Todellisuus on kuin tarua

[ja tarinat ovat kuin todellisuus]

John le Carré: 
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja.
(Tinker Tailor Soldier Spy, 1974.)
Suom. Eero Mänttäri. Tammi, 1974.

On silkkaa omahyväisyyttä kuvitella että yksi lihava, keski-ikäinen vakoilija on ainoa ihminen, joka pystyy pitämään maailman koossa.

- John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. 

Yllättikö joku uutinen sinut lehteä lukiessa tai telkkarin uutisia katsoessa?

    Jokainen meistä yllättyy joskus, paitsi ne jotka tietävät kaiken, mutta sellaisia ihmisiä ei taida olla läsnä.

    Kun uutisissa kerrotaan paljastuneista mafiamiehistä, vakoilijoista, talousrikollisista jne, jännärien lukija ja rikoselokuvien ja -sarjojen katsoja huokaisee: näistähän minä olen lukenut sen ja sen dekkareista ja nähnyt tuon ja tuon filmeissä. Mitä uutta tässä oikeastaan on?

    Todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta joskus fiktiiviset tarinat kertovat ennen aikojaan sen mikä tulee ”virallisiin” uutisiin viipeellä.

Media on kertonut Suojelupoliisiin kohdistuvista rikostutkimuksista. Niiden ”kummallisena” sivujuonena journalistit pitävät Supon eläkeläisten toimintaa. Jotkut Supon eläkeläisistä ovat yhä osallistuneet ulkovaltojen vakoojien paljastamiseen, ja heille on annettu virastosta tietoja, joita eläkeläisten ei pitäisi saada käsiinsä.

    Suomalainen uutispommi siis!

    Jännäreiden lukija ja trillerien katsoja hymähtää. Eikö jännnärigenressä ole enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että eläkkeelle siirtyneet vakoilijat, poliisit tai salaisen palvelun kovanaamat haetaan eläkkeeltä töihin, koska siellä tarvitaan ihmisiä, joiden ei tarvitse noudattaa ”boxin” sääntöjä, ja koska he osaavat katsoa ”boxiin” ulkopuolelta ilman sitoumuksia ja sovinnaisia lojaliteetteja.

    John le Carrén, Len Deightonin ja Mick Herronin vakoiluromaaneissa eläkeläisillä on keskeinen osa, kun paljastetaan tiedustelupalveluun soluttautuneita vieraan vallan vakoilijoita, pettureita eli myyriä. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Taavi Soininvaaran romaaneissa Supon eläkkeelle jääneellä johtajalla on jonkinmoinen rooli nykyhetken vakoilupelissä.

Tietääkö fiktiota kirjoittava kirjailija enemmän kuin faktaan nojaava journalisti?

    Vai uskooko hän huhuihin? Tai kenties vain omaan mielikuvitukseensa, maailmaan jossa kaikki on mahdollista. Tai jospa kirjailijallakin on vakoilijan tai poliisin tausta.

    Saattaa olla että jännärien tekijät (kirjailijat, ohjaajat, käsikirjoittajat) ovat ikuisia romantikkoja. He uskovat, että yhteisön ulkopuolelta saapuva sankari pelastaa yhteisön, koska sankari luottaa omaan itseensä ja moraaliin, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja.

    Mutta silti kirjailijat tietävät, ettei kukaan ole niin hyvä etteikö toiminnasta irtoava lika tarttuisi myös sankareihin, jotka tiedostavat, etteivät ole täydellisiä ihmisiä. 

John le Carré julkaisi "toisen" läpimurtoteoksensa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vuonna 1974. Le Carrélla (oik. David Cornwell, 1931-2020) oli tiedustelupalvelun taustaa, vaikka onkin vaikea saada selkoa, että millaista ja missä määrin. Hänen ensimmäinen, todellinen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold) ilmestyi 1963.

    Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on eräänlainen kertomus Cambridgen vakoojaviisikon paljastamisesta. Tuo viisikkohan (heistä kuuluisin lienee Kim Philby) vakoili Neuvostoliiton laskuun ja aiheutti uusien tutkimusten mukaan brittien ja amerikkalaisten tiedusteluorganisaatioille suurempaa vahinkoa kuin aikaisemmin on tiedetty.

    Mutta palataanpa fiktioon.

