisuus on muuttunut 80-luvun alkupäivistä.
    Fiktiivinen katse poraa reiän jopa betoniseinään!


Todellisuus paistaa fiktion läpi halusi kirjailija sitä tai ei.
    Todellisuutta ei voi sepittää pois vaikka kuinka yrittäisi.
    Monet taiteilijat kiinnittävät fiktion niin lujasti tosiasioihin, että ne alkavat elää fiktiivistä elämää.
    Kirjan lukija ja elokuvan katsoja vaistoaa, että fiktion ja toden suhde on loistavan paljastava ja ihanan valheellinen.
    Miksi muuten ilmestyisi sellaisia kirjoja kuin vaikkapa Maxim Jakubowskin toimittama Following the Detectives – Real Locations in Crime Fiction? Ei miksikään tai juuri siksi. ”Hyvillä kirjoittajilla on voima herättää paikan tuntu ja vangita sen henki ja sielu mitä ainutlaatuisemmalla tavalla”, Jakubowski perustelee kirjansa tarkoituksen.
    Fiktiosta siivilöityy faktaa.
    Fiktioon saa suhtautua kepeästi, mutta jos sen ottaa tosissaan, urakka haastaa kirjailijan melkein toivottomaan tehtävään, niin kuin Philip Rothin kirjailijasankari Nathan Zuckerman oivaltaa huudahtaessaan romaanissa Haamukirjailija:
    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin oikea elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on!”
    Mutta... kun fiktio tavoittaa todellisuuden, se voi käydä vaaralliseksi:
    ”Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin ajattelisivat minusta, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani kestäisivät? Jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja minulle käännettäisiin selkä?”


Ajatus on kevyt, kuin höyhen, kesällä.
    Vieläkö eilen kuulin tervapääskyjen kirkuvan?
    Villapaidatta tarkenee hetken.
    Tarkkailkaamme fiktiota Chateaubriandin ajatusta jäljittäen: ”Ihmisellä ei ole vain yhtä ainutta elämää. Hänellä on niitä useita perätysten ja se on hänen kurjuutensa syy.”

torstai 6. elokuuta 2015

Ilmestyykö Suomessa kirjoja?

[ynnä muita tyhmiä kysymyksiä]


HS etusivu (osa) 4.8.2015.
Yhteys pakinaan on silkkaa sattumaa.


Tervapääskyt kirkuvat, ei villapaitaa, minulla.
    Tiedättehän intiaanin joka painoi korvansa preerian multaan kuullakseen biisonilauman liikkuvan tai vihollisen hevosien lähestyvän ja tiedustelijan joka kuunteli korva kiskoon painettuna milloin juna saapuu.
    Luonnontiedettä tai paremminkin tietoa fyysisestä todellisuudesta voi käyttää hyväkseen, jos sitä tietoa on ja kokemusta sen käyttämisestä.
    Kaikkea ei voi kuitenkaan tarkastella luonnontieteen metodilla. Joskus pitää tyytyä aavistukseen ja pelkkään epämääräiseen intuitioon. Sillä tavalla osuu oikeaan tai päätyy harhaan. Harhaan mentyään oppii toki sen mihin ei olisi kannattanut mennä.
    Yksi tapa lähestyä todellisuutta on kysyä tyhmiä kysymyksiä.
    Tässä pari sellaista.


Ilmestyyko Suomessa kirjoja?

Ei ilmesty, ei ainakaan paljon eikä ainakaan jos kirjojen määrän yrittää päätellä lukemalla Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa.
    Viime viikonvaihteessa (lauantaina ja sunnuntaina) Hesarin kulttuuriosastossa arvosteltiin melko tasan kolme kirjaa, joista vain yksi oli kaunokirjallisuutta. Koska viikonlopun kulttuurisivut ovat runsaahkot ja koska uskon että laatulehti kuvastaa suomalaista todellisuutta, uskallan tehdä rohkean päätelmän: Suomessa ilmestyy erittäin vähän kirjoja.
    Sekin on mahdollista, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajia ei kiinnosta kirjallisuus, toisin kuin pop-musiikki kaikissa ilmentymissään ja haarautumissaan. Teatterikin heitä kiinnostaa tai ainakin teatterissa näyttelevät nuoret ihmiset joita kannattaa haastatella. Kuvataide ja klassinen musiikki ovat myös kohtuullisesti esillä. Klassisesta kirjoitetaan yhtä terävästi ja kattavasti kuin lehden loistoaikoina.
    Mutta ei kirjoista.
    Tämän todettuani tajuan, että kyllähän Hesaria myös kirjailijat kiinnostavat ja heitäkin haastatellaan. Nyt seuraa kummallinen ajatus, melkein kysymys: Voiko Suomessa elää koko joukko kirjailijoita jotka eivät kirjoita mitään? Tai jos kirjoittavat, miksi heidän teoksiaan ei ilmesty missään? Tai jos ilmestyy, miksi Helsingin Sanomat ei halua tietää niistä mitään?
    Onko jossakin, siis lehden johto-portaassa havahduttu siihen etteivät nuoremmat sukupolvet tilaa lehteä joten sen sisältöä pitää suunnata nuorille – jotka eivät lehteä lue. Ja kun näin tehdään, kun esimerkiksi poppareista kirjoitetaan ja kirjoista vaietaan, siitä seuraa ettei lehden varttuneella tilaajalla ole enää kovinkaan paljon luettavaa, mutta se ei liene haittaa niin kauan kun tilaaja tilaa.
    Olin muuten sunnuntaina Akateemissa kirjakaupassa ja ostin monta kirjaa, koska kohta niitä ei ehkä ole enää ostettavissa niin monipuolisesti paikan päältä. Sen jälkeen pitää kysyä uudestaan: Ilmestyykö Suomessa kirjoja?


Voiko vähemmän maksaa enemmän?

Kyllä voi ja maksaa.
    Niin kuin edellä totesin, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on kuihtunut kuin entinen ruusu Kotkan satamassa ja silti lehden tilausmaksu vuodessa on vähän yli 400 euroa. Se on aika paljon!
    Olen myös tilannut Demokraatti-lehteä (ex Suomen Sosialidemokraatti), joka yllättäen jokin aika sitten vähensi ilmestymispäiviään eli lopetti maanantailehden. Kukaan ei kysynyt haluanko maksaa vähemmästä enemmän. Olettivat että haluan.
    Ensi vuoden alusta Demokraatti muuttuu kerran viikossa ilmestyväksi. Taas vähemmän maksaa enemmän. Kysyvätkö minulta mitään?
    Muutama vuosi sitten ryhdyin ”tilaamaan” MTV:n jalkapallokanavaa koska lähetykset sai HD-kuvalla ja tarjonta oli hulppean runsasta. Sitä paitsi jalkapallo on jonkinmoinen intohimo.
    Tein tilauksen ja muutama päivä ennen sesongin alkua MTV ilmoitti ettei pakettiin sisällykään La Ligaa, espanjalaista jalkapalloa. Hinta pysyi samana eli sain heti kättelyssä vähemmän enemmällä.
    Äskettäin MTV hävisi Mestareiden liigan lähetykset Viasatille. Jäljelle jää vain Englannin valioliiga. Kuukausimaksua ei tietenkään lasketa, koska ideana on että vähemmästä pitää maksaa enemmän, ja jos Viasatinkin jalkapallolähetykset haluaisi katsoa, kuukausittain maksu (ostajan näkökulmasta) tuplaantuisi.
    Maksu-tv on hieno keksintö. Ainakin omistajilleen. Jos kulttuuri ei ole pirstoutunut jo aikaisemminkin, niin nyt sitten viimeistään. 
   Kun näin väistämättä on, kun vähemmästä pitää maksaa enemmän, ei ihme että suunnitteilla on yhteiskuntasopimus, jossa jokainen meistä saa vähemmän enemmällä.

Demokraatin sivu (osa) 4.8.2015.
Hiroshima-päivä (6.8) muistuttaa 70 vuoden takaisesta pommista.
Rauhalla oli raaka hinta.



Saako romaanin aloittaa pitkällä virkkeellä?

Kyllä saa ja kannattaa aloittaa – jos osaa.
    Muuan kirjoittaja kertoi kesäkuussa The New York Timesissä kysyneensä nuorena eräältä tunnetulta runoilijalta, että mistä tämä tietää mikä kirja on hyvä. Yhdeksäntoistavuotias kysyjä sai jämäkän vastauksen: Sen tietää lukemalla romaanin ensimmäisen ja toisinaan toisen virkkeen.
    Kysyjä ällistyi ja järkyttyi, mutta totesi nyt, paljon varttuneempana, että neuvo on hyvä ja kantaa pitkälle ja kauhistuttaa yhä.
    Minä kun olen tällä(kin) palstalla moneen kertaan ”kehunut” amerikkalaisen John Dos Passosin suomentamatonta romaanitrilogiaa U.S.A lukematta sitä tai lukemalla sitä vain pikkuisen sieltä täältä (muistaen että olen jopa suomentanut siitä Demariin yhden proosarunon, se, nimellä Playboy, löytyy täältäkin), olen päätynyt sitkeään keskusteluun ystäväni Matin kanssa, joka on lukenut koko trilogian, niin kuin hirvittävän paljon amerikkalaista kirjallisuutta muutenkin, eikä pidä sitä kovinkaan suurenmoisena romaanina ja olen joutunut näin ollen puolustautumaan pelkästään muiden mielipiteisiin nojautuen, joten nyt tulee mieleen että kannattaisiko noudattaa edellä annettua ohjetta ja lukea romaaninsarjan ensimmäinen virke?
    Se on muuten hyvin pitkä virke.
    Olen toisaalta luvannut lukea ainakin trilogian keskimmäisen romaanin Nineteen nineteen (1932) vaikka siihen vierähtäisi päivä jos toinenkin.
    Eksyin aiheesta sivuun.
    John Irvingin romaanissa Minä olen monta (2012, suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) tuleva romaanikirjailija harjoittelee romaanin aloittamista ”tällä tuskaisella ja liian pitkällä” lauseella: ”Äitini mukaan minä olin kirjailija jo ennen kuin olin kirjoittanut mitään, millä hän tarkoitti sitä, että en vain keksinyt kaikenlaista omasta päästäni vaan että pidin noita haaveiluja ja puhtaita mielikuvituksen tuotteita parempana kuin sitä, mistä ihmiset yleensä pitävät – hän tarkoitti tietenkin todellista elämää.”
    Jos joku oikea romaani alkaisi noin, voisi välittömästi todeta että laatukamaa, kannattaa lukea. Mutta oikeastaan Irvingin Minä olen monta alkaa yhtä pitkällä ja viettelevällä virkkeellä, kunhan ohittaa ensimmäisen lyhyen lauseen missä kirjailija (kirjailijan luoma minä) ilmoittaa aloittavansa tarinansa kertomalla lukijalle neiti Frostista. Sitten toinen virke:
    ”Väitän kyllä kaikille että minusta tuli kirjailija, koska luin erään Charles Dickensin romaanin viidentoista vuoden herkässä iässä, mutta totta puhuen olin vielä nuorempi, kun tapasin neiti Frostin ensimmäistä kertaa ja kuvittelin millaista seksi olisi hänen kanssaan, ja tuo seksuaalisen herämisen hetki merkitsi myös mielikuvitukseni hetkittäistä heräämistä.”
    Se mitä himoitsemme, muovaa meitä, Irving sanoo ja jatkaa romaaniaan.
    Häntä on helppo lukea mutta joskus lukija huudahtaa: Liikaa Dickensiä!
    Pitkästä romaanin aloituksesta vielä hieno esimerkki. Sunnuntaina alennusmyynnistä ostetun italialaisen Giorgio Scerbanencon dekkari Betrayal (Traditori di Tutti 1966) alkaa niin uskaliaalla virkkeellä että hirvittää. Suunnilleen näin Scerbanenco ottaa tai yrittää ottaa lukijan mukaansa, Howard Curtisin englanninnoksesta suomennettuna:
    ”Ei ole helppo tappaa kahta ihmistä samanaikaisesti, mutta tyttö pysäytti auton tarkalleen paikkaan jota hän oli tutkinut monet kerrat ja jonka tiesi melkein senttimetrilleen jopa yöllä ja osasi tunnistaa sen oudosta, goottilaisesta, eiffelimäisestä kanavan ylittävästä pienestä rautasillasta ja kun hän pysäytti auton täsmälleen senttimetrin tarkasti neliöön, johon halusi auton pysäyttää, aivan kuin nuolen joka osuu maalitaulun keskustaan, hän sanoi kahdelle autossa istuvalle, kahdelle jotka hän aikoi tappaa, 'Minä menen tupakalle, en pidä autossa polttamisesta' ja astui ulos odottamatta vastausta, vaikka kaksi päivällisen ja ikänsä väsyttämää ihmistä ähkäisi että kyllä, kyllä hän voisi mennä ulos ja hänestä päästyään asettautuivat kuin nukkuakseen paremmin, vanhoja ja lihavia kun olivat molemmat valkoisessa sadetakissa, naisella villahuivi kaulan ympärillä, maksanvärinen tupakanruskea huivi samanvärisen kaulan ympärillä ja se sai hänet näyttämään vielä lihavammalta, kasvojen muistuttaessa lihavan sammakon naamaa, vaikka miljoonia vuosia sitten, toisen maailmansodan aikaan sen vielä jatkuessa, hän oli ollut hyvin kaunis niin kuin sanottiin, tämä nainen jonka seuralaisineen tyttö aikoi tappaa: tämä nainen virallisesti Adele Terrini vaikka Buccinascossa ja Ca' Tarinossa, missä hän oli syntynyt ja mistä hänestä tiedettiin paljon enemmän, häntä kutsuttiin Huora Adeleeksi kun taas tytön isä, joka oli amerikkalainen ja typerä oli kutsunut naista Adele la Speranzaksi: Toivon Adeleksi.”

PS.
Millainen sitten on "eiffelimäinen" rautasilta?

Tässä esimerkkinä Espanjan ja Portugalin rajajoen ylittävä silta, jota on pidetty Gustave Eiffelin suunnittelemana - silta valmistui vuonna 1884 - vaikka sillan (todennäköisesti) suunnitteli espanjalainen insinööri Pelayo Mancebo.


                                                                                                    Jaakko Salovaara 2013.
Rautasilta yli Miño-joen
Tuin kaupungista Valen
çaan.