Onneksi ette päässeet valtaan

[taistolaisen menneisyyden hämäryys]

Eteenpäin 24.11.1974.

Pidin Markku Luodon kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti
Marginaali-kulttuurimakasiinia Eteenpäin-lehdessä
1970-luvulla muutaman vuoden ajan.

Kun uuden laululiikkeen ja taistolaisen kulttuurin komein ääni
Agit Prop täytti 5 vuotta, kirjoitin Marginaaliin pienen jutun.
Koska vaimoni työskenteli samassa työpaikassa kuin Agit Propin
Martti Launis (kuvassa oikealla), pyysin häntä tarkistamaan jutun
 oikeellisuuden.
Launis korjasi virheet mutta lisäili myös omian perustelujaan juttuun.
Tämän muistan ja osaan sitä vähän hävetä.

 

Taistolaisuus oli ulkoa ohjattu suomalaisen politiikan Moskovan ääni.

- Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Docendo, 2021.

Kuten silloin [Venäjällä 1917] myös nyt tarvitaan tiukkaa keskitettyä työväenluokan valtaa, jota marxilaisessa kirjallisuudessa kutsutaan proletariaatin diktatuuriksi, valtaa joka nojaa vain ja ehdottomasti työväenluokkaan ja sen liittolaisiin, ohjaa, johtaa ja järjestää sosialistista rakennustyötä ja torjuu päättäväisesti porvariston kaikenlaiset yritykset valtansa palauttamiseksi. Ulkonaiset muodot vaihtelevat. Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan.

- Rauno Setälä: Uusstalinistin uskontunnustus. Kirjayhtymä, 1970. 

Miksi menneisyyttä pitää hallita?

    Siksikö että voi sinisilmin vakuuttaa kanssaihmiset oman menneisyytensä ”puhtaudesta” tai jopa sankarillisuudesta yhteiskuntapyörteiden virrassa?

    Vai siksi, että menneisyys on niin painavaa ettei sen luonnetta sovi paljastaa? Se saattaa pudota varpaille kipeää tehden.

    Jokainen muistaa menneisyytensä omalla tavallaan. Usein muistikuvat eivät ole aitoja vaan aitojen muistikuvien kuvittelua. Toisinaan muistikuvia väritetään nykyhetkeen sopivilla pensseleillä.

    Kun julkisuuden henkilö, poliitikko tai taiteilija, kirjoittaa muistelmansa, lukijaa tietää varoa.

    Kun elämäkertoja ammatikseen kirjoittava tutkija tai kirjailijatoimittaja kirjoittaa yhä elävän julkisuuden henkilön elämäkerran, lukija luottaa että faktat ovat järjestyksessä ja menneisyyden suhdemalli muistuttaa kohtalaisesti sitä mitä on tapahtunut.

    Mutta ihmisen - yhtä hyvin itsensä kuin naapurin - tunteminen on vaikea juttu. ”Älä koskaan kuvittele tuntevasi yhtäkään ihmissydäntä pohjia myöten”, Henry James kirjoitti.

Alussa lainaamani Lauri Hokkanen (s. 1950), joka toimi nuoruudessaan aktiivisesti taistolaisten riveissä, tiivisti kirjassaan taistolaisuuden näin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme - vapaaehtoisesti - omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli - sitten kun se oli ’oikea’ - ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.” 

    Tuohon aikaan, 1970-luvulla, sosialidemokraattien vasemmalla puolella politiikkaa teki SKDL, jonka sisälle mahtui sosialisteja ja kommunisteja, jotka puolestaan SKP:n sisällä jakautuivat ”taistolaisiin” ja ”enemmistöläisiin”. Kun oikein vasemmalle mennään, minne päädytään?

    No, taistolaiset päätyivät Moskovan syliin, ohjaukseen.

    Kirjailija ja toimittaja Anssi Sinnemäki (s. 1947) työskenteli taistolaisuutta propagoivan Tiedonantaja-lehden toimittajana 1970-luvulla ja vasemmistolaisen Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana kahteen otteeseen 1980-luvulla. Hokkasen tavoin Sinnemäki on ”kääntänyt palttoonsa” ja tehnyt tilit selväksi taistolaisuuteensa. Sitä paitsi, niin kuin jokin aika sitten lainasin Julian Barnesia, ei ihmisellä ole yhtä ainoaa minää jolla on mielipiteitä, vaan ajan kuluessa hän kohtaa ulkopuolelta tulevia mielipiteitä ja kokemuksia, jotka muuttavat hänen minäänsä, monia niitä.

    Sinnemäki toimitti Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin. Tuoreessa Kanava-lehdessä (3/2025) Sinnemäki repii artikkelissaan Onneksi emme päässeet valtaan viiltävän älykkäästi rikki verhon, jonka taakse Helena Ruuska kätkee kirjassaan Aulikki Oksanen – hyppy syreenien tuleen (WSOY, 2024) runoilija Aulikki Oksasen toiminnan taistolaisuuden ytimessä.

    Sinnemäen kritiikin kohteena on ilmiö.

   ”Kysymys on historiasta, sen tulkinnasta, menneisyyden hallinnasta”, Sinnemäki perustelee rankan kritiikkinsä tarpeellisuutta. ”Valtajulkisuudessa taistolaisuus on ollut syntymästään lähtien kiistelty yhteiskunnallinen liike, jonka pohjimmainen luonne on aikojen kuluessa hämärtynyt. Liikkeen keulakuvat ovat kaunistelleet ja hämärtäneet taistolaisuuden luonnetta muistelmissaan ja muissa ulostuloissaan.”

    Sinnemäen tavoin minäkin olen pannut merkille kuinka ”julkisuus on alkanut suhtautua tähän narratiiviin myötäillen, jopa suoranaisesti lähtemällä mukaan apologeettien kuoroon, johon Helena Ruuskakin teoksensa äänenpainoilla liittyy”.

Miksi Ruuska puolustelee Aulikki Oksasen (s. 1944) taistolaisuutta? Miksei hän ole lainkaan kriittinen sen suhteen mitä Oksanen ja tämän ideologinen ”kummitäti” Marja-Leena Mikkola elämäkerran kirjoittajalle kertovat?

    Sinnemäki toteaa, että Ruuska ”ottaa paikoin puolustusasianajan roolin, varsinkin kun kohde tekeytyy viattomaksi, tietämättömäksi tai uhriksi”.

    Tietenkin Oksasen runoja ja taistelulauluja saa ihailla, kuten Ruuska tekee. Minäkin ihailin 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Mutta taistolaisuuden poliittisen toiminnan ymmärtämisestä sanouduin irti selkeästi jo 70-luvun puolivälissä. 

    Hyvät asiat ovat hyviä, hyvät tavoitteet samoin. Hyvä on hyvää, niin kuin sanotaan.

    Mutta mihin taistolaisuuden mahdollinen voitto olisi johtanut? Aika ilmeisesti totalitääriseen Suomeen. Ja faktisesti Oksasen kaltaiset kulttuurihenkilöt olivat viemässä Suomea tuohon suuntaan. ”Onneksi emme päässeet valtaan”, Sinnemäki ironisoi Kanavassa.

    Ruuska toistaa Sinnemäen mukaan taistolaista ”puhtain asein puhtaan asian puolesta” -narratiivia. ”Kuvioon sekoittuu annos itsepetosta, jossa puhe hyvistä aikeista toimii suojautumiskeinona.”

    Sinnemäki osoittaa kirjoituksessaan, kuinka Ruuska lukee Oksasen runoja Oksasen haluamalla tavalla, ikään kuin perustellakseen että Oksanen ja monet taistolaiset jo 80-luvun alussa olivat muka pettyneet aatteeseensa. Sinnemäki lukee runot täysin toisin; ne ovat esimerkkejä ikuisesta uskollisuudesta Neuvostoliiton johtamalle totalitääriselle valtioterrorille.

    ”Kuulumalla taistolaisjärjestön johtoon, kuten Alpo Halonen ja Aulikki Oksanen kuuluivat, hyväksyi samalla NKP:n johtavan roolin ja osti kaiken mikä siihen sisältyi”, Sinnemäki sanoo. ”Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on tämän kieltäminen ja kiertäminen. Tästä Ruuskan kirja on malliesimerkki. Aina kun kirjassa näitä aiheita lähestytään, otetaan käyttöön sordiino ja eufemismit.”

Miksi älymystön ja varsinkin vasemmistolaisen älymystön on niin vaikeaa, ellei mahdotonta, tunnustaa poliittisia harharetkiään, jotka usein johtavat totalitarismin hyväksymiseen, jopa ihannointiin.

    Johtuuko se eräänlaisesta kehäpäätelmästä: koska minä olen muita fiksumpi, minä en voi olla väärässä, vaikka kaikki sanovat että olen väärässä ja koska en ole väärässä, olen muita fiksumpi. Ja koska intellektuelli tietää täsmälleen mikä on oikein, hänet on helppo johdatella hyväksymään jokin totalitäärinen suuntaus ja houkutella palvelemaan jotakin toista voimakasta ja älykästä ihmistä tai poliittista lahkoa, jotka tietävät mikä on ehdottomasti oikein.

