Henkilökohtaisesti mietin

[yksilön suhdetta laumaan]

JS, 2025.

Conde de Guadalhorce -tekojärven
 pinnan korkeus
27.5.2025.

 

Ei ole selvää, ohjaako äänestäjien enemmistön mielipide demokraattisen yhteiskunnan kehitystä… Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita… Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta. 

- Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. 1990. Kirjayhtymä, 1991.

Korostaakseni pakinani henkilökohtaisuutta laitan kuvan kirjoittajasta heti juttuni alkuun. Nimi ja kuva = minä.

    Olen siis yksilö, joka ajattelee henkilökohtaisesti sen mitä ajattelee.

    Ovatko ajatukseni ainutkertaisia, uniikkeja, samalla tavalla kuin sormenjälkeni ja DNA:ni ovat?

    Vastaus: eivät ole.

    Vaikka kuvittelen olevani yksilö, niin kuin biologisesti ja psyykkisesti olenkin, ajatukseni eivät synny sisäisestä todellisuudestani vaan ulkoisesta. Todennäköisesti joku toinen yksilö ihmisten laumassa on jo kerran tai kaksi esittänyt samat ajatukset.

    En kuitenkaan ole AI, joka kertaa lauman ajatuksien keskiarvoja. Henkilökohtaisesti saatan esittää täysin älyttömiä mielipiteitä tai jopa aivan ehdottoman tosia jos kohta äärimmäisen harvinaisia.

    Todennäköisesti kuitenkin kuljen lauman keskellä, muiden tönittävänä.

Yksinkertainen väitteeni kuuluu: tällä hetkellä ”edistykselliset” kirjoittajat ja poliitikot edellyttävät, että lauman etu ajaa yksilön vapauden edelle. Yksilön vapaudet ovat huonossa huudossa. Tai oikeastaan niiden perään ei edes kuiskata.

    Esimerkkejä löytää helposti lukiessaan ns. laatulehtiä.

    Minäkin luen.

    Tiina Raevaara kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (20/2025) turismin turhuudesta. Raevaaran mielestä nykyturismi on pinnallista ja matkustelevat ihmiset ovat hyvin pinnallisia kiirehtiessään paikasta toiseen kokeakseen muka syvällisiä tunnehetkiä.

    Raevaara ei itse ole pinnallinen vaan hyvin syvällinen.

    ”Mitä enemmän vaihtoehtoja on”, Raevaara puuskahtaa kädet nyrkissä, ”sitä nopeammin niistä toiseen juostaan ja sitä pinnallisemmaksi kokemukset jäävät. Elämystehtailu kuluttaa luonnonvaroja, lisää hiilipäästöjä ja rasittaa ihmismieltä.”

    Raevaara on niitä lauman ”johtajia” jotka ”tietävät” miltä elämä muiden lauman jäsenten mielestä tuntuu ja sen, miltä sen ”pitäisi” tuntua. Raevaara kirjoittaa muilta kuin itseltään ”henkilökohtaisuuden” pois ja asettaa tilalle laumasielun elämänkokemuksen.

   Parin viikon lomakokemus on Raevaaran mielestä väistämättä hyvin pinnallinen. ”Tutussa kotikaupungissa pitäisi olla mahdollista päästä paljon syvemmälle merkityksien kerroksiin.”

    Ehkä Raevaaraa tyydyttäisi jos kaikki lopettaisivat matkustamisen ja hyppäisivät kotikaupunkinsa uima-altaan syvään päähän. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Conde de Guadalhorce 12.2.2024.

Kyösti Salovaara, 2025.

Conde de Guadalhorce 27.5.2025.
Vettä on melkein 100 % maksimimäärästä.

Miksi matkustamisen pitäisi olla ”syvällistä”? Miksi ”pinnallisuus” on tuomittavaa?

    Kun käytetään sanoja, joiden merkitykset ovat epämääräisiä, voidaan vaatia mitä tahansa ja kuka tahansa voidaan tuomita eliitin toverituomioistuimessa. Intellektuellin tavoin Raevaara kuvittelee tietävänsä millaisia muiden ihmisten kokemukset ja niiden tuntemukset ovat. Tiedoksi: Raevaara ei sitä tiedä. Se on mahdotonta.

    Toiseksi: kukaan ei millään luonnontieteellisellä tutkimusmenetelmällä pysty selvittämään mitkä kokemukset ovat ”pinnallisia” ja mitkä ”syvällisiä”. Tästä johtuu ettei ihmisten käyttäytymistä voi tuomita eikä arvioida niillä määritelmillä joita Raevaara käyttää - ja joita lauman johtajat toistelevat päivästä toiseen.

    Kun minä matkustan, en kuvittele olevani syvällinen. Miksi kuvittelisin?

    Millainen kokemus sitten edes olisi ”syvällinen” – kuolema tai paha sairastuminen, vai?

    Tietysti käyn samoissa paikoissa kuin muutkin pinnallisia kokemuksia etsivät käyvät. Ja otan valokuvia paikoista ja patsaista niin kuin kaikki muutkin ottavat. Oikeastaan tässä yhdistyy henkilökohtaisuus ja laumasielu kauniisti. Olen yksilö, käyttäydyn lauman muiden yksilöiden tavoin.

