[ja tarinat ovat kuin todellisuus]
 |
| John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja. (Tinker Tailor Soldier Spy, 1974.) Suom. Eero Mänttäri. Tammi, 1974. |
On silkkaa omahyväisyyttä kuvitella että yksi lihava, keski-ikäinen vakoilija on ainoa ihminen, joka pystyy pitämään maailman koossa.
- John le Carré: Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja.
Yllättikö joku uutinen sinut lehteä lukiessa tai telkkarin uutisia katsoessa?
Jokainen meistä yllättyy joskus, paitsi ne jotka tietävät kaiken, mutta sellaisia ihmisiä ei taida olla läsnä.
Kun uutisissa kerrotaan paljastuneista mafiamiehistä, vakoilijoista, talousrikollisista jne, jännärien lukija ja rikoselokuvien ja -sarjojen katsoja huokaisee: näistähän minä olen lukenut sen ja sen dekkareista ja nähnyt tuon ja tuon filmeissä. Mitä uutta tässä oikeastaan on?
Todellisuus on tarua ihmeellisempää, mutta joskus fiktiiviset tarinat kertovat ennen aikojaan sen mikä tulee ”virallisiin” uutisiin viipeellä.
Media on kertonut Suojelupoliisiin kohdistuvista rikostutkimuksista. Niiden ”kummallisena” sivujuonena journalistit pitävät Supon eläkeläisten toimintaa. Jotkut Supon eläkeläisistä ovat yhä osallistuneet ulkovaltojen vakoojien paljastamiseen, ja heille on annettu virastosta tietoja, joita eläkeläisten ei pitäisi saada käsiinsä.
Suomalainen uutispommi siis!
Jännäreiden lukija ja trillerien katsoja hymähtää. Eikö jännnärigenressä ole enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että eläkkeelle siirtyneet vakoilijat, poliisit tai salaisen palvelun kovanaamat haetaan eläkkeeltä töihin, koska siellä tarvitaan ihmisiä, joiden ei tarvitse noudattaa ”boxin” sääntöjä, ja koska he osaavat katsoa ”boxiin” ulkopuolelta ilman sitoumuksia ja sovinnaisia lojaliteetteja.
John le Carrén, Len Deightonin ja Mick Herronin vakoiluromaaneissa eläkeläisillä on keskeinen osa, kun paljastetaan tiedustelupalveluun soluttautuneita vieraan vallan vakoilijoita, pettureita eli myyriä. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Taavi Soininvaaran romaaneissa Supon eläkkeelle jääneellä johtajalla on jonkinmoinen rooli nykyhetken vakoilupelissä.
Tietääkö fiktiota kirjoittava kirjailija enemmän kuin faktaan nojaava journalisti?
Vai uskooko hän huhuihin? Tai kenties vain omaan mielikuvitukseensa, maailmaan jossa kaikki on mahdollista. Tai jospa kirjailijallakin on vakoilijan tai poliisin tausta.
Saattaa olla että jännärien tekijät (kirjailijat, ohjaajat, käsikirjoittajat) ovat ikuisia romantikkoja. He uskovat, että yhteisön ulkopuolelta saapuva sankari pelastaa yhteisön, koska sankari luottaa omaan itseensä ja moraaliin, jossa ei tarvitse tehdä kompromisseja.
Mutta silti kirjailijat tietävät, ettei kukaan ole niin hyvä etteikö toiminnasta irtoava lika tarttuisi myös sankareihin, jotka tiedostavat, etteivät ole täydellisiä ihmisiä.
John le Carré julkaisi "toisen" läpimurtoteoksensa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja vuonna 1974. Le Carrélla (oik. David Cornwell, 1931-2020) oli tiedustelupalvelun taustaa, vaikka onkin vaikea saada selkoa, että millaista ja missä määrin. Hänen ensimmäinen, todellinen läpimurtoromaaninsa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold) ilmestyi 1963.
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja on eräänlainen kertomus Cambridgen vakoojaviisikon paljastamisesta. Tuo viisikkohan (heistä kuuluisin lienee Kim Philby) vakoili Neuvostoliiton laskuun ja aiheutti uusien tutkimusten mukaan brittien ja amerikkalaisten tiedusteluorganisaatioille suurempaa vahinkoa kuin aikaisemmin on tiedetty.
Mutta palataanpa fiktioon.
Vanhaa saksalaista kirjallisuutta harrastava, brittien tiedustelupalvelusta eläköitynyt George Smiley kutsutaan le Carrén romaanissa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja etsimään englantilaisten tiedustelupalvelussa Neuvostoliiton hyväksi toimivaa myyrää. Smiley selvittelee tiedustelun todellisuutta viraston ulkopuolelta, koska kukaan ei tiedä keneen tiedustelupalvelun sisällä voi luottaa. Smileyn apuna on luotettava, tiedustelupalvelussa työskentelevä Peter Guillam. Smiley ja Guillam ovat vakoilijoiden vakoilijoita.
Le Carré kirjoittaa mestarin otteella, kieli on elävää ja henkilöhahmot jäävät lukijan mieleen. Tästä kirjasta eteenpäin le Carré pohtii jatkuvasti ja yhä enemmän tiedustelun, vakoilun ja kansainvälisen politiikan moraalia. Mitä keinoja vakoilija saa käyttää moraalisen tavoitteen saavuttamiseksi? Saako hän olla moraaliton hyvä asian puolesta? Tarttuuko vastustajan epäinhimillisyys hyvää tarkoittavaan toimijaan, jos hän itsekin käyttää epäinhimillisiä keinoja?
 |
| John le Carré: Värisuora. (Smiley's People, 1979.) Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Tammi, 1980. |
Vakoilun maailma sekä romaanien että todellisuuden aiheena on loputtoman kiehtova, sanoo CIA:ssa työskennellyt Frederick P. Hitz teoksessaan The Great Game – The Myths and Reality of Espionage (2004). Vakoilu koskettaa inhimillisen elämän raaimpia ja samalla oleellisimpia käyttäytymispiirteitä. Miksi Juudas petti Jeesuksen? Rahasta? Kateellisuudesta? Saadakseen valtaa? Kostaakseen? Entä mitä petos oikeastaan on? Millaisia inhimillisiä ominaisuuksia petturilta vaaditaan?
”Vakoilun maailmassa”, Hitz sanoo, ”yhden maan sankari on toiselle maalle roisto.” Tämä koskee sekä todellisuutta että siitä kehkeytynyttä fiktiota.
Kun George Smiley lopulta, romaanissa Värisuora (Smiley’s People,1979), voittaa Neuvostoliiton tiedustelupalvelun johtajan Karlan ja saa hänen loikkaamaan länteen, Smiley tiedostaa, Länsi-Berliiniin johtavalla sillalla Karlaa odottaessaan, moraalisen dilemmansa: ”Karlan ylle oli laskeutunut Smileyn säälin kirous, Smileyn ylle Karlan fanaattisuuden kirous. Olen tuhonnut hänet juuri niillä aseilla, joita olen inhonnut. Olemme ylittäneet toistemme rajat ja me olemme ei-keitään ei-kenenkään maalla.”
Nujertaessaan Karlan ja hyväksikäyttäessään isän rakkautta tytärtä kohtaan, Smiley ymmärtää, että vastustajakin on ihminen: ”Mutta toisaalta vastustajalla oli nyt hämmentävän inhimilliset kasvot. Se jota Smiley niin taitavasti ahdisti ei ollutkaan mikään raakimus, ei mikään epämääräinen fanaatikko, ei automaatti. Kysymyksessä oli ihminen, mies, jonka tuho, mikäli Smiley sen haluaisi aikaansaada, johtuisi pelkästään rakkaudesta, liiallisesta rakkaudesta; heikkoudesta, jonka Smiley omasta sotkuisesta elämästään varsin hyvin tunsi.”
Tunteet vai tunteettomuus - siinäkö on ei vain tiedustelupalvelujen vaan myös kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan kohtalonkysymys?
”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Smileyn läheisin apulainen Peter Guillam miettii romaanissa Vakoojan perintö (2017). Nyt myös eläkkeellä oleva Guillam muistelee Smileyn tapauksia 1960- ja 1970-luvuilta. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä”, Guillam ajattelee.
Lopulta Guillam matkustaa tapaamaan Smileytä, joka nyt, jälleen eläkeläisenä, tutkii 1600-luvun saksalaista kirjallisuutta Freiburgissa.
Freiburgissa Guillam yllyttää Smileyn pohtimaan, miksi kaikki tuli tehtyä.
”Maailmanrauhanko takia, mitä sitten tarkoittaakin? Kyllä, kyllä, ilman muuta”, Smiley vastaa. ”Vai tehtiinkö kaikki kapitalismin nimissä? Herra paratkoon. Kristinuskon? Herra paratkoon jälleen.”
Tai ehkä kaikki tapahtui Englannin tähden, Smiley arvelee. ”Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaan Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”
Sitten hiljaisuus...
 |
| John le Carré: Vakoojan perintö. (A Legacy of Spies, 2017.) Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti