Lehdet lehtiä

[sananvapauden puussa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Lätäköitä rantakallion poimuissa. Tuulen lennättämiä lehtiä. Historian viirut peruskalliossa.

    Jotkut asiat pysyvät, toiset eivät.

    On käyty keskustelua Vihreän langan lopettamisesta. Puolueen ulkopuoliset eivät ymmärrä miksi vireänä pidetty lehti lopetetaan eikä edes nettiversiota tehdä. Puolueen sisäpiiri vaikenee. Lehteen käytetyt rahat ohjataan viestintään sosiaalisessa mediassa. Siellä on enemmän samaan kuplaan haluavia. Eikä netistä kukaan halua maksaa.

    ”Pidän Vihreän liiton päätöstä lakkauttaa Vihreä lanka hyvin valitettavana”, kirjoitti Osmo Soininvaara blogissaan. ”Oma verkkolehti tuottaisi alleviivatusti journalistista aineistoa, siis jotain aivan muuta kuin Facebook-kirjoituksia tai puoluetta mainostavia kirjoituksia puolueen blogipalstoilla... Olen tyrmistynyt.”

    Soininvaara oli Vihreän langan päätoimittaja 1980-luvulla. Hän tuntee pappenheimilaisensa.

    En ole lukenut Vihreää lankaa, mutta jokaisen journalistisen tiedotusvälineen kuolema surettaa. Taas yksi rantakalliolle pudonut keltainen lehti, joka ei enää kasva puussa, koska puu kaadettiin.

Jokaisella lehdellä on tarkoituksensa. Yksi kirjoittaa kirjoista, toinen autoista, kolmas politiikasta, neljäs julkaisee kauniita kuvia naisista, viides kirjoittaa elokuvista ja kuudes uskonnosta. Ja niin edelleen. Päivälehdet yrittävät puolestaan kuvata koko maailman.

    Netti on muuttanut julkaisualustoja ja tuotteita. Ilmestyykö enää naistenkuvia painettuna? En tiedä. Autonkuvia paperille edelleen painetaan. Kirjallisuuslehdet, kuten Parnasso ja Ruumiin kulttuuri sinnittelevät paperiversioina, mutta kuka niitä lukee? Kirjoja lukevat sadattuhannet suomalaiset, kirjallisuuslehtiä muutama tuhat. Tarinat kiinnostavat, eivät niiden taustat.

    Jopa Helsingin Sanomia surettaa puoluelehtien näivettyminen ja kuolema. Muistaakseni ei surettanut 1960-70-luvulla, kun puoluelehdet olivat vielä merkittävä osa lehdistöä. Siihen aikaan lehdet (toimituksien eri alojen osastot) keskustelivat toistensa kanssa, suoraan tai välillisesti. Silloin vielä kannatti lukea erilaisia lehtiä, jos halusi saada kokonaisemman kuvan maailmasta. Silloin pystyi lukemaan erilaisia lehtiä, koska niitä ilmestyi.

    Tätä muistikuvaa ei ehkä kannata liioitella. Kyllähän poliittiset lehdet olivat puolueiden ohjauksessa eikä niissä kauhean paljon käyty sisäistä debattia. Mutta ideologiat saivat joka tapauksessa puoluelehdissä äänensä kuuluviin. Puolueiden visiot (jos sellaisia oli) tulivat kirjoitetuksi ja joskus jopa kommentoiduiksi.

    Nykyään puolueet ovat muutaman suuren mediatoimijan armoilla. Pitää sanoa jotakin, mikä menee läpi Hesarissa tai Ylellä ja muutamissa suurehkoissa maakuntalehdissä tai tyytyä huutelemaan somessa.

    Kun aikanaan kirjoittelin parisenkymmentä vuotta kulttuurijuttuja Demariin (Suomen Sosialidemokraattiin), ihmettelin miksi puolueen jäsenistä suurin osa kaihtoi tuota sanomalehteä. Miksi he lukivat mieluummin Hesaria kuin Demaria? Kun tätä kysyi valveutuneelta demarilta tai vasemmistolaiselta kulttuurihenkilöltä, tämä yleensä vastasi hieman kiusaantuneena, että ”kun siellä Hesarissa on kaikkea”. No tietysti siellä oli kaikkea, paitsi SDP:n visioita, mutta ilmeisesti ne eivät kiinnostaneet edes puolueen jäseniä saati sitten ulkopuolisia kannattajia.

    Sitä paitsi kulttuuriosastosta saattoi joskus lukea toisenlaisen kirja-arvostelun kuin valtalehden palstoilta.

Kyösti Salovaara, 2019.

Tekisi mieli väittää, että puoluelehtien näivettyminen kulkee ideologioiden näivettymisen rinnalla toinen toistaan vahvistaen. Internetin tarjoama keskustelusekamelska ja hetken huumaan tarttuva tiedonvälitys vahvistaa sitten sekä ideologioiden että niistä kertovien lehtien näivettymistä.

    En halveksi enkä aliarvioi nettiä. Luen sieltä paljon ja käytän sitä melkein intohimoisesti.

    Mutta netin tietotulvalla ja journalismilla on selkeä ero. Jokaista lehteä lukiessa ymmärtää, ainakin alitajuisesti, että siihen on kerätty jonkinlaisen maailmankäsityksen (hetkellisen tai historiallisen, paikallisen tai globaalin, säilyttävän tai muuttavan jne.) järjestämä kokonaisuus monenlaisia kirjoituksia. Niiden ei tarvitse olla keskenään samaa mieltä eikä tiettyä mieltä, mutta yhdessä ne esittävät ikään kuin tietyn ”porukan” näkemyksen siitä mitä maailmassa tapahtuu. Tuo porukka tietysti on lehden toimitus.

    Tällä en tarkoita, että edellä kuvatun porukan näkemys maailmasta olisi täydellinen tai edes kattava, puhumattakaan että olisin aina tai edes usein samaa mieltä tuon porukan kanssa, mutta tiedän että toimitukset yrittävät hahmottaa ristiriitaisen ja kaoottiselta näyttävän todellisuuden ymmärrettävällä tavalla. Ja kun joku tekee niin, osaan asettaa oman näkemykseni samalle kartalle.

    Internet ei sen sijaan yritä ”ymmärtää” mitään vaan esittää tiedot ja kuvitelmat ja kaiken niiden välillä yhdenvertaisina sirpaleina. Tietenkin ihmiset ryhmittäytyvät myös netissä porukoiksi, mutta niiden  päämääränä ei ole kuvata todellisuutta ymmärrettävänä vaan pikemminkin oman tunnepiirin vahvistajana ja yhteisen mielipiteen signaalina. 

    Äkkipäätä ja äkkiväärästi voisi edellisen jälkeen todeta, että jos puoluelehdet olivat aikanaan suppeahkon ideologisen porukan tunnelmien välittäjiä, niin eivätkö somen kuplat ole juuri samanlainen ilmiö? Ja jos ovat, niin miksei myös Vihreän langan olisi saanut lopettaa ja siirtyä viestimään tunteistaan omaan nettikuplaan?

    Ketään ihmistä ei voi pakottaa poistumaan kuplastaan.

    Real Madridin tähtihyökkääjä, walesilainen Gareth Bale sanoi pari päivää sitten englantilaisen lehden haastattelijalle, että hän ei tiedä kuka toimii brittien pääministerinä. Maailman golfpelaajista tiedän kyllä kaiken, Bale jatkoi. Kun toimittaja kertoi Balelle pääministerin nimen, tämä hämmästyi: ”Ai, luulin että hän on pormestari.”

Lueskelin viime viikolla ilmestynyttä Demokraattia sillä silmällä.

    Yritin selvittää miten kaksi kertaa kuussa ilmestyvä aikakauslehti jatkaa sanomalehti Suomen Sosialidemokraatin perinnettä. Paljastuuko sen sivuilta demaripuolueen ideologia (jos sellaista on olemassa) ja käydäänkö lehdessä SDP:n visioista reipasta keskustelua?