    Vanhaa saksalaista kirjallisuutta harrastava, brittien tiedustelupalvelusta eläköitynyt George Smiley kutsutaan le Carrén romaanissa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja etsimään englantilaisten tiedustelupalvelussa Neuvostoliiton hyväksi toimivaa myyrää. Smiley selvittelee tiedustelun todellisuutta viraston ulkopuolelta, koska kukaan ei tiedä keneen tiedustelupalvelun sisällä voi luottaa. Smileyn apuna on luotettava, tiedustelupalvelussa työskentelevä Peter Guillam. Smiley ja Guillam ovat vakoilijoiden vakoilijoita.

    Le Carré kirjoittaa mestarin otteella, kieli on elävää ja henkilöhahmot jäävät lukijan mieleen. Tästä kirjasta eteenpäin le Carré pohtii jatkuvasti ja yhä enemmän tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen politiikan moraalia. Mitä keinoja vakoilija saa käyttää moraalisen tavoitteen saavuttamiseksi? Saako hän olla moraaliton hyvä asian puolesta? Tarttuuko vastustajan epäinhimillisyys hyvää tarkoittavaan toimijaan, jos hän itsekin käyttää epäinhimillisiä keinoja?

John le Carré:
Värisuora.
(Smiley's People, 1979.)
Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980.

Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo CIA:ssa työskennellyt Frederick P. Hitz teoksessaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2004). Vakoilu koskettaa inhimillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?

    ”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.

    Kun George Smiley lopulta, romaanissa Värisuora (Smiley’s People,1979), voittaa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun johtajan Karlan ja saa hänen loikkaamaan länteen, Smiley tiedostaa, Länsi-Berliiniin johtavalla sillalla Karlaa odottaessaan, moraalisen dilemmansa: ”Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja me olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”

    Nujertaessaan Karlan ja hyväksikäyttäessään isän rakkautta tytärtä kohtaan, Smiley ymmärtää, että vastustajakin on ihminen: ”Mutta toisaalta vastustajalla oli nyt hämmentävän inhimilliset kasvot. Se jota Smiley niin taitavasti ahdisti ei ollutkaan mikään raakimus, ei mikään epämääräinen fanaatikko, ei automaatti. Kysymyksessä oli ihminen, mies, jonka tuho, mikäli Smiley sen haluaisi aikaansaada, johtuisi pelkästään rakkaudesta, liiallisesta rakkaudesta; heikkoudesta, jonka Smiley omasta sotkuisesta elämästään varsin hyvin tunsi.” 

Tunteet vai tunteettomuus - siinäkö on ei vain tiedustelupalvelujen vaan myös kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kohtalonkysymys?

    ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Smileyn läheisin apulainen Peter Guillam miettii romaanissa Vakoojan perintö (2017). Nyt myös eläkkeellä oleva Guillam muistelee Smileyn tapauksia 1960- ja 1970-luvuilta. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä”, Guillam ajattelee.

    Lopulta Guillam matkustaa tapaamaan Smileytä, joka nyt, jälleen eläkeläisenä, tutkii 1600-luvun saksalaista kirjallisuutta Freiburgissa.

    Freiburgissa Guillam yllyttää Smileyn pohtimaan, miksi kaikki tuli tehtyä.

    ”Maailmanrauhanko takia, mitä sitten tarkoittaakin? Kyllä, kyllä, ilman muuta”, Smiley vastaa. ”Vai tehtiinkö kaikki kapitalismin nimissä? Herra paratkoon. Kristinuskon? Herra paratkoon jälleen.”

    Tai ehkä kaikki tapahtui Englannin tähden, Smiley arvelee. ”Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaan Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

    Sitten hiljaisuus...

John le Carré:
Vakoojan perintö.
(A Legacy of Spies, 2017.)
Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.

Julma luonto

[elä ja anna toisten kuolla]

Kyösti Salovaara, 2025.

Ihmisen ja taivaan sopusointu?

 Varikset väittävät, että yksikin varis pystyisi tuhoamaan taivaan. Tästä ei ole epäilystäkään, mutta se ei todista mitään taivasta vastaan, sillä taivashan merkitsee: variksien mahdottomuutta.

- Franz Kafka

Iltapäivän auringossa andalusialainen kirkkoaukio henkii sopusointua.

    Maallinen ja taivaallinen asettuvat vierekkäin, lomittain.

    Kahvilan pöydissä juttua riittää kirkon suojassa. Appelsiinit kypsyvät kehitystä ja elämänkaarta värittäen. Lamppupylväissä violettiin sävytetyt viirit kertovat pääsiäisen kärsimyksistä ja sovituksesta, semana santa, pyhä viikko on meneillään. 

