[ja historian sammaloituminen]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Maailmanjärjestyksen murrosta on kiinnostavaa seurata, mutta on ikävää elää sen keskellä.
- Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan 9.12.2025.
Se mitä nimitämme todellisuudeksi on vain pikkumaisuutta.
- Amerikanjuutalainen kirjailija Saul Bellow romaanissaan Sadekuningas, 1959.
Pitäisikö valita toinen aika niin pääsisi helpommalla?
Mutta se taitaa olla mahdotonta. Eikö Jean-Paul Sartre opettanut, että koska emme voi valita aikaamme, meidän tulee valita itsemme ajassamme?
Mutta sekin saattaa olla helpommin sanottua kuin tehtyä. Komeita sanoja joka tapauksessa. Tai ajatus.
Kävelen Viikin peltoja reunustavassa metsikössä. Se on jätetty luonnontilaan. Kaatuneet puut peittyvät sammalkerroksiin. Aika näyttää pysähtyneen.
Joskus tuntuu, että sanoja käytetään sammaloituneiden puiden tavalla. Ikään kuin niillä ei olisi mitään aikaa; että ne merkitsevät tänään täsmälleen samaa kuin vaikkapa 1930-luvulla. Jos jonkun tyypin naama ei miellytä ja ajatukset tuntuvat vastenmielisiltä tai erilaisilta, häntä saa moittia fasistiksi tai rasistiksi tai kommunistiksi tai sovinistiksi eikä moittija oikeastaan tiedä mitä nuo sanat tarkoittavat eikä sitä mitä niillä kuvattiin esimerkiksi 1930-luvulla.
”Sanat ovat kuin kiviä, joita singotaan päin ihmisiä, jotta nämä pökertyisivät”, kirjoitti Rex Stout 1930-luvulla eräässä dekkarissaan.
Ihmisten luokittelu, boikotointi, dissaaminen ja monen laatuinen syrjiminen on 2020-luvun tämänhetkisyyttä. Kun osuuskauppa boikotoi israelialaisia tuotteita ja itseään puolueettomina pitävät tutkijat, taiteilijat ja journalisti vaativat Yleä boikotoimaan laulukilpailuja joihin Israel osallistuu, kaikki muistavat hokea: ei tämä ole antisemitismiä, ei tässä boikotoida ihmisiä vaan…
Historiantutkija Marko Maunula työskentelee Yhdysvalloissa professorina Atlantassa. Hän kirjoittaa kolumneja Suomen Kuvalehteen.
”Viime vuodet ovat todistaneet antisemitismin comebackia”, Maunula kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehdessä. ”Antisemitismi on liima äärioikeiston ja -vasemmiston välillä. Se aktivoi ääriajatteluun taipuvaisia ihmisiä. Juutalaiset ovat heille historiallisten voimien salakavalia operaattoreita, jotka puskevat maailmaan sekä kommunismia että riistokapitalismia. Euroopassa antisemitismi on historiallisesti ollut huomattavasti yleisempää kuin Yhdysvalloissa. Eurooppalaiset eivät usein edes tiedosta omaa antisemitismiään, samaan tapaan kuin monet amerikkalaiset rasistit eivät myönnä edes itselleen olevansa rasisteja.”
Maunulan mielestä eurooppalaisilla on historiallinen taipumus heijastaa omat syntinsä juutalaisiin. ”Sama asenne leimaa miljoonien eurooppalaisten ja amerikkalaisten suhtautumista Israeliin.
Miksi Hamasin terroria on helpompi ymmärtää kuin Israelin käyttämää sotavoimaa tuota terrorismia vastaan? Maunula sanoo, että ”viime vuosina islamistit ovat tappaneet mahdollisesti jopa kymmeniä tuhansia kristittyjä eri puolilla Afrikkaa, mutta avustuslaivat ovat pysyneet kotona.”
Lopuksi Maunula kysyy: ”Miten voimme selittää ilmiön, jossa itseään humanisteina pitävät kampusten protestoijat tuomitsevat uskonnonvapauteen, naisten ja seksuaalisten vähemmistöjen tasa-arvoon sekä yksilön oikeuksiin uskovan demokratian – paikoitellen jopa kompaten uskonnollisten fanaatikkojen hallitseman tyrannian yrityksiä tuhota tämä maa ja tappaa sen valtaväestö? Ellei tämä ole antisemitismiä, kertokaa minulle, mitä se on.”
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
Viime viikolla tuli kuluneeksi 50 vuotta antisemitismiä ja totalitarismia tutkineen Hannah Arendtin (1906-1975) kuolemasta. Arendtin teos Totalitarismin synty ilmestyi 1951. Hän lisäsi teokseen mm. antisemitismiä koskevan johdannon v. 1967.
Pikaisesti silmäillen teoksesta ei irtoa maallikolle selkeää ja yksinkertaista rautalankamallia mitä antisemitismi oli ja on ja mistä se syntyi ja miksi se syntyi. Antisemitismi on osa monimutkaista prosessia. Joka tapauksessa Arendt kumoaa monia yksinkertaistuksia, varsinkin semmoisia joita nykyään käytetään itsestään selvinä faktoina.
Arendt kirjoittaa, että natsit eivät olleet pelkkiä kansalliskiihkoilijoita. Päinvastoin natsit korostivat puolueensa ylikansallisia päämääriä. ”Natsit olivat alusta asti ja horjumatta halveksineet nationalismia ja väheksyneet kansallisvaltiota, jota he pitivät rajoittuneena ja nurkkakuntaisena”, Arendt sanoo. ”Siksi he hokivat väsymättä, että heidän ’liikkeensä’ oli yhtä kansainvälinen kuin bolševikkien.”