    Ei paljastu eikä käydä.

    Demokraatti on päältä korea lehti, mutta sen artikkelit ovat sovinnaista journalismia, jossa heiveröinen kriittisyys lepattaa naljailulla kokoomukseen suuntaan ja Donald Trumpia kritisoimalla.

    Viime viikon numerossa on monta artikkelia, joissa myös Venäjän tai nimenomaan Venäjän teot ja aikeet maailmanpolitiikan järkyttämisessä olisi voitu ja pitänyt huomioida, mutta Venäjästä ei sanota mitään, ei sanaakaan. Demokraatti elää yhä YYA-sopimuksen aikakautta, vaikka Mauno Koiviston Suomi irtautui siitä ajat sitten. Kun nykyään somessa peukutetaan, Demokraatille riittää neukutus.

    Demokraatin käsitellessä Antti Rinteen hallituksen toimia mitään kriittistä tai älyllistä perustelua ei esitetä sille eikä tälle; puoluepoliittinen osa lehdestä saattaisi hyvin olla viestintätoimiston sliipattua propagandaa. Lehdessä puhutaan toistuvasti eriarvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta, vaikka sellaista ei tapahtuisikaan, kuten Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Kaisa Penny melkein vastoin tahtoaan kertoo kolumnissaan. Mutta eriarvoisuus on silti ”ihan kaikkien ongelma”.

    Ilmastonmuutos ponnahtaa pinnalle monessa jutussa, mutta Demokraatissa se on yhtä kauhistuttava, totaalinen ja ahdistava kuin muissakin lehdissä ja tiedotusvälineissä. Lehden pääartikkeli käsittelee ilmastonmuutosta, mutta ei yritä mitenkään hahmotella ilmastonmuutoksen torjumista politiikan keinoilla eikä poliittisena projektina, vaikka sitähän se ennen kaikkea on. Synnillisyyden kaltaisen ahdistuksen lisääminen ei liene poliittiseksi projektiksi kummoinenkaan?

    Mikko Majander, poliittisen historian dosentti ja tutkija Magma-ajatuspajassa, tuskailee kolumnissaan Ilmastoahdistusta Göteborgissa lentohäpeänsä kanssa, niin kuin jokaisen hyvesignaalin lähettäjän kuuluu tehdä. ”Kovin harva meistä kuitenkaan kykenee ryhtymään oman elämänsä penttilinkolaksi”, Majander huokailee avuttomana.

    Miksi demareiden pitäisi ryhtyä penttilinkolaksi?

    Pentti Linkolan pääajatus kuuluu näin: ”Jokin vanha feodaalinen järjestelmä, harvojen etuoikeuksiin perustuva sääty-yhteiskunta olisi vieläkin maapallolla mahdollinen, toteutettu taloudellinen demokratia ei… Ainoa mikä on mahdottomuus on massojen hyvinvointi.”

    Kun Demokraatti-lehti toistaa mantrana että ”eriarvoisuus on ihan kaikkien ongelma”, eikö sen pitäisi esittää ilmastonmuutoksen torjumiseksi sellainen (SDP:n) poliittinen projekti, jolla estetään paluu Linkolan kaavailemaan totalitaariseen ja absoluuttisesti eriarvoiseen maailmaan?

    Ehkä sen pitäisi, mutta ei se esitä.

Kyösti Salovaara, 2019.

Ilmestyykö Suomessa kirjoja?

[ynnä muita tyhmiä kysymyksiä]

HS etusivu (osa) 4.8.2015.
Yhteys pakinaan on silkkaa sattumaa.

Tervapääskyt kirkuvat, ei villapaitaa, minulla.

    Tiedättehän intiaanin joka painoi korvansa preerian multaan kuullakseen biisonilauman liikkuvan tai vihollisen hevosien lähestyvän ja tiedustelijan joka kuunteli korva kiskoon painettuna milloin juna saapuu.

