Korkea vai lyhyempi?

 [laatusanojen indoktrinaatio]

Kyösti Salovaara, 2023.

Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään. Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.

- Franz Kafka

Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan.

- Apulanta

Sanat imevät elämämme lähes kuiviin. Sanojen väsymättä touhuava muurahaislauma on kerännyt, raahannut pois ja kasannut kekoon elämästämme lähes joka ainoan risusenkin.

- Georges Bataille

On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa.

- Bob Dylan

Lauantaina kiivettiin Luostotunturin laelle.

    Itäpuolen rinne jyrkkeni kenkien alla, sorapolku tuntui jatkuvan ikuisuuden vaikka korkeusero tunturin juurelta sen laelle oli vain 160 metriä, pituutta nousulla oli kilometrin verran.

    Oli suomalainen kesäilma, lämpöä 8,5 astetta, plussaa.

    Nousu otti voimille. Levähdyksen jälkeen laskeuduttiin tunturin läntistä puolta alas kivimuhkuraista lumikenkäpolkua pitkin suurien muurahaispesien vieritse. Vasta maineikkaalla Torvisen majalla munkki ja kahvi lievitti jalkojen tuskaa.

    Koomista, eikö vaan. 

    500 metrin korkuinen tunturi olisi Espanjassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa tai Italiassa pelkkä nyppylä, jota tuskin huomaa. Mutta kaikki on suhteellista, ainakin ihmisyksilön kokemuksesta katsottuna. Korkea ei ole matalaa eikä lyhyt pitkää.

    Mutta mikä on korkeaa?

Sanoilla ohjaillaan mielipiteitä, manipuloidaan ja indoktrinoidaan.

    Sanat ovat sellaisenaan ”puolueettomia”, mutta lauseiksi kerättyinä mielipiteitä tulvillaan. Usein mielipide piilotetaan laatusanoihin. Kun jokin on korkeaa, niin ei se voi olla matalaa. Tämän jokainen tajuaa.

    Mutta ”korkea” ei ole absoluuttinen mitta vaan suhteellinen. Se sanominen ei ole matemaattinen suure vaan mielipide.

    Monet taitavat kirjailijat, ainakin muutamat, kuten Graham Greene ja Jari Tervo, ovat sanoneet että hyvä proosa välttelee adjektiiveja ja adverbejä. Verbi ilmaisee enemmän kuin adjektiivi.

    Kävisikö poliittinen debatti sopuisammaksi, rakentavammaksi jos päätettäisiin että vain verbit ”sallitaan” ja adjektiivit ja adverbit ”kielletään”?

    Kuka uskaltaa kokeilla?

Sanasta sarveen ja miehestä härkään.

    Suomen veroaste on laskemassa tasolle, jota ei enää voi sanoa korkeaksi, otsikoi Helsingin Sanomat näyttävästi 20.7.2023. ”Kokonaisveroaste kuvaa verojen ja veronluoteisten maksujen summan suhdetta maan bruttokansantuotteeseen", Samuli Niinivuo kirjoitti. ”Veroasteiden vertailun mielekkyyden voi tosin kyseenalaistaa, koska eri maiden verojärjestelmät poikkeavat toisistaan paljon. Tästä syystä OECD-maita paremman vertailukohdan Suomelle muodostavat muut Pohjoismaat. Niiden välillä verotuksen korkeuserot jäävät melko pieniksi.”

    Niinivuon mielestä Suomen veroaste ei ole ”korkea”, koska se on saman kokoinen ja korkuinen kuin Ruotsissa tai Norjassa.

    Aika kummallista matematiikka, tämä.

    Korkea muka menettää laatunsa kun viereen laitetaan yhtä korkea objekti.

    Vuonna 2021 OECD-maista kahdeksassa kokonaisveroaste oli yli 40 %. Korkeimmalla oltiin Tanskassa (46,9 %). Suomi kipusi hyväksi viitoseksi (43 %) nujertaen jopa Saksan ja Alankomaiden ”hyvinvointivaltioiden” veroasteen.

    Siis: suomalainen luovutti tuloistaan keskimäärin 43 % yhteiskunnan käytettäväksi. Eikö se ole aika iso osa tuloista? Aika korkea veroaste? Ruotsista ja Tanskasta riippumatta.

    Jos toimittaja Niinivuolle tuodaan pöydälle 100 pulloa hyvää baijerilaista olutta palkioksi hänen hyvistä jutuistaan, ja sitten niistä kaapataan 43 pois ennen kuin Niinivuo ehti korkin avata, niin eikö tuo tunnu aika dramaattiselta kaappaukselta? Tarvitaan korkeaa veromoraalia hymyillen seurata, kuinka 43 pulloa hyvää baijerilaista olutta napataan huulilta muiden juotavaksi.

    No, en ole näin naiivi. 

   Tietenkin Niinivuo saa luovuttamistaan olupulloista suuren osan takaisin, miehen elämäntilanteesta ja kunnosta riippuen. Oleellista tässä ”sadussa” on se, että me hyvinvointivaltion kasvatit ja verojen maksajat luovutamme byrokratian ja poliitikkojen päätettäväksi suuren osan tuloistamme, sen kenelle ja mihin veropullot sijoitetaan.

    Meidän itsemme hyväksi, tietenkin, ei siitä pahaa sanaa sanoa kannata.

Sanat ovat puolueettomia, niiden käyttäjät eivät ole.

    ”Ministeri joutui eroamaan ja muutama muu kiikkuu löysässä hirressä, vaikka hallitus ei ole tehnyt yhtään mitään”, kirjoitti kielitieteilijä Janne Saarikivi Jaakonpäivänä Hesarin kolumnissaan Purraan mustaa säkkiä ja ehtoollisleipää. ”Tämä lienee Suomessa ainutlaatuista. Tällä kertaa kriisin syynä ovat sanat. Nyt tiedämme, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta. Mikä on sanottu suljetussa piirissä nimimerkin takaa, palaa vainoamaan sanojaansa.”

