Binaarinen dystopia

 [vai paperinmakuinen nostalgia?]

Raili Salovaara, 1978.
Tässä pastellimaalauksessa
 vietän öljylampun valossa keväällä 1978 pääsiäistä
Kymijoen rannalla painettuja kirjoja lukemalla ja
niistä printtimediaan kirjoittamalla.

Jos otamme tarkasti huomioon että lehdistö on mosaiikkimuotoinen, osallistuva organisaatio ja eräänlainen tee se itse -maailma, ymmärrämme miksi lehdistö on niin välttämätön demokraattiselle hallitukselle.

- Marshall McLuhan: Understanding media: The Extensions of Man, 1964. (Ihmisen uudet ulottuvuudet. Suom. Antero Tiusanen, 1969.)

Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universuminen salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.

- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.

Kaarnalaiva jäätyneessä kevätpurossa paikalleen jähmettyneenä. 

    Pääsiäisen juhlaa, pyhä viikko, kärsimystä ja toivoa, surua ja iloa. Meidän puolesta uhrauduttiin. Ottaako nyt joku prikaatin murheet kannettavakseen?

    Kel onni on, se onnen kätkeköön, kuiskaa suomalainen kuusen juurella. Kun puun kaataa, siitä saa rahaa. Suomi on puun ja paperin suurvalta.

    Katsot kiskoparia. Kaukana kiskot näyttävät yhtyvän. Siksi menneisyys on helpompi selittää kuin tulevaisuus.

Leónin maakunnassa, Castrocalbónin kaupungissa, noin 400 km Madridista luoteeseen, asuu vajaat 1000 ihmistä.

    Kaupungin lähellä kulkee vanha roomalainen tie, joka lienee Espanjassa parhaiten säilynyt tie 2000 vuoden takaisesta roomalaisten valtakunnasta.

    Maaliskuussa 2023 Castrocalbónin pormestari lähetti maansiirtokoneet ”kunnostamaan” tietä, jota pitkin pääsee idyllisiin tammilehtoihin mutta ei juuri muualle.

    Roomalainen tie tuhottiin täysin 1,3 kilometrin matkalta.

    Kukaan ei tiedä miksi.

    Muuan arkeologi kertoi purskahtaneensa itkuun, kun näki valokuvat tuhotusta tiestä, ikuisesti kadotetusta menneisyydestä. 

    Kehitys kehittyy, sanotaan.

Suomi on paperin suurvalta.

     Digitaaliset alustat, digitaaliset väylät, digitaalinen kommunikaatio tuhoaa hiljakseen paperin suurvaltaa. Digitaalinen on kaikin muodoin halvempaa kuin paperinen. Se on myös nopeampaa, hetkessä kaikkialle välähtävää. Avaa ikkunan globaaliin tietoon. Viihdyttävämpääkin se on kuin paperinmakuinen arkipäivä.

     Jos painettu kirja näivettyy olemattomiin, onko jotakin menetetty? Lopullisesti, niin kuin pienessä Castrocalbónin kaupungissa menetettiin muuan tie, jota pitkin roomalaiset kulkivat 2000 vuotta sitten.

    Itkettääkö?

    Viime viikkoina on uutisoitu, että suuret maakuntalehdet lopettavat sunnuntaipainoksensa. Siitä seuraa että myös valtakunnallisen Helsingin Sanomien paperilehden painos jää sunnuntaina jakamatta.

    Painetun sanomalehden maakuntaraja lähestyy kehä kolmosta.

    Itkettääkö?

Itku pitkästä ilosta, pelotellaan Suomessa.

    Siksi onni pitää piilottaa.

    Kenties kaikki alkoi silloin kun kaikki alkoi. ”Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin”, kirjoitti Marshall McLuhan teoksessaan jossa hän huomautti, että väline on viesti. ”Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia.”

    McLuhan ei kuitenkaan vuonna 1964 aavistanut millaisia teitä pitkin viesti kulkee vuonna 2023; eikä pelkästään valokuitupolkuja myöten vaan kaiken kattavassa bittipilvessä, jota jotkut kutsuvat uudeksi universumiksi, metaversumiksi.

    Metaversumi on nyt viesti, kun taas kirjoitettu sana, painettu lehti, printattu kirja ovat kuin Castrocalbónin roomalainen tie.

    

Helsingin Sanomat 4.4.2023.
Painetun lehden sivu on harkitusti järjestetty mosaiikki.
Katse silmäilee, katse valitsee, ihminen osallistuu.

Ei syytä huoleen, kirjoittaa Maakansa.

    Korjaan: Näin kirjoitti Maakansa aikoinaan.

    Joten, ehkä syytä on huoleen!

    ”Useat maakuntalehdet ovat lyhyen ajan sisällä ilmoittaneet vähentävänsä painetun lehtensä ilmestymispäiviä”, kirjoitti Helsingin Sanomien vt. päätoimittaja Antero Mukka viime sunnuntaina lehdessään. ”Kaleva, Karjalainen ja Ilkka-Pohjalainen luopuvat paperilehden sunnuntainumerosta, Hilla Groupin Keskipohjanmaa ja Kainuun Sanomat jatkavat enää viisipäiväisinä. Jo aiemmin ilmestymistään ovat harventaneet muun muassa Lapin Kansa ja Itä-Savo.”

    Mukka jatkoi: "Päätökset eivät ole olleet helppoja, mutta epäilemättä väistämättömiä. Jotain on pakko tehdä, kun sekä paperin hinta että energiakustannukset ovat karanneet käsistä. Levikkien laskiessa jaettavia lehtikappaleita on yhä vähemmän, mikä nostaa edelleen jakelukustannusten yksikköhintaa.”

    Ilma tuoksuu kitkerästi leikistä luovuttamiselta.

    Painettu lehti korvataan digiaineistolla. Konkretia muuttuu metaversumissa leijailevaksi hattaraksi. Ota kiinni mistä saat. Olet olemassa tai kuvittelet vaan. Mosaiikkia kyllä, mutta täysin järjestäytymättömästi, ilman rakennetta.

    ”Muutos on myös mahdollisuus, johon kannattaa tarttua”, Mukka lohdutti paperilehden tilaajia viime sunnuntaina paperillekin painetussa Helsingin Sanomissa. ”Digiajan kuluttajille verkkopalvelu on vääjäämättä se ydinfunktio, jonka varaan kunniakkaiden lehtibrändien tulevaisuus rakentuu. On myös poliittisten päättäjien tehtävä punnita sitä, mikä merkitys riippumattomalla, moniäänisellä medialla on - vai riittääkö verorahoin ylläpidetty julkinen palvelu demokratian takeeksi. Kyse ei ole vähäpätöisestä valinnasta.”

     Hieman alentuvasti Mukka lohdutti vanhempaa väkeä, joka sekin kuulemma pärjää muutoksessa: ”Omat kokemuksemme kertovat siitä, että polku jopa piintyneestä printtilukijasta aktiiviseksi digipalveluiden kuluttajaksi on totta ja monien seniori-ikäistenkin valmiiksi tallaama. Ikä, koulutustaso tai asuinpaikka eivät ole esteenä, kun tarjolla on tarpeeksi kiinnostavaa digitaalista sisältöä – hyviä juttuja siis.”

    Ehkä niin on. Minä aloitin tietojenkäsittelyopintoni Helsingin yliopistossa 1960-luvun lopulla, ja suunnilleen samaan aikaan kun Antero Mukka syntyi, kirjoitin ensimmäisen tietokoneohjelmani.

Ei kannata heittää kirvestä kaivoon, suomalaiset sanovat heittäessään kirveen kaivoon.

    Plätss!

    Seurasin läheltä kun isäni Osmo Salovaara oli mukana nostamassa kotkalaista Eteenpäin-lehteä kaupungin ykköslehdeksi 1960-70 lukujen taitteessa. Silloin levikkitaistelussa auttoivat uusi tekniikka, laajemmat lehden sisällöt, aktiivinen markkinointi ja ammattiliittojen tukisetelit. Oliko valtio mukana, en muista. Valtavalla työllä demarien Eteenpäin nujersi porvarillisen kilpakumppaninsa Etelä-Suomen paikallisessa levikkitaistelussa.

    Kuulostaa romanttiselta. Kuusipäiväinen Eteenpäin muuttui seitsemänpäiväiseksi. Kenties myös ajan henki siivitti Eteenpäin-lehden nousua.

    Tänään ei kakkoslehtiä eikä kolmansiakaan ole enää olemassa. Ykköslehdetkin kamppailevat olemassaolostaan paperimuotoisena tiedon välittäjänä.

    Samalla kun syylliseksi voi nimetä digitaalisen median, paperin hinnan, valtion kylmäkiskoisuuden tukitoimiin, on myös lupa kysyä, miksi kansalaiset eivät enää tilaa sanomalehtiä kotiinsa. Tietysti lehti maksaa, mutta niinhän kaikki muukin maksaa. Miksi juuri sanomalehti konkreettisena, käsin kosketeltavana instituutiona kärsii tappion ihmisten ajankäytössä?

    Painettu lehti on jo vanha ilmestyessään, joku sanoo.

    Niin on, mutta syvälliset, laajat asiakokonaisuudet eivät vanhene yhdessä yössä eivätkä viikossakaan. Joten onko kysymys siitä, että pinnalliseen nettiselailuun tottunut lukija menettää vähitellen lukukykynsä? Otsikoiden silmäily ei ole lukemista, niin kuin ei ole äänikirjojen kuunteleminenkaan.

    Lukeminen edellyttää keskittymistä, netissä surffailu ei. Ihmiset eivät enää sitoudu jokapäiväiseen sivistymiseen. Samuel Oinon aika tehtaan varjossa on nostalgiaa.

   "Olemme siis siirtyneet lukutaidon jälkeiseen aikaan", Oskari Onninen väitti Helsingin Sanomissa viime sunnuntaina esseessään Viihteen vangit. "Nykyään jopa ne tahot, joiden on totuttu puolustavan äänekkäästi kirjoitettua sanaa, tuntuvat tekevän parhaansa hämätäkseen ihmisiä lukemaan edes jotakin...Tekstipohjaisen median ratkaisu on ollut alkaa palvella lukijaa sillä, ettei hänen tarvitse lukea. Juttuja on alettu 'rikastaa' kaikenlaisilla digitaalisilla härpäkkeillä."

    "Katsojalla pitää olla aina uutta nähtävää", Onninen tiivistää.

Ken taakseen katsoo, se kantoon kompastuu.

    Onkohan Suomi avantgardessa vai jälkipään valvojana siirryttäessä digitaaliseen mediaan ja luovuttaessa painetusta kirjasta ja sanomalehdestä?

    Johtaako kehitys väistämättä paperista pois? Ja jos, onko se edistystä vai dystopiaa?

    Mutta ei kai tässä ole vaihtoehtoa? Kun minä luen aamuisin tunnin verran printtihesaria niin sen jälkeen kaksi tuntia hurahtaa median lukemiseen kotimaisilta ja ulkomaisilta nettisivuilta. Mutta en aio painettua kirjaa hylätä millään tekosyyllä.

    Olen lukenut yllättäviä uutisia Espanjasta.

    Siellä painettujen kirjojen myynti kasvaa, kun taas äänikirjojen osuus pysyy vuodesta toiseen samana, noin viidessä prosentissa. Kirjakaupoilla menee hyvin.

    Tuoreen lukijatutkimuksen mukaan espanjalaiset teini-ikäiset lukevat hyvin säännöllisesti kirjoja. 10-14 vuotiaista 78 % lukee jatkuvasti kirjoja, 15-18 vuotiaistakin 67 %, kun koko väestöstä keskimäärin 52 % on ahkeria kirjanlukijoita.

    Onko mahdollista että suomalaiset eivät olekaan maailman avantgardessa mitä sivistykseen tulee? Voisiko kansa itseherättää itsensä pakonomaisen viihteen unesta? Vai onko kaikki todellakin ohimenevän hetken hipaisua älylaitteen videoissa?

    Joka kuuseen kurkottaa, se metaversumiin kapsahtaa.

    

    

     

Kyösti Salovaara, 2023.