    Luonnontiedettä tai paremminkin tietoa fyysisestä todellisuudesta voi käyttää hyväkseen, jos sitä tietoa on ja kokemusta sen käyttämisestä.

    Kaikkea ei voi kuitenkaan tarkastella luonnontieteen metodilla. Joskus pitää tyytyä aavistukseen ja pelkkään epämääräiseen intuitioon. Sillä tavalla osuu oikeaan tai päätyy harhaan. Harhaan mentyään oppii toki sen mihin ei olisi kannattanut mennä.

    Yksi tapa lähestyä todellisuutta on kysyä tyhmiä kysymyksiä.

    Tässä pari sellaista.

Ilmestyyko Suomessa kirjoja?

Ei ilmesty, ei ainakaan paljon eikä ainakaan jos kirjojen määrän yrittää päätellä lukemalla Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa.

    Viime viikonvaihteessa (lauantaina ja sunnuntaina) Hesarin kulttuuriosastossa arvosteltiin melko tasan kolme kirjaa, joista vain yksi oli kaunokirjallisuutta. Koska viikonlopun kulttuurisivut ovat runsaahkot ja koska uskon että laatulehti kuvastaa suomalaista todellisuutta, uskallan tehdä rohkean päätelmän: Suomessa ilmestyy erittäin vähän kirjoja.

    Sekin on mahdollista, että Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajia ei kiinnosta kirjallisuus, toisin kuin pop-musiikki kaikissa ilmentymissään ja haarautumissaan. Teatterikin heitä kiinnostaa tai ainakin teatterissa näyttelevät nuoret ihmiset joita kannattaa haastatella. Kuvataide ja klassinen musiikki ovat myös kohtuullisesti esillä. Klassisesta kirjoitetaan yhtä terävästi ja kattavasti kuin lehden loistoaikoina.

    Mutta ei kirjoista.

    Tämän todettuani tajuan, että kyllähän Hesaria myös kirjailijat kiinnostavat ja heitäkin haastatellaan. Nyt seuraa kummallinen ajatus, melkein kysymys: Voiko Suomessa elää koko joukko kirjailijoita jotka eivät kirjoita mitään? Tai jos kirjoittavat, miksi heidän teoksiaan ei ilmesty missään? Tai jos ilmestyy, miksi Helsingin Sanomat ei halua tietää niistä mitään?

    Onko jossakin, siis lehden johto-portaassa havahduttu siihen etteivät nuoremmat sukupolvet tilaa lehteä joten sen sisältöä pitää suunnata nuorille – jotka eivät lehteä lue. Ja kun näin tehdään, kun esimerkiksi poppareista kirjoitetaan ja kirjoista vaietaan, siitä seuraa ettei lehden varttuneella tilaajalla ole enää kovinkaan paljon luettavaa, mutta se ei liene haittaa niin kauan kun tilaaja tilaa.

    Olin muuten sunnuntaina Akateemissa kirjakaupassa ja ostin monta kirjaa, koska kohta niitä ei ehkä ole enää ostettavissa niin monipuolisesti paikan päältä. Sen jälkeen pitää kysyä uudestaan: Ilmestyykö Suomessa kirjoja?

Voiko vähemmän maksaa enemmän?

Kyllä voi ja maksaa.

    Niin kuin edellä totesin, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto on kuihtunut kuin entinen ruusu Kotkan satamassa ja silti lehden tilausmaksu vuodessa on vähän yli 400 euroa. Se on aika paljon!

    Olen myös tilannut Demokraatti-lehteä (ex Suomen Sosialidemokraatti), joka yllättäen jokin aika sitten vähensi ilmestymispäiviään eli lopetti maanantailehden. Kukaan ei kysynyt haluanko maksaa vähemmästä enemmän. Olettivat että haluan.

    Ensi vuoden alusta Demokraatti muuttuu kerran viikossa ilmestyväksi. Taas vähemmän maksaa enemmän. Kysyvätkö minulta mitään?