    Saarikiven kolumni oli terävä, ei korkea.

    ”Kansalaisjournalistit paaluttavat julkisen ja yksityisen rajat uusiksi.”, Saarikivi jatkoi. ”Huolenaiheena on suvaitsevaisuus, mutta poliitikon menneisyydessä ei suvaita harharetkiä.”

    Saarikivi luonnehti populistien ääripuhetta kasiluokkalaisten mölinäksi. Hän jatkoi näin: ”Tällaiseen kasiluokkalaisen mölinään vastaa vasemmisto kuin holhoava opettaja. Se kertoo, miten pitää käyttäytyä, ja suhtautuu samalla kieleen kuin helluntaipastori. On puhuttava oikein: yhdenvertaisuus, miesoletettu, suvaitsevaisuus. Muita sanoja ja ilmaisutapoja ei suvaita. Niitä kohtaan on ’nollatoleranssi’. Vaikka en rasismista tykkää minäkään, olen varma, että tämä strategia ei koskaan tule toimimaan.”

    Kielentutkija ymmärtää mikä ero on adjektiivilla ja verbillä. Ja senkin hän ymmärtää miten kieli vertautuu todellisuuteen ja päinvastoin.

Kun seuraa mitä tahansa suomalaista keskustelua mistä tahansa aiheesta, huomaa kuinka suvaitsemattomia suomalaiset syvimmiltään ovat, kuka milloinkin ja kuka missäkin asiassa. Pari päivää sitten Hesarin lomakeskustelussa moni ilmaisi kantanaan ettei kukaan saisi eikä kenelläkään ole mitään syytä matkustaa kesällä lomalle Välimerelle.

    Yhdet haluavat estää ettei Suomeen tule vierasta väkeä. Toiset, yhtä ”isänmaalliset” haluavat estää etteivät suomalaiset lähde Suomesta koskaan minnekään.

    ”Moni näyttää lukeneen Popperin suvaitsevaisuusparadoksin mutta jättäneen vuorisaarnan lukematta”, Janne Saarikivi huomautti Jaakonpäivänä. ”Moraalisen kritiikin ensimmäisen kohteen tulee aina olla oma itse, malka omassa silmässä – hyvän ja pahan tajumme vajavaisuus. Koska piispat ovat olleet hallituskriisin aikana hiljaa, voi kai kaltaiseni maallikkosaarnaajakin sen sanoa: voisimme paremmin, jos emme tuomitsisi lähimmäisiämme. Emme säkeiksi tai natseiksi. Tai miksikään. Tuomio on nimittäin Jumalan osaamisaluetta. Meillä ihmisillä on siinä karmea osaamisvaje.”

    Täydellisten, kanssaihmisiään moraalisesti korkeammalla olevien suomalaisten pitäisi katsoa illalla peiliin. Se ei maksa mitään. Korkealta voi pudota vain vähän alemmaksi.

Kyösti Salovaara, 2023.

Pyhätuntureita - korkeampia vai matalampia?

Hetken sietämätön pikaisuus

 [kohta vai äsken?]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kemijärvi maanantaina, iltakymmeneltä.
Entäpä tiistaina?

Ihmiselämä eletään vain kerran, siksi emme voi koskaan todeta, mikä päätöksemme oli hyvä, mikä huono, olemmehan kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran.

…

Maailman kaikkien ihmisten veljeys on luotavissa vain kitschin varaan. Kukaan ei tiedä sitä poliitikkoja paremmin. Kun lähellä on kamera, he juoksevat oitis lähimmän lapsen luo, nostavat tämän ilmaan ja suutelevat tätä poskelle.

…

”Pysy tuossa asennossa!” kiljaisi kameramies ja kävi polvilleen. Näyttelijätär suuntasi katseensa kameran objektiiviin. Kyyneleet kierivät hänen poskillaan.

…

Niin, onni on toistumisen kaipuuta, tuumi Tereza.

…

Sitten kaikki menivät yläkertaan ja omiin huoneisiinsa.

-   Milan Kundera (1.4.1929-11.7.2023)

Hetkessä maailma muuttui, sanotaan.

    Mutta muuttuiko?

    Kävelen Pyhätunturin juurella Aittakurun kaksi miljardia vuotta vanhojen kivien "käytävässä". Kovakin kivi murenee. Mutta vanhat merkit pysyvät. Jääkausi kesti ”hetkisen”, kaiketi noin 100 000 vuotta. Missä perhonen silloin lepatti siipiään? 

    Kerrotaan että tuntureilla jääkausi suli melkein paikalleen. Noin 10 000 vuotta sitten. Siinä vierähti tovi. Joet uursivat maisemaa. Valtavat vesivirrat kuluttivat kvartsiittilohkareita, jotka pilkkoutuivat pakkasen, lämmön, lumivyöryjen ja muuttuvien hetkien johdosta kuin ihmisen asettelemaksi kivipuistoksi.

    Noita hetkiä ei kukaan tarkkailut. Ei kirjoittanut vastaväitteitä paikallislehteen eikä puhunut suutaan puhtaaksi illan A-studiossa.

    Yleensä kohta on äsken mutta entä tuolloin, kymmenentuhatta vuotta sitten?

On vain yksi historia, Milan Kundera tuntuu sanovan: se mikä tapahtui, ei sitä jonka olisi ehkä haluttu tapahtuneen. Toiveunia on kaikenlaisia. Vaikka tiedämme ettei kerran tehtyä päätöstä tai valintaa voi peruuttaa, puhumme ikään kuin se olisi mahdollista. Päätösten seuraukset voi toki kääntää uudelle tolalle tekemällä uusia valintoja, mutta kerran tehty on tehty ja sillä hyvä. Aika kulkee yhteen suuntaan vaikka ajatus palaa menneeseen.