    Aina kun vierailen Málagan seudulla, käyn tarkastamassa suuret tekojärvet, jotka sijaitsevat n. 60 kilometrin päässä Málagasta. Kokemus on yhdistelmä estetiikkaa ja luonnontiedettä. Turkoosi järvi (järvet) kuivan maan keskellä havahduttaa ajattelemaan. Järvien vedenpinnan korkeus puolestaan kertoo, millaiset elinolosuhteet Andalusian näillä seuduilla tällä hetkellä on. Riittääkö puhdasta vettä maanviljelijöille, asukkaille ja turistien golfviheriöille.

   Pari vuotta sitten kävin Sad Hillin hautausmaalla Burgosissa.

   Se on aivan oikean näköinen hautausmaa, vaikka onkin fiktiota. Siellähän Sergio Leone filmasi elokuvansa Hyvät, pahat ja rumat (1966) loppukohtauksen, kolmintaistelun Clint Eastwoodin (hyvä), Eli Wallachin (ruma) ja Lee van Cleefin (paha) kesken.

    Kun vierailee Sad Hillissä, kokee niin monenlaisen fiktion kerrostumat suhteessa konkreettiseen todellisuuteen, ettei sitä oikeastaan voi ymmärtää. Enkä väitä että kokemus olisi jotenkin syvällistä. Ei se ole, mutta pinnallisen kulttuurin ja syvällisen historian välille siitä syntyy jonkinmoinen säie, ohut mutta kestävä.  

Koska olen yksilö, joka kirjoittaa henkilökohtaisesti lauman asioista ja tuntemuksista, en voi taaskaan välttyä lainaamasta Albert Camusia. Tämä on tylsää mutta väistämätöntä.

    Turismin pinnallisuudesta huolestuneiden kukkahattutätien kuuluisi lukea Camusia, jota tiettävästi juuri kukaan ei moiti pinnallisuudesta. Camus kertoo kokemuksestaan Baleaareilla 1930-luvulla. Hän ottaa esille matkailun yksilöllisyydestä sen puolen jota Raevaaran kaltaiset ”pinnalliset” kirjoittajat eivät pysty ymmärtämään.

    Mutta ehkä kannattaisi yrittää. Ja jos ymmärrys kasvaisi, ehkä lauman johtajat suhtautuisivat armollisemmin yksilöihin, heidän vapaudenkaipuuseensa ja yhteisöllisyyden kokemukseensa, vaikka tässä onkin aavistettavissa lopullinen paradoksi.

    Nykyään unohtuu, että demokratia ei ole juuri muuta kuin eräs tapa järjestää hallinto. Tasavertaisuus on siinä, että kaikilla on äänioikeus. Demokratia ei anna arvoja eikä määrittele niitä. Arvot ovat jokaisen yksilön oma asia. Niin kuin niiden kokeminenkin.

    Joten… luetaanpa taas Albert Camusia:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

Kyösti Salovaara, 2018.

"Clint Eastwood" tarkkailee ja muistelee elokuvauransa
suurta läpimurtoa vuodelta 1966.
Sad Hill sijaitsee Burgosissa, Espanjassa.

Lapin tytön lumo

[Sirpa 1956-2025]

Kyösti Salovaara, 2023.

Tossa de Mar, Katalonia.

 Aina kun saan rauhallisen hetken

juttelen ajatuksissani sinun kanssasi.

- Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975 

Ystäväni Sirpa nukkui pois espanjalaisessa sairaalassa Kukanpäivänä viime viikolla. 

    Sirpa syntyi Savukoskella ruskaviikkojen aikaan 1956.

    Aikuisuutensa hän vietti Helsingissä.

    Korkealla mäellä sijaitsevan sairaalan huoneesta Sirpa näki vuorijonon, jonka huiput välillä peittyivät pilviin. Toiseen suuntaan olisi näkynyt turkoosina välkkyvä meri.

    Pakeneeko elämä pilvien taakse? Sitähän minä en tiedä.

    Sirpan mentyä olo tuntuu tyhjältä.

Kohtasimme toisemme melkein 30 vuotta sitten suomalaisen IT-firman projektissa. Teimme suunnittelutyötä saman asian puitteissa.

    Sitten tuli rakkaus, muutama vuosi yhdessä asumista.

    Ajopuuna ajelehtiessani tuo suhde murtui, mutta vähitellen palasimme syvän ystävyyden arkeen. Asuimme kävelymatkan päässä toisistamme. Lentokentälle oli lyhyt matka.

    Ystävyys oli arkea, juhlaa siis.

    Sirpa oli avoin ihminen, toisin kuin minä. Innostui, tutustui, tarkkaili uteliaana maailmaa ja oppi nopeasti uusia asioita. Toisinaan hän oli aika "hardboiled".

    Kenties monet luonteenpiirteet tulivat Lapista. En osaa sanoa kuinka paljon paikka vaikuttaa ihmisen rakentumiseen.

    Joskus olin vaistoavinani Sirpan kasvojen takana surumielisyyden josta hän ei puhunut. Jokaisella meistä on mielen perukoilla kolkka, johon ovea ei avata vieraiden tulla.

Sirpaa ei ole. Sirpa on muistoissamme.

    Joku sanoi ettei ihminen kuole koskaan, ei niin kauan kuin hänet muistetaan ja häntä ajatellaan.

    Niinpä ajattelen. 

    Monta kertaa olen kuluneen viikon aikana meinannut lähettää Sirpalle tekstiviestin kysyäkseni jotain… mikä olikaan tuo keltainen kukka jonka annoit puutarhaani… mistä ne syyshortensian oksat leikataankaan… koskakohan pelakuut voisi istuttaa ulos… mitä mietit jos …

    Sitten tajuan etten tiedä mihin numeroon viestini pitäisi lähettää.