    Muutama vuosi sitten ryhdyin ”tilaamaan” MTV:n jalkapallokanavaa koska lähetykset sai HD-kuvalla ja tarjonta oli hulppean runsasta. Sitä paitsi jalkapallo on jonkinmoinen intohimo.

    Tein tilauksen ja muutama päivä ennen sesongin alkua MTV ilmoitti ettei pakettiin sisällykään La Ligaa, espanjalaista jalkapalloa. Hinta pysyi samana eli sain heti kättelyssä vähemmän enemmällä.

    Äskettäin MTV hävisi Mestareiden liigan lähetykset Viasatille. Jäljelle jää vain Englannin valioliiga. Kuukausimaksua ei tietenkään lasketa, koska ideana on että vähemmästä pitää maksaa enemmän, ja jos Viasatinkin jalkapallolähetykset haluaisi katsoa, kuukausittain maksu (ostajan näkökulmasta) tuplaantuisi.

    Maksu-tv on hieno keksintö. Ainakin omistajilleen. Jos kulttuuri ei ole pirstoutunut jo aikaisemminkin, niin nyt sitten viimeistään. 

   Kun näin väistämättä on, kun vähemmästä pitää maksaa enemmän, ei ihme että suunnitteilla on yhteiskuntasopimus, jossa jokainen meistä saa vähemmän enemmällä.

Demokraatin sivu (osa) 4.8.2015.
Hiroshima-päivä (6.8) muistuttaa 70 vuoden takaisesta pommista.
Rauhalla oli raaka hinta.

Saako romaanin aloittaa pitkällä virkkeellä?

Kyllä saa ja kannattaa aloittaa – jos osaa.

    Muuan kirjoittaja kertoi kesäkuussa The New York Timesissä kysyneensä nuorena eräältä tunnetulta runoilijalta, että mistä tämä tietää mikä kirja on hyvä. Yhdeksäntoistavuotias kysyjä sai jämäkän vastauksen: Sen tietää lukemalla romaanin ensimmäisen ja toisinaan toisen virkkeen.

    Kysyjä ällistyi ja järkyttyi, mutta totesi nyt, paljon varttuneempana, että neuvo on hyvä ja kantaa pitkälle ja kauhistuttaa yhä.

    Minä kun olen tällä(kin) palstalla moneen kertaan ”kehunut” amerikkalaisen John Dos Passosin suomentamatonta romaanitrilogiaa U.S.A lukematta sitä tai lukemalla sitä vain pikkuisen sieltä täältä (muistaen että olen jopa suomentanut siitä Demariin yhden proosarunon, se, nimellä Playboy, löytyy täältäkin), olen päätynyt sitkeään keskusteluun ystäväni Matin kanssa, joka on lukenut koko trilogian, niin kuin hirvittävän paljon amerikkalaista kirjallisuutta muutenkin, eikä pidä sitä kovinkaan suurenmoisena romaanina ja olen joutunut näin ollen puolustautumaan pelkästään muiden mielipiteisiin nojautuen, joten nyt tulee mieleen että kannattaisiko noudattaa edellä annettua ohjetta ja lukea romaaninsarjan ensimmäinen virke?

    Se on muuten hyvin pitkä virke.

    Olen toisaalta luvannut lukea ainakin trilogian keskimmäisen romaanin Nineteen nineteen (1932) vaikka siihen vierähtäisi päivä jos toinenkin.

    Eksyin aiheesta sivuun.

    John Irvingin romaanissa Minä olen monta (2012, suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) tuleva romaanikirjailija harjoittelee romaanin aloittamista ”tällä tuskaisella ja liian pitkällä” lauseella: ”Äitini mukaan minä olin kirjailija jo ennen kuin olin kirjoittanut mitään, millä hän tarkoitti sitä, että en vain keksinyt kaikenlaista omasta päästäni vaan että pidin noita haaveiluja ja puhtaita mielikuvituksen tuotteita parempana kuin sitä, mistä ihmiset yleensä pitävät – hän tarkoitti tietenkin todellista elämää.”

    Jos joku oikea romaani alkaisi noin, voisi välittömästi todeta että laatukamaa, kannattaa lukea. Mutta oikeastaan Irvingin Minä olen monta alkaa yhtä pitkällä ja viettelevällä virkkeellä, kunhan ohittaa ensimmäisen lyhyen lauseen missä kirjailija (kirjailijan luoma minä) ilmoittaa aloittavansa tarinansa kertomalla lukijalle neiti Frostista. Sitten toinen virke:

    ”Väitän kyllä kaikille että minusta tuli kirjailija, koska luin erään Charles Dickensin romaanin viidentoista vuoden herkässä iässä, mutta totta puhuen olin vielä nuorempi, kun tapasin neiti Frostin ensimmäistä kertaa ja kuvittelin millaista seksi olisi hänen kanssaan, ja tuo seksuaalisen herämisen hetki merkitsi myös mielikuvitukseni hetkittäistä heräämistä.”

    Se mitä himoitsemme, muovaa meitä, Irving sanoo ja jatkaa romaaniaan.

    Häntä on helppo lukea mutta joskus lukija huudahtaa: Liikaa Dickensiä!

    Pitkästä romaanin aloituksesta vielä hieno esimerkki. Sunnuntaina alennusmyynnistä ostetun italialaisen Giorgio Scerbanencon dekkari Betrayal (Traditori di Tutti 1966) alkaa niin uskaliaalla virkkeellä että hirvittää. Suunnilleen näin Scerbanenco ottaa tai yrittää ottaa lukijan mukaansa, Howard Curtisin englanninnoksesta suomennettuna:

    ”Ei ole helppo tappaa kahta ihmistä samanaikaisesti, mutta tyttö pysäytti auton tarkalleen paikkaan jota hän oli tutkinut monet kerrat ja jonka tiesi melkein senttimetrilleen jopa yöllä ja osasi tunnistaa sen oudosta, goottilaisesta, eiffelimäisestä kanavan ylittävästä pienestä rautasillasta ja kun hän pysäytti auton täsmälleen senttimetrin tarkasti neliöön, johon halusi auton pysäyttää, aivan kuin nuolen joka osuu maalitaulun keskustaan, hän sanoi kahdelle autossa istuvalle, kahdelle jotka hän aikoi tappaa, 'Minä menen tupakalle, en pidä autossa polttamisesta' ja astui ulos odottamatta vastausta, vaikka kaksi päivällisen ja ikänsä väsyttämää ihmistä ähkäisi että kyllä, kyllä hän voisi mennä ulos ja hänestä päästyään asettautuivat kuin nukkuakseen paremmin, vanhoja ja lihavia kun olivat molemmat valkoisessa sadetakissa, naisella villahuivi kaulan ympärillä, maksanvärinen tupakanruskea huivi samanvärisen kaulan ympärillä ja se sai hänet näyttämään vielä lihavammalta, kasvojen muistuttaessa lihavan sammakon naamaa, vaikka miljoonia vuosia sitten, toisen maailmansodan aikaan sen vielä jatkuessa, hän oli ollut hyvin kaunis niin kuin sanottiin, tämä nainen jonka seuralaisineen tyttö aikoi tappaa: tämä nainen virallisesti Adele Terrini vaikka Buccinascossa ja Ca' Tarinossa, missä hän oli syntynyt ja mistä hänestä tiedettiin paljon enemmän, häntä kutsuttiin Huora Adeleeksi kun taas tytön isä, joka oli amerikkalainen ja typerä oli kutsunut naista Adele la Speranzaksi: Toivon Adeleksi.”

PS.

Millainen sitten on "eiffelimäinen" rautasilta?

Tässä esimerkkinä Espanjan ja Portugalin rajajoen ylittävä silta, jota on pidetty Gustave Eiffelin suunnittelemana - silta valmistui vuonna 1884 - vaikka sillan (todennäköisesti) suunnitteli espanjalainen insinööri Pelayo Mancebo.

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2013.
Rautasilta yli Miño-joen
Tuin kaupungista Valençaan.