   Historian voi viedä käräjille, mutta ei se tuo oikeutta entiseen menoon, kenties vaimentaa omantunnon kolkutusta, klop ja klip. Hovioikeus ei anna valitusoikeutta äskeisen uusintamiseen äskeisyydessä ja siihen on tyytyminen.

    Silti ajattelemme kiehtovan ristiriitaisesti.

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera kirjoitti Olemisen sietämättömässä keveydessä (1983). Mutta hänen romaaninsa Tereza esittää ”vastaväitteen”: vain toistuneet hetket luovat onnen mahdollisuuden. Se mikä tapahtuu vain kerran, menetetään; se mikä toistuu, koetaan kenties jopa onnen hetkenä, jonka tajuaa juuri silloin, ei äsken eikä kohta.

    Sekin hetki karkaa käsistä kuin ilmapallo lapsen sormista.

Onko eilen ajattelemasi asia edelleen osa mieltäsi, kysyy amerikkalainen matemaatikko Rudy Rucker kirjassaan Mieli ja äärettömyys (1995). Rucker jatkaa ”humoristisia” kysymyksiä: ”Jos käytät omistamaasi tietosanakirjaa, ovatko tuon tietosanakirjan tiedot osa mieltäsi? Onko uni, jota et muista, todella olemassa? Kuinka voit sisäistää kokonaisen kirjan, vaikka luet sitä vain sana kerrallaan?  Olisivatko matematiikan totuudet edelleen olemassa, vaikka maailmankaikkeus katoaisi? Oliko Pythagoraan lause olemassa ennen Pythagoraa? Jos kolme ihmistä näkee saman eläimen, eläintä sanotaan todelliseksi – entä jos kolme ihmistä näkee saman idean?”

    Fysikaalinen avaruus on kehojemme paikka. Yhteinen mielenmaisema on ajatuksiemme kehto. Näin Rucker ajattelee, mutta mitä se tarkoittaa yksilön kannalta? Voin toki ostaa lentolipun toiselle puolelle maailmaa, toisenlaiseen fyysiseen maisemaan, mutta onko mahdollista aidosti ”ostaa lippu” toisenlaiseen kulttuuripiirin, toisenlaiseen arvosfääriin, toisenlaiseen mielen kokemukseen?

   Teeskentelijä sanoo, että tietysti on. 

   Mitä sanoo realisti? Entä skeptikko?

Kyösti Salovaara, 2023.

Aittakuru tiistaina.
Entäpä maanantaina 5000 vuotta sitten?

Modernissa hetkessä virtuaalitodellisuus on kaikkialla.

    Joskus tuntuu, että ihmiset keskittyvät minuutin mittaiseen todellisuuteen, joka ulottuu kaikkialta kaikkialle. Kun heiltä, ihmisiltä kysytään 30 vuotta sitten tapahtuneista asioista, he eivät tiedä mitään, koska nyt-hetki keskittyy nyt-hetkeen. Nyt on nyt, sen pässinpääkin oivaltaa.

    On kiehtovaa että tekniikka antaa niin paljon mahdollisuuksia perata nyt-hetkeä yhä uudestaan ja uudestaan. Toistetaan, hidastetaan, mutustellaan nyt-hetkeä videoin ja äänin, tiedonvirtaa mulkaten, eri suuntiin käännellen - ja sitten siirrytään seuraavaan nyt-hetkeen, sitä toistaen, sitä hidastaen.

    Urheilukilpailujen tv-lähetykset, suorat striimaukset ovat täynnä nyt-hetken toistoa. Olemme etuoikeutettuja. Meidän ei tarvitse tehdä johtopäätöstä tuosta tai tästä suorituksesta hetkessä, sekunnissa, sekunnin sadasosassa vaan yhä uudelleen kerrottujen toistojen jälkeen. Urheilukilpailu ei ole enää filosofisesti suora, kerran tapahtunut suoritus vaan harkittu ”elokuva”, jossa meille rakennetaan suoritusta selittäviä erilaisia kuvakulmia, erilaisia aikamuotoja ja efektejä.

     Tämä on kiehtovaa, mutta samalla vaarallista, kenties. Katsomalla toistuvia hidastuksia, unohdamme että tositilanteessa meidän on tehtävä päätöksiä ja valintoja niin ettei niitä voi hidastuksen nähtyään tehdä uudestaan ikään kuin valintaa ei olisi vielä tehtykään; on harhaa että oikeassa elämässä kohta-hetken voi huoleti palauttaa äsken-hetkeen ja aloittaa kaiken alusta.

    Kiehtovaa, mutta… petollista harhaa.

Jalkapalloa tv:stä (ja nettilähetyksistä) seuraavat tietävät kuinka hienosti ja monipuolisesti jopa 60 kameralla kuvatut pelit aukeavat katsojalle viimeistäkin yksityiskohtaa myöten. Sitä mitä et ehdi huomata, se sinulle toistetaan monta kertaa, niin että taatusti näet miten maaliin johtanut pukkaus tapahtui, miten sitä valmisteltiin, miten puolustajan pää oli hieman väärässä kohtaa, ja miten hyökkääjä oikealla hetkellä salaa painoi toisella kädellään puolustajaa olkapäästä niin ettei tämä päässyt hypyssään riittävän korkealle.

    Sen jälkeen kun VAR-tuomari (video assistant referee) otettiin tosihetkessä peliä tuomaroivan tuomarin avuksi, jalkapallon ”hetki” muuttui toisenlaiseksi. VAR-tuomari tarkkailee ohjaamossaan peliä videoruuduillta, hidastuksia ja toistoja ja ilmoittaa heti kun pelissä on hetki sitten tapahtunut ”jotakin” mitä kentällä olevan tuomari ei ehkä ole huomannut.