Keräsin tähän pakinaan kuvia viime vuosilta.

    Niistä toistuu yksi teema ja sen variaatiot. Ne eivät ole koko Sirpa mutta paljon siitä ihmisen lumosta jonka kohtasin.

    Poimin kuvien väliin otteita kiinalaisen Po Chü-in (772-846) runoista. Ne suomensi Pertti Nieminen.

    Pon kirja on kulkenut mukanani monta vuotta.

    Po Chü-in ”arkipäiväiset” runot heijastavat jälleen kerran mielentilaani, vaikka tämä virkamies, kirjastonjohtaja, käskynhaltija ja runoilija kirjoitti kauan sitten omista asioistaan, omista kokemuksistaan ja omasta maailmastaan. Sanat kertovat enemmän kuin uskallamme toivoa tai pelkäämme tunnustaa.

    Keskustelen yhä kanssasi Sirpa!

    

    

Kyösti Salovaara, 2022.

Luosto.

Kyösti Salovaara, 2022.

Salla.

Kyösti Salovaara, 2015.

Naples, Florida.

"Eikö laiva, joka on kerran lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?"

"Eron suru kiertää sydämen sopukoissa,

kiertää kuin kehää.

Voin vain kohottaa viinimaljan -

ehkä se lientää eron surua kasvoilta."

Kyösti Salovaara, 2019.

Normandia.

"Vaikka sydämessäni ei olekaan orkidean tuoksua,

miten se voisi olla välinpitämätön!"

Kyösti Salovaara, 2024.

Pyhäjärvi, Pyhä.

Kyösti Salovaara, 2021.

Ubrique, Andalusia.

Kyösti Salovaara, 2023.

Timmelsjochin alppireitti
Italiasta Itävaltaan.

"Miten jaksaisi kestää kaikki nuo huolet?

Kun suru tulee, vaeltaja nousee ja katsoo kauas, kauas -

mutta näkee vain virtaavan veden,

pilviä hipovat puut, vehmaat, vehreät,

sumun ja aallot

            jotka mistään välittämättä vyöryvät etäisyyksiin."

Kyösti Salovaara, 2018.

Kuninkaan vieraana, Madrid.

Kyösti Salovaara, 2019.

Mont-Saint-Michel.

Kyösti Salovaara, 2021.

Pookinmäki, Kotka.

"Miten ystävyyttä voisi mitata?

Voi vain kysyä: onko meillä yhteinen sydän?

Minun sydämeni lähti sinun rinnassasi;

istun täällä, ja koko pääkaupunki on tyhjän tyhjä."

Kyösti Salovaara, 2023.

Benicàssim, Valencia.

"Onnelliset ihmiset valittavat päivien karkua,

onnettomia harmittaa vuosien vitkainen meno.

Ne, jotka eivät tiedä onnesta eivätkä onnettomuudesta,

eivät sure, pitävät vain huolen asioistaan."

Kyösti Salovaara, 2023.

Como.

Kyösti Salovaara, 2012.

Vappupäivä Cádizissa.

Kyösti Salovaara, 2012.

Fuengirola.

"Vaeltaja nukkuu yksin.

Yö yön jälkeen voi vain sääliä

          hänen loputonta yksinäisyyttään.

Tämäkin yö täynnä surumieltä:

vuodematolla kylmä kuu ja viileä tuuli."

Kyösti Salovaara, 2018.

Välimeri.

"Seisoskelen pihallani kaiket päivät iltamyöhään asti,

lampun alla on sitten aikaa istuksia päivänkoittoon.

En osaa kertoa tunteistani, ja kuka minua ymmärtäisi?

Tämän tästä huokaan ääneen."

Kyösti Salovaara, 2014.

"Nopeasti lakastuu kukka

pohjoisten rajojen takana,

nopeasti sulaa lumi

virran eteläpuolella."

Kyösti Salovaara, 2021.

Mijas Pueblo.

"Etelän maiden kauneuden,

jokaisen näköalan minä tunnen:

kun aurinko nousee, joet kukkivat punaisina kuin tuli,

keväällä vesi on indigoa.

Kuinka voisi unohtaa Etelän …"

"Luen Chuangtsea

Chuangstsen mielestä kaikki oliot ovat yhtä,

mutta minä sanon: samuudessaan ne ovat erilaiset,

saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan:

feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta."

Kyösti Salovaara, 2015.

Miami.

"Hänen siveltimensä ei kirjoita uusia runoja enää,

hänen maineensa on lakannut kiirimästä.

Vanhat runot ovat hautautuneet syvälle arkkujen pölyyn.

Äskettäin kuulin muiden laulujen seasta

hänen laulunsa -

ennen kuin sen sanat muistuivat mieleeni

sydämeni repeytyi juuriltaan."

Kyösti Salovaara, 2012.

Lagos, Portugali.

Onneksi ette päässeet valtaan

[taistolaisen menneisyyden hämäryys]

Eteenpäin 24.11.1974.

Pidin Markku Luodon kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti
Marginaali-kulttuurimakasiinia Eteenpäin-lehdessä
1970-luvulla muutaman vuoden ajan.