    Mieleen juolahtaa ajatus, ei kenties kovinkaan tuore, että tarvittiinko uskontoja aikanaan määrittämään sopimuksia hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, koska ihmisyhteisöillä ei ollut turvanaan muodollisesti vahvoja rakenteita poliiseineen ja tuomareineen.

    Tänään, 2000-luvulla, valtio ”luo” kansalaisilleen kaikkia koskevat säännöt, elämän kehyksen. Ja tänään kansainväliset yhteisöt kirjoittavat valtioiden yli menevät sopimukset oikeasta ja väärästä.

    Juhlapuheissa kaikki on hyvin, mallillaan.

Muutama päivä sitten istuin nojatuolissani aamun uutisia läppäriltä lukien. Niinhän aina teen kun olen kotona.

    Yhtäkkiä ääreisnäkö havahdutti: katsoin ikkunasta pihalle.

    Naapuritalon suuressa tuijassa oksat heiluivat holtittomasti.

    Varis tempoili siipiään päästäkseen puun sisälle.

    Arvasin kyllä miksi.

    Hetkeä myöhemmin oksat heiluivat taas.

    Varis ponkaisi puun sisältä ulos. Sen nokassa sepelkyyhkyn muna loisti aamuauringon säteissä kuin voittopokaali.

    Sepelkyyhkyt pesivät tuijan hyvässä suojassa. Varikset ovat kuitenkin niitä älykkäämpiä.

Varikset tiedetään älykkäiksi linnuiksi.

    Viime vuonna todistin samanlaisen munavarkauden samassa puussa.

    Silloin hyökkääviä variksia oli kaksi. Toinen varis syöksyi ensin tuijan syövereihin ja lensi karkuun pyrkivän sepelkyyhkyn perässä, kuin varmistaakseen että kyyhkynen pysyy loitolla. Sillä välin toinen varis tunkeutui puun oksien välistä kyyhkysen pesälle ja hetkeä myöhemmin lensi pois sepelkyyhkyn munaa nokassaan kantaen.

    Röyhkeydessään varisten toiminta näytti järjestäytyneeltä rikokselta, mutta luonnossa moisia lakeja ei ole. Saat syödä mitä tahansa ja kenet tahansa. Elä ja anna toisten kuolla, niinhän luonto toimii, niinhän evoluution prosessi käy.

    Kun ihmiset hehkuttavat luonnon ihanuutta, he sulkevat usein silmänsä luonnon lähtökohtaiselta ”julmuudelta” ja ”moraalittomuudelta”. Luonnossa ei ole hyviä eläimiä ja pahoja eläimiä, ei oikeassa olevia kasveja eikä väärässäkään. Moraali ja oikeudenmukaisuus ilmentävät ihmisyhteisön arvoja, eivät variksien eikä sepelkyyhkyjen. 

Kouluajoilta muistan, että esimerkiksi telkkä munii pesäänsä uusia munia, jos aikaisemmin munitut poistetaan sieltä. Ihmiset ovat tuollaistakin harrastaneet. Telkkien ”kanalaa” siis.

    Olisi mielenkiintoista tietää käyttääkö kotinurkkien varis sepelkyyhkyjä ”kanalanaan”. Muniiko kyyhkynen uuden munan varastetun tilalle. Ainakin se palasi pesäänsä munavarkauden jälkeen. Kenties varikset jäivät kylläisenä tarkkailemaan kehitystä ja suunnittelemaan seuraavan hyökkäyksen parasta hetkeä.

    Ryöstelevää varista voisi toki moittia, mutta parempi lienee huomata kuinka älykkäästi se käyttäytyy. Ei variksilla eikä uhriksi joutuneella sepelkyyhkyllä ole turvanaan yhteistä sopimusta. Ei ole varisten eikä kyyhkyjen valtiota eikä EU:ta eikä YK:ta joissa keskinäisen yhteisymmärryksen säännöt kirjoitettaisiin.

   Arvoitukseksi jää, mitä Franz Kafka tarkoitti varisten taivaalla, sen mahdottomuudella. Miksi varikset muka tuhoaisivat taivaan?

   Eräs selitys saattaisi liittyä ajatukseen, että moraalittomia eläimiä ei sovi päästää sotkemaan ihmisten ja jumalan välistä sopimusmaailmaa; sitä missä moraali on yhteistä ja missä tiedetään mitä kymmenen käskyä tarkoittavat.