    VAR-tuomari tukee tosihetkessä tapahtuvia päätöksiä viipeellä, antaa mahdollisuuden perua tuomiota, ja siirtää kohta-hetken ikään kuin äsken-hetkeen ja todellisuuden aikaviiva muuttuu. Nykyään hyökkääjän iso nenä riittää paitsiotuomioon, vaikka tuolla hetkellä hyökkääjän jalat ja muu keho olisikin virtuaalisen paitsiolinjan paremmalla puolella. VAR-tekniikalla kaikki yksityiskohdat paljastetaan, sekin että hyökkääjällä sattui tuolla hetkellä pää olemaan väärässä asennossa suhteessa paitsiolinjaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Olen tänä kesänä katsonut jalkapalloa ”luonnossa”, ilman VAR-tuomareita ja telkkarin hidastuksia, kolme kertaa Arto Tolsa areenalla Kotkassa kun KTP on pelannut kotiotteluitaan.

   Suosittelen jokaiselle jalkapallofanille.

    Kun katsot peliä kentän laidalla näet vain sen minkä ehdit nähdä. Katseesi on usein ”väärässä” kohteessa kun maali syntyy, kun kentällä tapahtuu koiruuksia, kun pelaaja juoksee paitsioansaan. Sitä paitsi istut yhdessä paikkaa etkä voi seurata tapahtumia yhtä läheltä kuin kentän yli ja sen reunalla koko ajan siirtyvä tv-kamera seuraa.

    Mutta ”luonnossa” koet pelin voimakkaasti, ja ehkä tajuat että tällaistahan elämä on: näet siitä vain oman käsityksesi ilman ”VAR-tuomareiden” jälkiviisasta arviontia. Peli on juuri tässä, ei muualla, juuri nyt, ei äsken.

    Kotkassa tunnelma on tietysti omansa kaltainen, innostava, mukana elävä. Kun Jari Korkki kysyi Tampereen Ilveksen valmentajalta lehdistötilaisuudessa millaista oli pelata Kotkassa, Toni Kallio vastasi, että nurmi oli mainiossa kunnossa ja yleisö hyvää; siis tavanomaisen ”inhottavaa”, Kallio lisäsi naurahtaen. 

     Minä olen kolmessa pelissä yllättynyt suomalaisten tuomarien laadukkaasta toiminnasta. He pystyvät näköjään hetkessä tekemään ”oikeita” päätöksiä ja luomaan tasapainoisen linjan pelin ”ohjaamiseen”. Vai muutaman kerran näin tilanteen eri tavalla ja jäin kaipaamaan VAR-tuomaria ja uudelleen toistettuja videopätkiä.

    Ilman VARia jalkapallotuomari on todella vaativassa roolissa. Mutta ihailtavan hyvin he näyttävät pärjäävän. 

    Tällä en tarkoita, etteikö VAR olisi hyödyllinen apu kovien ja tärkeiden pelien tuomaroinnissa. Tosiasia sitten on, että se muuttaa sekä pelin että tuomaroinnin asetelmaa, fair playn logiikkaa. Pelaajat tietävät, että VAR vahtii peliä ja osaavat jo käyttää tätä tieto taktisesti hyväkseen.

    Tv-lähetysten hidastukset ja hyvin valitut lähikuvat opettavat meidät johonkin, mikä ei ole oikeassa todellisuudessa mahdollista. Ne saavat meidät uskomaan, että oikeassa maailmassakin kaiken voi toistaa ikään kuin palauttamalla kohta-hetken äsken-hetkeen ja aloittamalla vaikkapa päätöksen tekemisen alusta. Murmelihetket ovat elokuvassa mahdollista, vaan eivät todellisuuden erilaisilla pelialustoilla, parlamenttien komeissa saleissa ja maailmankauppaa käyvien suuryritysten maisemakonttoreissa.

   Kohta tämäkin pakina on valmis.

   Äsken siis.

Kyösti Salovaara, 2023.

KTP vs Ilves, 8.7.2023, 0-0.

Sittenkin loistava?

[Georges Simenonin Maigret]

Otava, 1953.
Romaanin Murha Rivieralla takakansi.

Tunnuslauseeni, sikäli kuin minulla sellaista on, olen usein lausunut julki ja olen aina yrittänyt toimia sen mukaan. Se on sama, jota olen lainannut ukko Maigretillekin, joka muuten ihmisenä muistuttaa minua jonkin verran: Ihmistä on yritettävä ymmärtää, ei tuomita.

-  Georges Simenon: Intiimit muistelmat, 1981. 

Aloitan tunnustamalla, että olen suhtautunut Georges Simenonin (1903-1989) rikosromaaneihin nuivasti, en toki yleisellä tasolla vaan tietystä näkökulmasta.

    Juhannuksen alla, äskettäin, kirjoittelin Ruumiin kulttuuri -lehden syksyn kolmosnumeroon kolumnia. Kun sain sen valmiiksi, mieleeni juolahti kysymys: Kuinkakohan Maigret käyttäytyi kolumnin esittelemissä tilanteissa?

    En osannut vastata suoralta käsin. Kolumnin aihe ei ole tässä oleellista, eikä se liity suoraan tänäiseen pohdiskeluuni.

    Mutta ryhdyin silti lueskelemaan sattumanvaraisesti kirjahyllystäni poimittua romaania Maigret koulussa (Maigret à l'école, 1953). Hyllyssäni on 25 Maigret-romaania. Simenon julkaisi jotain 75 Maigret-romaania, pääosin vuosina 1931-1971. Kaikkiaan Simenon kirjoitti noin 400 romaania ja yli 20 muistelmateosta.

     Olen nyt lukenut viisi sattumanvaraisesti valitsemaani Maigretia. Ja totean: Onpa loistavaa kaunokirjallisuutta! 

Miksi suhtauduin tietyllä varauksella Simenonin Maigret-kirjoihin?

