Kuva, taide, ironia

[316]

Kyösti Salovaara, 2023.

… ja mitä muuta maailma oikeastaan on kuin meidän kuvitelmiamme? 

-  Håkan Nesser

Neljä tuntia pilvien yllä sininen

taivas käänsi palttoonsa

vuoripuolella harmaata ja hämärää

kuin kuravettä suomenkielessä.

- k.

Jos osaisin punnita sanoja, kirjoittaisin kevyitä ja ilmassa leijuvia.

    Koska en osaa, tyydyn kaikenlaisiin.

    Joku sanoi, että kulttuuri on tapoja, esteettisiä ja henkisiä, konkreettisia ja arkisia. Katedraali on komeampi kuin navetta, mutta ihmisen mittaisia molemmat tai oikeastaan ihmistä suurempia. Ei niitä loppujen lopuksi käsitä.

    Tänään määrittelen kulttuuria miten haluan. Pakinani kuvat ovat taidetta ironisessa mielessä. Ironia on kuvia taiteellisessa mielessä. Loput esteettistä kitschiä. Kliseitä matkan varrelta.

    Ajattelin että olkoon tämä taidepläjäys Andalusiasta. Ohueksi jää. Joten en punnitse. Sanojakaan. 

Joskus Helsingin keskustassa kävellessä näkee ihmispoloisten seisovan sateessa ja tuulessa Lasipalatsin edessä.

    He jonottavat taidemuseoon.

    Suomessa tasa-arvo tarkoittaa jonottamista. Niin ainakin museon johtaja vastasi kun kysyttiin.

    Muualla maailmassa ollaan toisella tavalla ”tasa-arvoisia”. Museoihin ostetaan edeltä käsin netistä lippu edeltä käsin määriteltyihin aika-ikkunoihin. Sillä tavalla museossa on tasaisesti väkeä pitkin päivää eikä kenenkään tarvitse seisoa sateessa ja tuulessa jonottamassa.

    Ostettiin siis liput Málagan Picassomuseoon. Loppiaisaatoksi aikaikkunaan 14:50. Museo sulkeutuisi kuudelta illalla.

     Pablo Picasso syntyi Málagassa lokakuussa 1881. 

     Aurinkoisena iltapäivänä Málagan vanhassa kaupungissa oli ihmisvilskettä. Tapaslounaan jälkeen suomalaisella täsmällisyydellä Picassoa katsomaan. Nyt siellä esitellään Picasson tuotantoa aikajärjestyksessä.

     Kello on kymmentä vaille kolme.

     Museon ovella sanotaan, että museo on kiinni, menee kolmelta kiinni.

     Mutta meillä on liput, kymmentä vaille kolmeksi.

     Kymmenen minuuttia aikaa, sanoo tomera nainen museon ovella, ja nappaa puhelimen jossa liput ja leimaa ne. Käyvätkö nämä myöhemmin? Eivät, sanoo nainen. Menkää nyt äkkiä sisään, kymmenen minuuttia aikaa. Aikaa kuluu siinä seisoessa.

     Äkkiä sisään. Picasson tuotanto kymmenessä minuutissa. Kronologisessa järjestyksessä. Esittävästä taiteesta abstraktiin.

     Olikohan tämä ennätys? Taiteen ymmärtämisessä? Picasson tajuamisessa?

     Myöhemmin selvisi, että museo oli lähettänyt sähköpostia kahden maissa. Teknisiä ongelmia lipunmyynnissä. Tulkaa toiste.

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyösti Salovaara, 2023.
Muuan kaupunki Andalusiassa.
Mutta onko tämä kuin Picasson tai Braquen kubismin alkunäky?

Kulttuuri on tapoja, hyviä ja huonoja.

    Kuudessa viikossa kävelin Andalusiassa 316 kilometriä.

    Tarttuiko mukaan muuta kuin hiekkaa kengänpohjiin?

    Ironiaa kuvan täydeltä.

    Sateisena iltapäivänä italialaisessa ravintolassa Fuengirolassa. Seinillä hienoja kuvia Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvista. Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäistä Kummisetä-filmistä.