Kun uuden laululiikkeen ja taistolaisen kulttuurin komein ääni
Agit Prop täytti 5 vuotta, kirjoitin Marginaaliin pienen jutun.
Koska vaimoni työskenteli samassa työpaikassa kuin Agit Propin
Martti Launis (kuvassa oikealla), pyysin häntä tarkistamaan jutun
 oikeellisuuden.
Launis korjasi virheet mutta lisäili myös omian perustelujaan juttuun.
Tämän muistan ja osaan sitä vähän hävetä.

 

Taistolaisuus oli ulkoa ohjattu suomalaisen politiikan Moskovan ääni.

- Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Docendo, 2021.

Kuten silloin [Venäjällä 1917] myös nyt tarvitaan tiukkaa keskitettyä työväenluokan valtaa, jota marxilaisessa kirjallisuudessa kutsutaan proletariaatin diktatuuriksi, valtaa joka nojaa vain ja ehdottomasti työväenluokkaan ja sen liittolaisiin, ohjaa, johtaa ja järjestää sosialistista rakennustyötä ja torjuu päättäväisesti porvariston kaikenlaiset yritykset valtansa palauttamiseksi. Ulkonaiset muodot vaihtelevat. Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan.

- Rauno Setälä: Uusstalinistin uskontunnustus. Kirjayhtymä, 1970. 

Miksi menneisyyttä pitää hallita?

    Siksikö että voi sinisilmin vakuuttaa kanssaihmiset oman menneisyytensä ”puhtaudesta” tai jopa sankarillisuudesta yhteiskuntapyörteiden virrassa?

    Vai siksi, että menneisyys on niin painavaa ettei sen luonnetta sovi paljastaa? Se saattaa pudota varpaille kipeää tehden.

    Jokainen muistaa menneisyytensä omalla tavallaan. Usein muistikuvat eivät ole aitoja vaan aitojen muistikuvien kuvittelua. Toisinaan muistikuvia väritetään nykyhetkeen sopivilla pensseleillä.

    Kun julkisuuden henkilö, poliitikko tai taiteilija, kirjoittaa muistelmansa, lukijaa tietää varoa.

    Kun elämäkertoja ammatikseen kirjoittava tutkija tai kirjailijatoimittaja kirjoittaa yhä elävän julkisuuden henkilön elämäkerran, lukija luottaa että faktat ovat järjestyksessä ja menneisyyden suhdemalli muistuttaa kohtalaisesti sitä mitä on tapahtunut.

    Mutta ihmisen - yhtä hyvin itsensä kuin naapurin - tunteminen on vaikea juttu. ”Älä koskaan kuvittele tuntevasi yhtäkään ihmissydäntä pohjia myöten”, Henry James kirjoitti.

Alussa lainaamani Lauri Hokkanen (s. 1950), joka toimi nuoruudessaan aktiivisesti taistolaisten riveissä, tiivisti kirjassaan taistolaisuuden näin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme - vapaaehtoisesti - omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli - sitten kun se oli ’oikea’ - ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.” 

    Tuohon aikaan, 1970-luvulla, sosialidemokraattien vasemmalla puolella politiikkaa teki SKDL, jonka sisälle mahtui sosialisteja ja kommunisteja, jotka puolestaan SKP:n sisällä jakautuivat ”taistolaisiin” ja ”enemmistöläisiin”. Kun oikein vasemmalle mennään, minne päädytään?

    No, taistolaiset päätyivät Moskovan syliin, ohjaukseen.

    Kirjailija ja toimittaja Anssi Sinnemäki (s. 1947) työskenteli taistolaisuutta propagoivan Tiedonantaja-lehden toimittajana 1970-luvulla ja vasemmistolaisen Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana kahteen otteeseen 1980-luvulla. Hokkasen tavoin Sinnemäki on ”kääntänyt palttoonsa” ja tehnyt tilit selväksi taistolaisuuteensa. Sitä paitsi, niin kuin jokin aika sitten lainasin Julian Barnesia, ei ihmisellä ole yhtä ainoaa minää jolla on mielipiteitä, vaan ajan kuluessa hän kohtaa ulkopuolelta tulevia mielipiteitä ja kokemuksia, jotka muuttavat hänen minäänsä, monia niitä.

    Sinnemäki toimitti Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin. Tuoreessa Kanava-lehdessä (3/2025) Sinnemäki repii artikkelissaan Onneksi emme päässeet valtaan viiltävän älykkäästi rikki verhon, jonka taakse Helena Ruuska kätkee kirjassaan Aulikki Oksanen – hyppy syreenien tuleen (WSOY, 2024) runoilija Aulikki Oksasen toiminnan taistolaisuuden ytimessä.

    Sinnemäen kritiikin kohteena on ilmiö.

   ”Kysymys on historiasta, sen tulkinnasta, menneisyyden hallinnasta”, Sinnemäki perustelee rankan kritiikkinsä tarpeellisuutta. ”Valtajulkisuudessa taistolaisuus on ollut syntymästään lähtien kiistelty yhteiskunnallinen liike, jonka pohjimmainen luonne on aikojen kuluessa hämärtynyt. Liikkeen keulakuvat ovat kaunistelleet ja hämärtäneet taistolaisuuden luonnetta muistelmissaan ja muissa ulostuloissaan.”

    Sinnemäen tavoin minäkin olen pannut merkille kuinka ”julkisuus on alkanut suhtautua tähän narratiiviin myötäillen, jopa suoranaisesti lähtemällä mukaan apologeettien kuoroon, johon Helena Ruuskakin teoksensa äänenpainoilla liittyy”.