    Syy selviää myös Deadline Torstaina -pakinoista. Olen moneen kertaan ihmetellyt miksi en löydä Pariisissa (pitää sanoa myös Pariisissa) asuneen Simenonin romaaneista selkeitä kuvauksia Pariisista. Hän kyllä tunnistaa pariisilaisen miljöön, mutta ei heittäydy kuvaamaan yksityiskohtia.

    Näin ajattelin.

    Tällä ajatuksella on pitkät juuret, sillä 1980-luvun alussa suunnittelin tutkielmaa, ehkäpä jopa kirjaa siitä kuinka hienosti dekkarit kuvaavat kaupunkeja eri puolilla maailmaa. Ja minusta tuntui että Pariisin miljöön kuvaajana pidetty Simenon ei oikein istunut haluamaani mielikuvaan.

    No, tuo tutkielma jäi tekemättä. Ajatus dekkareiden kaupungeista on kuitenkin pysynyt mielessä.

    Niinpä toukokuun kymmenentenä vuonna 2018 tartuin taas kerran Simenon-probleemaan pakinassani, johon sain kimmokkeen Hyönteisdokumentti-blogin kirjoituksesta. Joten lainaanpa tähän tuolloista torstaipakinaani:

 ”Muutama päivä sitten Hyönteisdokumentti-blogissa ihmeteltiin, että ovatko Georges Simenonin Maigret-dekkarit niin ’erityisiä’ kuin yleensä sanotaan. Reijo Pehrmanin (alias hdcanisin) mielestä tätä erityisyyttä ei ymmärrä luettuaan yhden Maigret-tarinan."

    Kirjoitin Hyönteisdokumenttiin kommentin ja lainasin kirjailijana, kriitikkona ja eräänlaisena dekkaritietämyksen ylipappina tunnetun Julian Symonsin perusteosta Murha! Murha! (Bloody Murder, 1972, 1985), jossa Symons kiteyttää Simenonin kirjailijakuvan näin:

     Ja sittenkin korkeimmalla tasolla puuttuu jotain. Viileys ja kiihkottomuus, joista on suuri apu ilmapiirin luomisessa, ovat myös rajoittava tekijöitä. On epäilemättä totta että Simenon on elänyt henkilönsä heistä kirjoittaessaan, niin kuin hän on väittänyt useimmin kuin kerran, mutta silti näyttää että hän pikemmin erittelee henkilöitään kuin sisäistää heidän persoonallisuutensa. Ja romaanien lyhyydestä päätellen häntä ei haluta tutkia jonkin yhteiskunnan yksityiskohtia, tai edes henkilön. Parhaat kirjat ovat hienoja pieniä taideteoksia, mutta ne ovat pieniä taideteoksia. Kun lukee niitä ja katsoo sitten Balzacin romaaneja siirtyy miniatyyreistä freskoihin. Näitä kirjoja, sekä kovia romaaneja että Maigret-tarinoita, on helpompi ihailla kuin rakastaa. Niiden luoja on joissakin suhteissa vuosisadan erikoislaatuisin kirjallinen ilmiö; mutta hän on lahjoiltaan pikemmin kirjallinen kirurgi kuin suuri luoja.

    Symonsin analyysi kuulostaa vakuuttavalta. Minustakin on tuntunut ettei Simenonista aina saa otetta: mikä hän oikeastaan on?

    Mutta eikö Symons toisaalta yritä jotakin mikä on mahdotonta?

    Ei kai taideteoksen pienimuotoisuus tarkoita luovuuden puutetta? Ei kai taideteoksen freskomaisuus perustele sen suurenmoisuutta? Sitä paitsi, jos Simenon ei mene riittävän syvälle yksityiskohtiin, niin kuin Symons tuossa toteaa, ei häntä silloin voi nimenomaan ”kirurgiin” verrata, pikemminkin impressionistiseen maisemamaalariin. Mutta jos Simenon vertautuu impressionisteihin, silloin hän jo kuulostaa ’luovalta taiteilijalta’.” (Deadline Torstaina, 10.5.2018.)

Otava, 1990.
Lyhentäen suom. Ulla-Kaarina Jokinen.

Georges Simenon asui elämänsä aikana monessa paikassa, kuin levoton sielu omaa paikkaa etsien. Monet menestyneet kirjailijat ovat tehneet samoin, omasta halustaan tai pakon sanelemana.

    Simenonin elämä oli yhtä aikaa hyvin boheemia ja melkoisen pirkkuporvarillista. Hän osti ja rakennutti miljonääritaloja Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin, eli porvarillisen hyvinvoipaa elämää ja samaan aikaan oli parhaimmillaan (pahimmillaan) suhteissa lukemattomiin naisiin. Jonkin aikaa hän eli yhdessä ensimmäisen ja toisen vaimonsa kanssa ja kuljetti mukanaan taloudenhoitajaa, joka oli hänen kolmas rakastettunsa.

    Gavin Lambertin hienossa esseekokoelmassa The Dangerous Edge (1975) todetaan, että Simenonin muistiinpanoista käy ilmi kuinka pelkkä taiteilijaelämän boheemisuus oli Simenonin mielestä epätäydellistä, ja että perhe-elämä on taiteilijalle välttämätön turvapaikka, pyhäkkö.

    Niin kuin Simenon toteaa muistelmissaan hänen ”sankarinsa” Jules Maigret muistuttaa luojaansa. "Komissaario" Maigret elää Pariissa sopuisaa perhe-elämää ja käyttäytyy samaan aikaan boheemisti. Maigret ei vierasta aamutuimaan käydä hetken mielijohteesta korttelikahvilassa valkoviinillä, ja työpäivän mittaan hän ei siekaile lainkaan jos tekee mieli calvados- tai konjakkiryyppyä, olutlasillisesta puhumattakaan.

    Lambertin mielestä Simenonin romaanien henkilöt pelkäävät tietoisesti tai alitajuisesti  - kirjailijan omaa pelkoa heijastaen - elämän romahtamista ja köyhyyttä. Tuo pelko johtaa äärimmäisessä tapauksessa väkivaltaan. Elämä romahtaa rakkauden tai rahan vuoksi - häpeän ja nöyryytyksen saattamana. 