    Intellektuelli ei epäile itseään koska tietää muiden olevan väärässä.

    Lukiessaan erästä Oksasen runoa, joka elämäkerran kirjoittajan mielestä todistaa, että taistolaiset ”purkivat itseään”, Sinnemäki tulee toisenlaiseen johtopäätökseen:

    ”Helena Ruuskalta voi kysyä, näinkö taistolaiset todella ’purkivat itse itseään’ jo ennen perestroikaa ja Neuvostoliiton lopullista hajoamista? Runohan on puhtaasti taistolaista sankarinarratiivia. Se on henkisen kriisin purkaus, mutta Neuvostoliitto-epäilystä saati -kritiikistä siinä ei ole jälkeäkään.

    Runon puhuja ottaa harteilleen kaikki maailman lapset ja murheet, samastuu jopa uhrien uhriin, ristiinnaulittuun. Minusta se on grandioosi houre. Ruuskan omaa teosta voi pitää esimerkkinä siitä, että taistolaiset eivät ole vieläkään purkaneet itse itseään.”

    Ehkäpä taistolaiset eivät käsittele avoimesti eikä kriittisesti menneisyyttään, koska ovat (salaa) sitä mieltä, että kapitalismi ja markkinatalous ovat kurja juttu ja kommunistinen yhteiskunta on yhä tavoittelemisen arvoinen. Maailman muuttuminen ei ole vaikuttanut heidän monoliittiseen minäänsä.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin.
Kustannustoimittajana Anssi Sinnemäki.
Docendo, 2021.

    

Pitkä matka eiliseen

[lähelle paljon lyhyempi]

Kyösti Salovaara, 2025.

 

Yle aikoo tiedottaa uusista musiikkiohjelmista myöhemmin, mutta on epätodennäköistä, että nostalgia katoaisi Radio Suomesta kokonaan – puhumattakaan että kanava muuttuisi suomiräpradioksi.

- Ilkka Mattila Helsingin Sanomissa 18.4.2025.

Ensimmäinen toteamus: maailma on.

    Täydentävä ajatus: se koostuu verkoista.

    Johtopäätös: verkostot rappeutuvat, kuolevat pois, syntyvät.

Kun valitsee näkökulman, saa haluamansa ja voi perustella tahtonsa mukaisen maailman.

    Verkostoja piisaa.

    On sähköverkkoja, viemäriverkkoja, naisverkkoja, kalaverkkoja, tiedeverkkoja, finanssiverkkoja, mobiiliverkkoja, poliittisia verkkoja, biologisia verkkoja, kirjakauppaverkkoja, kansainvälisiä yhteistyön verkkoja, laihduttajien verkkoja ja myös hämähäkillä on verkkonsa.

    Viime viikolla koettiin kuinka vakaana pidetty sähköverkkoverkko romahti ja massiivinen sähkökatko kesti pahimmillaan 15 tuntia. Maailmanlopun tunnelmaako?

    Uskaltaisiko sanoa, että kaikki verkot yhdessä on kulttuurimme, sivilisaatiomme?

    No, uskallan.

Kulttuuria ja sivilisaatiota yhdistää sekä ajallinen että paikallinen moninaisuus. Kulttuuri ei alkanut eilen eikä pääty huomenna. Tavoissamme - joita kulttuuri lopulta on - ajallinen historia on erottamaton osa, jota ilman kulttuuria ei olisi olemassa. Sähköverkko kaatuu kenties 19 sekunnissa, mutta kulttuuri ja kulttuurien verkko ei kaadu.

    Näin voisi ajatella. Näin voi väittää.

    Mutta esimerkiksi Helsingin Sanomien musiikkitoimittaja Ilkka Mattila on toista mieltä, eikä hän ole yksin. Alussa lainaamassani kommentissa Mattila on tyytyväinen kun Yle vähitellen lopettaa 1900-luvulla sävellettyn ja lauletun musiikin esittämisen. Mattilan mielestä kaikki eilinen, tai ainakin toissapäiväinen on pelkkää nostalgiaa, arvonta tunteilua.

    Onko Bach pelkkää nostalgiaa? Entä impressionistien maalaukset tai 1920-luvun hienot yhdysvaltalaiset romaanit?

    Jos parhaalla kevyellä musiikilla ei ole mitään taidearvoa historiallisessa mielessä, miksi millään taiteella olisi mitään arvoa? Jos Reijo Taipaleen esittämä Satumaa on pelkkää nostalgiaa, mitä muuta Frank Sinatran laulamat balladit ja jazzstandarditkaan olisivat?

    Jos kulttuurista pyyhkii pois eilisen, se romahtaa samalla tavalla kuin sähköverkko Espanjassa.

Television vallatessa maailman kulttuurit toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina Marshall McLuhan alkoi käyttää termiä tämänhetkisyys kuvatessaan, kuinka kodit liittyivät tosiajassa maailman tapahtumien verkkoon.

    Mitä McLuhan sanoisi 2000-luvun somemaailman tämänhetkisyydestä? Hämmästyisi? Kauhistuisi? Kenties vain nauraisi partaansa: mitä minä ennustinkaan!

    Ilkka Mattilan kommentti 1900-luvun musiikista kuvastaa uutta tämänhetkisyyttä pahimmillaan. Onko todella kulttuurisesti arvokasta jos Yle soittaa kanavillaan pelkästään aamusta iltaan räppiä ja sitä musiikkia joka sävellettiin 24 tuntia sitten?

    Tämänhetkisyys leimaa tietysti aina kulttuuriosastojen kirjoitusvalikoimaa.

    Uusvasemmistolaisuuden vuosina - 1960- ja 1970-luvuilla - kirjoittajat etsivät vanhoista romaaneista ja elokuvista vasemmistolaisia sävyjä ja nostivat niitä teoksia pinnalle, jotka sopivat tuon ajan poliittiskulttuuriseen ajatteluun. Tänään vain sellaiset vanhat kirjat tai elokuvat hellyttävät kulttuuriportin vartijan joissa ilmenee ”oikeaa” feminismi, luonnon ihailua ja ikimetsän pyhittämistä, ilmastonmuutokseen havahtumista ja ei-binäärisen ihmiskuvan tajuamista, identiteettien korostamista jne. Tässä ei ole mitään vikaa sinällään. Joka härjilla ajaa, se härjistä puhuu. Monet kulttuuribloggaajat toki esittelevät kunnianhimoisesti myös vanhempaa kirjallisuutta, mutta riittääkö se tasapainottamaan kulttuuriosastojen tämänhetkisyyden?

    Tämänhetkisyys unohtaa eilisen, koska sitä ei ole. Katsokaa vaikka kellosta.

    Kun Trumpin kaltainen öykkäri on ON ja tämän hetkisen inhon kohde, niin amerikkalainen kirjallisuuden merkittävä historia on täysin OFF. Eihän Trumpin olan yli "pysty" näkemään Hemingwaytä, Steinbeckiä, Chandleria, Rothia tai juuri ketään.

Jos kulttuuri on vain ja ainoastaan tänään kirjoitettua, eilen illalla laulettua ja aamupäivällä tulkittua, niin saattaisiko se sittenkin romahtaa sähköverkon tavoin?

    Espanjan sähköverkon romahtaminen synnytti kosolti keskustelua, jopa filosofista pohdiskelua. Muuan espanjalainen kirjoittaja otti esille T.S. Eliotin 100 vuotta vanhan runon The Hollow Men, joka päättyy näihin riveihin:

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Näin maailma loppuu

      Ei pamahtaen vaan inahtaen.

    Mutta kyseinen kirjoittaja vaihtoikin viimeisen riville, että ”Ei pamahtaen vaan meemiin”. Hän tarkoitti sitä ilmiötä jolloin ihmiset hilpeinä sähkökatkon jatkuessa ryhtyivät kuuntelemaan patteriradioita ja täyttivät terassit olutkolpakoiden kanssa. Hilpeää oli ainakin hetken eikä ”maailmanloppu” kauhistuttanut ketään.

    Itse olen miettinyt, mikä olisi analoginen ilmiö sähköverkolle. En ole keksinyt eikä Wikipediakaan auta. Sähköä voi toki kuvata fysikaalisena atomi-ilmiönä, mutta mitä se lopulta on ja miksi sähköverkko kaatuu niin helposti? Paras selitys oli eräässä espanjalaisessa kirjoituksessa. Siinä sanottiin, että sähköverkko pystyy pystyssä vain silloin kun sähköä on verkossa juuri sen verran kuin sähköä kulutetaan; jos sitä on enemmän tai vähemmän verkko kaatuu.

    Entäpä kulttuuri? Tai sivilisaatio?

    Onko loppujen lopuksi kysymys luottamuksesta? Luottamuksien verkostoista?