    Mutta Kafka on turhaan huolissaan siitä, että varikset haluaisivat tuoda ihmisten kiusaksi uudenlaisen moraalin, sellaisen missä kyyhkynmunan varastaminen on OOKOO. Sillä varis varastaa munan luonnon "moraalittomassa"  ”sääntöviidakossa” eikä ihmisten keskenään, toki jumalan avulla määrittelemässä sivilisaatiossa.

    Kaiken tämän jälkeen herää kuitenkin epämiellyttävä kysymys: koska myös ihminen on osa luontoa, miksi varikset tulisi karkottaa ihmisen sääntömaailmasta? Huijaako ihminen itseään kuvittelemalla, että hänen laatimansa, jumalan selän suojassa toki, moraalimaailma on todella tieteellisesti pätevä ja universaalisti absoluuttisen oikea ja pitävä?

    Eihän asia minua kuulu, mutta kysynpä vaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

"Rikospaikka" vai variksien "kanala"?

Korkea vai lyhyempi?

 [laatusanojen indoktrinaatio]

Kyösti Salovaara, 2023.

Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään. Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.

- Franz Kafka

Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan.

- Apulanta

Sanat imevät elämämme lähes kuiviin. Sanojen väsymättä touhuava muurahaislauma on kerännyt, raahannut pois ja kasannut kekoon elämästämme lähes joka ainoan risusenkin.

- Georges Bataille

On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa.

- Bob Dylan

Lauantaina kiivettiin Luostotunturin laelle.

    Itäpuolen rinne jyrkkeni kenkien alla, sorapolku tuntui jatkuvan ikuisuuden vaikka korkeusero tunturin juurelta sen laelle oli vain 160 metriä, pituutta nousulla oli kilometrin verran.

    Oli suomalainen kesäilma, lämpöä 8,5 astetta, plussaa.

    Nousu otti voimille. Levähdyksen jälkeen laskeuduttiin tunturin läntistä puolta alas kivimuhkuraista lumikenkäpolkua pitkin suurien muurahaispesien vieritse. Vasta maineikkaalla Torvisen majalla munkki ja kahvi lievitti jalkojen tuskaa.

    Koomista, eikö vaan. 

    500 metrin korkuinen tunturi olisi Espanjassa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa tai Italiassa pelkkä nyppylä, jota tuskin huomaa. Mutta kaikki on suhteellista, ainakin ihmisyksilön kokemuksesta katsottuna. Korkea ei ole matalaa eikä lyhyt pitkää.

    Mutta mikä on korkeaa?

Sanoilla ohjaillaan mielipiteitä, manipuloidaan ja indoktrinoidaan.

    Sanat ovat sellaisenaan ”puolueettomia”, mutta lauseiksi kerättyinä mielipiteitä tulvillaan. Usein mielipide piilotetaan laatusanoihin. Kun jokin on korkeaa, niin ei se voi olla matalaa. Tämän jokainen tajuaa.

    Mutta ”korkea” ei ole absoluuttinen mitta vaan suhteellinen. Se sanominen ei ole matemaattinen suure vaan mielipide.

    Monet taitavat kirjailijat, ainakin muutamat, kuten Graham Greene ja Jari Tervo, ovat sanoneet että hyvä proosa välttelee adjektiiveja ja adverbejä. Verbi ilmaisee enemmän kuin adjektiivi.

    Kävisikö poliittinen debatti sopuisammaksi, rakentavammaksi jos päätettäisiin että vain verbit ”sallitaan” ja adjektiivit ja adverbit ”kielletään”?

    Kuka uskaltaa kokeilla?

Sanasta sarveen ja miehestä härkään.

    Suomen veroaste on laskemassa tasolle, jota ei enää voi sanoa korkeaksi, otsikoi Helsingin Sanomat näyttävästi 20.7.2023. ”Kokonaisveroaste kuvaa verojen ja veronluoteisten maksujen summan suhdetta maan bruttokansantuotteeseen", Samuli Niinivuo kirjoitti. ”Veroasteiden vertailun mielekkyyden voi tosin kyseenalaistaa, koska eri maiden verojärjestelmät poikkeavat toisistaan paljon. Tästä syystä OECD-maita paremman vertailukohdan Suomelle muodostavat muut Pohjoismaat. Niiden välillä verotuksen korkeuserot jäävät melko pieniksi.”

