[onko se kaikki vai ei mitään?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Unelmilla on siivet - onko se kulttuurin ydinlause? |
”Vaikutatte järkevältä nuorelta naiselta. En usko teidän ajatelleen maailmanpolitiikkaa kovinkaan paljon, eikä ole väliäkään, sillä asia on niin kuin Hamlet viisaasti sanoi, että mikään ei ole hyvää eikä pahaa, vaan hyvä ja paha syntyvät ihmisen ajatuksissa.”
- Agatha Christie: He tulivat Bagdadiin, 1951.
Kulttuurista puhuminen ottaa kierroksia.
Se johtuu monesta syystä, eikä vähiten siitä, että ”kulttuurilla” voi tarkoittaa melkein mitä tahansa ihmiseen liittyvää. Jos joku sana tarkoittaa kaikkea, tarkoittaako se lopulta mitään?
Kulttuurista tulee mieleen 3 tärkeää pointtia. Ne ovat: kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri!
Halvalla vitsillä etenen itse asiaan.
Walesilainen Raymond Williams sanoi, että englannin kielessä sanalla ”kulttuuri” on kolme yleisesti käytettyä merkitystä.
Ensiksi kulttuuri on älyllistä, henkistä ja esteettistä kehitystä. Se on arvokkainta ihmisessä ja hänen sivilisaatiossaan. Päällimmäisenä tulee eliittikulttuuri. Onkohan se sitä luksusta?
Toiseksi kulttuuri on elämäntapoja, tapoja kaikkineen.
Kolmanneksi sanalla kulttuuri voidaan tarkoittaa taiteita. Kirjat, elokuvat, musiikkikappaleet, teatteri ja tiede ovat kulttuuria.
Nykyään taiteista puhuminen kiihdyttää ihmisiä eniten: niitä jotka saavat siitä elantonsa ja niitä jotka viis veisaavat taiteista.
T.S. Eliot puolestaan määritteli englantilaisen kulttuurin tunnusmerkkejä näin: ratsastuskilpailut Derbyssä, Henleyn soutukilpailut, Cowesin purjehduskilpailut, jalkapallocupin loppuottelu, elokuun kahdestoista, koirakilpailut, kuulapelipöytä, tikkataulu, Wensleydale-juusto, lohkoina keitetyt kaalinpäät, punajuuret etikkaliemessä, 1800-luvun uusgoottilaiset kirkot ja Elgarin musiikki (Eliot: Notes Towards the Definition of Culture, 1948).
Onko Eliotin määritelmä mainio vai liian laaja? Onko kaikki tosiaan kulttuuria?
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Kulttuurilla on 2 suuntaa: menneisyys ja tulevaisuus. Välissä on nyt. |
Kultuuritoimittaja Jakke Holvas kirjoitti kulttuurin latistumisesta mielenkiintoisesti ja haastavasti syyskuun seitsemäntenä Ylen nettisivuilla.
Holvas lainasi jutussaan ranskalaisprofessori Olivier Royn teosta Maailman litistyminen: Kulttuurin kriisi ja normien valtakunta (L'Aplatissement du monde. La crise de la culture et l'empire des normes, 2022). Holvaksen mukaan Roy sanoo, ”että länsimaisen kulttuurin tilalle ovat tulleet ohjeet.”
Kaikesta päätellen Roy ei puhu taidekulttuurista vaan kulttuurista ihmisten tapoina käyttäytyä, olla toistensa seurassa. Holvas kirjoittaa: ”Kulttuuri tarkoittaa Roylle piilevää ymmärrystä, ääneen lausumattomia itsestäänselvyyksiä ja asioita joita ei tarvitse perustella. Se liittyy uskomuksiin, yhteisesti kuviteltuihin asioihin.”
Royn mukaan yhteinen kulttuuri on katoamassa. Olemme hukassa. Siirtyminen digitaaliseen ”kokemukseen” häivyttää perinteet ja yhteisen, kirjoittamattoman kulttuurin missä toimimme paikallisesti.
”Kulttuuri vaatii fyysisen paikan, jossa ihmiset elävät yhdessä arkeaan”, Holvas lainaa Royta. ”Hän väittää, että hiipuvaa kulttuuria ei korvaa uusi kulttuuri, vaan itse kulttuuri haihtuu. Netin myötä paikalliset tavat ja sukupolvelta toiselle siirtyvät perinteet menettävät merkityksensä.”
Jos ja kun paikallinen katoaa, mitä tulee tilalle? Vai tuleeko mitään, niin kuin Roy ennustaa?
Mutta kaipa ihmisillä tulevaisuudessakin on ”tapoja” käyttäytyä ja kohdella toisiaan jollakin tavalla. Mistä yhteinen ymmärrys sitten kehkeytyy? Ei varmaankaan kannata luottaa, että AI sanelee tulevaisuudessa käyttäytymisen mallit.