    Jos uskoo, että pystyy kävelemään tyynen veden pinnalla, se kai onnistuu. Jos me kaikki uskomme, että niin on, kaipa kulttuuriverkkokin pysyy pystyssä. Mutta sitten kun epäily iskee, kun joku putoaa pinnan läpi, kulttuurin kalvo alkaa väreillä ja me kaikki putoamme pinnan läpi.

    Mitä pidempi matka eiliseen on, sitä lähempänä olemme verkon romahtamista.

Kyösti Salovaara, 2025.

Etualan veistos on kunnianosoitus turismille,
taaempana
pesetan monumentti.
Molemmat kertovat yhteisyydestä ja
 historian jatkuvuudesta. Rantakadulla näemme
kauas menneisyyteen.

 

Laiva purjehtii horisonttiin

[pikkuisia ajatuksia suuren meren rannalla]

Kyösti Salovaara, 2025.

”Ei se niin mene Matthieu. Tämä oli sellainen ajatus, joka uppoaa kuin kivi järven pohjamutiin. Tiedän, että siellä se on, mutta en osaa pukea sitä sanoiksi. Tiedän vain, että ajatus tuli, kun lausuin sanan ’harteilleen’, siinä kaikki. Huomaat, ettei tässä ole järkeä. Ajatus ei ehkä ole laisinkaan tärkeä. Jokin mitätön pikkuseikka vain”, hän sanoi lopuksi...

- Fred Vargas: Varjojen tallaajat, 2023. Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2025.

Istun rantabaarissa.

    Katselen turkoosina kimaltavaa merta. Muutamia purjeveneitä. Tuulta piisaa.

    Veneet parveilevat, kuin lokit, kenties tuulen mukaan kurssiaan kohdentaen.

    Vähitellen yksi purjevene erkanee parvesta. Se suuntaa matkansa kohti horisonttia, ei suoraan vaan tehokkainta kurssia etsien.

    Vene jättää jälkeensä kiemurtelevan vanan. Minä en sitä näe, mutta peräsimessä istuva näkee ja kuulee.

    Istun ja ajattelen. Jotakin. Pientä.

    Sitten meri on tyhjä. Purjevene on kadonnut horisonttiin.

    Jos uskoisin mitä sanotaan, tietäisin että purjevene katoaa vain minun silmistäni maapallon kaarevalla pinnalla, mutta onko tässä toinenkin ulottuvuus, mietin. Purjevene matkaa sinne, mistä emme tiedä mitään, mutta josta voimme toivoa parasta.

    Kaikki ei ole sitä mikä näkyy.

Muutamaa päivää myöhemmin jysähtää.

    Maanantaina kävelemme vuoren rinteellä olevan ”kylän” pääkatua. Astumme tuttuun ravintolaan, jossa espanjalaiset ”perinnesapuskat” kuuluvat jokapäiväiseen menuun. Entisen kauppahallin sisällä sijaitsevassa ravintolassa istuu väkeä syömässä. Tilaa näyttää olevan.

    Tutunnäköinen tarjoilija lähestyy. Onko pöytää kahdelle?

    Ei ole. Olemme kiinni.

    Kiinni! Miksiköhän. Ehkä yksityistilaisuus.

    Kävelemme katua eteenpäin. Terasseilla istuu ihmisiä. Liikennevalot eivät pala. Kadun ylittää helposti. Ihmeellistä, että autojen ruuhkaa riittää tähän aikaan.

    Sopivan näköinen ravintola. Isäntä kutsuu syömään. Sitten hän sanoo, että vain hampurilaisia ja salaattia tarjolla. Käteisellä, ei kortilla. 

    Sähkökatko!

    Sehän selittää miksi mikään ei toimi. Katsotaan kännykästä. Ei kenttää. Nettiä ei ole.

    Istumme pöytään. Hampurilaiset, 200 gramman naudanpihvillä. Lasi viiniä, se ei tarvitse sähköä. Läheisessä kiertoliittymässä poliisit ohjaavat liikennettä.

    Totaalinen seisahdus.

Sähkökatko alkoi koko Iberian niemimaalla noin 12.30 maanantaina huhtikuun 28. päivä. Katkon sattuessa Espanjan sähköstä 58 % saatiin aurinkovoimasta ja 11 % tuulivoimasta. Kansallinen sähköfirma Red Eléctrica oli kaksi kuukautta aikaisemmin varoittanut, että ylenmääräinen aurinko- ja tuulivoiman käyttö voi aiheuttaa vakavan ongelman sähköverkolle.

    Nykymaailmassa on helppo kuvitella mitä sähköjen katkeaminen tarkoittaa. Sähkö ”pyörittää” yhteiskuntaa laidasta laitaan, koneesta toiseen, apparaatista kolmanteen.

    Kuitenkin yllätyt.

    Kotikämpille on n. 10 km matka. Juna seisovat Mielin kylän asemalla. Kävellään rantaan. Mennään bussilla. Bussia ei kuulu. Ruuhkassa kenties. Tai lipunmyynti takkuaa kun netti ei toimi. Tilataanpa taksi. Ei onnistu, koska puhelimet eivät toimi eikä netti. Seisoskellaan rantakadun varrella. Aurinko paistaa. Takseja menee ja tulee asiakkaita kuljettaen. Heilutetaan kättä. Kuluu aikamoinen tovi ennen kuin vapaa taksi ajaa kadun reunaan.

    Taksikuski etsii ajaessaan radiosta kanavaa, joka soittaisi musiikkia. Ei löydä. Radio mykistyy. Myös radioasemat ovat vaiti, romahtaneet.

    Kämpillä huomataan ettei vettä tule. Ja veskissä voi käydä vain jos kaataa vettä kanisterista pyttyyn. Onneksi siihen on varavettä.

    Viisitoista (15!) tuntia ilman sähköä!

    Käsiä ei pestä. Nettiä ei selata. Muutaman hetken mobiili toimii ja selviää, että hallitus komentaa ihmiset paikalleen. Älkää liikkuko. El Paísin ja Hesarin kaltaiset kotisivut ovat liian massiivisia ehtiäkseen avautua muutamassa sekunnissa, jolloin netti on hetken pystyssä.

    Sähköt palaavat joskus aamuyöstä. Pakastimessa karitsanpotkat sulavat hyvää tahtia. Pakkosyönti odottaa. No, maukasta kai tulee.

Kun on lämmintä, vettä ostettuna ja jotakin sapuskaa, niin ei hätää. Mikäs tässä, hieman jopa naurattaa. Kuitenkin vähän tylsää kynttilöiden hämärässä.

    Mutta tämä totaalinen sähköverkon romahdus paljastaa infran sellaisen heikkouden, jota Suomessakaan ei ole ehkä huomioitu, vaikka Suomea pidetään huoltovarmuuden ja turvallisuuden mallimaana. Resilienssin kerrotaan toimivan, varasuunnitelmien pätevän, ei hätää huomisesta.

    Se että sähköllä toimivat ”apparaatit” eivät toimi, on yksi juttu. Selkeästi määriteltävissä oleva ongelma jos ongelma syntyy. Sopivin toimin kierrettävissä, hoidettavissa.

    Mutta totaalinen tiedonvälityksen romahtaminen 15 tunniksi - mitä se tarkoittaa? Miten se muka kierretään? Edes Suomessa?

    Luulen että hätätilassa on varauduttu - Suomessakin - välittämään tietoa, ohjeita ja määräyksiä kansalaisten mobiililaitteille ja niin ikään tietoa radion ja television välityksellä. On varauduttu vastaanottamaan kansalaisten avunpyyntöjä mobiiliverkon läpi.

    Mutta kun mobiiliverkko netteineen ja radioasemat tykönään ovat alhaalla 15 tuntia, miten mikään tieto voi tavoittaa kansalaiset, miten viranomaiset? Tiedon autiomaa pelästyttää. Tiedottomuus kauhistuttaa.

    Nyt Espanjassa oli kyse, niin kai se tällä hetkellä näyttää, teknisestä ongelmasta. Kukaan ei kaiketi hyökännyt tuhoamaan sähköverkkoa, kukaan ei kai räjäyttänyt modernia pommia jossakin lähellä kaataakseen verkot.

    Mutta mitä jos tämän 15 tunnin aikana olisi tapahtunut jokin toinen totaalinen onnettomuus, katastrofi kemiantehtaalla tai jopa aggressiivinen hyökkäys maahan? Miten kukaan meistä olisi tiennyt siitä mitään? Ei kukaan koko Iberian niemimaalla.

    En maalaa pirua seinälle. 

    Ehkä se siellä jo naureskelee.

    Mutta väitän, maallikkona, meren rannalla oluttuopin yli horisonttiin katsellen, että Suomessakaan ei oikeasti ole olemassa mitään varasuunnitelmaa sille, että totaalinen sähköverkkojen romahtaminen seisauttaa tietoliikenteen, mobiililiikenteen sekä myös radio- ja tv-asemien toiminnan.

    Eikä postikaan hätätilakirjeitä jakele.

Meri kimaltaa turkoosina.

    Una pinta, por favor!

    Taideteoksen tuuliviirit pyörivät villisti rantatuulessa.

    Tuuli ei koskaan lakkaa.

    Tai hetkinen, kyllä tyyntäkin saadaan. Viirit pysähtyvät. Pilvi menee auringon eteen. Purjevene yrittää turhaan tavoittaa horisonttia.

    Inertiaa ei ole, jatkuvuus ei jatku,

    Ihminen huolestuu. Ahdistuu. Pelästyy.

    Ja toukokuu alkaa. 

    Sähköisesti.

Kyösti Salovaara, 2025.

  

Jay ja Donald

[Fitzgeraldin Kultahattu 100 vuotta]

Otava, 2.p. 1974.

 

Pidä vaan kultahattua, jos sillä hänet hellytät;

Jos osaat hypätä korkealle, hänen tähtensä hyppää myös,

Kunnes hän huutaa ”rakas kultahattuinen, korkealle hyppäävä rakas,

minun täytyy saada sinut!”.

- Thomas Parke D’Invilliers. (Vapaasti suomensi KS.)

Ottiko Yhdysvaltain kaunokirjallisuus ensimmäisen askeleen sitten Henry Jamesin kun F.Scott Fitzgeraldin (1896-1940) kolmas romaani Kultahattu (The Great Gatsby) julkaistiin huhtikuussa 1925? 

    Väitteen esitti amerikkalais-englantilainen runoilija T.S. Eliot melko pian Kultahatun ilmestyttyä. Tänään ole mitään syytä epäillä Eliotin arviota.

    Eduardo Lago kirjoitti El País -lehdessä 4.4.2025, että Kultahattu on ainoa elinvoimansa säilyttänyt romaani amerikkalaisen kirjallisuuden ihmevuodelta 1925. Tuona loistokkaana vuotena julkaistiin mm. Theodore Dreiserin romaani Amerikkalainen murhenäytelmä, John Dos Passosin Suurkaupungin kasvot (Manhattan Transfer), Sherwood Andersonin Mustaa naurua, Sinclair Lewisin Tohtori Arrowsmith ja Ernest Hemingwayn ensimmäinen novellikokoelma In Our Times. Hemingwayn läpimurtoromaani Ja aurinko nousee julkaistiin seuraavana vuonna.

    Lago huomauttaa, että Kultahattua lukuun ottamatta ihmevuoden 1925 menestysteoksilla on nykyään vain ”arkeologista” mielenkiintoa. Sen sijaan Kultahatusta on vuosien mittaa kasvanut ”se suuri amerikkalainen romaani”, jollaista niin monet Yhdysvaltain kirjailijat ovat yrittäneet kirjoittaa. Kultahattu on vaikuttanut moniin Fitzgeraldin jälkeisiin kirjailijoihin, kuten Raymond Chandleriin, Philip Rothiin ja Ross Macdonaldiin.

Fitzgerald oli iloisen 1920-luvun, jazz-ajan Amerikan menestyskirjailija. Kultahattu ei kuitenkaan ollut kaupallinen menestys. Siitä otettiin kaksi painosta, yhteensä noin 23 000 kpl ja Fitzgeraldin kuollessa kustantajan varastossa lojui yhä myymättömiä kappaleita.

    Fitzgerald ansaitsi suuret tulonsa kirjoittamalla novelleja ja artikkeleita laatuluokan aikakauslehtiin, jotka kukoistivat maailmansodan jälkeisessä USA:ssa.

    Kultahatun päähenkilö Jay Gatsby on ”maalaispoika” joka menestyttyään hämärillä liiketoimilla asuu Long Islandilla ja rakastuu intohimoisesti syntymärikkaaseen Daisyyn. Romaanin kertoja Nick Carraway, omasta mielestään ainoa kunnollinen mies tässä tarinassa, on Daisyn sukulainen ja järjestää Gatsbyn ja Daisyn tapaamisia. ”Olin samalla sekä sisällä että ulkona”, Kultahatun minäkertoja sanoo, ”ja minua samanaikaisesti sekä lumosi että inhotti elämän loputon moninaisuus…. Kaikki lukevat ainakin yhden päähyveen omalle tililleen ja minun mielipiteeni on, että olen yksi harvoja rehellisiä ihmisiä, joita olen ikinä tavannut.”

    Fitzgeraldista elämäkerran kirjoittaneen Matthew J. Bruccolin mielestä Kultahattu kestää ajan paineen siksi, että sen kuva amerikkalaisesta unelmasta on niin arkkityyppinen. Romaanin päähenkilö Jay Gatsby pettää amerikkalaisen unelman lupaukset, mutta myös hänet petetään ja pettäjänä on amerikkalainen unelma.

    Raha ei ole amerikkalainen unelma vaan se mitä sillä saa.

    Fitzgeraldin kuvaus amerikkalaisesta rahaylimystöstä on melkein marxilainen tai sitten pelkästään illuusiottoman kyyninen, kun hän kertoo kuinka Daisyn puhekin kilisee rahan tavalla:

    ”Hänen äänensä on täynnä rahaa, sanoi Gatsby äkkiä.

    Siinä se oli. En ollut ymmärtänyt sitä koskaan aikaisemmin. Se on täynnä rahaa – siinä oli se ehtymätön viehätys, joka hänen puheessaan pulppusi, sen kilinä ja sen symbaalihelke … Korkealla valkeassa palatsissa kuninkaan tytär, kultainen neito …”

Jay Gatsbyn piti hypätä korkealle tavoittaakseen Daisyn elämänpiiri ja voittaakseen hänen rakkautensa. Romaanin motto - jonka suomensin pakinan alkuun proosallisemmin kuin miten se on suomennettu Otavan julkaisemassa Kultahatussa - tiivistää mainiosti romaanin idean. 

    Ja miksei tiivistäisi koska Fitzgerald kirjoitti sen itse erään aikaisemman romaanihenkilönsä ”salanimellä”.

    Kuka Jay Gatsby olisi tänään, kysyi espanjalainen toimittaja ja kirjailija Nuria Labari El Paísissa 12.4.2025. 

   Hän vastasi itselleen: Donald Trump!

   Labarin mukaan amerikkalaista kapitalismia kuvaa ajatus, että koska kaikella on hinta, niin rahalla voi saada mitä tahansa. Ollessaan köyhä Gatsby tiesi ettei voisi toteuttaa halujaan, mutta rikastuttuaan kaikki olisi mahdollista. Samaa ajatusmaailmaa Labarin mielestä edustaa Trump. Kaikki on mahdollista, kunhan hinnasta sovitaan. Gatsby tavoittelee Daisya, mutta ei voi saada tätä ennen kuin on riittävän rikas.

    Mutta mitä Trump tavoittelee? Missä on hänen ”daisynsä”? Sitä me emme tiedä, joten voimme vain seurata mitä tapahtuu. Labari ei ota huomioon, että kun Gatsbyn tuli köyhyydestä Trump syntyi ”miljonääriksi”.

    Trumpiin verrattuna Gatsby on traaginen henkilö. Labari sanoo että Trump on pelkästään surkea poliittinen hahmo, ei traaginen. Mutta tätäkään emme voi tietää, koska emme tiedä mitä Trump haluaa.

    Loppujen lopuksi Jay Gatsby ei ole moraaliton. Hän ottaa kärsiäkseen Daisyn tekemän vakavan rikoksen seuraamukset. Daisyn ystävät, rahapiiriin kuuluvat öykkärit, antavat syyttömän Gatsbyn kärsiä Daisyn rikoksesta, koska Gatsby ei ole aidosti heidän kaltaisensa. Gatsbyn puheessa ei raha kilise. Ottaisiko Trump kantaakseen muiden syntejä? Ottaako edes omiaan?

    Kultahatun komeaa, runollista loppua en pysty kuvittelemaan Donald Trumpin kokemaksi, vaikka Trumpin kotimaisema Floridassa on yhtä satumaisen upea kuin Gatsbyn sametinpehmeät nurmikot Long Islandilla:

    "Ja kun istuin siinä pohtien vanhaa, tuntematonta maailmaa ajattelin Gatsbyn ihmetystä hänen nähdessään ensimmäisen kerran vihreän valon Daisyn laiturin päässä. Hän oli kulkenut pitkän matkan saapuakseen tälle siniselle nurmikentälle, ja hänen haaveensa oli silloin täytynyt tuntua olevan niin lähellä toteutumistaan, että sen olisi miltei mahdotonta enää liukua hänen käsistään. Hän ei tietänyt, että se oli jo jäänyt hänen taakseen, jonnekin suurkaupungin takaiseen suureen pimeyteen, missä laajat lakeudet loittonivat yöhön.

    Gatsby uskoi vihreään valoon, siihen täyttyvään tulevaisuuteen, joka vuosi vuodelta väistyy tieltämme. Se väisti meitä kerran, mutta mitäpä sillä väliä - huomenna juoksemme nopeammin ja kurotamme kätemme kauemmaksi… Ja jonakin kauniina aamuna -

    Niin me kamppailemme, vastavirtaan kuin veneet jotka alituisesti ajautuvat takaisin menneisyyteen."

Robert Redford oli Gatsby ja 
Mia Farrow Daisy Jack Claytonin
ohjaamassa elokuvassa 1974.

Mielestäni he tulkitsevat Fitzgeraldin romaania 
paremmin kuin Leonardo DiCaprio ja Carey Mulligan
Baz Luhrmannin Gatsby-versiossa 2013.

Julma luonto

[elä ja anna toisten kuolla]

Kyösti Salovaara, 2025.

Ihmisen ja taivaan sopusointu?

 Varikset väittävät, että yksikin varis pystyisi tuhoamaan taivaan. Tästä ei ole epäilystäkään, mutta se ei todista mitään taivasta vastaan, sillä taivashan merkitsee: variksien mahdottomuutta.

- Franz Kafka

Iltapäivän auringossa andalusialainen kirkkoaukio henkii sopusointua.

    Maallinen ja taivaallinen asettuvat vierekkäin, lomittain.

    Kahvilan pöydissä juttua riittää kirkon suojassa. Appelsiinit kypsyvät kehitystä ja elämänkaarta värittäen. Lamppupylväissä violettiin sävytetyt viirit kertovat pääsiäisen kärsimyksistä ja sovituksesta, semana santa, pyhä viikko on meneillään. 

    Mieleen juolahtaa ajatus, ei kenties kovinkaan tuore, että tarvittiinko uskontoja aikanaan määrittämään sopimuksia hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, koska ihmisyhteisöillä ei ollut turvanaan muodollisesti vahvoja rakenteita poliiseineen ja tuomareineen.

    Tänään, 2000-luvulla, valtio ”luo” kansalaisilleen kaikkia koskevat säännöt, elämän kehyksen. Ja tänään kansainväliset yhteisöt kirjoittavat valtioiden yli menevät sopimukset oikeasta ja väärästä.

    Juhlapuheissa kaikki on hyvin, mallillaan.

Muutama päivä sitten istuin nojatuolissani aamun uutisia läppäriltä lukien. Niinhän aina teen kun olen kotona.

    Yhtäkkiä ääreisnäkö havahdutti: katsoin ikkunasta pihalle.

    Naapuritalon suuressa tuijassa oksat heiluivat holtittomasti.

    Varis tempoili siipiään päästäkseen puun sisälle.

    Arvasin kyllä miksi.

    Hetkeä myöhemmin oksat heiluivat taas.

    Varis ponkaisi puun sisältä ulos. Sen nokassa sepelkyyhkyn muna loisti aamuauringon säteissä kuin voittopokaali.

    Sepelkyyhkyt pesivät tuijan hyvässä suojassa. Varikset ovat kuitenkin niitä älykkäämpiä.

Varikset tiedetään älykkäiksi linnuiksi.

    Viime vuonna todistin samanlaisen munavarkauden samassa puussa.

    Silloin hyökkääviä variksia oli kaksi. Toinen varis syöksyi ensin tuijan syövereihin ja lensi karkuun pyrkivän sepelkyyhkyn perässä, kuin varmistaakseen että kyyhkynen pysyy loitolla. Sillä välin toinen varis tunkeutui puun oksien välistä kyyhkysen pesälle ja hetkeä myöhemmin lensi pois sepelkyyhkyn munaa nokassaan kantaen.

    Röyhkeydessään varisten toiminta näytti järjestäytyneeltä rikokselta, mutta luonnossa moisia lakeja ei ole. Saat syödä mitä tahansa ja kenet tahansa. Elä ja anna toisten kuolla, niinhän luonto toimii, niinhän evoluution prosessi käy.

    Kun ihmiset hehkuttavat luonnon ihanuutta, he sulkevat usein silmänsä luonnon lähtökohtaiselta ”julmuudelta” ja ”moraalittomuudelta”. Luonnossa ei ole hyviä eläimiä ja pahoja eläimiä, ei oikeassa olevia kasveja eikä väärässäkään. Moraali ja oikeudenmukaisuus ilmentävät ihmisyhteisön arvoja, eivät variksien eikä sepelkyyhkyjen. 

Kouluajoilta muistan, että esimerkiksi telkkä munii pesäänsä uusia munia, jos aikaisemmin munitut poistetaan sieltä. Ihmiset ovat tuollaistakin harrastaneet. Telkkien ”kanalaa” siis.

    Olisi mielenkiintoista tietää käyttääkö kotinurkkien varis sepelkyyhkyjä ”kanalanaan”. Muniiko kyyhkynen uuden munan varastetun tilalle. Ainakin se palasi pesäänsä munavarkauden jälkeen. Kenties varikset jäivät kylläisenä tarkkailemaan kehitystä ja suunnittelemaan seuraavan hyökkäyksen parasta hetkeä.

    Ryöstelevää varista voisi toki moittia, mutta parempi lienee huomata kuinka älykkäästi se käyttäytyy. Ei variksilla eikä uhriksi joutuneella sepelkyyhkyllä ole turvanaan yhteistä sopimusta. Ei ole varisten eikä kyyhkyjen valtiota eikä EU:ta eikä YK:ta joissa keskinäisen yhteisymmärryksen säännöt kirjoitettaisiin.

   Arvoitukseksi jää, mitä Franz Kafka tarkoitti varisten taivaalla, sen mahdottomuudella. Miksi varikset muka tuhoaisivat taivaan?

   Eräs selitys saattaisi liittyä ajatukseen, että moraalittomia eläimiä ei sovi päästää sotkemaan ihmisten ja jumalan välistä sopimusmaailmaa; sitä missä moraali on yhteistä ja missä tiedetään mitä kymmenen käskyä tarkoittavat.

    Mutta Kafka on turhaan huolissaan siitä, että varikset haluaisivat tuoda ihmisten kiusaksi uudenlaisen moraalin, sellaisen missä kyyhkynmunan varastaminen on OOKOO. Sillä varis varastaa munan luonnon "moraalittomassa"  ”sääntöviidakossa” eikä ihmisten keskenään, toki jumalan avulla määrittelemässä sivilisaatiossa.

    Kaiken tämän jälkeen herää kuitenkin epämiellyttävä kysymys: koska myös ihminen on osa luontoa, miksi varikset tulisi karkottaa ihmisen sääntömaailmasta? Huijaako ihminen itseään kuvittelemalla, että hänen laatimansa, jumalan selän suojassa toki, moraalimaailma on todella tieteellisesti pätevä ja universaalisti absoluuttisen oikea ja pitävä?

    Eihän asia minua kuulu, mutta kysynpä vaan.

Kyösti Salovaara, 2025.

"Rikospaikka" vai variksien "kanala"?

Kierrepalloja

[sinne tänne toisaalle]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kirjapino n. 68 euroa.

 

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

- Brian Clough, valmentaja

Julma peli. Ei tehty omista paikoista maaleja ja vastustaja teki sen yhden maalin.

-  KTP:n valmentaja Jonas Nyholm viime lauantaina lehdistötilaisuudessa

Kirjailijan tehtävänä on kirjoittaa kirjoja eikä tulkita niitä.

- Veijo Meri, kirjailija

Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi.

- Jean-Paul Sartre, kirjailija ja filosofi

Konkreettinen todellisuus on.

    Minäkin kuulun siihen.

    Kun ajattelen mitä todellisuus on, ovatko myös ajatukseni konkreettista todellisuutta? Vai pelkästään osa minua?

    Jos ne ovat pelkästään minua, en sittenkään kuulu täysin konkreettiseen todellisuuteen. Onko se mahdollista?

    Yleensä ajatukseni ovat sovinnaisia. Vai harvoin jos koskaan ajatuksen musta joutsen yllättää. 

Kutsutaanpa kissaa kissaksi.

    Kävin lauantaina Kotkassa. Kaupunki oli päivällä aavemaisen hiljainen. Kolea tuuli jäähdytti kävelijän tunteet. Välimerellisessä ravintolassa söin lammasta.

    Kylmästä kelistä huolimatta Arto Tolsa areenalle saapui n. 2200 katsojaa. KTP aloitti Veikkausliigan tappiolla. SJK Seinäjoelta ei ollut parempi, mutta kotijoukkue oli huonompi koska päästi yhden maalin. 

    Jalkapallo on jalkapalloa, niin kuin Sartre sanoisi.

    Sunnuntaina autoilin ja kävelin Akateemiseen kirjakauppaan. Ostin viisi kirjaa. Yhden sai ilmaiseksi, kuin kaupan päälle. Kirjakaupassa ihmettelin (jälleen kerran) pohjoismaisen käännöskirjallisuuden runsautta ja anglosaksisen kuihtumista. Miksi pohjoismaista kaunoa käännetään niin paljon? Miksi anglosaksisen kaunon aihealueet suppenevat kuin pyy maailmanlopun alla?

    Olisin ehkä ostanut myös tietokirjan pokkarina, mutta eihän suomalaiset tai suomeksi käännetyt tietokirjat käsittele muuta kuin lifestyleä ja erilaisten mielien itsehoitoa. Vakava, luonnontieteellinen kirja puuttuu suomalaisesta valikoimasta kokonaan. 