    Niinivuon mielestä Suomen veroaste ei ole ”korkea”, koska se on saman kokoinen ja korkuinen kuin Ruotsissa tai Norjassa.

    Aika kummallista matematiikka, tämä.

    Korkea muka menettää laatunsa kun viereen laitetaan yhtä korkea objekti.

    Vuonna 2021 OECD-maista kahdeksassa kokonaisveroaste oli yli 40 %. Korkeimmalla oltiin Tanskassa (46,9 %). Suomi kipusi hyväksi viitoseksi (43 %) nujertaen jopa Saksan ja Alankomaiden ”hyvinvointivaltioiden” veroasteen.

    Siis: suomalainen luovutti tuloistaan keskimäärin 43 % yhteiskunnan käytettäväksi. Eikö se ole aika iso osa tuloista? Aika korkea veroaste? Ruotsista ja Tanskasta riippumatta.

    Jos toimittaja Niinivuolle tuodaan pöydälle 100 pulloa hyvää baijerilaista olutta palkioksi hänen hyvistä jutuistaan, ja sitten niistä kaapataan 43 pois ennen kuin Niinivuo ehti korkin avata, niin eikö tuo tunnu aika dramaattiselta kaappaukselta? Tarvitaan korkeaa veromoraalia hymyillen seurata, kuinka 43 pulloa hyvää baijerilaista olutta napataan huulilta muiden juotavaksi.

    No, en ole näin naiivi. 

   Tietenkin Niinivuo saa luovuttamistaan olupulloista suuren osan takaisin, miehen elämäntilanteesta ja kunnosta riippuen. Oleellista tässä ”sadussa” on se, että me hyvinvointivaltion kasvatit ja verojen maksajat luovutamme byrokratian ja poliitikkojen päätettäväksi suuren osan tuloistamme, sen kenelle ja mihin veropullot sijoitetaan.

    Meidän itsemme hyväksi, tietenkin, ei siitä pahaa sanaa sanoa kannata.

Sanat ovat puolueettomia, niiden käyttäjät eivät ole.

    ”Ministeri joutui eroamaan ja muutama muu kiikkuu löysässä hirressä, vaikka hallitus ei ole tehnyt yhtään mitään”, kirjoitti kielitieteilijä Janne Saarikivi Jaakonpäivänä Hesarin kolumnissaan Purraan mustaa säkkiä ja ehtoollisleipää. ”Tämä lienee Suomessa ainutlaatuista. Tällä kertaa kriisin syynä ovat sanat. Nyt tiedämme, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta. Mikä on sanottu suljetussa piirissä nimimerkin takaa, palaa vainoamaan sanojaansa.”

    Saarikiven kolumni oli terävä, ei korkea.

    ”Kansalaisjournalistit paaluttavat julkisen ja yksityisen rajat uusiksi.”, Saarikivi jatkoi. ”Huolenaiheena on suvaitsevaisuus, mutta poliitikon menneisyydessä ei suvaita harharetkiä.”

    Saarikivi luonnehti populistien ääripuhetta kasiluokkalaisten mölinäksi. Hän jatkoi näin: ”Tällaiseen kasiluokkalaisen mölinään vastaa vasemmisto kuin holhoava opettaja. Se kertoo, miten pitää käyttäytyä, ja suhtautuu samalla kieleen kuin helluntaipastori. On puhuttava oikein: yhdenvertaisuus, miesoletettu, suvaitsevaisuus. Muita sanoja ja ilmaisutapoja ei suvaita. Niitä kohtaan on ’nollatoleranssi’. Vaikka en rasismista tykkää minäkään, olen varma, että tämä strategia ei koskaan tule toimimaan.”

    Kielentutkija ymmärtää mikä ero on adjektiivilla ja verbillä. Ja senkin hän ymmärtää miten kieli vertautuu todellisuuteen ja päinvastoin.

Kun seuraa mitä tahansa suomalaista keskustelua mistä tahansa aiheesta, huomaa kuinka suvaitsemattomia suomalaiset syvimmiltään ovat, kuka milloinkin ja kuka missäkin asiassa. Pari päivää sitten Hesarin lomakeskustelussa moni ilmaisi kantanaan ettei kukaan saisi eikä kenelläkään ole mitään syytä matkustaa kesällä lomalle Välimerelle.

    Yhdet haluavat estää ettei Suomeen tule vierasta väkeä. Toiset, yhtä ”isänmaalliset” haluavat estää etteivät suomalaiset lähde Suomesta koskaan minnekään.

    ”Moni näyttää lukeneen Popperin suvaitsevaisuusparadoksin mutta jättäneen vuorisaarnan lukematta”, Janne Saarikivi huomautti Jaakonpäivänä. ”Moraalisen kritiikin ensimmäisen kohteen tulee aina olla oma itse, malka omassa silmässä – hyvän ja pahan tajumme vajavaisuus. Koska piispat ovat olleet hallituskriisin aikana hiljaa, voi kai kaltaiseni maallikkosaarnaajakin sen sanoa: voisimme paremmin, jos emme tuomitsisi lähimmäisiämme. Emme säkeiksi tai natseiksi. Tai miksikään. Tuomio on nimittäin Jumalan osaamisaluetta. Meillä ihmisillä on siinä karmea osaamisvaje.”

    Täydellisten, kanssaihmisiään moraalisesti korkeammalla olevien suomalaisten pitäisi katsoa illalla peiliin. Se ei maksa mitään. Korkealta voi pudota vain vähän alemmaksi.

Kyösti Salovaara, 2023.

Pyhätuntureita - korkeampia vai matalampia?

Punainen musta

[Anteeksi, saiskos pluvan?]

Kyösti Salovaara, 2019.

Totisesti, hämärää on.

    Nytkö historia toistaa itseään farssina?

    Telkkarin vanhoja sketsejä vaaditaan tilille epäasiallisesta huumorista. Pirkka-Pekka Petelius pyytelee anteeksi yhdeltä porukalta, mutta ei muista tehneensä karikatyyrejä kaikista ihmistyypeistä, lappalaisista, homoista, romaneista ja ylioppilaista selvinpäin huojuviin ja kännissä taapertaviin. Ja oikeuslaitos käy kuumana. Jopa Raamatun lainaaminen kuulostaa vihapuheelta vuonna 2019.

    ”Polttakaa minut!” vaati saksalainen kirjailija Oskar Maria Graf wieniläisessä Arbeiter-Zeitungissa Snellmaninpäivänä toukokuussa 1933.

    Kaksi päivää aikaisemmin ylioppilaat polttivat Berliinissä kansallissosialistiselle ja saksalaiselle aatteelle vaarallista kirjallisuutta. Grafin teoksia ei poltettu. Se harmitti häntä.

    ”Kun hallitus antoi käskyn julkisesti polttaa / vaarallista tietoa / sisältävät kirjat, ja aasit pantiin kaikialla kiskomaan kirjarattaita roviolle, keksi / eräs karkotettu runoilija, eräs parhaista, / poltettujen listaa tutkiessaan, että hänen kirjansa / oli unohdettu”, kirjoitti Bertolt Brecht runossaan Kirjaroviot. ”Hän hirmustui. Viha kiidätti hänet / työpöydän luo, hän kirjoitti kirjeen vallanpitäjille. / Polttakaa minut! Hän kirjoitti kynä suihkien, / polttakaa minut!”

    Ehkä Grafia loukkasi sekin, että hänen teoksensa unohdettiin kirjaroviolta vaikka siellä kärysi tuhkaksi niinkin ”viattomien” kirjailijoiden kuin F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja H.G. Wellsin romaaneja.

    ”Tämä tarkoittaa äärimmäisen juutalaisintellektualismin aikakauden loppua”, julisti Joseph Goebbels liekkien valaistessa hänen poskipäänsä. ”Tulevaisuuden saksalainen ei ole pelkkä kirjojen lukija vaan ihminen jolla on luonnetta”, Goebbels ennusti.

    Miksi ihminen haluaa polttaa toisenlaiset ajatukset?

Tuntuu ehkä kohtuuttomalta verrata natsien kirjarovioita Suomessa käytävään uuspuritaaniseen keskusteluun, jossa vaaditaan räikeän puheen, pilkan ja satiirin kieltämistä ja vanhojen tekstien ja esitysten paheksumista, kenties jopa niiden tekijöiden rankaisemista.

    Vertaus on kohtuuton jos siltä tuntuu. Siksi puhun farssista.

    En epäile etteikö media olisi liikkeellä hyvässä tarkoituksessa. Jos huumori käy huonoksi, jos vähemmistöjä pilkataan, jos naurua herätellään ihmispolon puutteita ja erityispiirteitä liioitellen, eikö semmoinen osoita huonoa makua?

