Näytetään tekstit, joissa on tunniste sähköverkot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sähköverkot. Näytä kaikki tekstit

torstai 30. heinäkuuta 2026

Globalisaation pelko

[viisauden alku vai sen loppu?]




Kyösti Salovaara, 2016.

Puppy.
Bilbao.




Pääministeri Matti Vanhanen (kesk) saavutti maanantaina merkittävän poliittisen voiton. Perjantaina Vanhanen vaahtosi blogissaan, että hänen lähikaupastaan - jossa hän on käynyt jo 25 vuotta - ei enää saa Valion maitoa, sillä HOK-Elanto siirtyi tarjoamaan Arla Ingmanin maitoja… Maanantaina HOK-Elanto perääntyi ja tiedotti palauttavansa Valion rasvattoman maidon ja kevytmaidon Prismojensa valikoimiin. 
- Marko Junkkari: Matti saa maitonsa. Helsingin Sanomat, 9.3.2010.


Globaalia edistymistä on vaikea nähdä katsomalla ulos ikkunasta. Se tapahtuu horisontin takana.
- Hans Rosling: Faktojen maailma, 2018.
 


Mattihan tässä muistuu mieleen. Siis Matti Vanhanen, joka kävi maitokaupassa eikä löytänyt hyllyltä suomalaista maitoa. Matti kiukustui eikä suostunut juomaan ruotsalaista maitoa.
    Matti ei kuitenkaan ollut kuka tahansa Matti, vaan Suomen pääministeri.
    Mitä Vanhanen olisi ajatellut, jos Ruotsin tai Tanskan tai Saksan pääministeri olisi julmistellut, että mitään suomalaista tuotetta ei enää osteta, koska ruotsalaisia, tanskalaisia tai saksalaisia kilpailevia tuotteitakin on kaupan?
    Kun ikkunasta katsoo omalle pihalleen, siinä näyttää olevan koko maailma.



Pelkästään suomalaista maitoa litkivä Matti tulee mieleen, kun seuraa sähköverkkoyhtiö Carunan kaupasta syntynyttä kauhistelevaa keskustelua.
    Caruna ei tosin ollut enää suomalaisten omistuksessa, vaikka toimiikin suomessa. Sähköverkot ovat siitä hyvä ”tuote”, että johtoja ei voi viedä ulkomaille, vaikka verkon omistaakin. Mutta se huoltovarmuus! Mutta se omistajan vieraus! Mutta se menetetty suomalaisuus!
    Monet poliitikot vaativat hädisssään, ettei Carunaa saa myydä espanjalaiselle jättiyritykselle Iberdrolalle. Varsinkin keskustapuolueen ja vasemmistoliiton antiglobalistit itkevät suomalaisen omistajuuden perään.
    Myös Iberdrolan omistajarakenne huolestuttaa. Bilbaossa Espanjan Baskimaalla pääkonttoriaan pitävän Iberdrolan suurimmat omistajia ovat amerikkalainen BlackRock ja Qatarin valtio. Mutta en ole huomannut kenenkään kertovan, että Norjan keskuspankki on Iberdrolan kolmanneksi suurin omistaja.



Iberdrola on monikansallinen sähköyhtiö, joka panostaa vihreään siirtymään. Sillä lienee yhdet maailman suurimmat tuulisähköpuistot. Espanjassa se tuottaa vihreä vetyä, josta saadaan ammoniakkia ja lannoitteita. Suomen Carunan se ostaa, koska Suomen markkinoilla on hyvä luokitusarvo, vakaa ympäristö ja houkutteleva lainsäädäntökehys.
    Tässä ympäristössä myös datakeskukset tarjoavat laajentumismahdollisuuksia. Niinpä suomalaisten asiantuntijoiden mielestä Iberdrola voi tuoda suomalaiseen markkinaan uutta teknologista tietämystä ja innovaatioita. Siis ulkomaista rahaa Suomen kansantalouteen.
    Mutta se suomalaisuus!
    Eihän tänne oikeastaan niitä datakeskuksiakaan haluta. Vievät meikäläisiltä sähköt ja viimeiset tuhkatkin pesästä.
    Eräs suuren teknologiayrityksen johtaja sanoi, että datakeskukset ovat samanlaisen infran rakentamista kuin olivat aikanaan maantiet ja rautatiet. Jostakin syystä meillä ei tätä mullistavaa visiota nähdä tai ei ymmärretä.



