[zeitgeistia]
 |
| Raili Salovaaran akvarelli, 1975. Kyösti lukee kevätlomalla Spillanea! |
Kulttuuri muuttuu ajassa, mutta on tärkeää, että tehdyistä muutoksista kerrotaan eikä teoksen vanhoja versioita hävitetä jäljettömiin. Totuutta kun ei nykyhetkikään omista.
- Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina 12.1.2025
Tutkimieni oppikirjojen joukossa on luvattoman paljon materiaalia, jossa Neuvostoliiton lipominen on viety huomattavasti pidemmälle kuin mitä herkät idänsuhteet olisivat vaatineet. Kukaan ei pakottanut kirjoittajia ylistämään Leniniä, eikä kukaan pakottanut Kouluhallitusta päästämään sellaista läpi.
Tuhannen ruplan kysymys kuuluukin, miksi Neuvostoliiton nuolemisessa mentiin niin pitkälle?
- Heikki Aittokoski: Puppua Neuvostoliitosta. Helsingin Sanomat, 16.11.2024
Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.
- Franz Kafka
Minne voisimmekaan paeta zeitgeistia, ajan henkeä!
Se on kaikkialla ja kaikessa, jokaisen ihmisen mielessä, jokaisen toimittajan ja kirjoittajan näppäimistöllä, kaikenlaisissa muoti-ilmiöissä sillä myös kirjoittaminen, esittäminen ja julistaminen ovat zeitgeistin värittämiä.
Tietysti myös se mitä teemme, muokkaa ajan henkeä. Liikenne on vähintään kaksisuuntaista.
Joissakin historiallisissa hetkissä zeitgeistin merkitys kasvaa. Ollaan ikään kuin käännekohdassa. Kaikki tuntuu selittyvän juuri nyt koettavasta ajasta. Zeitgeist ikään kuin liioittelee itseään, tunkeutuu jokaiseen rakoon, käy kuin viimeistä kamppailua.
Tällaisia ajan hengen käännekohtia, väkeviä purkauksia koettiin 1930-luvulla, 1970-luvulla ja nyt 2020-luvulla.
Minusta näyttää - vaikka tätä lienee mahdoton todistaa - että näihin ajan hengen käännekohtiin liittyy aina voimakas puritaanisuuden henkäys ja kulttuurielämän harjoittama itsesensuuri. Ei riitä että nykyhetki halutaan esittää mustavalkoisena vaan myös historiaa pyritään kalibroimaan nykyhetken ”arvoihin” soveltuvaksi. Itsesensuuria ei harjoita virallinen ”väkivaltakoneisto” eli valtio vaan vapaasti toimivat kulttuuri-instituutiot, joiden keskiössä tietysti on media kaikkine muotoineen ja keinoineen.
Zeitgeist ei ohjaa vain hihhuleiden puheita ja kirjoituksia vaan yhtä lailla järkevien, älykkäiden ja monessa kohtaa terveen kriittisesti asioihin suhtautuvien ihmisten ”julkista” ajattelua.
Tarkoitan ”julkisella” sitä, että vaikka kulttuurin tekijät tykönään ajattelisivat hyvin erilaisia ajatuksia, niin ajan hengen mukaisesti he välttelevät tiettyjä aiheita ja tietynlaisia kannanottoja, koska aikaan kuuluu olla suunnilleen samaa mieltä tärkeistä asioista kuin muutkin älykkäät ihmiset ovat.
Ajan hengen luoma konformisuus on pirullista. Sen olemassaolon vaistoaa, mutta sitä on vaikea kuvata konkreettisesti, yksikäsitteisesti. Sen kritisoiminen on myös siksi hankalaa, että ajan hengen siivittämä konformismi perustelee itsensä ”yhteisen hyvän” tavoittelulla.
2020-luvun konformisuus ylikorostaa arvoja ja identiteettejä. Ja koska arvoja pidetään kohtuuttoman tärkeinä, niin aikaisemmin kirjoitettuja kirjoja ja aikaisemmin ajateltuja ajatuksia halutaan säätää 2020-luvun arvomaailmalle kelpaaviksi. Aikaisemmin ajateltiin väärin ja noudatettiin vääriä arvoja.
Vaikka maailma oli ennen toisenlainen, se ei saa näyttää nykylukijasta toisenlaiselta. Niinpä vanhoja kirjoja halutaan kieltää ja niiden lukemista hillitä, mutta koska kirjojen kieltäminen kuulostaa pahalta jopa arvoritarin korvissa, vanhoja tekstejä tyydytään muuttamaan, sillä eihän niitä kehdata kokonaan kieltää.
Itsesensuuri on älyllistä myrkkyä. Se nautitaan juovuttavana nektarina.
Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat otsikoi pääkirjoituksensa älykkäästi mutta myös kaksijakoisesti.”Tatua ja Patua saa muuttaa, mutta historiaa pitää suojella”, kirjoitettiin lehden nettiversiossa. Otsikko laimeni paperilehdessä: ”Mennyt aika ei ole enää niin kuin ennen.”
Otsikkoa lukiessani innostuin ajattelemaan, että hienostipa Hesari puolustaa klassikkokirjoja ja vastustaa niiden mukauttamista ajan henkeen sopiviksi. Pääkirjoituksen ensimmäinen lause oli lupaava: ”Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas on mainio lastenkirja, Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossusta puhumattakaan.”
Sitten petyin.
Ei pääkirjoituksen tekijä tarkoittanutkaan, että Peppi Pitkätossua ei saisi korjailla 2020-luvun konformismiin sopivaksi. Päin vastoin, vanhojen kirjoitusten muuttamista nykyhetken arvomaailmaa pidettiin normaalina kulttuurikerrostumien rakenteluna. Pääkirjoituksen mukaan riittää, että alkuperäiset teokset ovat jossakin varastossa (vaikka niitä ei kukaan pääsisi lukemaan) ja nykylukijoille sitten sopii tarjota zeitgeistin itsesensuurin muokkaamaa kirjallisuutta.
Pääkirjoitus päättyi hurskaaseen, ellei tekopyhään loppunousuun: ”Kulttuuri muuttuu ajassa, mutta on tärkeää, että tehdyistä muutoksista kerrotaan eikä teoksen vanhoja versioita hävitetä jäljettömiin. Totuutta kun ei nykyhetkikään omista.”
Kummallisinta pääkirjoituksessa oli ajatus, että kaunokirjallisuus on totta ja tiedettä sellaisenaan; että vuonna 2025 kirjoitettu romaani jotenkin kumoaa aikaisemmin samasta ”aiheesta” kirjoitettujen romaanien ”totuuden”.
Samaan aikaan toisaalla mutta samassa lehdessä älykkäitä artikkeleita kirjoittava ulkomaantoimittaja Ville Similä purkautui sydäntä särkevästi Peppi Pitkätossun kammottavasta arvomaailmasta.” Olen kulttuurisotien aseistakieltäytyjä, mutta Peppiä en enää lapsilleni lue”, Similä tunnusti kolumninsa otsikossa. Paperilehdessä otsikko kuului: ”Uusikaan käännös ei pelasta Peppiä.”
Similän mielestä ei edes itsesensuuri pelasta Astrid Lindgrenin romaaneja, vaikka niitä kuinka paljon säätäisi.
Similä ei huomaa, että kun kymmenvuotias lapsi lukee Peppiä, hän ymmärtää lukemansa aivan eri tavalla kuin melkein viisikymppinen aikuinen Similä, kirjoittamisen ja lukemisen ”ammattilainen”.
Ei lapsi ylitulkitse lukemaansa. Ei lapsi ymmärrä lukemansa syvärakenteita eikä piilomerkityksiä. Ja jos lapselle jää lukemastaan ja sen kuvaamasta fiktiivisestä todellisuudesta vääränlainen käsitys oikeasta todellisuudesta, niin kyllä vuodet korjaavat tilanteen, niin kuin ovat korjanneet melkein viisikymppisen toimittajankin kohdalla.
Sillä ei kai lapsi voi mitenkään ymmärtää Peppi Pitkätossua yhtä mustavalkoisesti kuin aikuinen Ville Similä ymmärtää ja eikä lapsi osaa (eikä halua) isänsä tavoin tulkita piilomerkityksiä viimeistä pilkkua myöten: ”Illalla ’rumpujen matala jyske ja kummallinen tanssi’ tuudittavat lapset uneen. Vaikka kieliasua kuinka siistisi, mustat ovat ilmeisen alisteisessa asemassa, ja ihonväristä puhutaan osoittelevasti. Mustat lapset jopa puhuvat kömpelösti… Peppi on hyvä esimerkki siitä, miten myrkylliset asenteet lävistävät koko yhteiskunnan.”
 |
| Suomen Sadankomitealiiton julkaisema Ydin-lehti v 1975. Päätomittajana Jyrki Pietilä. |
Melko tasan 50 vuotta sitten keväällä 1975 luin läpi New Yorkissa syntyneen Mickey Spillanen (1918-2006) romaanituotantoa. Valmistelin Spillanesta esseetä Suomen Sadankomitealiiton julkaisemaan Ydin-lehteen. Minäkin olin ”rauhan” asialla niin kuin 1970-luvun vasemmistolaiseen zeitgeistiin kuului.
Mutta en suinkaan lukenut Spillanea ensimmäistä kertaa vuonna 1975.
Löysin 1950-luvulla (melkein 70 vuotta sitten) Mickey Spillanen Mike Hammer -romaanit asuntomme yläkerran makuuhuoneen kaapista, minne ne oli pantu piiloon. Alakerran kirjahyllyssä sitä vastoin oli runsaasti sittemmin klassikoiksi kasvaneita dekkareita Agatha Christiestä Raymond Chandleriin ja Rex Stoutiin.
Olin kova poika lukemaan. Jos olinkin innostunut Chandlerista kymmenvuotiaana, niin yksityisetsivä Mike Hammerin kovaksikeitetyt seikkailut New Yorkissa kiehtoivat yhtä lailla.
Eräänä päivänä äitini huomasi, että luin Spillanen romaania Velda vimmastuu. Hän kysyi isältäni onko sopivaa, että lapsi lukee tuollaisia kirjoja. No, vanhemmat totesivat että kun olin päässyt Spillanen ”makuun”, niin eipä sille enää mitään mahda, joten sain jatkaa lukemista. Niin sitten jatkoin sellaisten Niteen kustantamien romaanin kuin Minä olen tuomari, Tästä alkaa kosto, Mies ilman muistia, Nainen ilman kasvoja, Suutele minua julmuri ja Kuolet ellet kerro lukemista.
Miksi innostuin kymmenen ikäisenä noista kirjoista?
Siksi että ne olivat jännittäviä; että niissä oli rohkeaa seksiä; että romaanien sankari Mike Hammer oli kuin rohkea lännenmies joka yksin puhdisti kaupungin roistoista ja joka edusti puhdasta moraalia.
Maistuivatko romaanit samanlaisilta keväällä 1975?
 |
| Ydin 3-4/1975. |
Tietenkään eivät maistuneet.
Ydin-lehden esseessäni kaikki se mikä lapsena tuntui hienolta ja jännittävältä, oli ironisesti muuttunut vastakohdakseen. 28-vuotias Kyösti käänsi Spillanen sankarin arvomaailman nurin ja löysi Spillanen myöhemmistä romaaneista jopa rankkaa neuvostovastaisuutta. Mike Hammer oli aikuiselle Kyöstille vastenmielinen pyssysankari, hänen arvomaailmansa edusti amerikkalaista oikeistolaisuutta, romaaneissa oli McCarthyismiä ja rasismia. Se mikä 10-vuotiaalle oli kiihottavaa seksiä, merkitsi 28-vuotiaalle naisvihaa, naisen alistamista ja muuttamista esteettiseksi seksiobjektiksi.
Vuonna 1975 olin niin tuohtunut Mickey Spillanen romaaneista ja hänen kirjailijanuransa kehityksestä etteivät kriittiset sanat meinanneet riittää.
”Kuolet ellet kerro [One Lonely Night, 1951] on poikkeus, kuin varomaton lipsahdus Spillanen varhaistuotannossa”, kirjoitin Ydin-lehden numerossa 3-4/1975… ”Kuolet ellet kerro antaa osviittaa, mihin suuntaan kirjailijan kehitys tulisi taipumaan. Hammer oli nyt joutunut vastatusten itse pahan - kommunismin - kanssa, ja seuraamuksia voitiin vain odotella. Ensimmäisen kerran tuossa teoksessa yhdistyvät maailmankatsomuksen ainekset - jonkinlainen yksilöllinen puritaanifasismi, sadismi ja konservatismi - selväksi poliittiseksi julistukseksi: kylmän sodan sisäpoliittiseksi puolustuspuheeksi.”
Olinko kasvanut aikuiseksi?
Näinkö maailman vuonna täydempänä ja realistisempana kuin vuonna 1957? Jos näin, niin kuin varmasti näinkin, Similän pelko vuonna 2025 siitä, että joku lapsi saa lopullisen sielunvamman lukemalla alkuperäistä Peppi Pitkätossua (niin kuin se on kirjoitettu), on liioiteltua ja turhanaikaista. Jos Kyösti toipui seksikkäästä ja jännittävästä Mike Hammerista alle 20 vuodessa järkeväksi nuoreksi mieheksi, niin ei Peppikään ketään pilaa.
En muista saaneeni Spillane-esseestä kehuja enkä kiitoksia. Kuulin että muuan Hesarin huipputoimittaja piti sitä yllätyksettömänä. En esittänyt mitään uutta, merkille pantavaa.
No, en tietenkään esittänyt mitään uutta, koska esseeni oli tulvillaan ajan hengen konformismia. Vähän ironisesti kelpaa ajatella, että tuo essee sopisi mainiosti julkaistavaksi tämän päivän Hesarissa ja luulen, että se naista puolustaessaan ja miesvallan myrkyllisyyttä kritisoidessaan keräisi kiittävää palautetta.
On kuitenkin outoa, että kirjoitin noinkin yksiviivaisen jutun amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Zeitgeist sai hairahtumaan polulta. On melkein pelottavaa, että alistuin jutussani rakastamaan amerikkalaisen kirjallisuuden vihaamista, ja että sopeuduin vihaamaan amerikkalaisen kirjallisuuden rakastamista. Minä, joka arvostelijain liiton matrikkelissa ilmoitin olevani amerikkalaisen kirjallisuuden asiantuntija.
Mutta vuoden 1975 Ydin-lehtikin näyttää kummalliselta. Siinä julistetaan solidaarisuutta Pohjois-Korean demokraattiselle kansantasavallalle ja paheksutaan joka jutussa Yhdysvaltoja. "Korean kansalle on annettava oikeus vapaasti päättää maansa kohtalosta", lehti lainaa SAK:n rauhanasiain neuvostoa. Ja pohjoiskorealaiset saivat mitä tilasivat, niinkö hyvä?
Lehden mukaan maailmassa oli kolme pahaa asiaa: kapitalismi, markkinatalous ja USA.
Kummallista myös oli, että lehden toimittajakunnassa oli monta tolkun demarivaikuttajaa, huipputoimittajia joiden kanssa tein yhteistyötä Eteenpäin/Kymen Sanomien, Suomen Sosialidemokraatin ja Ylioppilaslehden puitteissa. Jos keskilinjan kulttuuridemarit olivat noin dogmaattisia, millaisia sitten oltiin ihan vasemmalla?
Melkein hävettää lukea Spillane-esseetäni vuodelta 1975.
Vaikka tein samaan aikaan esimerkiksi Ylioppilaslehden kolumneissani pilkaten pesäeroa kaikenlaisesta jyrkästä vasemmistolaisuudesta, annoin Ydin-lehdessä ajan hengen ohjata kynääni. Puolustin jopa itsesensuuria ja suomettumista.
Hemmetti sentään!
”Paljon puhuttu kansallinen itsesensuuri on mitätön verrattuna siihen sensuroimattomaan neuvostovihamielisyyteen jota esimerkiksi Spillane henkii”, kirjoitin vuonna 1975. ”Ja kioskista kuin kioskista on saatavilla runsaasti sensuroimatonta viihdettä missä poliittiset tarkoitusperät on ujutettu seksin, väkivallan ja seikkailun kääntöpuolelle.”
Saatoinko olla noin naiivi 28-vuotiaana?
Ilmeisesti saatoin ja olin.
On melkein mahdotonta uskoa, että kirjoitin seuraavan kappaleen ”komean” Spillane-esseeni päätökseksi:
”Vaikka emme halua sensuroida mitään tai ketään, saatamme kysyä kiltisti: Onko Mickey Spillanen tuotanto todellakin niin laadukasta, että jatkuvasti kannattaa uhrata niukkoja kääntäjäresursseja sen suomentamiseen. Olletikin kun jokainen tietää kuinka suuria aukkoja hyvän amerikkalaisen kirjallisuuden kentässä yhä on.”
 |
| Raili Salovaaran piirros yritti tavoittaa kaksijakoisen "hirviön" kirjailijanroolin sisältä. |