    Kirja on kirja, niin kuin Sartre sanoisi.

    Tiistai-iltana katsoin Mestarien liigan ottelun. Arsenal voitti Real Madridin. Declan Rice ampui pelin ensimmäisen maalin vapaapotkusta. Ampujan ja maalivahdin välissä oli madridilaisten tiukka muuri. Rice ampui oikealla jalalla, pallo suuntautui muurin ohi ja oli menossa selvästi myös maalin ohi, mutta pallossa oli voimakas kierre sisäänpäin, joten muurin ohitettuaan se kiersi maalin ylänurkkaan eikä maailman parhaaksi sanottu maalivahti Thibaut Courtois ylettynyt palloon, vaikka hän on kaksimetrinen mies.

    Muutama minuuttia myöhemmin Rice ampui toisen maalin vapaapotkusta, yhtä hienon ja vaikean ja jälleen Courtois epäonnistui. 

    Kierrepallot olivat kuin musta joutsen: sellainen ei ole mahdollinen mutta se tulee ja lentää.

Jalkapallo on elämää, yhteiskunnan pienoiskuva. Näin sanotaan. Joidenkin mielestä elämä on osa jalkapalloa, mutta se lienee liioittelua.

    Tässä on kuitenkin runsaasti symboliikkaa. Eikö taitava poliitikkokin lähetä kierrepalloja, joita vastustaja tai kilpailija ei huomaa ennen kuin on liian myöhäistä reagoida? Entäpä kansainvälinen politiikka: onko kaikki sitä miltä näyttää vai viuhuuko ilmassa kierrepalloja kaikkiin suuntiin, niin että me katsojat olemme äimän käkenä tajuamatta, että kohta joku pallo osuu päähämme takaviistosta?

   Kissa on kissa, mutta se ei ilmaise kaikkea.

   Oikeastaan kirjallisuuden tulisi lähettää kierrepalloja todellisuuteen, mutta lähettääkö? Vai onko se niin ennalta arvattavaa ettei kukaan edes hätkähdä saati että riemastuisi?

    Toisaalta, miksi syyttäisin kirjallisuutta, joka ei puhuttele eikä viihdytä minua, sillä vikahan on lukijan päässä eikä romaanikirjailijan kynässä. Kyllä kai maailmassa vielä yksi kirjailija kirjoittaa kynällä eikä näppäimistöllä.

    Heitän kierrepallon: kenelle kirjailija kirjoittaa, itselleen vai mahdollisille lukijoille?

Hyvät sitaatit ovat hienoja kierrepalloja. Ne osuvat monenlaiseen maaliin, menevät perille kun antaa mielelle vapauden.

    Chris Andersonin ja David Sallyn kirjassa Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (HS kirjat, 2013) on hienoja lainauksia, jotka kuvastavat maailmaa kierrepallon oveluudella, siis yllättäen.

    ”Sattuma on loogista”, sanoi Johan Cruyff, hollantilaisen futiksen huippu ja hollantilaisen pelityylin, pallonhallintapelin opettaja koko maailmalle. Jos sattuma on loogista, sitä voi ohjailla haluamaansa suuntaan. Sitäkö Cruyff tarkoitti? Miten tämä otetaan yhteiskuntapolitiikassa huomioon? Tarkoittaako se monenlaisen resilienssin rakentamista? 

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, Cruyff sanoi. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Onko Trump kerännyt kaikki pallot pöksyihinsä? Hän kertoo röyhkeästi, että koko maailma haluaa nyt tulla suutelemaan hänen peppuaan. Perversionsa kullakin, mutta oleellista on että Trump pelaa pallonhallintapeliä yksin ja omin säännöin.

    ”Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”, Cruyff sanoi.

    Tästä taitaa tulla Trumpin ongelma. Kun panee kaikki munat omaan taskuunsa, ne saattavat särkyä. Housut kastuvat.

    Silti jää ihmeteltäväksi mitä muu maailma tekee.

    ”Pyhistä lehmistä saa parhaat hampurilaiset”, sanoi Mark Twain eikä tuota ironiaa kukaan pysty ohittamaan.

Maailma on kuin futismatsi.

    Onko? Todellako?

    ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa”, sanoi Pep Guardiola. ”Kaikki tekevät kaikkea.”

    Guardiola pelasi huipulla Barcelonassa. Hänestä tuli uuden jalkapallotaktiikan ja pelityylin mestari. Guardiola valmensi ensin Barcaa, sitten Baijeria ja nykyään Manchester Cityä. Guardiola on kehittänyt alkuaan hollantilaisen totaalisen jalkapallon - palloa hallitaan viimeiseen asti ja kaikki osaavat hyökätä ja puolustaa - niin täydelliseksi ja globaaliksi sopaksi että se kiehuu yli. Joku valmentaja tuskaili äskettäin, että Guardiola on pilannut futiksen, koska kaikki joukkueet pelaavat Guardiolan futista.

    Mutta onko Guardiola oikeassa? 

    Eikö maailma ole toista mieltä? Globalisaatio on pikemminkin lisännyt työnjakoa kuin vähentänyt sitä. Kaikki eivät tee kaikkea vaan pelkästään sitä mitä osaavat, missä menestyvät ja missä ovat tuottavia. Oikeassa todellisuudessa kaikki eivät tee kaikkea.

    Mutta Guardiola sanoikin, että vasemmistolaisessa futiksessa kaikki tekevät kaikkea. Onnistuisiko tuo myös konkreettisessa todellisuudessa? Voisiko vasemmistolaisessa yhteiskunnassa jokainen olla lääkäri yhdellä hetkellä ja leipuri toisella? Pitäisikö vasemmistolaisessa valtiossa kaikkien olla toisinaan poliiseja ja toisinaan peltiseppiä?

    Kysytäänpä neuvoa Karl Marxilta, joka hahmotteli ”totaalista” ihanneyhteiskuntaa. Näin hän vastaa vuosien takaa 1800-luvulta:

    ”Taiteellisen lahjakkuuden poikkeuksellinen keskittyminen joihinkin yksilöihin ja siihen liittyvä lahjakkuuden tukahduttaminen laajoissa joukoissa on työjaon seurausta… Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työnjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

   Guardiolan futisjoukkue muistuttaa Marxin ja Engelsin utopiaa, mutta jos kaikki tekevät aidosti kaikkea, mihin me edistyneessä yhteiskunnassa tarvitsemme ammattikirjailijoita ja tähtipoppareita, jalkapalloilijoista puhumattakaan?

    Ja kohta kierrepallo osuu...

Kyösti Salovaara, 2025.

KTP vs. SJK  0-1.
5.4.2025.

Camus ja minä

[Baleaareilla]

Kyösti Salovaara, 1985.

Palma de Mallorcan keskusta ja La Seu katedraali
tavaratalon ikkunasta kuvattuna.

 

Aurinkoinen loma Baleaareilla päättyi. Espanjalainen lentokone laskeutui suomalaiseen räntäsateeseen. Kotimaassa kaikki oli ennallaan, kuin ennen. Suomalainen masennus oli ennallaan.

- Kyösti Salovaara Suomen Sosialidemokraatissa 5.4.1985.

                                     Talvi

tuo jääpenkkapankkiiri, lumivuorineuvos

                        konservatiiveista jäykin

paukutti päähämme pakkasen patukalla:

       kestäkää suomalaiset

                                        kestäkää

                 kevät tulee!

Ja tulihan se

                 Mallorcalta talven karusta

                            leivot ja liverrykset hatussaan

ja jallitti meitä taas kerran.

- Arvo Turtiainen runossaan Suomalainen kevätjenkka, 1968.

Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista.

- Albert Camus Baleaareilla vuonna 1935. 

Neljäkymmentä vuotta sitten maaliskuussa 1985 matkustin ensimmäisen kerran Espanjaan. Olin 38-vuotias. 

    Miksi vasta tuolloin?

    Isäni Osmo täytti 60 vuotta syksyllä 1974. Hän oli varannut koko ”perheelle” Mallorcan matkan, minulle tai veljelleni siitä kertomatta. Vanhempani olivat tehneet 60-luvun lopulta lomamatkoja Palmaan, Mallorcan ja Baleaarien pääkaupunkiin ja ihastuneet kaupunkiin ja saareen, Francon diktatuurista huolimatta.

    Mutta heinäkuussa 1974 isäni sai massiivisen sydäninfarktin. Hän itki lääkärin kertoessa ettei hän voi jatkaa työtään Eteenpäin-lehdessä.

    Mallorcan matka peruuntui tuolloin. Synttärit vietettiin Valkealan motellissa. Mutta isäni eli infarktin jälkeen vielä 17 vuotta. Mallorca oli siitä pitäen vanhemmilleni tyyssijana melkein joka talvi, kolme tai kuusi kuukautta kerrallaan. Mallorca ja espanjalainen miljöö kantoivat isän elämää pidemmälle kuin lääkärit uskalsivat ennustaa.

    Mutta miksi me vaimoni kanssa matkustimme Mallorcalle vasta 1985?