Luetellessaan kulttuurin ilmenemismuotoja T.S. Eliot listaa mukavia ja viehättäviä arkipäivän ja juhlahetkien tapoja. Jossakin niiden pimeällä puolella on toisenlaisia tapoja, kuten väkivaltaa, alistamista, nöyryyttämistä ja kaiken huippuna kansojen ja ryhmien välistä sodankäyntiä.
Mutta jälleen, myös niistä pimeistä tavoista on vuosisatojen mittaan ”tehty” sekä korkeaa että viihdyttävää taidetta: näytelmiä, kirjoja, elokuvia, lauluja. ”Pahat tavat” on kuvattu ”hyvällä tavalla”.
Luultavasti törmäsin ensimmäisen kerran droonien tulevaisuuteen nykysodissa amerikkalaisen Nelson DeMillen romaanissa The Panther (2012). Teos sijoittuu Jemeniin, minne amerikkalaiset kauko-ohjaavat suuria pommittajadroojenaan.
Nyt olen lomareissulla lukenut kaksi mielenkiintoista jännäriä, joissa molemmissa kansainvälisen politiikan piilevät sodankäynnit ovat tarinan ytimessä. Agatha Christien hieman yllättävä He tulivat Bagdadiin (1951) kertoo nuoren englantilaisnaisen joutumisesta valtapolitiikan kynsiin, kun Bagdadiin järjestetään USA:n ja Neuvostoliiton välistä huippukokousta, jota erilaiset salaliittoporukat yrittävät sabotoida.
Christien romaani lähtee yksilöstä, ja tulee samalla kertoneeksi nuoren naisen ”kehityskertomuksen”. Taavi Soininvaaran Ratamo-jännäri Musta legenda (2025) puolestaan lähestyy yksilöitä laajemmasta näkökulmasta: pinnan alla käytävästä kansainvälisestä hybridisodasta, jossa yksilöt ovat pelkkiä teknokraattisia operaattoreita hyvän ja pahan välisessä maastossa olivatpa sitten tiedemiehiä, toimittajia tai vakoilijoita.
Christien ja Soininvaaran romaanit kertovat maailman ja jännityskirjallisuuden muuttumisesta. Nykyään kaikki on kollektiivista, erilaisten porukoiden harmaalla alueella tapahtuvaa ”hybridisotaa”. Aikaisemmin, niin kuin Christien romaanissa tai monissa Eric Amblerin romaaneissa, tavalliset yksilöt ja geopoliittinen valtapeli olivat etäällä toisistaan ja vain sattumoisin yksilöt kohtasivat kansainvälisen kylmän sodankäynnin todellisuuden.
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Kulttuuri on tapoja paikassa, ei netissä. |
Äskettäisiä PISA-tuloksia, ja niiden romahtamista monissa maissa, on tutkittu laajasti.
Espanjalainen El País -lehti kertoi tutkimusten jopa yllättävistä piirteistä. On käynyt selväksi, että lukutaidon romahtamisen taustalla näyttää olevan se, että huonosti pärjäävät eivät lue mitään huvikseen, eivät kaunokirjallisuutta, aikakauslehtiä eivätkä sanomalehtiä. Ne oppilaat puolestaan pärjäävät, jotka lukevat nimenomaan paperille painettua kaunoa, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Tutkimuksessa oppilaiden sosioekonomiset taustat poistettiin johtopäätöksiä arvioitaessa, mikä korostaa huvikseen lukemisen merkitystä.
Pari päivää sitten The Guardianin kolumnisti John Harris varoitti mielipidejutussaan, että demokratia ei selviä, jos kirjojen lukeminen kuihtuu.
Ja jälleen huomion pointtina oli huvikseen lukemisen katoaminen.
Harris kertoi, että 20 vuodessa Englannissa nuorten ja lapsien yhtäällä ja aikuisten toisaalla huvikseen lukeminen on molemmissa ryhmissä laskenut noin 35 %.
Kirjallisuuden aikakausi näyttää jäävän lyhyeksi välisoitoksi ihmiskunnan oraalisen varhaiskauden ja uuden digitaalisen ajan välissä.
Onko tämä ihan oikea ongelma?
John Harrisin lainaama Timesin kolumnisti James Marriott on huolissaan ja pitää lukemisen loppumista vakavana ongelmana. Hän puhuu uudessa kirjassaan ”uudesta pimeästä aikakaudesta” (The New Dark Ages: The End of Reading and the Dawn of a Post-Literate Society.)
Massojen lukutaito on tuore ilmiö, Marriott sanoo, aivan samoin kuin on massojen demokratia. ”Me emme todellakaan tiedä voiko toinen säilyä ilman toista.”
Harris sanoo lopuksi, että jos me lopetamme kirjojen lukemisen, ei ole mitään väliä sillä poltetaanko kirjoja toreilla ja turuilla.
No, nythän niitä jo revitään AI-koneiden "ruokatarpeiksi".
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. Jännärit osuvat aikaansa. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti