Teeskenteletkö lukevasi

[vai muutenko vaan kirjoittelet?]

Jalmari Finne, 1927.

I-haa, vanha harmaa aasi, seisoi ypö yksin ohdakkeiden keskellä metsässä etujalat hajallaan ja pää kallellaan ja mietti asioita. Joskus hän ajatteli surumielisesti ”Miksi?” ja joskus hän ajatteli ”Siksi”, ja joskus hän ajatteli ”Kuinka?” – ja joskus hän ei tietänyt, mitä hän ajatteli. 

- A.A. Milne: Nalle Puh. Suom. Anna Talaskivi. WSOY, 1934. 

Tapahtuu Hollywoodissa.

    Kaksi nuorehkoa naista istuu baaritiskin äärellä. Toinen lukee kirjaa. Toinen tilaa drinkin ja katsoo kirjaa lukevaa. 

    Luetko ihan oikeaa kirjaa, drinkkiä odottava kysyy.

    Kyllä luen, toinen vastaa, ja näyttää kirjaansa, avaa sen ja plärää sen sivuja. Oikea painettu kirja kerta kaikkiaan.

    Oho, drinkin saanut ihmettelee ja kysyy voiko tarjota kirjaa lukevalle jotakin.

Kohtaus on amerikkalaisesta tv-sarjasta Nobody Wants This (20 jaksoa vuosina 2024-25).

    Suomessa on keskusteltu tästä samasta aiheesta. Voiko sivistystä näytellä, lukemista teeskennellä? Jos voi, mitä sillä voittaa?    

    Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Eleonoora Riihinen kirjoitti  kesäkuussa että ”lukemisesta on tullut luksusharrastus, jossa on tärkeää suorittaa ja performoida.” 

    Muutama päivä sitten (7.11) kirjallisuuskriitikko Maaria Ylikangas kertoi Hesarissa, että lukufiilistely on ajanut kulttuurieliitin ilmiriitaan. Ylikangas viittasi Silvia Hosseinin julkaisemaan esseeseen, jota Ylikangas kuvasi näin: ”Kirjailija-kriitikko synnytti tulikivenkatkuisen kulttuurikiistan Imagessa julkaistulla esseellään. Siinä hän antaa ymmärtää, että lukemisen ja lukeneisuuden esittäminen on yksi oire sivistyksen rappiosta, ja siksi askel kohti fasismia.”

    Kovia ovat kirjallisuusporukan aseet, kun kritiikkiä ja kritiikin kritiikkiä ja senkin kritiikkiä aletaan kutsua fasismiksi. 

    Me eurooppalaiset piehtaroimme omahyväisesti eurooppalaisen kulttuurikylvyn vaahdossa, mutta eikö tämäkin keskustelunaihe virrannut tänne Yhdysvalloista? Sieltä näyttää hyvä, paha ja yhdentekevä keskustelu kulttuurista ja politiikasta yhä lennähtävän Eurooppaan.

Tauno Karilas, 1930.

Jostakin syystä ”fasismista” on tullut kulttuuri- ja politiikkakeskustelun ”muotisana”. Eikä juuri kukaan vaivaudu miettimään mitä se sana oikeasti tarkoittaa.

    Vladimir Putin uhoaa, että Ukrainasta pitää tuhota natsit. Se on erikoisoperaation ”juurikysymys”.

    Onko ”fasismin” löytäminen ja poistaminen ”kulttuurista” yhtä lailla ”juurikysymys”.

    Maaria Ylikangas kirjoitti Hesarin jutussaan että ”mitä fasismiin tulee, se tosiaan voi ottaa ideologista valtaa siellä, missä on sivistyksen, muistin ja kriittisen ajattelun tyhjiö.”

    Eikö ”sivistyksen, muistin ja kriittisen ajattelun tyhjiöstä” voi syntyä melkein millaisia yhteiskuntia tahansa? Esimerkiksi kommunistisia tai brutaalisti sivistymättömiä!

    Mussolinin italialaiset fasistit halusivat kieltää pastansyömisen, koska pastaruokien suosio levisi (palasi) Italiaan Yhdysvalloista. Pasta ei ollut isänmaallista sapuskaa fasistien Italiassa. Jos joku ravintotieteilijä vuonna 2025 kritisoi pastan terveellisyyttä, onko hänkin ”fasisti”?

Joskus tuntuu, että emme uskalla nähdä mitä kaikkea 1930-luvun fasismi ja kansallissosialismi pitivät sisällään ja reunoillaan. Samalla kun tiedämme (ja osaamme paheksua) kuinka paljon väkivaltaa noina vuosina ihmisille tehtiin, unohdamme kuinka voimakkaasti fasismi, kansallissosialismi ja kommunismi kiehtoivat monia kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja.

    Jos edellinen väite kuulostaa vääristelyltä, kannattaa lukea Tarmo Kunnaksen laaja teos Fasimin lumous (Atena, 2013), jonka alaotsikoksi Kunnas kirjoitti ”Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana”.

    Kunnas sanoi, että vaikka sana ”fasisti” vetoaa voimakkaasti tunteisiin, sen merkitys ei välttämättä ole täsmällinen: ”Kieli ei paljasta ilmiöiden ydintä… Fasismi on käsitteenä hankala, koska sen kuvaama ilmiö muuttui ja koska fasistiset liikkeet houkuttelivat puoleensa ihmisiä hyvinkin erilaisilla keinoilla: vetoamalla ihmisten huonoihin vaistoihin, mutta myös heidän ihanteellisuuteensa, rohkeuteensa ja uhrimieleensä. Kyse ei ollut vain marssimusiikin ja sotilasparaatien lumovoimasta.”

    Monet kulttuurikeskustelussamme yhä vellovat yhteiskuntakritiikit muistuttavat "ikuisia" teemoja, jotka kiehtoivat myös Hitlerin ja Mussolinin aikalaisia.

    Kunnas muistuttaa, että fasismiin lumoutuneiden kirjailijoiden yhteinen nimittäjä oli traagisuuden kaipuu ja elämäntunteen syvyys. ”Se kannatti myös heidän pessimististä visioitaan nykyeurooppalaisen sivilisaation tilasta.”

    Eikö tällainen asenne kuvastu myös monien oman aikamme kulttuurikriitikkojen puheenvuoroissa? 

    Ja Kunnas jatkaa: ”Oleellista kaikille fasismia ihailleille intellektuelleille, kristittyjä tai ei, oli tiedostettu tai tiedostamaton kamppailu maallistumista vastaan. Ajattelijoille ja taiteilijoille ei ollut vähäinen asia, että elämä 1900-luvun ihmisyhteisössä tuntui menettäneen taianomaisuuttaan.”

Valentin eli Ensio Rislakki, 1928.

Palataanpa vuoteen 1936 ja Olavi Paavolaiseen kirjaan Kolmannen valtakunnan vieraana.

    Paavolainen kertoi silminnäkijänä ja kokijana kuinka natsi-Saksassa traagisuutta, elämäntunnetta ja menetettyä taianomaisuutta yritettiin tavoittaa paluulla luontoon ja korostamalla nuoruuden vitaalisuutta. 

    ”Nuoruus sinänsä on meidän aikamme epäjumala!” Paavolainen huudahti katselleessaan Saksaa vuonna 1936. Asiaan kuului, että Italian fasistien taistelulaulu oli nimeltään Giovinezza, jossa laulettiin ”Nuoruus, nuoruus, kauneuden kevät…”

    Ja Paavolainen kertoi hämmästyneensä luettuaan, että Baldur von Schirachin suuren teoksen Hitler-Jugend mottona oli Hitlerin hellimä iskulause: ”Vain nuorten on ohjattava nuorisoa.”

    Jo ennen Hitlerin aikaa Saksassa ihannoitiin romanttista ulkoilmaelämää. Niinpä myös Hitlerin Saksassa nuorisoa kasvatettiin retkeilyelämällä. Mutta Hitler-Jugend ei ollut pelkkä retkeilyliike. ”Siksi ei retkeily ja ulkoilu ollut päämäärä sinänsä, kuten Wandervögeleillä ja Bündeillä”, Paavolainen huomautti, ”vaan kasvatuksen välikappale. Heimabende, koti-illat, retkeilyt ja leirielämä kasvattivat kaikki poikaa tajuamaan, että hän yksikseen ja yksilönä ei merkinnyt mitään, mutta oli yhteisössä mitä tärkein tekijä.”

    Paavolainen kirjoitti, että retkeilyjen, leirielämän ja koti-iltojen avulla luotiin kansallissosialistinen nuoriso, joka ei ajatellut, vaan ”uskoi, totteli ja taisteli”. ”Se oppi sytyttämään kirjarovioita ja saattoi allekirjoittaa Dwingerin lauseen: ’Miten ihanaa onkaan silloin, kun vain yö ja pakkanen ja kuolema ympäröivät ihmistä!’”    

Meillä aaseilla, kuten minulla ja I-haalla, on tapana keksiä omat siltamme, joita myöten ylitämme likaiset lammikot.

    Niinpä edellisistä huomioista seuraaviin.

    Aamuna toisena kuuntelin Ylen aamuykkösen uudenlaista juonnettua musiikkiohjelmaa, jossa toimittaja lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaiden julistamisen hengessä mietti, milloin lapsen on soveliasta ryhtyä lukemaan aikuisten kirjoja. Toimittaja muisteli omaa merkittävää kokemustaan, kun hän sai kirjastossa siirtyä lastenkirjaosastolta aikuisten kirjojen lainaajaksi.

    Minusta tarina kuulosti käsittämättömältä ja ahdasmieliseltä.

    Lasta ei voi koskaan pakottaa lukemaan kirjoja, jos hän ei halua lukea, mutta yhtä vähän häntä voi tai saa kieltää lukemasta mitä hän haluaa lukea.

    Tietysti puhun vain omista kokemuksistani. Mitäpä muiden asioista tietäisin.

    Menin kansakouluun syksyllä 1954. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähdin suorittamaan asevelvollisuutta Karjalan prikaatiin kesällä 1966. Väliin jäävän 12 vuoden aikana luin ”suunnattomasti” sekä lasten, nuorten että aikuisten kirjoja, varmaankin satoja ellei tuhansia - niin kuin laskutaidoton I-haa laskisi – romaaneja miettimättä, mikä kuuluu lapselle ja mikä aikuiselle luettavaksi, eivätkä vanhempani estäneet tai säätäneet lukemista. No, muistan kuinka kerran ihmetellessä mitä ryhtyisin lukemaan, isäni kehotti kokeilemaan Karl Mayn romaaneja. Niitä löytyi Kotkan kirjastosta vino pino. Luin yhden ja sitten kaikki.

    Pakinani kuvituksena on Otavan Poikien seikkailukirjoja melkein sadan vuoden takaa. Isäni osti ja/tai sai ne lahjaksi 1920-luvun lopulla. Niitä on tallella kolmisenkymmentä.

    Poikien seikkalukirjojen - joissa tarinat olivat usein isänmaallisia ja joissa pahan valtakuntana oli vanha Venäjä tai uusi Neuvostoliitto - rinnalla luin kotikirjahyllystä Jack Londonia, Jules Verneä, Fenimore Cooperia, Frederick Marryatia, Upton Sinclairia, Robert Louis Stevensonia, Netta Muskettia, Mickey Spillanea, Zane Greytä, Guy Maupassantia, Stendhalia, Jan de Hartogia, Roald Dahlia ja tietysti melkein kaikki Sapo- ja Salamasarjan dekkarit. Ian Flemingin Pallosalaman luin ennen kuin ensimmäistäkään James Bond -elokuvaa näytettiin Suomessa. ”Lainastosta” kahlasin Mika Waltarin suurteokset, Kafkaa, Simo Penttilää, John Steinbeckiä, Enid Blytonia ja Alberto Moraviaa ja ties mitä. 

    En tietenkään muista milloin ensimmäisen kerran menin kirjastoon tai koska lainasin ensimmäisen kerran ”aikuisten” romaanin. Sellaisesta ei jäänyt muistiin jälkeä, koska se ei merkinnyt mitään. Oleellista olivat romaanit, joita tahtoi lukea ja jotka tuli luetuksi.

    Sekin pitää muistaa, että kaiken edellä mainitun lisäksi me nuoret luimme paljon sarjakuvalehtiä (silloin ei ollut vielä telkkaria) ja tätä miettiessäni muistan myös jännityslukemistot. Oma suosikkini oli Kaliforniasta kertova El Coyete, jota ostin säännöllisesti. Se oli alkuaan, kuten nyt näen Wikipediasta, espanjalaisen kirjailijan kirjoittama. Suosikkisarjakuvalehteni oli Tex Willer. Se taas oli italialaisten tekemä Villin lännen sarjis, joten langat yhteen vetäen ei kannata kummastella, että 1960-luvun ”vallankumouksellisimmat” westernit kuvattiin Espanjassa ja niitä tekivät italialaiset elokuvantekijät.

   

Kalle Aaltokivi eli
Kaarlo Luoto, 1932.

       

Miksi ne ei lue

[eiks ne osaa?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Väärin luettu?