 Minä muutin mieleni - niin on tapana sanoa.

    Maaliskuussa 1985 meitä oli kolme: minä, vaimoni ja 11 kuukauden ikäinen poikamme Jaakko. Minulta meni 38 vuotta päästä Espanjaan, Jaakolta 11 kuukautta.

    Niin maailma muuttuu.

    Niin mieli muuttuu.

    Kenties - ja tämä on arvailua – uusvasemmistolaisena nuorena miehenä Francon Espanja ei minua kiinnostanut. Selitys saattaa olla jälkiviisautta, tekosyy. Ehkä pelkäsin lähteä Suomesta muualle. Oli helpompi viettää lomia Kymijoen rannalla kuin Välimerellä.

    Vuonna 1983 kävin Nizzassa. Ihastuin kaupunkiin. Se avasi sieluni Välimeren kulttuuriin. Nizza ja Riviera tietysti hehkuivat valtavaa kulttuurista spektaakkelia ja melodraamaa, jonka sisään luin itseni amerikkalaisten ja englantilaisten kirjailijoiden vällityksellä. Nizzassa kävimme toisen kerran syyskuussa 1984 kun vietimme siellä isäni 70-vuotispäivää. Jaakko oli ensimmäisellä Nizzan-matkallaan tasan viiden kuukauden ikäinen. Minä olin jo 37-vuotias.

    Niin maailma muuttuu. 

    Entä ”minä”?

Osmo Salovaara, 1985.

Plaza Mayor Palmassa.
Café solo ja lasissa Veteranoa, espanjalaista brandyä.

Kyösti Salovaara, 1985.

El Terrenosta pääsi keskustaan Paseo Maritimoa myöten.

On sanottu että Palma de Mallorca on yhdistelmä Nizzaa ja Napolia. Kenties on, vaikka Napolissa en ole koskaan käynyt enkä tiedä miltä Napoli tuntuu.

    Mutta 1983-1984 Nizzan-matkat avasivat mieleni portit Välimerelle.

    Minä muutin mieleni!

    Onko se pätevä ilmaisu? Riittääkö selitykseksi?

    Hieno englantilainen kirjailija Julian Barnes on vastikään julkaissut esseekokoelman Changing My Mind, josta The Guardian julkaisi otteen muutama viikko sitten. 

    Barnes lainaa merkittävää taloustieteilijää John Maynard Keynesiä, joka sanoi: ”Kun faktat muuttuvat, minä muutan mieleni.”

     Kuka tai mikä on se ”minä” joka muuttaa mieltään? Missä se "minä" sijaitsee?

    Aivan toisenlaisen tokaisun Barnes sieppaa ranskalaiselta dadaistilta Francis Picabialta: ”Päämme on pyöreä joten ajatuksemme voivat muuttaa suuntaansa.” 

    Barnesin johtopäätös on, ettei ole ”minää” joka muuttaa mieltään, vaan päinvastoin on epämääräisen monimutkainen mielemme, joka muuttaa meitä kun tilanteet ja kokemukset kohdataan. Mielemme luo minut, minä en luo mieltäni.

    Barnesin johtopäätös on helpottavan avara. Se sallii ”minun” olla montaa mieltä yhtä aikaa, koska mielessäni on joka tapauksessa monenlaista yhtä aikaa. Ja sitä paitsi: pyöreään päähään sopii kaikenlaista!

Kevään 1985 jälkeen vietimme kuuden vuoden aikana talvilomat Mallorcalla. Sen jälkeen, isäni kuoltua 1991, kävimme vielä joitakin kertoja siellä, mutta 2000-luvulla olen matkustanut Espanjassa muualle, ikään kuin Mallorcan herkkiä tunteita paetakseni.

    Suomalaisten matkanjärjestäjien hotellit sijaitsivat pääosin Palman kaupungin lounaisreunassa El Terrenon kaupunginosassa, Bellverin linnan alapuolelle. 1970- ja 1980-luvuilla Aurinkomatkat järjesti talveksi ns. pitkiä matkoja Palmaan. Kun kesäkausi loppui syksyllä, lentokoneiden ei tarvinnut lentää tyhjänä hakemaan lomansa päättäviä matkailijoita viedessään talvituristit Palmaan. Näin ”eläkeläiset” pääsivät halvalla kolmeksi tai kuudeksi kuukaudeksi Mallorcalle. Joulun aikaan oli lyhyt sesonki ja sitten keväällä eläkeläiset tuotiin takaisin Suomeen kun kesäkauden ensimmäiset turistit lensivät saarelle.

    Muut matkatoimistot toki lensivät ympäri vuoden saarelle, joten mekin pääsimme sinne kolme viikon lomille Hassen siivillä ja Spiesin matkoilla.

    Eläkeläisille kehkeytyi Bosquessa tiivis porukka, joka vuosien mittaan tutustui toisiinsa ja Mallorcan elämään. Isäni ja äitini ”porukassa” oli mm. konttoripäällikkö Tampereelta, kauppias Kokkolasta, eversti evp Haminasta ja lasitaiteilija Iittalasta. Kerrottiin että hän oli ilman omaa syyttään jäänyt tunnetuimpien Iittalan lasitaiteilijoiden varjoon.

    El Terrenossa asuimme usein Joan Miró -kadun varrella. Eläkeläisten hotelli Bosque sijaitsi lähellä Carrer Camilo José Celan varrella. Katujen nimet muutettiin tuollaisiksi Francon kuoltua. Sekä nobelkirjailija Camilo José Cela että modernistimaalari Joan Miró olivat muuttaneet Mallorcalle 1950-luvulla eräänlaisen sisäiseen maanpakoon Francon diktatuuria. Mallorcalla ilmapiiri oli vapaampi kuin mantereella.

    Kun ajoimme bussilla Palmasta Sollerin-kaupunkiin, reitti kulki Valdemossan kylän kautta luoteisrannikolle ja sitten jylhää rannikkoa pitkin Deiàn rantakylän läpi Solleriin, mistä 1913 rakennetulla raitsikalla pääsi kaupungin satamaan appelsiini- ja mantelipuulehtojen vieritse.

    Niin kuin tiedetään Frédéric Chopin vietti kurjan, sateisen ja kylmän talven Valdemossassa rakastettunsa Amantine-Lucile-Aurore Dupinin eli Georde Sandin kanssa. Mutta samaan aikaan myös englantilainen runoilija ja kirjailija Robert Graves asui rakastettunsa Laura Ridingin kanssa Deiàssa. Graves oli tuttu meilläkin telkkarissa näytetyn Minä, Claudius - sarjan ansiosta, vaikka muuten en Gravesista juuri mitään tiennyt. Graves kuoli Deiàssa saman vuoden joulukuussa kun ensimmäisen kerran maaliskuussa ajoin hänen kotikylänsä ohi.  

    Muutamaa vuotta myöhemmin ostin Martin Seymour-Smithin teoksen Robert Graves: His Life and Works. Kun selailen sitä nyt, huomaan etten ole kirjaa koskaan lukenut läpi alusta loppuun. Minulle Graves merkitsi Mallorcan henkeä, ei hänen teoksiaan.

Kyösti Salovaara, 1985.

Sollerin raitsikka. Vaunu nro 5
lienee valmistettu vuonna 1913.

Kyösti Salovaara, 1985.

Meri ja Osmo Salovaara
Genovan kylän rinteillä, taustalla Palman kaupunki.
Genovassa käytiin syömässä pitkään haudutettua lammasta.

Mielikuvia, muistikuvia, hämäriä ajatuksia, kadonneita tuntemuksia, matkojen pölyä, pelkoa uusista paikoista, uteliaisuutta ja ties mitä – sitähän elämä on.

    Ranskalainen kirjailija ja filosofi Albert Camus (1913-1960) oli kosmopoliitti, joka tarkkavaistoisesti pohti myös matkustamista, saapumista outoihin paikkoihin, pelkoa ja rakkautta. Camusin äidin suku oli kotoisin Baleaareilta. Vuonna 1936 Camus muisteli edellisen kesän matkaa Baleaareille:

    ”Matkustamisen arvo perustuu pelkoon. Sillä jonakin hetkenä, kun olemme niin kaukana maastamme, kielestämme (ranskalainen sanomalehti on äkkiä äärettömän kallisarvoinen. Ja nuo iltahetket kahviloissa, kun yrittää kyynärpäällään koskettaa muita ihmisiä), meidät valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan. Siinä on matkan ilmeisin hyöty. Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pieninkin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon. Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin. Ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistimme, ikuisuuden aistin harjoittamista. Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme, niin kuin Pascalin ’divertissement’ viihdytys. Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.” (Camus: Kapinoiva ihminen. Toimittanut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen. Otava, 1971. 