     Moni Kummisedän suurista näyttelijöistä on kuollut. Viime vuonna kuoli James Caan - merkittävien sivuosien näyttelijä. Lehtitietojen mukaan Coppola filmaa paraikaa itse rahoittamaansa elokuvaa. Coppola syntyi vuonna 1939.

    Joku sanoi jossakin, että nykyään ikääntyvät miesnäyttelijät pelastavat uusissa action-filmeissä maailman. Nuoremmista ei siihen ole. Heidän pitää ajatella mainettaan. Muuten heidät canceloidaan. Vanhempien äijien ei tarvitse välittää.

    Keskiviikkona 14.12. sade yltyy Fuengirolassa. Täytyy juoda brandy sen päättymistä odotellessa. James Caanin kuva Casa Portofinon salin peräseinällä vetää mielen apeaksi.

     Kulttuuri on tapoja: katseita ja makuja. Niitäkin.

Kyösti Salovaara, 2022.
Casa Portofino.

Luulisi että kuudessa viikossa ehtii lukea monta kirjaa.

    Erehdys. Ei ehdi.

    Ainakaan minä en ehtinyt.

    Johtuisiko minusta?

    Olenko tullut ikään, jossa kirjoja luetaan vain silloin kun ei muuta ajankulua keksi? Vai ovatko kirjat tulleet niin kehnoiksi ettei niitä viitsi lukea? Vai onko tämä vain sattumaa, murtuvien laineiden entropiaa rantahiekassa?

    Jotakin sentään luin.

    Kun kävelee 316 km, se vaatii veronsa, lepoa illalla.

Matkalaukussa kulki dekkareita. Luin John Verdonia, Peter Robinsonia, Håkan Nesseriä, Lee Childia (ja velipoikaa) ja tanskalaista Jussia (Adler-Olson). Nesserin jätin kesken, koska olin lukenut ostamani pokkarin aikaisemmin. Childia (ja veljeään) luin paluulennolla.

    Sitten kotona näin Ruumiin kulttuuri -lehdestä, että Alan Banksista kirjoittava Peter Robinson (1950-2022) on kuollut lokakuussa. Ei kuuntele Banks enää jazzia eikä bluesia.

    Surullista.

    Ostin matkalukemiseksi myös Erkki Tuomiojan viidennen päiväkirjateoksen Poliittiset päiväkirjat 2003-2004: Lievää voimakkaampaakin tyrmistystä. (Siltala, 2022.)

     Ehdin lukea siitä noin puolet.

     Jälleen lievää enemmän tyrmistyin Tuomiojan egon kaikkivoipaisuudesta.

Kyösti Salovaara, 2023.
Suuren egon pitkä varjo.

En tiedä onko Erkki Tuomioja (s. 1946) tyypillinen poliitikko. Sitäkään en tiedä millainen ihminen hän on. Päiväkirjoissaan hän näkee muut poliitikot näiden poliittisten ajatusten ruumiillistumana. Tuomioja oli identiteettipolitiikko ennen kuin sellaisista tiedettiin mitään. Hän ei tule toimeen sellaisen ihmisen kanssa, joka on eri mieltä politiikasta kuin hän itse on. Ei varsinkaan jos tuo ihminen ajattelee kokoomuslaisesti. Eikä demarisiiven oikealta reunaltakaan löydy kunnon ihmisiä.

    Kulttuuri on tapoja. Myös politiikka on kulttuuria. Tavat ovat siis politiikkaa. MOT.

    Veli-Pekka Leppäsen toimittamissa päiväkirjoissa Tuomioja kirjoittaa politiikon elämästään melkein inhorealistisella rehellisyydellä. Hän ei piilota antipatioitaan, ei sääli kollegoitaan ivalta eikä peittele oman egonsa suurenmoisuutta, vaikka välillä epäileekin onko oikeassa puolueessa ja sitä miksi jatkaa ulkoministerinä, vaikka tuntee olevansa väärässä porukassa. Miten niin hyvä ihminen on voinutkaan joutua niin väärään seuraan?

