Myrkkyä kulttuurin vesilasissa

[avokadoa vai ruisleipää?]

Kyösti Salovaara, 2019.
Kulttuurin 3-yhteys:
Kansa, kansan kirjailija, kansan näyttämö.

Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole - jos ollaan rehellisiä - määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

- Pentti Linkola, 1971.

Kun kuulen sanan ’kulttuuri’… hellitän browningistani varmistimen.

- Kolmannen valtakunnan runoilija Hanns Jost, 1933.

Kaikki elinvoimaisesti kirjoitettu kuvastaa tuota elinvoimaa; ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä ajattelijoita. Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapauttavasta vaikutuksesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys… Sanon ainoastaan että kaikki ajankuluksi lukeminen on pakenemista, olkoon aihe sitten kreikkaa, matematiikkaa, tähtitiedettä, Benedetto Crocea tai Unohtuneen miehen päiväkirja. Joka muuta väittää, on älyllinen keikari tai pelkkä aloittelija elämäntaidossa.

- Raymond Chandler, 1944.

On lähtökohtaisesti ongelmallista, jos valtio tai muu kollektiivi määrittelee yksilöiden ”todelliset” tarpeet ja halut.

- Ruurik Holm, 2017.

Puusta katsoen maailma näyttää toiselta.

    Puusta katsoen luulisi, että kulttuurista keskusteleminen on maailman helpoin ja luonnollisin debatti. Eikä edes debatti vaan yhdensuuntaisten monologien loppumaton kymi.

    Mutta ei se niin mene.

    Kun perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purra sanoi vaalikeskustelussa, että kulttuuri on luksuspalvelua, joka maksaa liian paljon, some repesi ja kulttuuriväki raivostui. Somen ja taiteilijaporukan raivonpurkauksiin ei tietysti paljoa tarvita.

    Kulttuurista keskusteleminen lienee vaikeaa siksi, että se on yhtä aikaa niin paljon ja niin vähän, niin näkyvää ja niin piiloon mennyttä.

    On siis runsaasti intohimoa ja yhtä vahvasti flegmaattisuutta. 

Myös kulttuurikeskustelu on kulttuuria… on kulttuuria.

    Kun kaikki on kulttuuria, intohimolla on runsaasti kohteita, äärettömästi. 

    Kulttuurikäsitteen selventämiseksi lainaan englantilaista Raymond Williamsia, joka sanoi että englannin kielessä sanalla ”kulttuuri” on kolme yleisesti käytettyä merkitystä. 

    Ensiksi kulttuuri on älyllistä, henkistä ja esteettistä kehitystä. Se on arvokkainta ihmisessä ja hänen sivilisaatiossaan. Päällimmäisenä tulee eliittikulttuuri. Onkohan se sitä luksusta?

    Toiseksi kulttuuri on elämäntapoja, tapoja kaikkineen. On ruokakulttuuria, urheilukulttuuria, kapakkakulttuuria, kaupunkikulttuuria, politiikan kulttuuria, somekulttuuria, mediakulttuuria, muoti- ja makukulttuuria, matkailu- ja autokulttuuria. Tekee mieli lisätä, että myös erilaiset arvot ovat monella tavoin kulttuuria.

    Kolmanneksi sanalla kulttuuri voidaan tarkoittaa taiteita. Kirjat, elokuvat, musiikkikappaleet, teatteri ja tiede ovat kulttuuria.

    Koska kulttuuri on kaikkea, niin väittely sen merkityksestä ajautuu helposti toisiaan pakeneville urille. Yksi puhuu aidasta, toinen seipäistä ja kolmatta kiehtoo maisema aidan takana. 

     

Kyösti Salovaara, 2022.
Kulttuurikäytävä
vai
ympäristörikos?

Taideväki - sanon nyt näin - ryhtyi puolustamaan taidekulttuuria. Ei kulttuuri ole luksusta, se toitotti, vaan enemmänkin ruisleipää. Siis jotakin mikä on ihan tavallista, ja monen mielestä maittavaa. 

    Tuo perustelu ei iskenyt minuun, koska en syö ruisleipää. Mutta en avokadoistakaan tiedä, paitsi että niiden kasvattaminen vaatii hemmetistä vettä siellä missä vettä on niukasti.

     Purra on taatusti väärällä tiellä etsiessään valtiontalouden säästöjä kulttuurilaitosten tuesta, mutta melko lailla oikeassa sanoessaan että taidekulttuuri on luksusta. Sekin pidettäköön mielessä, että julkisesti rahoitettu kulttuuri lisää tasa-arvoa, jopa luo sitä. Mutta eikö tasa-arvokin ole historiallisesti ja  globaalisti "ylellisyyttä"?

    Niinpä periaatteessa taidekulttuuri ja kulttuurin taide on ilmiselvästi luksusta, loistetta ja ylellisyyttä. Se on jotakin enemmän kuin poliisi, rajavartiolaitos, leopardit, terveyskeskus, kaukolämpöverkosto, valokaapeli, moottoritie, HUSin leikkaussalit, Prisma ja Lidl ja K-Citymarket, Olkiluodon ydinvoimala, navetta pellon laidalla, makkaratehdas Vantaalla jne.

    Parhaimillaan kulttuuri (ahtaassa mielessä) on yhtä arkista kuin edellä mainitut instituutiot, mutta se ei ole yhtä välttämätöntä ja mikä tärkeintä: kulttuuria ei olisi ilman edellä lueteltujen entiteettien infraa. Kirjastot, konserttisalit, kesäfestivaalit, oopperaesitykset ja telkkarin realitysarjat voidaan pistää pitkälle tauolle ilman, että ihmisten elämä keskimäärin kärsii, toisin kuin infran toiminnan tauottamisesta.

     Tietysti elämä ilman kulttuuria, taidekulttuuria, olisi aika tylsää, ja, luultavasti, pitkän päälle heikentäisi koko yhteiskunnan sivistystasoa, tasa-arvoa ja resilienssiä. Maailmanlaajuisessa vertailuissa sekä suomalainen kulttuuri että ruisleipä ovat ehdottomasti luksusta.

Koska kulttuuri on myös arvoja, ja koska ei olemassa mitään objektiivista arvojen hierarkiaa eikä luetteloa parhaista ja oikeista arvoista, kulttuuridebatti päättyy melkein aina tuuleen huutamiseen. Ken kovemmin huutaa, hän vakuuttavimmalta kuulostaa – ja tunnetusti taiteilijoilla on kova ääni.

    Jokaisella meistä on oma napa, joka on lähempänä kuin naapurin napa. Taiteilijalle oma napa on universumin keskus. Se on sekä henkisen että taloudellisen menestymisen dynamo. Kun taiteilija puhuu kulttuurista, hän usein tarkoittaa elinkeinoaan vaikka ei kehtaa myöntää puhuvansa toimeentulosta.

    Tyypillinen esimerkki kultuurikeskustelun sisään rakennetusta myrkystä on kirjailija Juha Itkosen esittämä dystooppinen väite: ”Jos kulttuurin tuet lopetettaisiin ja jäljelle jäisivät vain Ilkka Remeksen kirjat ja Juha Tapion levyt, miltä tulevaisuutemme näyttäisi?”

    Mitä vikaa Ilkka Remeksen jännäreissä on? Millä tavalla ne ovat huonompaa kulttuuria kuin Itkosen kirjat? Missä mielessä Juha Tapion musiikki veisi Suomen perikatoon?

    Kirjallisuuden monipuolisuudesta keskusteleminen, sen laadusta väittely, alkaa tosin kuulostaa anakronismilta. 

Kyösti Salovaara, 2022.
Abstrakti taideteos tarvitsee selityksen.
Vai onko tässä mitään selitettävää?

Kun riittävästi yksinkertaistaa, todellisuus sulaa pois kuin keväinen lumi.

    Helsingin Sanomat selvitti puolueiden kulttuuritahtoa esittämällä niille kolme väitettä:  ”1. Taiteen ja kulttuurin osuus tulisi nostaa prosenttiin valtiontalouden kokonaismenoista. 2. Ihmisten pitäisi maksaa enemmän kuluttamastaan kulttuurista. 3. Ylen rahoitusta tulisi leikata tuntuvasti valtion velkaantumisen hillitsemiseksi.”   

    Näistä vain viimeinen väite on järkevä, konkreettinen ja vaivattomasti vastattavissa.

    Mitä kulttuuria Hesari tarkoitti muissa väitteissä?

    Yhteiskunta tarjoaa koko joukon ”ilmaista” tai melkein ilmaista kulttuuria kansalaisille. Toki senkin joku maksaa (me kaikki maksamme valtion ja kuntien veroissa ja lottorivejä täyttämällä). Tällaisia kulttuuripalveluja, luksusta parhaimmillaan, ovat kirjastot, teatterit, museot ja tietysti myös koulutus aina yliopistoihin saakka. Nämä hyvinvointipalvelut lisääväst merkittävästi kansalaisten välistä tasa-arvoa.

    Mutta ihmiset maksavat, eikä tätä tosiasiaa kannattaisi piilotella, hyvin suuresta osasta kulttuuria täyden, käyvän hinnan. Me ostamme kirjoja, tilaamme sanomalehtiä, käymme elokuvissa, maksamme suoratoistosarjafilmeistä, ostamme futisjoukkueen kausikortin, viihdymme stadionkonserteissa ja kesäfestareilla jne jne.

    Hesarin kysymysväitteet hämärtävät asian, koska ne johdattelevat ajattelemaan, että kulttuuri on tänään ilmaista. Suurin osa siitä on kuitenkin maksullista. Ja ihmiset maksavat nurisematta. Tai ainakin maksavat, koska haluavat nauttia itse valitsemastaan kulttuurista. 

    Esimerkiksi ensi kesänä Flow Festivalin 3 päivän lippu maksaa 225 euroa ja yhden päivän 119 e. Pori Jazzin ulkoilmakonsertit Kirjurinluodolla maksavat suunnilleen yhtä paljon, päivän lippu 91 e ja kolmen päivän 195 e. Taikahuilun esitys Savonlinnassa maksaa 195 euroa per nuppi enkä tiedä tuetaanko oopperajuhlia samalla tavalla kuin oopperaa Helsingissä. 

    Kirjastolaitos on hieno järjestelmä. Mutta jos kaupallisesti toimivat kustantajat eivät julkaisisi kirjallisuutta eikä kukaan ostaisi omalla rahallaan kirjoja, miten kirjastojen kävisi? Kirjasto lisää tasa-arvoa lukemisen mahdollisuuksien suhteen. Mutta mitä jos kansalaiset eivät viitsi enää lukea kirjoja? Entäpä jos kirjoja ei enää paineta lainkaan?

    Pessimisti kysyy: mihin Oodin kaltaisia kulttuurirakennuksia tarvitaan kun painettu kirja katoaa suomalaisesta kulttuuritodellisuudesta? 

Ei ole ilmaisia lounaita eikä edes ilmaista kulttuuria.

   Joku maksaa - aina ja väistämättä.

   Kulttuurikeskustelussa kulttuurin maksajan ja kulttuurin kuluttajan roolit pidetään erillään, ikään kuin olisi tarkoitus sumentaa tuon ”ilmaisen” kulttuurin maksujärjestelmän eli verotuksen merkitystä.

    Ruurik Holm tiivistää järjestelmän monimutkaisuuden ja ristiriitaisuuden kirjassaan Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi näin: ”Tulonsiirtoja ongelmallisempia ovat julkisesti rahoitetut hyvinvointipalvelut, koska ne rajaavat kansalaisten valinnanvapautta. Hyvinvointipalveluihin suunnatut varat tarkoittavat, että nuo varat ovat pois kansalaisten omasta kulutuksesta.”

    Perimmiltään kysymys kuuluu: Kuinka paljon minä saan itse päättää mitä luen (siis millaisia kirjoja minulla on halu lukea kirjastosta tai varaa ostaa) vai luenko lainkaan, ja kuinka suuressa määrin Juha Itkosen henkilökohtaisen elinkeinon turvaksi määrätty valtion virkamies päättää minunkin lukulistastani tai siitä, että jos en lue lainkaan kirjoja, jääkö minulle rahaa esimerkiksi torinkulman pubissa istumiseen?

    Kuinka pitkälle kollektiivisesti rahoitettu (kulttuurin jne) tasa-arvo voidaan viedä ennen kuin se alkaa rajoittaa merkittävästi yksilön vapautta päättää omista tarpeistaan ja noudattaa omia halujaan?

    Kysymys provosoi, mutta siihen kiteytyy hyvinvointivaltion idea ja dilemma. Tämä on myös kysymys, johon kaikki, yhtä lailla kulttuuriväki kuin politiikot kieltäytyvät vastaamasta.

       

    

Kyösti Salovaara, 2023.
Kirjastossa on kirjoja, on kirjoja, on...
kohta tyhjiä hyllyjä.