    Vieraillessaan Prahassa Camus kirjoitti illalla hotelliin palattuaan sydän pakahtumaisillaan mahtipontisia mietteitä, joiden takaa ”kuvastuu se moninaisten tunteiden vyyhti, joka oli ahtautunut” hänen sydämeensä. ”Mitä muuta hyötyä tällaisesta matkasta voisi olla?” Camus kysyi. ”Täällä olen paljas, suojaton.” Ja jatkoi:

    ”Kirkot, niiden kulta ja suitsutus, kaikki tuokin työntää minua jokapäiväistä elämää kohti, jossa ahdistus nostaa arvoon jokaisen pikku seikankin. Ja tottumusten verho, sydäntä tuudittavien eleiden ja sanojen miellyttävä kudelma nousee hitaasti ja paljastaa vihdoin levottomuuden ankeat kasvot. Ihminen on kasvotusten itsensä kanssa: minä haastan hänet olemaan onnellinen… Tämän vuoksi matkustaminen onkin mitä valaisevinta. Ihmisen ja ympäröivien esineiden välillä on räikeä ristiriita. Maailman musiikki tunkeutuu helpommin suojattomaan sydämeen… Matkan liikuttava, herkistynyt maisema: taideteoksia, naisten naurua, ihmisrotuja, jotka on juurrutettu omaan maahansa, muistomerkkejä, joissa kertautuu vuosisatojen historia. Ja sitten, päivän päättyessä, tämä hotellihuone, jossa taas outo tunne, kuin sielun nälkä, alkaa kovertaa minua sisästä päin.”

Sanoja sanoja sanoja.

    Ne kiertävät minua kuin rengas joka ei hetkeään pysähdy samaan kohtaan.

    Maaliskuu 1985: neljäkymmentä vuotta sitten: Palma de Mallorca, mielentila ja mieli. Porttini Espanjaan.

    Muutin mieleni - mieleni muutti minut!     

Raili Salovaara, 1985.

Isä (38 v) ja poika (11 kk)
Magalufin rannassa.

Liian paljon kirjoja

[vai turhan vähän lukijoita?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä. 

- Pentti Linkola vuonna 1971.

Viihdekirjallisuuden suosio on kasvanut viime vuosina valtavasti, mutta kulttuuri- ja kirjapiireissä keskitytään yhä ensisijaisesti kaunokirjallisuuteen. Tämä ylläpitää keinotekoista hierarkiaa, jossa tietyntyyppinen kirjallisuus nostetaan toisen yläpuolelle - vaikka tärkeintä on se, mitä lukeminen merkitsee lukijalle.

- Ndéla Faye Helsingin Sanomissa 25.3.2025.

Kaunokirjallisuudesta ollaan monella tavalla huolestuneita. 

    Kirjailijat ovat heikoilla; kustantajat ja kirjakaupat pitävät puolensa paremmin. Uudet formaatit eivät suosi kirjailijan tulonhankintaa. Valtiokin vie osansa kirjan arvonlisäyksestä.

    Kummallisin keskustelu väittää, että kirjoja ilmestyy liian paljon. Ajatellaan että jos niitä ilmestyisi vähemmän, kirjailijoilla ja kulttuurilla menisi paremmin. Saattaahan toki olla, että 100 erilaista pastakastiketta marketissa on liikaa ja tuhlausta, mutta 100 erilaista kirjaa ei ole tuhlausta vaan rikkautta.

   Suomenkielessä ei ole hyvää sanaa kuvaamaan minkälaisen kirjallisuuden ongelmista puhutaan. Toisin kuin Faye pakinani motossa kirjoittaa, sana ”kaunokirjallisuus” sisältää myös viihteen ja kaikenlaisen genrekirjallisuuden (romantiikka, dekkarit, scifi, lastenkirjat, sadut jne). Englanninkielen ilmaisulle ”literary fiction” ei löydy hyvää suomalaista vastinetta.

    Mutta on pärjääminen niillä sanoilla, joita käytettävissä on.

Kirjakeskustelu ei tietenkään ole umpisuomalaista eikä pelkästään kotoperäistä. Kultuurikeskustelussa eivät rajat railona avaudu. Aiheet ja perustelut imetään rajojen yli.

    Viime perjantaina Richard Godwin kysyi The Guardianissa ilmestyykö kirjoja liian paljon; niin paljon ettei kukaan ehdi kaikkea lukea ja niin paljon ettei niiden julkaiseminen kannata. Juttunsa lopussa Godwin kysyi aiheellisesti: miksi kenenkään pitäisikään kaikkea lukea?

    Godwinin artikkelissa oli mielenkiintoisia faktoja kirjojen kustantamisesta.

    Isossa-Britanniassa julkaistaan vuosittain 200 000 kirjanimikettä. Vuonna 2023 maailmassa julkaistiin kaikkiaan (ISBN tilastoihin perustuen) noin 2,6 miljoonaa kirjaa (nimikettä) omakustanteina ja n. 560 000 kirjaa perinteisten kustantajien julkaisemana.

    Omakustanteiden määrä on siis räjähtänyt, ehkä ei niinkään Suomessa mutta anglosaksisella kielialueella. Teknologian muutos on edesauttanut kehitystä. Sähköinen kirja, joka ladataan Amazonin Kindlen kaltaisista palveluista, hyödyttää omakustantajia. Sähköinen kirja ei häviä kirjakauppojen vuosittaisissa alennusmyynneissä. Kun lukija löytää mieluisen omakustannekirjailijan, tämän koko katalogi löytyy sähköisestä palvelusta.

    Entä kirjailijoiden tulonmuodostus?

    Godwinin esittämät luvut hätkähdyttävät.

    On omakustannekirjailijoita joista emme ole kuulleet mitään, mutta jotka ovat myyneet jo 20 miljoonaa teosta. Britannian 2000 omakustannekirjailijasta puolet tienasi vuodessa yli 20 000 puntaa ja 28 % yli 50 000 puntaa. Sen sijaan useimmat perinteisten kustantajien esikoiskirjailijat tienaavat vain 5000-10 000 puntaa vuodessa eli sen mitä saavat ennakkomaksua kirjoistaan. Ja ammattikirjailijoiden raportoitiin vuonna 2022 ansaitsevan keskimäärin 7000 puntaa vuodessa.

    Omakustanteina julkaistaan runsaasti viihderomaaneja, romantiikka ja jännäreitä. Mutta omakustannekirjailijat edustavat väestöä monipuolisemmin kuin perinteiset ammattikirjailijat. Godwin huomauttaa, että omakustannekirjailijat käyttävät samoja graafikoita ja freelance-taittajia kuin perinteiset kustantajat, joten kirjojen ulkoasu on usein yhtä laadukas kuin perinteisten kustantajien teoksissa.

    Kun perinteinen kustantaja menettää portinvartijan roolinsa, kirjallisen kulttuurin diversiteetti lisääntyy - eikö vaan? 

En tiedä onko Suomessa tapahtunut tai tapahtumassa samanlaista kehitystä kuin muualla maailmassa. Pikemmin tuntuu että Suomeen syntyy pieniä kustantamoita, jotka julkaisevat muutaman kirjailijan teoksia.

    Mutta millä tavalla kirjanimikkeiden vähentäminen auttaisi ns. laatukirjallisuutta? Jos kirjoja julkaistaisiin vähemmän, lukisiko kansa niitä enemmän? Ja jos lukisi, kuka siitä hyötyisi: ammattikirjailijat vai kirjojen kustantajat?

    Voidaanko ihmiset pakottaa lukemaan vain ”hyvää” kirjallisuutta? Jos, niin kuka määrittelee mikä on ”hyvää” kirjallisuutta? Jos esimerkiksi Hesarin kulttuuritoimitus saisi päättää ne kirjat joita julkaistaan, minä tuskin lukisin niistä montaakaan, koska nuoria naisia voimaannuttava fiktio ei tällä hetkellä tunnu (minulle) oleelliselta kirjallisuusgenreltä. 

    Laatukirjallisuudesta puhuminen on muutenkin problemaattista. Universaalia mitta-asteikkoa ei ole olemassa. Vain totalitaarisessa yhteiskunnassa ”tiedetään” mikä kirjallisuus on ”objektiivisesti hyvää” ja mikä ”absoluuttisesti pahaa”. 

    Suomessa taitaa olla 15-20 kaunokirjailijaa, jotka saavat koko toimeentulonsa julkaisemistaan teoksista. Kuinka paljon kirjallisuuskeskustelun tulisi keskittyä heidän tilanteeseensa ja kuinka paljon siihen miten ihmisten lukutaito ja lukemisen halu ylipäänsä kehittyy? Tai missä määrin kirjallisuuskeskustelussa pitää vaatia kirjoja, jotka sanoittavat fiktioon poliittisen keskustelun pintavaahtoa (ilmastonmuutos, feminismi, kolmannet sukupuolet, luontokato, ravintosuositukset jne) sen sijaan että kirjallisuus kaikessa moninaisuudessaan ja jopa eskapismissaan saisi lukijat viihtymään elämässään ja tuntemaan itsensä yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi?

    Onko viisasta edellyttää kaunokirjallisuudelta samanlaista kollektiivisen askeesin ihannetta kuin mitä ihmisiltä tänään muutenkin vaaditaan?  

Kyösti Salovaara, 2025.