    Mutta miksi hyvä tahto haluaa kieltää ja polttaa erilaiset, irvokkaatkin ajatukset, sanat ja kuvat? Ketä karikatyyri lopulta kuvaa: tekijää vai kuvan kohdetta? Sitä paitsi: onko taidetta olemassakaan ellei liioitella jotakin?

    Olihan natsimielisillä ylioppilaillakin Berliinin ooppera-aukiolla 10.5.1933 omasta mielestään hyvä tarkoitus. He polttivat kirjoja, joita pitivät moraalittomina ja rappeutuneina. Saksalaisen perheen ja valtion kunniallisuus ja säädyllisyys piti nostaa esille ja ylös, kansakunnan johtavaksi tähdeksi.

    Se että meistä, meidän aikamme ihmisistä kirjanpolttajien ”hyvä tarkoitus” tuntuu täysin väärältä ja kierolta, ei johdu itse tarkoituksesta vaan siitä että natsit vähän myöhemmin syyllistyivät pahaan, jota on vaikea antaa anteeksi ja vielä vaikeampi ymmärtää. Jos Hitler olisi käyttäytynyt kohtuullisemmin ja Saksasta olisi tullut pysyvä maailmanvalta, kenties Berliinin Bebelplatzilla käveltäisiin nyt katsomassa toisenlaisia muistomerkkejä moraalisesta suoraselkäisyydestä ja ihmisen pelastamisesta huonoilta vaikutuksilta.

    Tämä on ironiaa farssin kääntöpuolella.

    Miksi toimittajat, Helsingin Sanomien kulttuuriosasto etunenässä, ymmärtävät kovin hyvin menneisyytensä kieltävää Peteliusta, mutta eivät ymmärrä lainkaan niitä, jotka pitävät Peteliusta tekopyhänä ja jotka pelkäävät sananvapauden suitsimista tämän(kin) käytännön esimerkin seurauksena?

    Onko sana vapaa kunnes toisin määrätään? Pitääkö mielipiteet hyväksyttää lehtien toimituksissa, kirkkojen rippituoleissa vai kaupunkien poliisikonttoreilla? Onko tänään mietittävä (ja pelättävä) mitä sanoistani ajatellaan 30 vuoden päästä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Kirjarovioitten muistomerkki (osa) Bebelplatzilla Berliinissä.
Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä...

Joskus tulee mieleen, että täällä – ja tietysti kaikkialla länsimaissa – käydään eräänlaista ”valtataistelua” siitä kuka määrittelee keskustelun aiheet, keskustelun sisällön ja sen kuka saa osallistua siihen.

    Aikaisemmin tuo valta kuului yksiselitteisesti medialle. Jossakin määrin myös tiedeyhteisö vaikutti käytävään keskusteluun.

    Internet näyttäytyy medialle (vaikka media tietysti pyristelee itsekin netissä säilyttääkseen entisen mahtinsa) helvetin esikartanona, jossa kaikilla pölkkypäillä ja höyrähtäneillä näyttää olevan samanlainen vapaus ja oikeus sanoa, liioitella, pilkata, kritisoida ja olla yhtä lailla puolueellinen kuin aikaisemmin oli pelkästään median toimijoilla.

    Palauttaakseen mahtiasemansa yhteiskunnallisen keskustelun moderoijana ja synnyttäjänä, monet toimittajat ovat valmiita jopa kieltämään toisenlaisen puheen ja toisenlaisen kritiikin, vaikka kritiikki ja toisenlainen puhe olisi usein aivan samanlaista kuin median itsensä harrastama.

    Ollaan ikään kuin peruuttamassa YYA-aikaan, jossa Neuvostoliiton kritisoiminen tarkoitti ”neulanpistoja” hyvään naapurisuhteeseen. Neulanpistojournalismia paheksuttiin, sitä jopa jahdattiin; neulanpistoja harrastaneita poliitikkoja seisotettiin hallituskammareiden porstuassa vuosikymmeniä.

    Nyt neulanpistot toki kohdistuvat toisaalle; niillä järkytetään suvaitsevaksi itseään kutsuvan porukan kurinalaista ja toisinaan varsin puritaanista maailmankäsitystä. Berliiniläiset ylioppilaat luulivat olevansa oikeassa polttaessaan ”moraalittomia” kirjoja. Säädyllisyyttä ja tolkkua vaativat toimittajat kuvittelevat olevansa oikeassa asetellessaan sanoille ja sanojen merkitykselle raja-arvoja ja vaatiessaan väärin puhuvia raastuvanoikeuteen.

    Yhtäällä on paheksumisen puritaaninen journalismi. Toisaalla on somessa vallitseva ilmiantokulttuuri. Yhdessä ne musertavat toisinajattelun mahdollisuudet. Ei ole yhtä suurta asiaa paheksua, vaan kaikki sopii. Paheksumisesta on tullut nettitodellisuuden tosiviihdettä.

    Tunnustan että minua ei naurata juuri mikään näinä päivinä, mutta jos huumorista ylisummaan poistetaan satiiri, ironia, sarkasmi ja karikatyyrit, mitä siihen jää? Onko sen jälkeen mitään muuta koomista kuin se, että tasavallan presidentti liukastuu banaaninkuoreen? Vai onko tämäkin vihainen ajatus?

En tiedä mihin perustuu mielikuva, että rahvas olisi nykyään siivottomampaa suustaan kuin ennen. Mistä nämä juhatypöt ammentavat käsityksensä lähihistoriasta?

    Jokainen historiaa lukenut ja sitä mahdollisesti itse elänyt tietää ja muistaa kuinka raadollista päivän politiikka oli vielä 1950- ja 1960-luvuilla. Nykyisin sellaista kielenkäyttöä olisi vaikea hyväksyä, vaikka se toki piristäisi harmaata parlamentarismia.

    Kun me pikkupojat marssimme 1950-luvulla Kotkassa Koulukadulla hoilaten yhteen ääneen ja mahdollisimman kovaa, että ”hei mamboo, tehkäämme Kekkosesta luurankoo”, me ilmensimme demaripunaisen Kotkan käsitystä lurjusmaisesta Urho Kekkosesta. Niin sai ajatella ja se "piti" laulaa julki. Itse asiassa tuolloin oli karismaattisempia tyyppejä paheksuttavaksi kuin nykyään.

    Suomen Sosialidemokraatissa kirjoittivat 1970- ja 80-luvuilla Aimo Kairamon ja Arvo Salon kaltaiset sanataiturit, joille mikään yhteiskunnallinen asia tai poliittinen toimija ei ollut liian pyhä pilkattavaksi eikä karikatyyrin aiheeksi.

    Takautuvasti, tosin tästä elämästä poissaolevina, heidätkin voitaisiin vetää uuden inkvisiition tutkittaviksi.

    Entä sitten Pentti Linkolan kaltaiset ”ihmiskunnan vihaajat”?

    Kun Linkola vaati, että ”tiimityö rangaistaan kuolemalla”, hänen proosaansa pidettiin komeana retoriikkana eikä lainkaan vihapuheena; kun Linkola hekumoi tyytyväisenä kuullessaan Biafran lasten nälkäkuolemista ja Bangladeshin tulviin hukkuneista onnettomista ja vaati Punaista ristiä häipymään telttoineen ja huopineen ihmisiä pelastamasta, hänelle myönnettiin Eino Leinon seuran vuosipalkinto ansioituneesta kulttuurityöstä.

    Eikä Linkolaa pidä kieltää päästelemästä kauheuksiaan. Hän avaa silmiä hyvään ja pahaan. Jokainen lukija on itse vastuussa lukemisen ymmärtämisestä. Jos liioittelu ja kärjistäminen kielletään, kuinka erottaa mitään harmaassa päivänvalossa, jossa kausivalojen tuikut himertävät kauniina mutta juuri mitään valaisematta?

    Kun niin paljon vaaditaan tolkkua ja jopa sensuuria, saattaisi olla hyvä tajuta, että ”yksilöihin ja kollektiiveihin kohdistuvat toimintavapauden rajoitukset lamauttavat aina myös jäljelle jääneen yhteiskunnan osan toimintakykyä.” (Yrjö Ahmavaara.) Ja edelleen: ”Jos toimintavapauden rajoitukset kehittyvät joidenkin väestöryhmien vainojen asteelle, seurauksena on koko yhteiskuntaelämän epäinhimillistyminen, raaistuminen: pelko astuu inhimillisten tarpeittein tyydyttämisen tilalle elämää hallitsevaksi motiiviksi.”

Anteeksi!

    Saiskos pluvan?

Kyösti Salovaara, 2019.