Suomessa on paljon sellaista ”henkeä”, että globalisaation pelko on viisauden alku. Ja lopussa kiitos seisoo.
    Siis mikä kiitos?
    Samalla kun Suomi ”elää” vientikaupasta, monet poliitikot ja jopa intellektuellit nyrpistävät nenäänsä. Miksi kaikkea ei tehdä Suomessa? Miksi ratikat pitää tilata Sveitsistä eikä Kajaanista? Miksi kaupassa myydään ruotsalaista maitoa ja juustoa? Miksi rahvas matkustaa Kreikkaan, Turkkiin ja Kanarialle eikä Saimaalle?
    Jne.
    Miksi Suomi ei voi olla pelkästään Suomi?




Kyösti Salovaara, 2025.

Iberdrola Tower.
Bilbao.



Miksi lehmät eivät lennä?
    Luulisi että keskustapoliitiikkoja rauhoittaisi sen tietäminen, että suomalaiset possut ja selluloosa kelpaavat jopa kiinalaisille. Ja että nautoja myydään hyvällä hinnalle ties minne.
    No, jos lehmät lentäisivät, rahvas voisi pysytellä kotinurkilla.
    Kuulostaa mätäkuun jutulta.



Maailma muuttuu, Mattiseni!
    ”Muutoksia ei pidä hidastaa, koska ne ovat kasvun edellytys”, Risto Murto kirjoitti teoksessaan Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Murto sanoo, että meillä on tapana toistaa muutospuhetta, jolla korostamme etenkin uusien teknologioiden vallankumouksellisuutta. ”Käytännössä tilanne on toisin päin. Historiallisen heikko työn tuottavuuden kehitys viimeisen yli vuosikymmenen aikana kertoo, että uusien innovaatioiden ja teknologioiden vaikuttavuus yhteiskuntiin on ollut liian pieni. Muutosvauhti on meillä hidastunut, ei kiihtynyt.”
    Carunan uuteen omistajaan kohdistettu kritiikki ja datakeskusten turmiollisuudesta paasaaminen vahvistavat, että Murto on oikeassa. Suomalaiset eivät perimmiltään ole uudistushaluisia. Siis me suomalaiset, tarkennan. Aina parempi köllötellä vanhassa kuin liitää uudessa.
    Ehkä myös julkisen omistuksen suhde yksityiseen on suomalaisen politiikan ja ajattelun ikuinen Gordionin solmu, jota ei pystytä avaamaan. Ei edes valtion miekalla.
    Murto sanoo, että on olemassa yhtiöitä ja toimialoja, joissa valtio on luonteva omistaja. Mutta ”valtion pitäisi kuitenkin pyrkiä tekemään itsensä tarpeettomaksi kapitalistina. Riskinä on, että jos minulla on vasara, jokainen ongelma näyttää naulalta. Meille vasara on valtio.”
    Murto esittää myös rohkean ajatuksen: ”Sekin mahdollisuus on, että teemme energiasta vientituotteen, jossa markkinat ovat joko Pohjois-Ruotsissa tai välituotteiden kautta Keski-Euroopassa.”
    Tähän lisään yhtä rohkean arvauksen: juuri tuo mahdollisuus houkuttelee espanjalaisen Iberdrolan Suomeen.



Kuvitan tämän juttuni ”pehmeillä” ja ”kauniilla” valokuvilla Bilbaosta.
    Baskimaa on Espanjan itsehallintoalueista yksi varakkaimmista. Siellä tehdään laivoja, junia, autoja ja kaikenlaisia koneita. Baskit pärjäävät sekä teollisuudessa että jalkapallossa. Toisin kun suomalaiset, tekee mieli sanoa.
    En sano. Ei Guggenheimikaan helsinkiläisille kelvannut.
    Yhdysvaltalaisen Jeff Koonsin kukkaveistos Puppy ilmentää Bilbaon Guggenheim-museon edustalla pehmeää kansainvälisyyttä. 
    Taide ja teknologia – yhteensovittamaton liitto?  
    Kenties niin on. Kuitenkin paikallisesti ja esteettisesti argentiinalais-amerikkalaisen César Pellin suunnittelema Iberdrola Tower ja amerikkalaisen Frank Gehryn suunnittelema Guggenheim-museo Nerviónjoen rantamaisemassa melkein rakastavat toisiaan.
    Mutta sittenkin: miksi laitan esille pehmentäviä maisemia kuvittamaan ”kovaa” sähköverkkokauppaa?
    Ollakseni rehellinen: piruuttani!



Kyösti Salovaara, 2016.

Guggenheim.
Bilbao.

torstai 1. toukokuuta 2025

Laiva purjehtii horisonttiin

[pikkuisia ajatuksia suuren meren rannalla]


Kyösti Salovaara, 2025.


”Ei se niin mene Matthieu. Tämä oli sellainen ajatus, joka uppoaa kuin kivi järven pohjamutiin. Tiedän, että siellä se on, mutta en osaa pukea sitä sanoiksi. Tiedän vain, että ajatus tuli, kun lausuin sanan ’harteilleen’, siinä kaikki. Huomaat, ettei tässä ole järkeä. Ajatus ei ehkä ole laisinkaan tärkeä. Jokin mitätön pikkuseikka vain”, hän sanoi lopuksi...

- Fred Vargas: Varjojen tallaajat, 2023. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2025.



Istun rantabaarissa.

    Katselen turkoosina kimaltavaa merta. Muutamia purjeveneitä. Tuulta piisaa.

    Veneet parveilevat, kuin lokit, kenties tuulen mukaan kurssiaan kohdentaen.

    Vähitellen yksi purjevene erkanee parvesta. Se suuntaa matkansa kohti horisonttia, ei suoraan vaan tehokkainta kurssia etsien.

    Vene jättää jälkeensä kiemurtelevan vanan. Minä en sitä näe, mutta peräsimessä istuva näkee ja kuulee.

    Istun ja ajattelen. Jotakin. Pientä.

    Sitten meri on tyhjä. Purjevene on kadonnut horisonttiin.

    Jos uskoisin mitä sanotaan, tietäisin että purjevene katoaa vain minun silmistäni maapallon kaarevalla pinnalla, mutta onko tässä toinenkin ulottuvuus, mietin. Purjevene matkaa sinne, mistä emme tiedä mitään, mutta josta voimme toivoa parasta.

    Kaikki ei ole sitä mikä näkyy.



Muutamaa päivää myöhemmin jysähtää.

    Maanantaina kävelemme vuoren rinteellä olevan ”kylän” pääkatua. Astumme tuttuun ravintolaan, jossa espanjalaiset ”perinnesapuskat” kuuluvat jokapäiväiseen menuun. Entisen kauppahallin sisällä sijaitsevassa ravintolassa istuu väkeä syömässä. Tilaa näyttää olevan.

    Tutunnäköinen tarjoilija lähestyy. Onko pöytää kahdelle?

    Ei ole. Olemme kiinni.

    Kiinni! Miksiköhän. Ehkä yksityistilaisuus.

    Kävelemme katua eteenpäin. Terasseilla istuu ihmisiä. Liikennevalot eivät pala. Kadun ylittää helposti. Ihmeellistä, että autojen ruuhkaa riittää tähän aikaan.

    Sopivan näköinen ravintola. Isäntä kutsuu syömään. Sitten hän sanoo, että vain hampurilaisia ja salaattia tarjolla. Käteisellä, ei kortilla. 

    Sähkökatko!

    Sehän selittää miksi mikään ei toimi. Katsotaan kännykästä. Ei kenttää. Nettiä ei ole.

    Istumme pöytään. Hampurilaiset, 200 gramman naudanpihvillä. Lasi viiniä, se ei tarvitse sähköä. Läheisessä kiertoliittymässä poliisit ohjaavat liikennettä.

    Totaalinen seisahdus.



Sähkökatko alkoi koko Iberian niemimaalla noin 12.30 maanantaina huhtikuun 28. päivä. Katkon sattuessa Espanjan sähköstä 58 % saatiin aurinkovoimasta ja 11 % tuulivoimasta. Kansallinen sähköfirma Red Eléctrica oli kaksi kuukautta aikaisemmin varoittanut, että ylenmääräinen aurinko- ja tuulivoiman käyttö voi aiheuttaa vakavan ongelman sähköverkolle.

    Nykymaailmassa on helppo kuvitella mitä sähköjen katkeaminen tarkoittaa. Sähkö ”pyörittää” yhteiskuntaa laidasta laitaan, koneesta toiseen, apparaatista kolmanteen.

    Kuitenkin yllätyt.

    Kotikämpille on n. 10 km matka. Juna seisovat Mielin kylän asemalla. Kävellään rantaan. Mennään bussilla. Bussia ei kuulu. Ruuhkassa kenties. Tai lipunmyynti takkuaa kun netti ei toimi. Tilataanpa taksi. Ei onnistu, koska puhelimet eivät toimi eikä netti. Seisoskellaan rantakadun varrella. Aurinko paistaa. Takseja menee ja tulee asiakkaita kuljettaen. Heilutetaan kättä. Kuluu aikamoinen tovi ennen kuin vapaa taksi ajaa kadun reunaan.

    Taksikuski etsii ajaessaan radiosta kanavaa, joka soittaisi musiikkia. Ei löydä. Radio mykistyy. Myös radioasemat ovat vaiti, romahtaneet.

    Kämpillä huomataan ettei vettä tule. Ja veskissä voi käydä vain jos kaataa vettä kanisterista pyttyyn. Onneksi siihen on varavettä.

    Viisitoista (15!) tuntia ilman sähköä!

    Käsiä ei pestä. Nettiä ei selata. Muutaman hetken mobiili toimii ja selviää, että hallitus komentaa ihmiset paikalleen. Älkää liikkuko. El Paísin ja Hesarin kaltaiset kotisivut ovat liian massiivisia ehtiäkseen avautua muutamassa sekunnissa, jolloin netti on hetken pystyssä.

    Sähköt palaavat joskus aamuyöstä. Pakastimessa karitsanpotkat sulavat hyvää tahtia. Pakkosyönti odottaa. No, maukasta kai tulee.



Kun on lämmintä, vettä ostettuna ja jotakin sapuskaa, niin ei hätää. Mikäs tässä, hieman jopa naurattaa. Kuitenkin vähän tylsää kynttilöiden hämärässä.

    Mutta tämä totaalinen sähköverkon romahdus paljastaa infran sellaisen heikkouden, jota Suomessakaan ei ole ehkä huomioitu, vaikka Suomea pidetään huoltovarmuuden ja turvallisuuden mallimaana. Resilienssin kerrotaan toimivan, varasuunnitelmien pätevän, ei hätää huomisesta.

    Se että sähköllä toimivat ”apparaatit” eivät toimi, on yksi juttu. Selkeästi määriteltävissä oleva ongelma jos ongelma syntyy. Sopivin toimin kierrettävissä, hoidettavissa.

    Mutta totaalinen tiedonvälityksen romahtaminen 15 tunniksi - mitä se tarkoittaa? Miten se muka kierretään? Edes Suomessa?

    Luulen että hätätilassa on varauduttu - Suomessakin - välittämään tietoa, ohjeita ja määräyksiä kansalaisten mobiililaitteille ja niin ikään tietoa radion ja television välityksellä. On varauduttu vastaanottamaan kansalaisten avunpyyntöjä mobiiliverkon läpi.

    Mutta kun mobiiliverkko netteineen ja radioasemat tykönään ovat alhaalla 15 tuntia, miten mikään tieto voi tavoittaa kansalaiset, miten viranomaiset? Tiedon autiomaa pelästyttää. Tiedottomuus kauhistuttaa.

    Nyt Espanjassa oli kyse, niin kai se tällä hetkellä näyttää, teknisestä ongelmasta. Kukaan ei kaiketi hyökännyt tuhoamaan sähköverkkoa, kukaan ei kai räjäyttänyt modernia pommia jossakin lähellä kaataakseen verkot.

    Mutta mitä jos tämän 15 tunnin aikana olisi tapahtunut jokin toinen totaalinen onnettomuus, katastrofi kemiantehtaalla tai jopa aggressiivinen hyökkäys maahan? Miten kukaan meistä olisi tiennyt siitä mitään? Ei kukaan koko Iberian niemimaalla.

    En maalaa pirua seinälle. 

    Ehkä se siellä jo naureskelee.

    Mutta väitän, maallikkona, meren rannalla oluttuopin yli horisonttiin katsellen, että Suomessakaan ei oikeasti ole olemassa mitään varasuunnitelmaa sille, että totaalinen sähköverkkojen romahtaminen seisauttaa tietoliikenteen, mobiililiikenteen sekä myös radio- ja tv-asemien toiminnan.

    Eikä postikaan hätätilakirjeitä jakele.



Meri kimaltaa turkoosina.

    Una pinta, por favor!

    Taideteoksen tuuliviirit pyörivät villisti rantatuulessa.

    Tuuli ei koskaan lakkaa.

    Tai hetkinen, kyllä tyyntäkin saadaan. Viirit pysähtyvät. Pilvi menee auringon eteen. Purjevene yrittää turhaan tavoittaa horisonttia.

    Inertiaa ei ole, jatkuvuus ei jatku,

    Ihminen huolestuu. Ahdistuu. Pelästyy.

    Ja toukokuu alkaa. 

    Sähköisesti.



Kyösti Salovaara, 2025.