Miksi Ruuska puolustelee Aulikki Oksasen (s. 1944) taistolaisuutta? Miksei hän ole lainkaan kriittinen sen suhteen mitä Oksanen ja tämän ideologinen ”kummitäti” Marja-Leena Mikkola elämäkerran kirjoittajalle kertovat?

    Sinnemäki toteaa, että Ruuska ”ottaa paikoin puolustusasianajan roolin, varsinkin kun kohde tekeytyy viattomaksi, tietämättömäksi tai uhriksi”.

    Tietenkin Oksasen runoja ja taistelulauluja saa ihailla, kuten Ruuska tekee. Minäkin ihailin 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Mutta taistolaisuuden poliittisen toiminnan ymmärtämisestä sanouduin irti selkeästi jo 70-luvun puolivälissä. 

    Hyvät asiat ovat hyviä, hyvät tavoitteet samoin. Hyvä on hyvää, niin kuin sanotaan.

    Mutta mihin taistolaisuuden mahdollinen voitto olisi johtanut? Aika ilmeisesti totalitääriseen Suomeen. Ja faktisesti Oksasen kaltaiset kulttuurihenkilöt olivat viemässä Suomea tuohon suuntaan. ”Onneksi emme päässeet valtaan”, Sinnemäki ironisoi Kanavassa.

    Ruuska toistaa Sinnemäen mukaan taistolaista ”puhtain asein puhtaan asian puolesta” -narratiivia. ”Kuvioon sekoittuu annos itsepetosta, jossa puhe hyvistä aikeista toimii suojautumiskeinona.”

    Sinnemäki osoittaa kirjoituksessaan, kuinka Ruuska lukee Oksasen runoja Oksasen haluamalla tavalla, ikään kuin perustellakseen että Oksanen ja monet taistolaiset jo 80-luvun alussa olivat muka pettyneet aatteeseensa. Sinnemäki lukee runot täysin toisin; ne ovat esimerkkejä ikuisesta uskollisuudesta Neuvostoliiton johtamalle totalitääriselle valtioterrorille.

    ”Kuulumalla taistolaisjärjestön johtoon, kuten Alpo Halonen ja Aulikki Oksanen kuuluivat, hyväksyi samalla NKP:n johtavan roolin ja osti kaiken mikä siihen sisältyi”, Sinnemäki sanoo. ”Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on tämän kieltäminen ja kiertäminen. Tästä Ruuskan kirja on malliesimerkki. Aina kun kirjassa näitä aiheita lähestytään, otetaan käyttöön sordiino ja eufemismit.”

Miksi älymystön ja varsinkin vasemmistolaisen älymystön on niin vaikeaa, ellei mahdotonta, tunnustaa poliittisia harharetkiään, jotka usein johtavat totalitarismin hyväksymiseen, jopa ihannointiin.

    Johtuuko se eräänlaisesta kehäpäätelmästä: koska minä olen muita fiksumpi, minä en voi olla väärässä, vaikka kaikki sanovat että olen väärässä ja koska en ole väärässä, olen muita fiksumpi. Ja koska intellektuelli tietää täsmälleen mikä on oikein, hänet on helppo johdatella hyväksymään jokin totalitäärinen suuntaus ja houkutella palvelemaan jotakin toista voimakasta ja älykästä ihmistä tai poliittista lahkoa, jotka tietävät mikä on ehdottomasti oikein.

    Intellektuelli ei epäile itseään koska tietää muiden olevan väärässä.

    Lukiessaan erästä Oksasen runoa, joka elämäkerran kirjoittajan mielestä todistaa, että taistolaiset ”purkivat itseään”, Sinnemäki tulee toisenlaiseen johtopäätökseen:

    ”Helena Ruuskalta voi kysyä, näinkö taistolaiset todella ’purkivat itse itseään’ jo ennen perestroikaa ja Neuvostoliiton lopullista hajoamista? Runohan on puhtaasti taistolaista sankarinarratiivia. Se on henkisen kriisin purkaus, mutta Neuvostoliitto-epäilystä saati -kritiikistä siinä ei ole jälkeäkään.

    Runon puhuja ottaa harteilleen kaikki maailman lapset ja murheet, samastuu jopa uhrien uhriin, ristiinnaulittuun. Minusta se on grandioosi houre. Ruuskan omaa teosta voi pitää esimerkkinä siitä, että taistolaiset eivät ole vieläkään purkaneet itse itseään.”

    Ehkäpä taistolaiset eivät käsittele avoimesti eikä kriittisesti menneisyyttään, koska ovat (salaa) sitä mieltä, että kapitalismi ja markkinatalous ovat kurja juttu ja kommunistinen yhteiskunta on yhä tavoittelemisen arvoinen. Maailman muuttuminen ei ole vaikuttanut heidän monoliittiseen minäänsä.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin.
Kustannustoimittajana Anssi Sinnemäki.
Docendo, 2021.

    

Pitkä matka eiliseen

[lähelle paljon lyhyempi]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Yle aikoo tiedottaa uusista musiikkiohjelmista myöhemmin, mutta on epätodennäköistä, että nostalgia katoaisi Radio Suomesta kokonaan – puhumattakaan että kanava muuttuisi suomiräpradioksi.

- Ilkka Mattila Helsingin Sanomissa 18.4.2025.

Ensimmäinen toteamus: maailma on.

    Täydentävä ajatus: se koostuu verkoista.

    Johtopäätös: verkostot rappeutuvat, kuolevat pois, syntyvät.