Arendtin mielestä antisemitismiä ei selitä nationalismi vaan pikemmin imperialismi.
Syntipukiksi joutuminen oli myös traaginen paradoksi.
Arendt vertaa juutalaisten asemaa aateliston asemaan ja sen romahtamiseen.
Niin kauan kuin aatelistolla oli aikanaan tuomiovaltaa, heitä kunnioitettiin ja suvaittiin. Kun aateliset menettivät etuoikeutensa, kuten oikeuden riistää ja sortaa, kansa alkoi pitää aatelistoa loisina. Aatelisilla ei enää ollut todellista tehtävää maan hallinnassa. ”Toisin sanoen vihan syynä ei koskaan ole sorto eikä riisto sinänsä. Rikkaus ilman näkyvää funktiota on paljon sietämättömämpää, koska kukaan ei ymmärrä miksi sitä pitäisi sietää.”
Arendtin mielestä juutalaisille kävi vähän samalla tavalla kuin aatelistolle. ”Myös antisemitismi saavutti huippunsa, kun juutalaiset olivat menettäneet julkiset tehtävänsä ja vaikutusvaltansa eikä heillä ollut enää muuta kuin rikkautensa.”
”Poliittinen antisemitismi kehittyi siksi, että juutalaiset olivat erillinen ryhmä”, Arendt sanoo. ”Sosiaalinen syrjintä taas yleistyi siksi, että juutalaisista tuli yhä tasa-arvoisempia kaikkien muiden ryhmien kanssa.”
Tässä Arendt osui ja osuu universaalilta (yhä) vaikuttavaan ironiaan: ”Mitä tasa-arvoisemmat olot, sitä vähemmän selityksiä löytyy ihmisten välisille todellisille eroille ja sitä eriarvoisemmiksi ihmisyksilöt ja ryhmät tulevat.”
Onko tässä määritelty identiteettipolitiikan syyt ja seuraukset? Onko identiteettipolitiikka eräällä tavalla analogista antisemitismille?
Kuulostaa hurjalta, mutta entä jos niin on?
Arendtin mielestä taloudellisten ja sosiaalisten olojen tasoittuessa, tasa-arvon lisääntyessä rotusuhteista tuli vaikeita, koska ihmiset törmäsivät yksilöiden luontaisiin eroihin, ”joita mitkään mahdolliset ja ajateltavissa olevat muutokset eivät voineet tehdä vähemmän silmäänpistäviksi. Tasa-arvo vaatii minua tunnustamaan jokaisen yksilön vertaisekseni. Jos eri ryhmillä on omat syynsä kiistää toisiltaan tämä perusarvo, niiden konflikteista kehkeytyy hirvittävän julmia.”
”Siis mitä tasa-arvoisempia olivat juutalaisten elinolot sitä yllättävämpiä olivat heidän eroavuutensa”, Arendt huomauttaa.
Saatan tulkita Arendtin antisemitismin selitystä yksioikoisesti. Mutta syntyy ajatus, että onkohan nykyhetken polarisoitunut keskustelu, ihmisten dissaaminen heidän mielipiteidensä tähden ja identiteettien ylikorostaminen nimenomaan seurausta yhteiskunnallisten olojen paranemisesta ja objektiivisten yhdenvertaisuuksien kohenemisesta.
Tämä on kummallinen johtopäätös. Vähän pelottava ja ainakin epämukava. Sopeutuuko ihminen, yksilö, melkein mihin tahansa, mutta ei siihen, että hänen kanssaihmisensä ovat oikeasti erilaisia kuin hän itse on?
Alussa lainaamani Saul Bellow kuvaa romaanissaan Tartu tilaisuuteen (Seize the Day, 1956. Suom. Pentti Saarikoski. Tammi, 1969) suurkaupungin ihmisiä, jotka näyttävät takertuvan melkein hullun lailla omaan identiteettiinsä ja sen historiaan. New York on ”maailmanloppu” kaikessa monimutkaisuudessaan. Minkälaatuisia ihmisiä siellä tapasi? Tällaisia:
”Joka toinen puhui omaa yksityistä kieltään, jonka hän oli luonut yksityisajattelulla; hänellä oli omat ajatuksensa ja omituiset tapansa. Jos halusi puhua lasillisesta vettä, oli lähdettävä siitä miten Jumala loi taivaan ja maan; sitten omena; Aabraham; Mooses ja Jeesus; Rooma; keskiaika; ruuti; vallankumous; takaisin Newtoniin; ylös Einsteiniin; sitten sota ja Lenin ja Hitler. Kerrattuaan ja saatuaan selväksi tämän kaiken saattoi siirtyä puhumaan vesilasillisesta. ’Minä pyörryn, voisitteko ystävällisesti antaa minulle vettä.’ Sai olla iloinen jos vielä silloinkaan tuli ymmärretyksi. Ja tämä tapahtui uudestaan ja uudestaan jokaisen kanssa jonka tapasi. Täytyi kääntää ja kääntää, selittää ja selittää, edestakaisin, ja se oli helvetin rangaistus ettei ymmärtänyt eikä tullut ymmärretyksi, ei erottanut hullua normaalista, viisasta hölmöstä, nuorta vanhasta eikä sairasta terveestä. Isät eivät olleet isiä eivätkä pojat poikia. ”
Kun eksyy sanojen ja identiteettien sammalmetsikköön, ei tiedä millä vehkeellä tulisi navigoida. Mutta historian unohtaminen ja täydellinen sulautuminen pelkästään tämänhetkisyyteen eksyttää ja ahdistaa sekin.
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. |