    Tuomiojan itse-rehellisyyttä pitää kunnioittaa.

    Hänen vihaansa ja epälojaaliutta SDP:n johtoa ja ja kanssapoliitikkoja kohtaan kannattaa miettiä, ihmetellä.

    Vai onko poliittinen elämä tuollaista? Epäluottamuksen meressä seilaamista sinne minne kuvittelee tuulen kuljettavan?

    Tuomiojan päiväkirjojen poliittinen konna ja inhokki, "ruhtinas" ja "suuri kurpitsa" on Paavo Lipponen. 

    Lipponen on Tuomiojalle samanlainen taustavehkeilijä kuin Professori Moriarty oli Sherlock Holmesille ja Ernst Stavro Blofelt James Bondille. Moriarty piteli käsissään Lontoon alamaailmaa, Blofelt koko maailmaa.

    Lipposen syntejä Tuomiojan tässä päiväkirjassa ovat: Nato-myönteisyys, Venäjän uhkakuvien näkeminen, USA:n toimenpiteiden ymmärtäminen, ”uusliberaali” talouspolitiikka. 

    Tuomioja tunnistaa kaikkialla Lipposen apureita ja kätyreitä. Sellaisia ovat mm. Antti Kalliomäki ja Liisa Jaakonsaari. Ja Lippos-Moriartyn apuna talouspolitiikan naruja vetelee VM:n pääpiru Raimo Sailas.

    Liioittelen hieman.

    Mutta vain hieman. Olisi mukava tietää, mitä Tuomioja tänään ajattelee sunnuntai-iltana, marraskuun 30. päivänä vuonna 2003 kirjoittamastaan yhteenvedosta:

    ”Halonen ei voi olla toteamatta, että on se Luojan lykky ettei Lipponen ole pääministeri. Tässä olen täysin samaa mieltä. Tarja kertoo myös viime viikolla puhuneensa kahden Kalliomäen kanssa ja painottaneensa tälle, että katsoisi sen perään, ettei Paavo jonain päivänä mene puoluevaltuustoon ja ilmoita Suomea Natoon tai esitä jotain muuta, mitä ei ole etukäteen tiedossa ja sovittu.”

Sillat, talot, kadut ja korttelit - kulttuuria tapoineen.

   Tiistaina 13.12 huomasin Málagassa ilmestyvän SUR-lehden nettisivulta kuvan tutulta sillalta ja myös mies kuvassa näytti vähän tutulta. Amerikkalainen bestsellerkirjailija Dan Brown seisoi siinä Rondassa Puente Nuevon, Uuden sillan toisessa päässä. Puente Nuevo valmistui v. 1793.

    Brown oli julkaissut matkakuvansa Facebookissa.

    Kun media tekee listoja parhaista vuosisatamme kirjoista, Dan Brownin Da Vinci -koodia (2003) ei niille yleensä valita. Ja miksi valittaisiin, sillä tuota kirjaa myytiin eri puolilla maailmaa vuoteen 2009 mennessä yli 80 miljoonaa kappaletta. Hyvin myyvät kirjat eivät voi olla hyviä, kulttuuritoimittajat ajattelevat.

     Dan Brownin Ronda-kuva julkaistiin monessa lehdessä ja nettisivulla. ”Juorutoimittajat” osasivat kertoa, että jopa Mel Gibson on seisonut tuolla samalla sillalla Rondassa. Kukaan ei tosin osannut tai muistanut mainita, että pari merkittävämpääkin taiteilijaa vaikutti Rondan maisemissa, nimittäin Ernest Hemingway ja Orson Welles, mutta sellaistahan pintajulkisuus on.

     Päästäkseni itseni kokoiseen seuraan, otatin itsestäni valokuvan samalta kohdalta Puente Nuevoa kuin missä Dan Brown seisoi. Oli joulukuun 30. päivä vuonna 2022. Itse asiassa näytän kuvassa suuremmalta mieheltä kuin Dan Brown.

     Semmoista kulttuurin pintaa tällä kertaa, ironisesti.

     

     

Jaakko Salovaara, 2022.
Ronda.