Kun valitsee näkökulman, saa haluamansa ja voi perustella tahtonsa mukaisen maailman.

    Verkostoja piisaa.

    On sähköverkkoja, viemäriverkkoja, naisverkkoja, kalaverkkoja, tiedeverkkoja, finanssiverkkoja, mobiiliverkkoja, poliittisia verkkoja, biologisia verkkoja, kirjakauppaverkkoja, kansainvälisiä yhteistyön verkkoja, laihduttajien verkkoja ja myös hämähäkillä on verkkonsa.

    Viime viikolla koettiin kuinka vakaana pidetty sähköverkkoverkko romahti ja massiivinen sähkökatko kesti pahimmillaan 15 tuntia. Maailmanlopun tunnelmaako?

    Uskaltaisiko sanoa, että kaikki verkot yhdessä on kulttuurimme, sivilisaatiomme?

    No, uskallan.

Kulttuuria ja sivilisaatiota yhdistää sekä ajallinen että paikallinen moninaisuus. Kulttuuri ei alkanut eilen eikä pääty huomenna. Tavoissamme - joita kulttuuri lopulta on - ajallinen historia on erottamaton osa, jota ilman kulttuuria ei olisi olemassa. Sähköverkko kaatuu kenties 19 sekunnissa, mutta kulttuuri ja kulttuurien verkko ei kaadu.

    Näin voisi ajatella. Näin voi väittää.

    Mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Ilkka Mattila on toista mieltä, eikä hän ole yksin. Alussa lainaamassani kommentissa Mattila on tyytyväinen kun Yle vähitellen lopettaa 1900-luvulla sävellettyn ja lauletun musiikin esittämisen. Mattilan mielestä kaikki eilinen, tai ainakin toissapäiväinen on pelkkää nostalgiaa, arvonta tunteilua.

    Onko Bach pelkkää nostalgiaa? Entä impressionistien maalaukset tai 1920-luvun hienot yhdysvaltalaiset romaanit?

    Jos parhaalla kevyellä musiikilla ei ole mitään taidearvoa historiallisessa mielessä, miksi millään taiteella olisi mitään arvoa? Jos Reijo Taipaleen esittämä Satumaa on pelkkää nostalgiaa, mitä muuta Frank Sinatran laulamat balladit ja jazzstandarditkaan olisivat?

    Jos kulttuurista pyyhkii pois eilisen, se romahtaa samalla tavalla kuin sähköverkko Espanjassa.

Television vallatessa maailman kulttuurit toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Marshall McLuhan alkoi käyttää termiä tämänhetkisyys kuvatessaan, kuinka kodit liittyivät tosiajassa maailman tapahtumien verkkoon.

    Mitä McLuhan sanoisi 2000-luvun somemaailman tämänhetkisyydestä? Hämmästyisi? Kauhistuisi? Kenties vain nauraisi partaansa: mitä minä ennustinkaan!

    Ilkka Mattilan kommentti 1900-luvun musiikista kuvastaa uutta tämänhetkisyyttä pahimmillaan. Onko todella kulttuurisesti arvokasta jos Yle soittaa kanavillaan pelkästään aamusta iltaan räppiä ja sitä musiikkia joka sävellettiin 24 tuntia sitten?

    Tämänhetkisyys leimaa tietysti aina kulttuuriosastojen kirjoitusvalikoimaa.

    Uusvasemmistolaisuuden vuosina - 1960- ja 1970-luvuilla - kirjoittajat etsivät vanhoista romaaneista ja elokuvista vasemmistolaisia sävyjä ja nostivat niitä teoksia pinnalle, jotka sopivat tuon ajan poliittiskulttuuriseen ajatteluun. Tänään vain sellaiset vanhat kirjat tai elokuvat hellyttävät kulttuuriportin vartijan joissa ilmenee ”oikeaa” feminismi, luonnon ihailua ja ikimetsän pyhittämistä, ilmastonmuutokseen havahtumista ja ei-binäärisen ihmiskuvan tajuamista, identiteettien korostamista jne. Tässä ei ole mitään vikaa sinällään. Joka härjilla ajaa, se härjistä puhuu. Monet kulttuuribloggaajat toki esittelevät kunnianhimoisesti myös vanhempaa kirjallisuutta, mutta riittääkö se tasapainottamaan kulttuuriosastojen tämänhetkisyyden?

    Tämänhetkisyys unohtaa eilisen, koska sitä ei ole. Katsokaa vaikka kellosta.

    Kun Trumpin kaltainen öykkäri on ON ja tämän hetkisen inhon kohde, niin amerikkalainen kirjallisuuden merkittävä historia on täysin OFF. Eihän Trumpin olan yli "pysty" näkemään Hemingwaytä, Steinbeckiä, Chandleria, Rothia tai juuri ketään.

Jos kulttuuri on vain ja ainoastaan tänään kirjoitettua, eilen illalla laulettua ja aamupäivällä tulkittua, niin saattaisiko se sittenkin romahtaa sähköverkon tavoin?

    Espanjan sähköverkon romahtaminen synnytti kosolti keskustelua, jopa filosofista pohdiskelua. Muuan espanjalainen kirjoittaja otti esille T.S. Eliotin 100 vuotta vanhan runon The Hollow Men, joka päättyy näihin riveihin:

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Ei pamahtaen vaan inahtaen.

    Mutta kyseinen kirjoittaja vaihtoikin viimeisen riville, että ”Ei pamahtaen vaan meemiin”. Hän tarkoitti sitä ilmiötä jolloin ihmiset hilpeinä sähkökatkon jatkuessa ryhtyivät kuuntelemaan patteriradioita ja täyttivät terassit olutkolpakoiden kanssa. Hilpeää oli ainakin hetken eikä ”maailmanloppu” kauhistuttanut ketään.

    Itse olen miettinyt, mikä olisi analoginen ilmiö sähköverkolle. En ole keksinyt eikä Wikipediakaan auta. Sähköä voi toki kuvata fysikaalisena atomi-ilmiönä, mutta mitä se lopulta on ja miksi sähköverkko kaatuu niin helposti? Paras selitys oli eräässä espanjalaisessa kirjoituksessa. Siinä sanottiin, että sähköverkko pystyy pystyssä vain silloin kun sähköä on verkossa juuri sen verran kuin sähköä kulutetaan; jos sitä on enemmän tai vähemmän verkko kaatuu.

    Entäpä kulttuuri? Tai sivilisaatio?

    Onko loppujen lopuksi kysymys luottamuksesta? Luottamuksien verkostoista?

    Jos uskoo, että pystyy kävelemään tyynen veden pinnalla, se kai onnistuu. Jos me kaikki uskomme, että niin on, kaipa kulttuuriverkkokin pysyy pystyssä. Mutta sitten kun epäily iskee, kun joku putoaa pinnan läpi, kulttuurin kalvo alkaa väreillä ja me kaikki putoamme pinnan läpi.

    Mitä pidempi matka eiliseen on, sitä lähempänä olemme verkon romahtamista.

Kyösti Salovaara, 2025.

Etualan veistos on kunnianosoitus turismille,
taaempana
pesetan monumentti.
Molemmat kertovat yhteisyydestä ja
 historian jatkuvuudesta. Rantakadulla näemme
kauas menneisyyteen.

 

Laiva purjehtii horisonttiin

[pikkuisia ajatuksia suuren meren rannalla]

Kyösti Salovaara, 2025.

”Ei se niin mene Matthieu. Tämä oli sellainen ajatus, joka uppoaa kuin kivi järven pohjamutiin. Tiedän, että siellä se on, mutta en osaa pukea sitä sanoiksi. Tiedän vain, että ajatus tuli, kun lausuin sanan ’harteilleen’, siinä kaikki. Huomaat, ettei tässä ole järkeä. Ajatus ei ehkä ole laisinkaan tärkeä. Jokin mitätön pikkuseikka vain”, hän sanoi lopuksi...

- Fred Vargas: Varjojen tallaajat, 2023. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2025.

Istun rantabaarissa.

    Katselen turkoosina kimaltavaa merta. Muutamia purjeveneitä. Tuulta piisaa.

    Veneet parveilevat, kuin lokit, kenties tuulen mukaan kurssiaan kohdentaen.

    Vähitellen yksi purjevene erkanee parvesta. Se suuntaa matkansa kohti horisonttia, ei suoraan vaan tehokkainta kurssia etsien.

    Vene jättää jälkeensä kiemurtelevan vanan. Minä en sitä näe, mutta peräsimessä istuva näkee ja kuulee.

    Istun ja ajattelen. Jotakin. Pientä.

    Sitten meri on tyhjä. Purjevene on kadonnut horisonttiin.

    Jos uskoisin mitä sanotaan, tietäisin että purjevene katoaa vain minun silmistäni maapallon kaarevalla pinnalla, mutta onko tässä toinenkin ulottuvuus, mietin. Purjevene matkaa sinne, mistä emme tiedä mitään, mutta josta voimme toivoa parasta.

    Kaikki ei ole sitä mikä näkyy.

Muutamaa päivää myöhemmin jysähtää.

    Maanantaina kävelemme vuoren rinteellä olevan ”kylän” pääkatua. Astumme tuttuun ravintolaan, jossa espanjalaiset ”perinnesapuskat” kuuluvat jokapäiväiseen menuun. Entisen kauppahallin sisällä sijaitsevassa ravintolassa istuu väkeä syömässä. Tilaa näyttää olevan.

    Tutunnäköinen tarjoilija lähestyy. Onko pöytää kahdelle?

    Ei ole. Olemme kiinni.

    Kiinni! Miksiköhän. Ehkä yksityistilaisuus.

    Kävelemme katua eteenpäin. Terasseilla istuu ihmisiä. Liikennevalot eivät pala. Kadun ylittää helposti. Ihmeellistä, että autojen ruuhkaa riittää tähän aikaan.

    Sopivan näköinen ravintola. Isäntä kutsuu syömään. Sitten hän sanoo, että vain hampurilaisia ja salaattia tarjolla. Käteisellä, ei kortilla. 

    Sähkökatko!

    Sehän selittää miksi mikään ei toimi. Katsotaan kännykästä. Ei kenttää. Nettiä ei ole.

    Istumme pöytään. Hampurilaiset, 200 gramman naudanpihvillä. Lasi viiniä, se ei tarvitse sähköä. Läheisessä kiertoliittymässä poliisit ohjaavat liikennettä.

    Totaalinen seisahdus.

Sähkökatko alkoi koko Iberian niemimaalla noin 12.30 maanantaina huhtikuun 28. päivä. Katkon sattuessa Espanjan sähköstä 58 % saatiin aurinkovoimasta ja 11 % tuulivoimasta. Kansallinen sähköfirma Red Eléctrica oli kaksi kuukautta aikaisemmin varoittanut, että ylenmääräinen aurinko- ja tuulivoiman käyttö voi aiheuttaa vakavan ongelman sähköverkolle.

    Nykymaailmassa on helppo kuvitella mitä sähköjen katkeaminen tarkoittaa. Sähkö ”pyörittää” yhteiskuntaa laidasta laitaan, koneesta toiseen, apparaatista kolmanteen.

    Kuitenkin yllätyt.

    Kotikämpille on n. 10 km matka. Juna seisovat Mielin kylän asemalla. Kävellään rantaan. Mennään bussilla. Bussia ei kuulu. Ruuhkassa kenties. Tai lipunmyynti takkuaa kun netti ei toimi. Tilataanpa taksi. Ei onnistu, koska puhelimet eivät toimi eikä netti. Seisoskellaan rantakadun varrella. Aurinko paistaa. Takseja menee ja tulee asiakkaita kuljettaen. Heilutetaan kättä. Kuluu aikamoinen tovi ennen kuin vapaa taksi ajaa kadun reunaan.

    Taksikuski etsii ajaessaan radiosta kanavaa, joka soittaisi musiikkia. Ei löydä. Radio mykistyy. Myös radioasemat ovat vaiti, romahtaneet.

    Kämpillä huomataan ettei vettä tule. Ja veskissä voi käydä vain jos kaataa vettä kanisterista pyttyyn. Onneksi siihen on varavettä.

    Viisitoista (15!) tuntia ilman sähköä!

    Käsiä ei pestä. Nettiä ei selata. Muutaman hetken mobiili toimii ja selviää, että hallitus komentaa ihmiset paikalleen. Älkää liikkuko. El Paísin ja Hesarin kaltaiset kotisivut ovat liian massiivisia ehtiäkseen avautua muutamassa sekunnissa, jolloin netti on hetken pystyssä.

    Sähköt palaavat joskus aamuyöstä. Pakastimessa karitsanpotkat sulavat hyvää tahtia. Pakkosyönti odottaa. No, maukasta kai tulee.

Kun on lämmintä, vettä ostettuna ja jotakin sapuskaa, niin ei hätää. Mikäs tässä, hieman jopa naurattaa. Kuitenkin vähän tylsää kynttilöiden hämärässä.

    Mutta tämä totaalinen sähköverkon romahdus paljastaa infran sellaisen heikkouden, jota Suomessakaan ei ole ehkä huomioitu, vaikka Suomea pidetään huoltovarmuuden ja turvallisuuden mallimaana. Resilienssin kerrotaan toimivan, varasuunnitelmien pätevän, ei hätää huomisesta.

    Se että sähköllä toimivat ”apparaatit” eivät toimi, on yksi juttu. Selkeästi määriteltävissä oleva ongelma jos ongelma syntyy. Sopivin toimin kierrettävissä, hoidettavissa.

    Mutta totaalinen tiedonvälityksen romahtaminen 15 tunniksi - mitä se tarkoittaa? Miten se muka kierretään? Edes Suomessa?

    Luulen että hätätilassa on varauduttu - Suomessakin - välittämään tietoa, ohjeita ja määräyksiä kansalaisten mobiililaitteille ja niin ikään tietoa radion ja television välityksellä. On varauduttu vastaanottamaan kansalaisten avunpyyntöjä mobiiliverkon läpi.

    Mutta kun mobiiliverkko netteineen ja radioasemat tykönään ovat alhaalla 15 tuntia, miten mikään tieto voi tavoittaa kansalaiset, miten viranomaiset? Tiedon autiomaa pelästyttää. Tiedottomuus kauhistuttaa.

    Nyt Espanjassa oli kyse, niin kai se tällä hetkellä näyttää, teknisestä ongelmasta. Kukaan ei kaiketi hyökännyt tuhoamaan sähköverkkoa, kukaan ei kai räjäyttänyt modernia pommia jossakin lähellä kaataakseen verkot.

    Mutta mitä jos tämän 15 tunnin aikana olisi tapahtunut jokin toinen totaalinen onnettomuus, katastrofi kemiantehtaalla tai jopa aggressiivinen hyökkäys maahan? Miten kukaan meistä olisi tiennyt siitä mitään? Ei kukaan koko Iberian niemimaalla.

    En maalaa pirua seinälle. 

    Ehkä se siellä jo naureskelee.

    Mutta väitän, maallikkona, meren rannalla oluttuopin yli horisonttiin katsellen, että Suomessakaan ei oikeasti ole olemassa mitään varasuunnitelmaa sille, että totaalinen sähköverkkojen romahtaminen seisauttaa tietoliikenteen, mobiililiikenteen sekä myös radio- ja tv-asemien toiminnan.

    Eikä postikaan hätätilakirjeitä jakele.

Meri kimaltaa turkoosina.

    Una pinta, por favor!

    Taideteoksen tuuliviirit pyörivät villisti rantatuulessa.

    Tuuli ei koskaan lakkaa.

    Tai hetkinen, kyllä tyyntäkin saadaan. Viirit pysähtyvät. Pilvi menee auringon eteen. Purjevene yrittää turhaan tavoittaa horisonttia.

    Inertiaa ei ole, jatkuvuus ei jatku,

    Ihminen huolestuu. Ahdistuu. Pelästyy.

    Ja toukokuu alkaa. 

    Sähköisesti.

Kyösti Salovaara, 2025.