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…

- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).

Millaisia kirjoja luetaan?

    Kuka niitä lukee?

    Ja miksi lukee, kun lukee?

    Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?

    Jos ovat, niin miksi ovat?

Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.

    Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos  lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.

    Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”

    Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."

    Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?

    Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.

    Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa. 

    (Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)

    Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.

Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.

    Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.

    Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.

    Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.

    Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.

    Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.

    Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.

    Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.

    Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”

Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.

    Näin Tommi Melender ei tee.

    Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”

    Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?

    Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?

    Todellako?

    Näin Melender tuntuu ajattelevan.

    Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?

Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.

    Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.

    Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa. 

    Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?

    Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?

    

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Saavatko kaikki kukat kukkia?

Menneisyyden ennustamisen vaikeus

[tulevaisuudesta käsin]

Kyösti Salovaara, 2025.

 Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee.

Kuulemani mukaan Laotse sanoi näin.

Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät,

miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?

- Po Chü-i: Luen Laotsea (suom. Pertti Nieminen).

Tosiasiat eivät koskaan muuta vakiintunutta uskomusta.

- Dick Francis: Kuumaa rahaa (suom. Aulis Rantanen).

Hei, oletteko kuulleet, että nykyään kirjallisuusperformanssin pääosaa esittävät helsinkiläiset megabeibet bikineissään, kun sitä aikaisemmin vetivät bleisereissään yliopistojen rillipääpojat?

    En minäkään ollut kuullut, mutta luettuani Helsingin Sanomista Adile Sevimlin kolumnin Kun luen kirjaa, luenko kirjaa vai esitänkö lukevani kirjaa? (HS. 7.8.2025) pääsin ajan tasalle nykynuorison kulttuuriharrastuksista. Tai siis ainakin megabeibejen harrastuksista.

    Kolumnistin mukaan somekansalla on henkilökohtainen ongelma kertoa lukevansa kirjoja ja nimenomaan sen miettiminen, että onko lukeminen ja sen esittäminen (kävellään kirja kainalossa julkisella paikalla) aitoa vai teeskenneltyä älypuuhaa.

    ”Toimittajat pohtivat, onko lukeminen pelkkää trendikästä poseeraamista”, Sevimli kirjoitti. ”Kirjat näkyvät somessa ja lukupiireissä, mutta niistä ei puhuta analyyttisesti vaan niitä esitellään laskelmoidusti ja pinnallisesti osana keskiluokkaista lifestylea. Lukutaito rapistuu, vaikka lukemisen ympärillä on nostetta…yhä useampi hakee kirjoista pönkitystä henkilöbrändiinsä. Kun kukaan ei enää lue, esittämällä lukevaa voi erottua tyhmenevästä massasta ja viestiä somessa potentiaalisille työnantajille keskittymiskyvystään – harvinaisesta resurssista tietotyöläisten kilpailluilla työmarkkinoilla.” 

    Kolumnin luettuani en tiedä miten suhtautua kahvilassa istuvaan nuorehkoon naiseen, joka lukee kirjaa vihreää teetä nauttiessaan. Lukeeko hän sanoja ja lauseita vai esittääkö vain lukevaa älyihmistä?

Kun amerikkalainen Dan Brown julkaisi vuonna 2003 maailmanluokan bestselleriksi kumuloituvan romaanin Da Vinci-koodi, näki joka puolella ihmisiä, jotka kaivoivat laukuistaan tuon romaanin ja ryhtyivät lukemaan. Da Vinci-koodin lukeminen ei ollut häpeä, vaikka kirja oli puhdasta, jos kohta älykästä viihdettä, mutta ei kai uimarannalla tai kahvilassa Dan Brownin jännäriä lukeva halunnutkaan viestiä olevansa intellektuelli. 

    Da Vinci-koodin lukeminen ei ollut performanssi vaan mukavaa ajankulua, joka silti antoi monelle uudenlaista tietoa uskonnollisten kirjoituksien historiasta.

    Kirjoja lukevat ovat toki aina pohtineet mitä kirjoja pitäisi tai kannattaisi lukea. Riittääkö pelkät dekkarit vai tarvitaanko tuhdimpaa kirjallistaiteellista syventymistä romaaneihin, joita pidetään jopa vaikeina lukea tai joiden lukeminen edellyttää sietämätöntä ponnistelua.

    Muutama viikko sitten eräs irlantilainen näyttelijä katui lehtihaastattelussa, ettei ole koskaan lukenut maanmiehensä James Joycen vaikeana pidettyä modernia romaania Odysseus.

    Näyttelijä ei ole yksin tuskassaan. Odysseus lienee ”maailman paras” romaani, jonka vain muutamat ovat jaksaneet lukea alusta loppuun. En minäkään ole jaksanut.

    Kun italialainen Umberto Eco julkaisi paksun romaaninsa Ruusun nimi (1980, suomennos 1983) jotkut kyynikot kirjoittivat, että Ruusun nimi löytyy pitkin Eurooppaa kymmeniltä tuhansilta yöpöydiltä avaamattomana.

   Ja ollakseni avomielinen kerron, että niin se löytyi minunkin pöydältäni lukemattomana – vaikka toki sitä yritin muutamaan kertaan lukea. Kirjasta tehdyn elokuvan tietysti katsoin. Kymmenen vuotta sitten jopa kävin saksalaisessa Eberbachin luostarissa, jossa osa Sean Conneryn tähdittämästä filmistä kuvattiin.

    Onko meidän ”pakko” lukea kirjoja, jotka tuntuvat pitkäveteisiltä? Siis pakko jos toivomme, että meitä pidetään intellektuelleina?

    Megabeiben vastaus on, että ainakin kannattaa ottaa moinen kirja kahvilassa esille ja olla lukevinaan sitä.

Suom. Aira Buffa.
WSOY, 3.painos, 1983.

Menneisyys on siitä mielenkiintoista, ettei sitä pysty muistamaan täydellisesti ja että senkin minkä muistaa, saattaa kuvitella väärin.

    Aloitin ”kirjoittajanurani” 1970-luvulla. Palkkatyön ohella kirjoitin melko paljon kirjoista Demariin ja Parnassoon jne.

    En pysty muistamaan pohdittiinko tuohon aikaan lukemisen hiipumista. Sen sijaan lukemisen sisältöjä mietittiin paljonkin ja niistä myös kiisteltiin ja väiteltiin. Oli niitä, joiden mielestä kevyt kirjallisuus on ajan hukkaamista ja toisia jotka olivat löytävinään dekkareista ja viihderomaaneista aitoa tietoisuutta arkielämästä ja yhteiskunnallisesta todellisuudesta.

    Kulttuurisosiologi Katariinan Eskolan tutkimus Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) päätyi kohtuullisen optimistiseen näkemykseen lukemisen tulevaisuudesta. ”Ihmisten sosiaalistuminen kirjallisuuteen on yksi kirjallisuuden harrastamisen ehtoja”, Eskola kirjoitti vuonna 1972.

    Eskola uskoi, että peruskoulu-uudistus, hankkeet aikuis- täydennys- ja uudelleenkoulutuksen edistämiseksi ”samoin kuin tietojen tarjonnan jatkuva kasvu yleensä lisäävät ihmisten mahdollisuuksia osallistua kirjoitettuun kulttuuriin”. Eskolan mielestä myös lisääntyvä vapaa-aika tulisi kasvattamaan lukuharrastusta.  Optimistisesti Eskola uskoi että ”yhä useammat ihmiset etsivät kirjallisuudesta aineksia ja tietoja maailmankuvan jäsentämiseksi.”

    Vielä optimistisempi Eskola oli sen suhteen, että edellä mainitut muutokset kaventaisivat kirjallisuuden sisäisen rakenteen kuiluja, jolloin viihdekirjallisuuden ja vakavan kirjallisuuden välinen jyrkkä erottelu katoaisi.

    Mutta tulevaisuutta ei koskaan pysty ennustamaan. Mistäpä vuonna 1972 olisi voitu aavistaa tietokoneiden, internetin, älypuhelimien ja megabeibejen maailman ulkomuoto vuonna 2025!

Ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtaja Per. I. Gedin suhtautui teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suomennos 1977) Eskolaa pessimistisemmin kirjojen ja lukemisen tulevaisuuteen.

    Ehkä Gedin myös ennusti tulevaisuutta inhorealistisemmin.

    Gedinin tutkimus paljasti kuinka kirjallisuus jakautuu kahteen kiertoon: toisaalla on populaari kiertokulku ja toisaalla sivistyksen kiertokulku. Kaupallinen kirjallisuus ja eliitin kirjallisuus karkaavat kauemmaksi toisistaan eivätkä lähemmäksi, niin kuin Eskola uskoi tapahtuvaksi.

    Gedin kirjoitti myös siitä, kuinka arvosteluinstituutio muuttuu. Kriitikot eivät enää kirjoita kirjojen lukijoille vaan taiteilijoille, jolloin kriitikoista tulee kirjailijoiden kavereita, ja yhdessä he linnoittautuvat sivistyksen suppeaan piiriin.

    On mielenkiintoista, että Gedinin mielestä kaupunkirakenteen muutos näkyy myös lukemisen harrastamisessa: ”Perheet tai ystävät eivät kokoonnu lukemaan ääneen tai opiskelemaan kerhoihin, ellei niiden päämääränä ole suoranainen käytännön koulutus. Pyhinä lähdetään kotoa jos suinkin mahdollista ja matkustetaan maalle tai ystäviä tapaamaan. Aikaa vietetään autossa, harrasteiden parissa tai seurustelemalla ja äärimmäisen harvoin lukemalla.”

    Mutta Gedinin mukaan kulttuurilla ei muutenkaan ollut enää demarien kansakoti Ruotsissa sellaista korkeaa asemaa kuin oli ollut porvarillisena aikana: ”Käynti teatterissa tai oopperassa, taidenäyttely, musiikki-illat tai uusimpien kirjojen lukeminen olivat vallan, rikkauden tai sosiaalisen aseman itsestäänselviä todisteita – pidettiinpä niistä tai ei. Äkkirikkaat toivat varakkuutensa esiin kulttuurin alueella – taiteen mesenaatteina, kirjojen keräilijöinä tai musiikin harrastajina. Tällä hetkellä kerska on useimmiten aineellista – välineinä nyt loistohuvilat, lentokoneet, veneet, vaatteet jne.”

    Gedin myönsi, että yhteiskunnan kehittyminen ja uudet teknologiat toivat entistä enemmän ihmisiä, myös vähäosaisia, kulttuuritarjonnan pariin, mutta Gedinin mielestä muutokset tukivat kulttuurin viihteellistymistä, ei sen sivistyksellisen merkityksen lisääntymistä.

Tulevaisuutta on hankala ennustaa eikä menneisyydestä oikein tiedä mitä ajatella.

    Polarisoituuko nykymaailma niihin jotka osaavat lukea ja niihin jotka eivät osaa, edes teknisesti? Pärjäävätkö tulevat megabeibet esittelemällä kuvia itsestään ja kavereistaan kirja kädessä? Koneet laskevat ja lukevat heidän puolestaan, niin että itse kukin voi keskittyä omaan itseensä ja itsen tuotteistamiseen.

    Loppujen lopuksi kysymys on paljon ironisemmista ja kenties myös hirveämmistä dystopioista kuin siitä, onko kaupassa myytävän kirjan ALV 10 vai 14 vai 0 prosenttia.

Kyösti Salovaara, 2025.

Tekeekö kirjallisuus ihmisestä paremman?
Ehkä ei mutta
kenties ihmisen kuitenkin.

   

Joku sanoi

 [jotain jossain]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.

…

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.

-  Franz Kafka

Joopa joo - jossain joku sanoi jotain.

    Olen tätä miettinyt aikaisemminkin. Viime viikolla taisin ihmetellä ajatusten alkuperää.

    Kuka puhuu kun joku puhuu?

    Onko se katu niin kuin eräässä James Baldwinin romaanissa vai metsä niin kuin suomalaiset nykyään pyrkivät fiktiossa kertomaan?

    Maa ja taivas kohtaavat äänekkäästi?

    Hölötetään, jupistaan, nauretaan kun käpy tippuu päähän.

    Kannattaa kuitenkin varoa.

    Ettei eksy omilta jalanjäljitään.

Ajetaan kohti pohjoista.

    Jossain napapiirin tienoilla tulee vastaan busseja, joiden ”linjakilvessä” lukee Canterbury.

    Mieleen tulee tietysti Canterburyn tarinat, heiveröinen aavistus riehakkaasta.

    Tunturiin päästyä puretaan tavarat autosta. Kiirehditään syömään.

    Onko keittiö auki? Kysytään tunturin laskettelurinteen alapuolella sijaitsevassa ravintolassa.

    On auki, ravintolassa sanotaan, mutta kohta alkaa yksityistilaisuus.

    Ehtiikö syödä pizzat?

    No ehtii, kunhan ette jää aterioimaan pitkän kaavan mukaan.

    On vilkasta näin joulun aikaan?

    Joo, kohta tänne tulee Canterbury-matkanjärjestäjän brittiseurue, 130 henkilöä.

    Pizzaa syödessä ravintola alkaa täyttyä brittiperheillä.

    Wikipedia kertoo, että Geoffrey Chaucerin runomuotoisissa keskiaikaisissa tarinoissa lontoolaisessa kapakassa päätetään yks’kaks lähteä pyhiinvaellukselle Canterburyyn. Matkalla kerrotaan tarinoita.

    Ovatko englantilaiset lapsiperheet ”pyhiinvaelluksella” suomalaisessa tunturimaisemassa?

    Pizzan jälkeen ulos tuuliseen pakkasilmaan. Hetkeä myöhemmin taivaalla roikkuu revontulien häntiä.

    Joku saattaa tuntea pyhän hetken taivaalle katsoessan. 

    Jossain.

Tieteestäkin kuulee talvisia tarinoita.

    Korjaan: kuulee tositarinoita.

    Joku on Englannissa tutkinut porojen näkökykyä. Kertoi Tekniikan Maailma 19.12.

    Yllättävä tulos saatiin. Porojen silmä on evoluution myötä kehittynyt kaamokseen sopivaksi. Sen valoa heijastava silmä muistuttaa kissan silmää. Se näkee hämärässä. Kesällä poron silmä loistaa keltaisena, talvella sinisenä.

    Mutta estetiikka ei ole tärkeää. Vaan se että poro näkee hämärässä ultraviolettina hohkaavan jäkälän. Näin se löytää helpommin ruokansa lumen keskeltä. Ei tarvitse samoilla sattumanvaraisesti.

    Hieno tositarina. Sinisenä loistavat silmät kaamoksen valkoisessa hämyssä.

Kyösti Salovaara, 2023.

Lukijoita arvostava
 Robert Galbraith (oik. J. K. Rowling)
viettelee tarinaan ja sen merkityksiin.
Kuolema kintereillä, Otava 2023, 957 s.

Entä kirjallisuus? Kaamosta vai etelän loputonta valoa?

    Elämä on yhteensattumien salaliitto, kerrotaan Milan Kunderan sanoneen. 

    Kun kirjailija kirjoittaa romaanin, sitä kai on tarkoitus lukea. 

    Onko?

    Onko tarkoitus, että lukija ymmärtää mitä lukee? Siis omalla tavallaan, omassa tajunnassaan, omassa mielen maisemassaan. En voi lukea samalla tavalla kuin sinä, enkä edes niin kuin Hentun Liisa.

    Mutta joku kirjailija jossain tekee lukemisen vaikeaksi. Melkein mahdottomaksi. Lukematonta romaania ei ole olemassa, loppujen lopuksi, paitsi jos se on tarkoitus, pysyä lukemattomana.

    Voiko olla toisin?

    Ainakin Helsingin Sanomien Pekka Torvinen väitti että voi olla kirjoittaessaan joulukuun 10. päivänä Nobel-palkitun Jon Fossen 800-sivuisesta romaanista Septologia, jossa on vain yksi pitkä virke, ilman pisteitä ja vailla kappalejakoa.

    Torvinen hehkutti täpinöissään, että ”Jon Fossen hidas proosa paljastaa sanoillaan jotain, mistä ei voi sanoa mitään, mutta ehkä silti kirjoittaa.”

    Miten voi sanoa sanomatta? Kirjoittaa sanomattomia sanoja?

    Monet Torvisen artikkelin lukeneet olivat toista mieltä. Minäkin olen. Joku sanoi lukevansa mieluummin Ernest Hemingwayn lauseita. Niissä pisteet ja pilkut ovat kohdillaan. Itse asiassa Hemingway sanoo niukalla kielellään paljon. Enemmän kuin Fosse?

    Tunnustan tunturin juurella: jos huomaan että romaanissa on sivun mittaisia kappaleita - tai pidempiä - jätän romaanin suosiolla väliin. Miksi kiusaisi itseään? Miksi suostua kirjailijan harrastamaan kielellä kiduttamiseen? Kielellä jota ei huvita, jaksa, kiinnosta lukea? Masokismilla on rajansa.

     Kiva että antoivat Fosselle Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Eivät antaneet lukijoille. Selkeä kannanotto: älä lue!

     Espanjassa on muuten tehty mielenkiintoinen tutkimus. Sen mukaan paperilta luettu edistää lukutaitoa enemmän kuin digilaitteelta.

     Hesarissakin tämä pantiin merkille. Lehden haastattelema asiantuntija esitti kutkuttavan huomion: ”Luetun ymmärtämisen taito saattaa... kärsiä myös äänikirjoja kuluttamalla, koska kuuntelija ei näe esimerkiksi kappalevaihtoja ja välimerkkejä, jotka huomaamatta auttavat hahmottamaan tekstin merkityksiä.”

    Kun kirjailija - joku James Joyce, joku Volter Kilpi tai joku Jon Fosse - jättää kappalejaon tekemättä ja on kirjoittaakseen pelkkää tajunnansanavirtaa, tajuaako hän itse tekstinsä merkityksiä? 

    Lukijasta puhumattakaan!

Niinpä niin.

    Huomenna talvipäivä seisahtaa hetkeksi.

    Sitten valo lisääntyy. Vähitellen.

    Pyhän tunne valtaa mielen.

    Lauseet lyhenevät, ajatus pitenee. Kun virkkeet paisuvat, ajatus karkaa kylmään avaruuteen. Tai pysyy mielen sisässä.

    On se kuitenkin - joulu!   

Kyösti Salovaara, 2023.

         

Binaarinen dystopia

 [vai paperinmakuinen nostalgia?]

Raili Salovaara, 1978.
Tässä pastellimaalauksessa
 vietän öljylampun valossa keväällä 1978 pääsiäistä
Kymijoen rannalla painettuja kirjoja lukemalla ja
niistä printtimediaan kirjoittamalla.

Jos otamme tarkasti huomioon että lehdistö on mosaiikkimuotoinen, osallistuva organisaatio ja eräänlainen tee se itse -maailma, ymmärrämme miksi lehdistö on niin välttämätön demokraattiselle hallitukselle.

- Marshall McLuhan: Understanding media: The Extensions of Man, 1964. (Ihmisen uudet ulottuvuudet. Suom. Antero Tiusanen, 1969.)

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universuminen salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Kaarnalaiva jäätyneessä kevätpurossa paikalleen jähmettyneenä. 

    Pääsiäisen juhlaa, pyhä viikko, kärsimystä ja toivoa, surua ja iloa. Meidän puolesta uhrauduttiin. Ottaako nyt joku prikaatin murheet kannettavakseen?

    Kel onni on, se onnen kätkeköön, kuiskaa suomalainen kuusen juurella. Kun puun kaataa, siitä saa rahaa. Suomi on puun ja paperin suurvalta.

    Katsot kiskoparia. Kaukana kiskot näyttävät yhtyvän. Siksi menneisyys on helpompi selittää kuin tulevaisuus.

Leónin maakunnassa, Castrocalbónin kaupungissa, noin 400 km Madridista luoteeseen, asuu vajaat 1000 ihmistä.

    Kaupungin lähellä kulkee vanha roomalainen tie, joka lienee Espanjassa parhaiten säilynyt tie 2000 vuoden takaisesta roomalaisten valtakunnasta.

    Maaliskuussa 2023 Castrocalbónin pormestari lähetti maansiirtokoneet ”kunnostamaan” tietä, jota pitkin pääsee idyllisiin tammilehtoihin mutta ei juuri muualle.

    Roomalainen tie tuhottiin täysin 1,3 kilometrin matkalta.

    Kukaan ei tiedä miksi.

    Muuan arkeologi kertoi purskahtaneensa itkuun, kun näki valokuvat tuhotusta tiestä, ikuisesti kadotetusta menneisyydestä. 

    Kehitys kehittyy, sanotaan.

Suomi on paperin suurvalta.

     Digitaaliset alustat, digitaaliset väylät, digitaalinen kommunikaatio tuhoaa hiljakseen paperin suurvaltaa. Digitaalinen on kaikin muodoin halvempaa kuin paperinen. Se on myös nopeampaa, hetkessä kaikkialle välähtävää. Avaa ikkunan globaaliin tietoon. Viihdyttävämpääkin se on kuin paperinmakuinen arkipäivä.

     Jos painettu kirja näivettyy olemattomiin, onko jotakin menetetty? Lopullisesti, niin kuin pienessä Castrocalbónin kaupungissa menetettiin muuan tie, jota pitkin roomalaiset kulkivat 2000 vuotta sitten.

    Itkettääkö?

    Viime viikkoina on uutisoitu, että suuret maakuntalehdet lopettavat sunnuntaipainoksensa. Siitä seuraa että myös valtakunnallisen Helsingin Sanomien paperilehden painos jää sunnuntaina jakamatta.

    Painetun sanomalehden maakuntaraja lähestyy kehä kolmosta.

    Itkettääkö?

Itku pitkästä ilosta, pelotellaan Suomessa.

    Siksi onni pitää piilottaa.

    Kenties kaikki alkoi silloin kun kaikki alkoi. ”Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin”, kirjoitti Marshall McLuhan teoksessaan jossa hän huomautti, että väline on viesti. ”Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia.”

    McLuhan ei kuitenkaan vuonna 1964 aavistanut millaisia teitä pitkin viesti kulkee vuonna 2023; eikä pelkästään valokuitupolkuja myöten vaan kaiken kattavassa bittipilvessä, jota jotkut kutsuvat uudeksi universumiksi, metaversumiksi.

    Metaversumi on nyt viesti, kun taas kirjoitettu sana, painettu lehti, printattu kirja ovat kuin Castrocalbónin roomalainen tie.

    

Helsingin Sanomat 4.4.2023.
Painetun lehden sivu on harkitusti järjestetty mosaiikki.
Katse silmäilee, katse valitsee, ihminen osallistuu.

Ei syytä huoleen, kirjoittaa Maakansa.

    Korjaan: Näin kirjoitti Maakansa aikoinaan.

    Joten, ehkä syytä on huoleen!

    ”Useat maakuntalehdet ovat lyhyen ajan sisällä ilmoittaneet vähentävänsä painetun lehtensä ilmestymispäiviä”, kirjoitti Helsingin Sanomien vt. päätoimittaja Antero Mukka viime sunnuntaina lehdessään. ”Kaleva, Karjalainen ja Ilkka-Pohjalainen luopuvat paperilehden sunnuntainumerosta, Hilla Groupin Keskipohjanmaa ja Kainuun Sanomat jatkavat enää viisipäiväisinä. Jo aiemmin ilmestymistään ovat harventaneet muun muassa Lapin Kansa ja Itä-Savo.”

    Mukka jatkoi: "Päätökset eivät ole olleet helppoja, mutta epäilemättä väistämättömiä. Jotain on pakko tehdä, kun sekä paperin hinta että energiakustannukset ovat karanneet käsistä. Levikkien laskiessa jaettavia lehtikappaleita on yhä vähemmän, mikä nostaa edelleen jakelukustannusten yksikköhintaa.”

    Ilma tuoksuu kitkerästi leikistä luovuttamiselta.

    Painettu lehti korvataan digiaineistolla. Konkretia muuttuu metaversumissa leijailevaksi hattaraksi. Ota kiinni mistä saat. Olet olemassa tai kuvittelet vaan. Mosaiikkia kyllä, mutta täysin järjestäytymättömästi, ilman rakennetta.

    ”Muutos on myös mahdollisuus, johon kannattaa tarttua”, Mukka lohdutti paperilehden tilaajia viime sunnuntaina paperillekin painetussa Helsingin Sanomissa. ”Digiajan kuluttajille verkkopalvelu on vääjäämättä se ydinfunktio, jonka varaan kunniakkaiden lehtibrändien tulevaisuus rakentuu. On myös poliittisten päättäjien tehtävä punnita sitä, mikä merkitys riippumattomalla, moniäänisellä medialla on - vai riittääkö verorahoin ylläpidetty julkinen palvelu demokratian takeeksi. Kyse ei ole vähäpätöisestä valinnasta.”

     Hieman alentuvasti Mukka lohdutti vanhempaa väkeä, joka sekin kuulemma pärjää muutoksessa: ”Omat kokemuksemme kertovat siitä, että polku jopa piintyneestä printtilukijasta aktiiviseksi digipalveluiden kuluttajaksi on totta ja monien seniori-ikäistenkin valmiiksi tallaama. Ikä, koulutustaso tai asuinpaikka eivät ole esteenä, kun tarjolla on tarpeeksi kiinnostavaa digitaalista sisältöä – hyviä juttuja siis.”

    Ehkä niin on. Minä aloitin tietojenkäsittelyopintoni Helsingin yliopistossa 1960-luvun lopulla, ja suunnilleen samaan aikaan kun Antero Mukka syntyi, kirjoitin ensimmäisen tietokoneohjelmani.

Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, suomalaiset sanovat heittäessään kirveen kaivoon.

    Plätss!

    Seurasin läheltä kun isäni Osmo Salovaara oli mukana nostamassa kotkalaista Eteenpäin-lehteä kaupungin ykköslehdeksi 1960-70 lukujen taitteessa. Silloin levikkitaistelussa auttoivat uusi tekniikka, laajemmat lehden sisällöt, aktiivinen markkinointi ja ammattiliittojen tukisetelit. Oliko valtio mukana, en muista. Valtavalla työllä demarien Eteenpäin nujersi porvarillisen kilpakumppaninsa Etelä-Suomen paikallisessa levikkitaistelussa.

    Kuulostaa romanttiselta. Kuusipäiväinen Eteenpäin muuttui seitsemänpäiväiseksi. Kenties myös ajan henki siivitti Eteenpäin-lehden nousua.

    Tänään ei kakkoslehtiä eikä kolmansiakaan ole enää olemassa. Ykköslehdetkin kamppailevat olemassaolostaan paperimuotoisena tiedon välittäjänä.

    Samalla kun syylliseksi voi nimetä digitaalisen median, paperin hinnan, valtion kylmäkiskoisuuden tukitoimiin, on myös lupa kysyä, miksi kansalaiset eivät enää tilaa sanomalehtiä kotiinsa. Tietysti lehti maksaa, mutta niinhän kaikki muukin maksaa. Miksi juuri sanomalehti konkreettisena, käsin kosketeltavana instituutiona kärsii tappion ihmisten ajankäytössä?

    Painettu lehti on jo vanha ilmestyessään, joku sanoo.

    Niin on, mutta syvälliset, laajat asiakokonaisuudet eivät vanhene yhdessä yössä eivätkä viikossakaan. Joten onko kysymys siitä, että pinnalliseen nettiselailuun tottunut lukija menettää vähitellen lukukykynsä? Otsikoiden silmäily ei ole lukemista, niin kuin ei ole äänikirjojen kuunteleminenkaan.

    Lukeminen edellyttää keskittymistä, netissä surffailu ei. Ihmiset eivät enää sitoudu jokapäiväiseen sivistymiseen. Samuel Oinon aika tehtaan varjossa on nostalgiaa.

   "Olemme siis siirtyneet lukutaidon jälkeiseen aikaan", Oskari Onninen väitti Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina esseessään Viihteen vangit. "Nykyään jopa ne tahot, joiden on totuttu puolustavan äänekkäästi kirjoitettua sanaa, tuntuvat tekevän parhaansa hämätäkseen ihmisiä lukemaan edes jotakin...Tekstipohjaisen median ratkaisu on ollut alkaa palvella lukijaa sillä, ettei hänen tarvitse lukea. Juttuja on alettu 'rikastaa' kaikenlaisilla digitaalisilla härpäkkeillä."

    "Katsojalla pitää olla aina uutta nähtävää", Onninen tiivistää.

Ken taakseen katsoo, se kantoon kompastuu.

    Onkohan Suomi avantgardessa vai jälkipään valvojana siirryttäessä digitaaliseen mediaan ja luovuttaessa painetusta kirjasta ja sanomalehdestä?

    Johtaako kehitys väistämättä paperista pois? Ja jos, onko se edistystä vai dystopiaa?

    Mutta ei kai tässä ole vaihtoehtoa? Kun minä luen aamuisin tunnin verran printtihesaria niin sen jälkeen kaksi tuntia hurahtaa median lukemiseen kotimaisilta ja ulkomaisilta nettisivuilta. Mutta en aio painettua kirjaa hylätä millään tekosyyllä.

    Olen lukenut yllättäviä uutisia Espanjasta.

    Siellä painettujen kirjojen myynti kasvaa, kun taas äänikirjojen osuus pysyy vuodesta toiseen samana, noin viidessä prosentissa. Kirjakaupoilla menee hyvin.

    Tuoreen lukijatutkimuksen mukaan espanjalaiset teini-ikäiset lukevat hyvin säännöllisesti kirjoja. 10-14 vuotiaista 78 % lukee jatkuvasti kirjoja, 15-18 vuotiaistakin 67 %, kun koko väestöstä keskimäärin 52 % on ahkeria kirjanlukijoita.

    Onko mahdollista että suomalaiset eivät olekaan maailman avantgardessa mitä sivistykseen tulee? Voisiko kansa itseherättää itsensä pakonomaisen viihteen unesta? Vai onko kaikki todellakin ohimenevän hetken hipaisua älylaitteen videoissa?

    Joka kuuseen kurkottaa, se metaversumiin kapsahtaa.

    

    

     

Kyösti Salovaara, 2023.

      

Bestseller kutistuu

 [Juroaako kirjallisuus?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjallinen kulttuuri on niitä virtauksia, jotka viimeisenä leviävät laajoihin piireihin. Kirjallinen maku on näet monesta seikasta koostunut ominaisuus, joka vaatii pitkäaikaista kulttuuria ja erittäin persoonallista suhtautumista. Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta katsottuna ovat kaikki jonain tiettynä ajankohtana esiintyneet suunnat ja ilmaisumuodot tietenkin yhtä tärkeitä tuon kauden henkiselle elämälle. Kotipostilla, paikallinen sanomalehti, konfirmaatiolaulu, perhelukemisto, rikosromaani ja rakkaustarina ovat inhimillisiä asiakirjoina yhtä merkityksellisiä kuin korkeakirjalllinen runous ja vaikutusvaltainen arvostelu.

- Hartvig Frisch: Euroopan kulttuurihistoria IV. Suom. 1963.

Ajatus hyppää kolmiloikkaa: teesi, antiteesi, synteesi.

    Syntyykö kaikki vastakohtien kautta. Kaikki on: kulttuuri, teknologia, politiikka. 

    Jokainen tahtoo jotakin. Se mitä syntyy on sellaista, mitä kukaan ei tahtonut.

    Kuulostaako tuo optimistiselta vai pessimistiseltä? Vai pelkästään kyyniseltä reaalipolitiikalta?

    Marx ja Engels formuloivat yhteiskuntakehityksen kolmiloikan kauniisti. Mutta kenties erehtyivät: synteesi ei ole lopullinen tila vaan uuden loikan teesi. Historia ei lopu siihen että päästään "proletariaatin diktatuuriin".

    Silloin kun, siis noin 1930-luvulla, tanskalainen Hartvig Frisch avasi kulttuurihistoriallisen näkökulman kirjallisuuden monisyiseen merkitykseen, ei vielä tiedetty telkkarin lumovoimasta eikä kännyköiden ja somekanavien vastustamattomasta koukutuksesta mitään. Kirjallisuus näytti olevan hieno synteesi ihmismielen kaikista puolista, haaveista, peloista, unelmista ja näytti tarjoavan loputtoman kiehtovan henkisen tulevaisuuden aineellisen olemisen sivistyksellisenä kruununa.

    Mutta synteesi olikin vain uusi teesi.

    Juroaako kirjallisuus nyt ikään kuin ruusun taimi, joka pysyy juuri ja juuri hengissä, mutta ei saa riittävästi vettä eikä ravinteita?

Mielenkiintoinen on mielenkiintoista.

    Ihan totta.

    Muuttumattomaksi kuviteltu saattaa muuttua.

    Ainakin jos uskomme espanjalaisen Sergio C. Fanjulin kirjoitusta Sammuvan bestsellerin uskomaton tapaus El País -lehdessä 3.5.2022. Ja miksi emme uskoisi, koska kirjoitus perustui konkreettiseen tutkimukseen.

    Fanjul siis kertoi riippumattoman WordsRated-ryhmän tutkimuksesta, jonka mukaan bestsellerit ovat kutistuneet Yhdysvalloissa kymmenvuotiskautena 2011-2021. Tutkimus kohdistui The New York Times julkaisemien bestseller-listojen kirjoihin ja koski sekä fiktiota että faktakirjallisuutta. Kymmenessä vuodessa bestsellerin keskimääräinen sivumäärä on vähentynyt 11 % eli 51,5 sivua (437,5 sivusta 386 sivuun).

    Todennäköisyys että yli 400-sivuinen kirja pääsee bestseller-listalle on pienentynyt melkein 30 prosentilla aikaisempiin vuosiin verrattuna.

    Oleellista on, tutkimusryhmän johtaja totesi, että lukeminen vähenee.

    Johtuuko se kirjoista? Vai eivätkö ihmiset enää ”ehdi” lukea, koska on niin paljon muita ”houkutuksia”, muita vapaa-ajan koukuttavia mahdollisuuksia? Onko kivempaa katsoa vaikkapa reality-sarjaa kuin lukea paksuja kirjoja?

    Kenties. Todennäköisesti. Luultavasti.

Ei itkeä saa. Mennyt meni. Tuli nyt.

    Intellektuellit ovat aina suhtautuneet paksuihin bestsellereihin nuivasti. Paksun romaanin lukija takertuu tarinaan, viehtyy loputtomiin juonikuvioihin. Paksu romaani kuvaa maailman eeppisenä syiden ja seurausten lineaarisena jatkumona, ja intellektuelli ”tietää” ettei maailma ole niin eeppinen eikä lineaarinen.

    Sitä paitsi, eikö paksuja bestsellereitä tyypillisesti osteta lahjaksi eikä lahja saa näyttää olemattoman pieneltä, mitättömältä. Kuka haluaa joululahjaksi 130-sivuisen taidepläjäyksen? Eikö semmoinen halvenna lahjan saajaa?

    Ja toisaalta paksu bestseller ostetaan lomalukemiseksi, kannetaan matkalaukussa maailman toiselle puolelle, joten mitä mieltä olisi kantaa merien yli, ilmoja pitkin jokin 130-sivuinen ”romaani” jonka lukee kahdessa tunnissa? Ei mieltä lainkaan.

    Bestseller närästää intellektuellia, koska paksun kirjan lukija nauttii lukemastaan.

No, harmi jos bestseller kuihtuu, juroaa, häipyy.

    Pari kolmiloikan hyppyä.

    Ruotsalainen Per. I. Gedin kuvailee teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suom. 1977) kuinka romaani valtasi eurooppalaisen kulttuurin viimeistään 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi Saksassa romaanista tuli 1900-luvun vaihteessa kustantamoiden tärkein tulolähde. Muuan kustantaja kirjoitti tuolloin eräälle kirjailijalleen: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”

    Loikataan vuoteen 1945.

    Tammessa kustantajan uran tehnyt Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet (1996) kuinka helpolta kirjojen kustantaminen tuntui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta… ei tarvinnut kuin lainata kirjastosta joku vanha klassikko tai ajanvietekirja, teettää halvalla uusi suomennos, etsiä kirjapaino jolla sattui olemaan paperikiintiötä jäljellä, painattaa ja sidottaa ja lähettää kauppoihin. Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut. Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

    1940-luvun lopulla Suomessa sitten olikin kustantajia pitkälti kolmatta sataa.

    Entä nyt, vuonna 2022?

    Pieniä kustantamoita on kaiketi syntynyt viime vuosina useita. Johtuuko se kirjan valmistamisen tekniikan helpottumisesta? Vai siitä, että kaikki dekkareiksi määritelty menee kaupaksi, ainakin pieninä painoksina? Vai nimenomaan siitä, että mittava kirjallisuus, paksut bestsellerit kuihtuvat lukemisen vähentyessä ja suurien kustantamoiden supistaessa julkaisuohjelmiaan?

Katson itseeni.

    Minusta ei tullut kolmiloikkaajaa vaan oikea puolustaja futiskentälle. Keskinkertaisuus siis.

    Mutta olen viime aikoina lukenut ”paksuja” kirjoja.

    Haruki Murakamin romaanin Komtuurin surma pokkaripainoksessa oli yli 800 sivua eikä romaani tuntunut lainkaan pitkältä. Lomamatkalla ”kahlasin” läpi tuskaa tuntematta Ken Follettin noin 700-sivuisen jännärin Ei koskaan. Tilasin muuten divarista Tom Clancyn jännärin Leijona ja hyeena, joka on julkaistu kaksiosaisena laitoksena, yhteensä 1179 sivua, huh. Saa nähdä jaksanko lukea. Fiktion ohessa etenen pikkuhiljaa Martti Anhavan mainiossa Paavo Haavikko -elämäkerrassa Niin katosi voitto maailmasta: 812 sivua.

    Reissussa luin myös Joel Haahtelan hienon romaanin Jaakobin portaat. Siinä oli ”vain” 192 sivua. Kunpa Haahtela kirjoittaisi paksumpia kirjoja!

    Lainamani espanjalainen Fanjul sanoo, että maailman pisimmästä romaanista vallitsee jonkinmoinen konsensus: se on Marcel Proustin romaani Kadonnutta aikaa etsimässä. Tämä sillä edellytyksellä että moniosaista teossarjaa pidetään yhtenä romaanina. Mutta jos pidetään, niin eikö esimerkiksi Tom Clancyn Jack Ryan -tarinat ole pitempi ”romaani” kuin Kadonnutta aikaa etsimässä?

    Yhtä kaikki, tänään ei kuule talousmiesten eikä -naisten lainaavan tuota saksalaista kustantajaa 1900-luvun taitteesta: Proosassa on rahan runous!

Kyösti Salovaara, 2022.