[vai pelkkää politiikkaa?]
 |
| Kyösti Salovaara, 3.10.1990. Knossos, Kreeta. |
Vitsinä ei ole se, että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.
- Nathan Zuckerman
Valveilla olevilla on yksi ja yhteinen maailmansa, mutta unessa kääntyy jokainen omaansa.
- Herakleitos
Et toivoa taitais sa enää muuta
kuin että makkarat kiertäisi viinipuuta!
- Goethe (Koskenniemi)
Ihmisillä voi olla taitoja, joille ei yksinkertaisesti löydy järkevästi laajamittaista kysyntää edes julkisesti tuettuna.
- Ruurik Holm
Kuka maksaa viulut?
Ei ainakaan Fazer eikä tunnettu kirjailija, joka väittää että 0,23 euron keskimääräinen korotus kirjan hintaan romuttaa kirjojen myynnin ja että ALV:n korotus osoittaa hallituksen täydellistä sivistymättömyyttä.
En kuitenkaan lyö vetoa sivistyksen puolesta.
En oikeastaan lyö vetoa minkään puolesta enkä mitään vastaan, mutta onko tässä kuitenkin joka päivä oltava jotakin mieltä asiasta ellei toisestakin? Kysyn vaan, vaikka asia ei minulle kuulukaan.
Tai ehkä se kuuluu. Minähän näitä rivejä kirjoitan, ei Hentun Liisa eikä Juorkunan Jussi.
Nathan Zuckermanin eli Philip Rothin alussa lainatun ajatuksen voisi muotoilla uudestaan vuoden 2025 todellisuuteen sopivaksi: Vitsinä ei ole se, että kaikesta on sanottava mielipide. Vaan se, että kaikesta voi sanoa mielipiteensä. Ja ettei sitä lasketa valveutuneeksi elämäksi ennen kuin siitä on mielipiteensä ilmaissut.
Niin että...
Historia on historiaa ja nyt on nyt eikä muuten olla voisi.
Historiasta oppii halutessaan monia asioita, hyvässä ja pahassa, mutta ihminen on pääasiassa ja enimmäkseen vastuussa nykyhetkestä, joka kohta on huomenna eikä koskaan eilen.
Historiaa saa toki käyttää keppihevosena tehdessään nykyhetkessä politiikkaa asiasta jos toisesta, mutta se on anakronistista tieteilyä tai taiteilua eli suomeksi sanottuna humpuukia.
Tällaista mietin, tällaista tuli mieleen kun kuuntelin viime lauantaina Ylen uutislähetystä radiosta. Joku vakavasti otettava arkeologi siellä paasasi keskikreikkalaisen antiikin kaupungin kaivauksilla, että koska muinaisessa Kreikassa syötiin palkokasveja, niin Suomessa vuonna 2025 pitäisi lopettaa lihansyönti ja ottaa mallia antiikin Kreikasta, missä lihaa syötiin vain juhlapäivinä.
Oho, onko arkeologiakin nykyään politiikkaa eikä tiedettä, kysyin itseltäni, koska vieressä ei ollut ketään jolta olisi voinut kysyä.
Kun myöhemmin etsin Ylen nettisivulta Sara Sauren toimittaman jutun, selvisi että äänessä oli humanistiopiskelija, joka osallistui harjoittelijana kaivauksille ja jolla on tapana somettaa kasvisravinnon autuudesta. Tästä huolimatta epämukava ajatus hiipi mieleen: tällä tavallako me veronmaksajat tuemme arkeologian politisoimista; näinkö lihansyöntiä vastustetaan verovaroilla rakennetulla Troijan puuhevosella?
Veronmaksaja kuittaa kaikki laskut: yrityksien, taiteen ja tieteen tukemisen ja ilmeisesti myös tieteen varjolla humpuukin levittämisen.
Melitaian muinaisen kaupunkivaltion historiallisia kerrostumia kaiveleva humanistiarkeologi voisi selvittää itselleen muutamia faktoja.
Antiikin Kreikassa ihmisten eliniän odote oli 28 vuotta.
Maallikkomielipiteilijänä väitän, että ravinnollakin on osansa ihmisen elämän pituuteen. Miksi muuten nykyään paasattaisiin epäterveellisistä ruokavalioista niin paljon?
Tietokilpailukysymys: Missä Euroopan maassa on tällä hetkellä pisin eliniän odote eli noin 84 vuotta? Ja jatkokysymys: Missä Euroopan maassa uusimpien tilastojen mukaan syödään eniten lihaa per asukas?
Vastaus molempiin kysymyksiin on: Espanjassa!
Niinpä ”välimerellisen terveellistä” ja monipuolista dieettiä ei kenties pidäkään etsiä yli kahdentuhannen vuoden takaisesta Keski-Kreikasta vaan nykyhetken Espanjasta.
Lokakuun 3. päivänä 1990 otin valokuvia Knossoksen palatsin raunioilla Kreetalla.
Samana päivänä uutisissa kerrottiin Saksan jälleenyhdistymisestä. Kansainvälinen politiikka näytti muuttuvan, uudet ajat kolkuttelivat huomisen ovia Knossoksen pilareiden välissä.
Jokainen Kreetalla käynyt oli tuohon aikaan tietoinen kreetalaisten ongelmallisesta suhteesta saksalaisiin. Hitlerin laskuvarjojoukot valloittivat Kreetan loppukeväästä 1941. Taistelut olivat julmia.
”Kaikkein säälimättömimmin saarta puolustivat kreetalaiset itse”, kuvailee Kreetan taistelua Antony Beevor kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012). ”Vanhat miehet, naiset ja nuoret pojat kävivät laskuvarjosotilaita vastaan avomaalla aseinaan haulikot, vanhat kiväärit, lapiot ja keittiöveitset, ja myös oliivipuihin varjostaan takertuneet saivat osansa… Saksalaisilla puolestaan oli preussilainen viha partisaaneja kohtaan, ja he repivät paidat tai leningit siviilien harteilta. Jos jonkun olkapäässä oli mustelmia kiväärin potkaisuista tai veitsi hallussa, hänet teloitettiin siihen paikkaan riippumatta iästä ja sukupuolesta.”
Mutta aurinko paistoi Kreetalla lokakuussa 1990.
Knossoksen raunioilla liikkui uteliaita turisteja. Kaikkein eniten siellä kuuli saksankieltä. Historia oli taitekohdassa. Eikä historiaa tarvittu nykyhetken selittämiseen eikä varsinkaan maailman jakamiseen hyviin ja pahoihin.
Antiikin Kreikkaa ei tietenkään pidä väheksyä söivätpä kreikkalaiset tuolloin palkokasveja, kalaa tai lihaa. Platon ja kumppanit ajattelivat paljon syvällisemmin ihmisestä ja ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin kuin mitä nykyhetken ”tietoa” tulviva mediatodellisuus pystyy ajattelemaan ja meille osviittaa antamaan.
”Kreikkalaisuuden käsite on kahden viimeisen vuosituhannen tietoisuudessa, aina Kaarle Suuren aachenilaisesta hovista alkaen saksalaisen romantiikan päiviin asti, ilmaissut elämäntilaa, jonka muodoissa länsimainen ihminen on nähnyt oman maailmantunteensa rikkaimmin kukkivan”, T. Vaaskivi kirjoitti vuonna 1938 teoksessaan Huomispäivän varjo.
Tyyliniekka Vaaskiven mielestä eurooppalaisen sielun suhde Hellaan kulttuuriin muistutti koti-ikävää.
Mutta koti-ikävää on montaa lajia.
On sanottu että 1930-luvun natsi-Saksa etsi toisenlaista antiikkia kuin mitä aikaisemmin oli etsitty sekä muualla Euroopassa että myös Saksassa. Nyt natsi-Saksan ”filosofit” löysivät kätketyn, yöllisen ja hämärän Kreikan. He löysivät rituaalien, uhrien, bakkanaalien, kuoleman kultin ja Äiti-Maan mystisen Kreikan.
Tajusivatko laskuvarjosotilaiden julmuutta lapioin ja keittiöveitsin vastustavat kreetalaiset keväällä 1941 millaisen Hellaan filosofisen perinnön puolesta he taistelivat vai oliko kaikki pelkästään nykyhetkeä ja sen kauhua?
Jos historia välillä ilmeneekin anakronistisena, poliittisena leikkikamarina, niin joskus se näyttäytyy myös hirvittävänä paradoksina, jota on mahdoton ymmärtää.
Kyösti Salovaara, 1990.