Liberty Bar, 1932.
Suom. Osmo Mäkeläinen, 1953.

Kreikkalaisessa tragediassa ihmiset pelkäävät pahinta ja välttääkseen pahimman toteutumisen ryhtyvät tekoihin, joiden seurauksena pahin toteutuu.

    Komissaario Maigret kohtaa virkatyössään juuri tuollaisia ihmisiä ja näiden kohtaloita. Maigret ymmärtää, ei tuomitse. ”Eniten kiinnitän huomiota nöyryytettyihin ihmisiin”, Simenon kirjoitti muistelmissaan. ”Heitä kohtaan tunnen myös suurinta myötätuntoa, sillä nöyryytys on mielestäni pahin rangaistus mikä ihmistä voi kohdata.”

    Atmosfäärinen realismi, inhimillinen myötätunto, impressiot paikoista ja ihmisistä - siinäkö lopulta onkin Simenonin proosan ydin, sen loistavuus ja kiehtovuus? Simenonin tytär Marie-Jo luonnehti vuonna 1974 kirjeessä isälleen tämän näin koskettavasti: ”Minä ihailen kykyä, jolla sinä nuuskit ilmaa ympärilläsi, sieppaat juuri ’oikean’, kaikesta pateettisuudesta riisutun hetken, ja siirrät sen paperille esiintymättä kuitenkaan ihmisen tuomarina.” (Intiimit muistelmat.)

    Simenon ei ole suuri realisti sanan vaativassa merkityksessä. Eikä pyri sellaiseen näkemykseen, jota sanomme naturalismiksi. Simenon on pikemminkin ajaton ja jopa paikaton tarkkailija, joka yhdistelee eri aikausia ja kokemiaan paikkojaan omaan mielenmaisemaansa. Tuo mielenmaisema tuntuu konkreettiselta Pariisin tai Cannesin tai jonkun Bordeauxin seudun pikkukylän kuvaukselta, mutta taitaakin olla yleispätevä ”kuva” kaikista Simenonin kokemista paikoista; se on enemmänkin mielen topografiaa kuin paikan tai paikkojen ominaisuuksien kirjanpitomaista luettelointia.

    Kun saan tämän ajatuksen omaan päähäni, alan yllättäen löytää Simenonin Pariisin ja muut kaupungit, hyvin elävän atmosfäärin mutta kuitenkin sellaisen ettei sitä voi palauttaa mihinkin tiettyyn vuoteen eikä edes vuosikymmeneen. Simenon ei yleensä sijoita Maigretia mihinkään tiettyyn aikaan.

    Maigret tuntee elämän ympärillään, kuin takkinsa jonka hän kietoo tiukemmin kiinni kun sade vihmoo Pariisin katuja. Julian Symons melkein herkistyy kuvatessaan Simenonin proosan tätä voimapuolta:

    ”Puitteet tehoavat aina, niissä on aina vaikutelma omakohtaisesta suhteesta Pariisiin tai Antibesiin, kauppaan Belgian rajalla tai guinguetteen Seinen rannalla. Säätä kuvataan niin väkevästi ja nautinnollisesti että jälleen tuntuu siltä kuin kirjailija itse kylpisi siinä sateessa tai auringonpaisteessa josta hän kirjoittaa. Simenon on tällaisille ruumiillisille kokemuksille herkempi kuin kukaan muu saman ajan romaanikirjailija.” (Murha! Murha!, suom. Leena Tamminen. WSOY, 1986.)

Ja sitten lopuksi: löysinhän minä myös Pariisin Simenonin romaaneista!

    ”Hän oli lähtenyt poliisiasemalta kello kuusi aamulla, kun apulaisassistentti Albert Luce oli tullut palvelukseen” Simenon kirjoittaa 1948 ilmestyneessä romaanissa Komissaario Maigretin ensimmäinen juttu. Tässä romaanissa kuvataan poikkeuksellisesti tiettyä vuotta Maigretin elämästä, se on vuosi 1913. ”Ulkona ilma oli raikas ja Pariisin kadut niin ihastuttavia, että hän oli tullut jalan eikä ollut malttanut olla tekemättä kierrosta Hallien kautta vetääkseen vihannesten ja marjojen tuoksua sieraimiinsa. ” (Le Première enquête de Maigret. Suom. Osmo Mäkeläinen.))

    Vuonna 1944 Simenon "maalasi" romaanissa Maigret ja selvännäkijä juuri sellaista Pariisia, jonka me kaikki kuvittelemme tuntevamme, ainakin elokuvista ja romaaneista, vaikka emme olisi koskaan käyneet Pariisissa:

    ”Yö oli ukonilmasta huolimatta lämmin ja Boulevard de Clichyn suuren olutkapakan kaikki ovet olivat auki. Miehet olivat istuutuneet aivan salin laidalle, ulkopöytien tuntumaan. Toisella puolen oli lämpöä, valoa ja vilskettä, tarjoilijat juoksivat edestakaisin, illallisvieraat väittelivät innokkaasti; toisella puolen seisoivat pöydät tyhjinä märän markiisin alla; kaksi katunaista istuskeli tyhjät lasit edessään, sadekin vielä ropsutteli mutta ei sellaisella voimalla kuin hetki sitten. Blanchen aukio valokilpineen, niiden takana pimeämpi vyöhyke, jossa autot luistelivat märällä asfaltilla, ja toisella puolen Moulin-Rougen väsymättä pyörivien siipien valonheijatukset… Vuoron perään koskeutta ja raikasta tuulenviriä, vuoron perään loppukesää ja Pariisin syksyä.” (Signé Picpus, 1944. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen.)  

     

Takansi, 1953.

   

Jokainen on jokainen

 [ja päiväkin pulkassa]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaupungissa näkee historian
yhdellä katseella.

Emäntä-loppuiset ammattinimikkeet herättävät suomalaisissa eniten tasa-arvokysymyksiä.

- Helsingin Sanomat, 1.7.2023

Emäntä on tyypiltään harvinainen johdos ikivanhasta äitiä tai emoa merkitsevästä sanasta emä. Suomen kirjakielessä emäntä on esiintynyt Uppsalan evankeliumikirjasta ja Agricolasta alkaen.

- Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja, 2004.

Yleisperiaatteena on hyvä, että pyritään käyttämään termejä, jotka kaikki voivat kokea hyviksi.

- Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotus) johtaja Leena Nissilä Helsingin Sanomissa 1.7.2023

Palomies kuoli sammuttaessaan mielenosoittajien sytyttämiä autoja, pidätettyjen määrä laski viime yönä.

- otsikko Helsingin Sanomissa 3.7.2023.

”Henkkahan on poikamiestyttö? Eikö?”

- Jussi Vares, 2023.

Luonnollinen kieli, meidän puhuma ja kirjoittama, ei ole suljettu järjestelmä vaan avoin. Täydellisen, yksikäsitteisen sanakirjan ja kieliopin luominen on mahdotonta. Tänään kirjoitettu on ylihuomenna vanhentunutta. Sanoilla on merkityksiä ja vivahteita.

    Todellisuus on totta, mutta kaikki mitä siitä voi sanoa, on sanottava sanoilla ja lauseilla. Tietysti kielikin on totta ja todellisuus, vaikka sanoilla ja lauseilla pystyy valehtelemaan, muuttamaan valkean mustaksi ja veden värit.

    Kun sanat vaikenevat, todellisuus häipyy.

    Mutta toisaalta todellisuus on olemassa sanomattakin. Eikö vaan?

    Eivät sanat sitä muuta. Sanojen kieltäminen ei hävitä todellisuutta.

    Ja kuitenkin sanoja "kielletään", aivan kuin todellisuus muuttuisi sillä keinolla. Samalla tavalla kaadetaan patsaita, jotka on pystytetty aikoja sitten. Toiveena on, että kun Leninin patsas viedään romuvarastoon, Neuvostoliitto ihmisoikeusrikoksineen katoaa historian kartalta, ja kun Kolumbuksen patsas kaadetaan, Amerikan löysikin joku muu.

     Modernin ihmisen päiväunia.

Miksi tasa-arvovaltuutettu (jämställdhetsombudsmannen) kuvittelee, että hävittämällä kielestä sukupuolta ilmaisevat ja sukupuoleen viittaavat sanat yhteiskunnassa toteutuu parempi tasa-arvo?

    Onko biologinen tosi epätasa-arvoinen? Voiko luonnontieteellinen fakta olla yhteiskunnallisesti valhetta?

    Kieli on kommunikaatiota, tiedon ja tunteen välittämistä. Samalla se avaa todellisuuden. Kieli ei kuitenkaan synny hetkessä vaan hetkistä. Se on tulvillaan historiaa, viittauksia jotka tunnistamme ja viittauksia joiden alkuperästä meillä ei ole aavistustakaan. Kieli elää mutta pysyy ennallaan. Sanojen merkitykset muuttuvat symboleiksi. Tiedämme mitä sana tarkoittaa vaikka emme enää tiedä miksi se jotakin tarkoittaa. Kun päivä on pulkassa, missä se muka on? Tiedämme mitä tarkoitamme vaikka emme tiedä miksi tarkoitus tulee ymmärretyksi.

    Kielipeli on hauskaa, semminkin kun se paljastaa todellisuutta vähän kerrallaan ja jotakin myös minusta ja sinusta.

Ludwig Wittgenstein kirjoitti, että emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin meidän täytyisi ajatella epäloogisesti.

    Eihän tuo voi pitää paikkaansa, maallikko huokaisee.

    Media täyttyy epäloogisen puheen kohinasta.

    Mutta Wittgenstein varmaankin ajatteli lauseita (ajatuksia) matemaattisina ilmaisuina. Tässä mielessä lauseet ovat aina loogisia, mikä ei tarkoita että niillä ei voisi vääristellä tai valehdella.

    No, Metsähallitus on päättänyt ettei Suomessa ole enää jokamiehenoikeutta. Sen tilalle tulee jokaisenoikeudet. Asia ei muutu, vaikka sanat muuttuvat. Jokaisella suomalaisella on metsässä jokaisen oikeudet!

    Eihän tuo voi pitää paikkaansa. Ei minulla ole metsässä samoja oikeuksia kuin maan omistavalla. Olemme jokaisia mutta emme ole jokainen.

    Täyttääkö Metsähallituksen jokaisenoikeus kielenkäytön idean? Että kieli kuvaa todellisuutta, ja että kommunikaatio on ymmärrettävää?

    ”Lause on todellisuuden kuva”, määritteli Wittgenstein. ”Jos näet ymmärrän lauseen, tunnen sen esittämän asiaintilan. Ja lauseen ymmärrän, vaikkei sen merkityssisältöä olekaan minulle selitetty.”

    Ookoo! 

    Ymmärsitkö?

Kyösti Salovaara, 2023.

Roomalainen silta El Burgon kaupungissa
oli 2000 vuotta sitten tärkeän kulkuväylän varrella.
Yhä se on kaunis.

Kyösti Salovaara, 2023.

Moderni elämänmuoto tarvitsee modernin sillan.
Cádizin silta on kaunis omassa komeudessaan ja
funktiossaan.

Miksi ”esimies” on "kielletty" sana?

    Tasa-arvovaltuutettu (jämställdhetsombudsmannen) Rainer Hiltunen perusteli esimies-sanan negatiivista luonnetta Helsingin Sanomissa heinäkuun alussa näin: ”Esimies terminä kuvastaa valta-asetelmaa. Miehet olivat ennen pomoja, joten muutos on termissä ollut erityisen tarpeen.”

    Hiltunen ei huomaa miten kieli muuttuu kun sanoista tulee symboleja. "Esimies" tarkoittaa arkikielessä ”pomoa” ottamatta kantaa pomon sukupuoleen. Jokainen tietää että esimiehinä toimii sekä naisia että miehiä ja ilmeisesti myös joitakuita muita, ja näillä ”pomoilla” on enemmän tai vähemmän valtaa työyhteisössään. Jos ja kun sana muutetaan ”esihenkilöksi”, se ei muuta pomon asemaa eikä tehtävän luonnetta millään tavalla. Tasa-arvo ei lisäänny sanoja mulkkaamalla.

   Helsingin Sanomat kirjoitti myös: ”Paras esimerkki on Hiltusen mielestä palomiehen vaihtuminen pelastajaksi. Entinen palomies oli sananakin suppea, koska se kertoi vain osan siitä työstä, jota pelastajat tekevät.”

    Mutta hei, samalla kun kaikki palomiehet ovat ”pelastajia” eivät kaikki ”pelastajat” ole palomiehiä. Alussa lainaamassani Hesarin uutisessa toimittaja on tajunnut hienosti tämän eron. Traagisessa tilanteessa kuoli nimenomaan palomies, tulipalojen sammuttamisen asiantuntija eikä esimerkiksi ensihoitaja tai lääkäri. Tarkka ilmaisu välittää informaation yksiselitteisesti.

    Samassa Hesarin arikkelissa Kotuksen johtaja Leena Nissilä sanoi, että hävittämällä kielestä ”esimiehen” ja ”emännän” kaltaiset sanat, päästään kieleen jota kaikki pitävät ”hyvänä”.

    Mutta eihän niin tapahdu. Kun kieltä kalibroidaan sotaisten mielipidejohtajien ideologian ehdoilla, niin muiden, niiden jotka arvostavat kieltä myös historiallisen todellisuuden ilmentymänä pitää antaa periksi ja ryhtyä käyttämään merkityksistä ja vivahteista siivottua kieltä. Kun kielen abstraktio nostetaan riittävän korkealle, se ei ilmaise mitään - tai ilmaisee mitä tahansa. 

    2020-luvulla tasa-arvo saa uudenlaisen ilmeen. Tasa-arvoista on vain se minkä  mielipidejohtajien vähemmistö määrittelee tasa-arvoiseksi. Kielen vivahteita pelätään. 

Kun minä kuulen sanan ”emäntä” ja ”isäntä” tunnen oloni turvalliseksi: kuulen välittämisen, huolenpidon, voiman joka puolustaa heikoimpia.

    Mutta nykyhetkessä noita sanoja karsastetaan - ja niiden käyttöä tasa-arvovaltuutettu ja kieltä säätävä kielentutkija ehdottavat vältettäväksi -  koska sanat viittaavat äitiin ja isään, naiseen ja mieheen. Jostakin syystä Suomessa vuonna 2023 biologinen tosi on yhteiskunnallinen ”valhe”. "Nainen" ja "mies" heitetään kielen roskakoriin. 

    Kaisa Häkkinen kuvaa hienosti ”emännän” ja ”isännän” sanahistoriaa etymologisessa sanakirjassaan. Emäntä on emon kaltainen, isäntä on isän kaltainen. ”Sekin mahdollisuus on esitetty”, Häkkinen kirjoittaa, ”että isäntä olisi suoraa lainaa indoiranilaisista kielistä, mahdollisesti hieman nuoremmasta iranilaisesta kielimuodosta kuin edellä mainittu isä, mutta äännehistoriallisesti aivan tarkkaa esikuvaa sille ei ole tarjolla.”

    Sukupuolettomassa Suomessa ei kaivata (eikä tarvita) äidin hellää huolenpitoa eikä isän turvallista läsnäoloa. Viranomaiset pitävät kaikista huolta tasapuolisesti, virka-ajalla, virkahenkilön tunteettomuudella.

Rakennettu ympäristö on täynnä viittauksia historiaan. Usein kaupunkikuva on sekava, esteettisesti ristiriitainen, jopa kammottava.

    Tästä huolimatta monet ajattelevat, että historian pitää näkyä kaupungissa; että rumakin on joskus ollut kaunista; että poliittisista suhdanteista huolimatta vanhoilla rakennuksilla on oma arvonsa, siitä riippumatta miten niiden kytkeytyminen syntyhetkensä yhteiskunnalliseen todellisuuden nykynäkemyksellä arvotetaan.

    Uspenskin katedraali rakennettiin Katajanokalle 1862-1868. Siitä kivenheiton päähän valmistui Alvar Aallon piirtämä Enso-Gutzeitin pääkonttori 100 vuotta myöhemmin (1962).

    Komeita rakennuksia? Rakennuksia jotka eivät esteettisesti sovi oikein millään tavalla samaan kortteliin. Pitäisikö jompikumpi rakennuksista purkaa vai kenties molemmat, jotta kaupunkikuva heijastaisi vain 2020-luvun arvoja?

    Kielen rosoisuutta pelkäävien esimerkkiä noudattaen molemmat rakennukset tulisi purkaa. Ne eivät sovi vallitsevaan arvoidentiteettiin. Uspenskin katedraali on ikään kuin vanhentunut sana ”emäntä” 1800-luvulta ja Aallon valkoinen pääkonttori on kuin ”esimies” 1960-luvulta.

    Mutta onneksemme molempia rakennuksia suojelee kielen pakkomodernisoijia viisaampi ymmärrys. Ymmärrys joka tajuaa, että kaupunkikuvan sekava estetiikka on sittenkin arvokasta pinnallisesta ristiriidasta huolimatta tai ehkä juuri siksi.

    

Kyösti Salovaara, 2023.

Kirkko ja konttori,
sadan vuoden välissä on vain muutama metri.