[ahdistuksen partaalta takaisin elämään]
Sunnuntaina
menin katsomaan tarjoaisiko alennusmyyntien häntä ostettavaa. Matkalla vaateosastolle poikkesin Akateemiseen
Kirjakauppaan.
Kun
seisoskelin jännäreitä tarjoavien myyntipöytien välissä,
minut valtasi uskomaton ahdistus, melkein paniikki.
Näin
paljon kirjoja!
Suomalaisia
ja suomeksi käännettyjä, paksuja, kovakantisia, ohuitakin.
Kauniisti päällystettyjä. Kalliita. Miesten kirjoittamia. Naistenkin. Ehkä
muutama siltä väliltä.
Mikä
minua ahdisti?
Sekö
etten koskaan ehtisi, vaikka haluaisin, lukea näitä kaikkia enkä
edes pientä osaa? Vai sekö että en edes halua lukea niitä?
Maailmassa on niin monia lukemattomia kirjoja ettei ole mitään
järkevää syytä, ajattelin, että pitäisi ”uhrata” aikansa
vain juuri ilmestyneiden lukemiseen. Vai säälittikö kirjailijoiden puolesta? Onko kirjan kirjoittamiseen käytetty
energia sen väärti? Tuuleen huutamista? Sisyfoksen turhaa työtä? Hetki myyntipöydällä ja sitten unohdus.
Puistatti.
Sekin että hyödyttääkö näin monia ”murhia” lähettää
lukijoille.
En
halua muutenkaan rakentaa itselleni lukulistaa. Luen mitä huvittaa,
lupaa kysymättä, hetken mielijohteesta. Ainakin uskottelen
itselleni että näin toimin. Saatan suunnitella matkaa vaikkapa
Fuengirolaan (missä paistaa aurinko) tai Mulhouseen (missä kuulemma
on hämmästyttävän laaja automuseo) tai Lakselviin (missä hyytävä
meri loiskuu), mutta en sitä mitä aion lukea kuuden viikon tai neljän
kuukauden perästä.
Tai
sitten en lue mitään.
Kirjakaupassa,
ahdistuksen hetkellä mielessä välähti ajatus: kannattaako kirjoja
lukea?
Kotiin päästyä menin verkkokomeroon etsimään Francis Fukuyaman teosta
Historian loppu ja viimeinen ihminen. Sen aion lukea ja kerrata,
todennäköisesti. Muuten en pääse eteenpäin Valmiissa maailmassa
pakinoissani.
Kun
komerosta oli siirretty ulos käytävällinen roinaa, päästiin
kirjahyllyn luokse ja haettu löytyi. Fukuyaman teos ilmestyi vuonna
1992. Se suomennettiin samana vuonna. Minä ostin sen kesäkuussa.
Siis samana vuonna.
Ja
kun kirjoja hyllystä esille kaivettiin, ”löysin” myös Gavin
Lambertin hienon esseekokoelman The Dangerous Edge, Machiavellin
Ruhtinaan, Philip Frenchin teoksen lännenelokuvista (vuodelta 1973)
ja Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon.
Uskoni
kirjoihin ja niiden lukemiseen näytti palautuvan yllättävän
nopeasti.
Kummallista.
Nyt
kun selailen Fukuyaman teosta, osuu silmiin alleviivattuna tämmöistä:
”Pessimismimme on toki ymmärrettävää, mutta sitä vastaan
todistaa vuosisadan jälkipuoliskolla empiirisesti todettu
tapahtumien virta. Meidän on kysyttävä itseltämme, eikö
pessimismimme ole muuttumassa hieman kuin poseeraukseksi,
asenteeksi, joka omaksutaan yhtä kevyesti kuin optimismi
1800-luvulla.”
Hyvin
kysytty.
Kun
sain viime viikolla laiskasti luetuksi C.J. Sansomin historiallisen
dekkarin Musta tuli ja kun olen aloitellut englantilaisen,
Valenciassa asuvan Jason Websterin kolmatta Max Cámara-dekkaria The
Anarchist Detective, huomaan yllätyksenä että näistä kirjoista
oppii uusia asioita.
Sansom
kertoo vanhasta tuhovoimaisesta ”aseesta” mustasta tulesta eli
kreikkalaisesta tulesta, jonka valmistusmetodi on hävinyt aikojen
kuluessa. Siis jo romaanin tapahtumien aikaan Cromwellin Englannissa.
Ja Websterin kirjan mysteerinä on paellamauste sahrami, joka maksaa
jopa 3000 euroa per kg tai USA:ssa 7000 dollaria. Buen provecho!
Jännäreitä
lukemalla oppii kaikenlaista, ei ehkä ihmisen psykologiasta vaan
ihmisen ympäristöstä, rakennetusta ja tuhotusta. Siis kulttuurista
laajasti ajatellen.
No,
Guardianin nettisivulla on visailu jonka kysymykset liittyvät Die
Hard elokuviin. Ensimmäisen Die Hardin ensi-illasta on nyt kulunut
25 vuotta.
Vastasin
visailun 20 kysymykseen ja sain 19 oikein.
Hemmetti!
Tässäkö minun yleissivistykseni lepää? Onko Die Hard-tietoisuus
laajan ajattelun merkki? Voimaannuttavaa?
Melkein
hävettää.
Ajatus
palaa paniikkikohtaukseen Akateemisessa Kirjakaupassa.
Mitä
kirjailija, vaikkapa C.J. Sansom Englannissa tai Jason Webster
Espanjassa ajattelee lähettäessään valmiin romaanin maailmalle?
Hän,
kirjailija, ei tiedä kuka kirjan lukee eikä sitä missä ja milloin
se luetaan eikä sitä että miksi se luetaan.
Ilman
lukijaa ei ole kirjaa.
Mutta
onko kirjailijan ja lukijan välinen yhteys edes hämähäkin verkon
yhden seitin vahvuinen?
P.S. 26.7.2013
"Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen."
- Graham Greene: Pakoteitä (1980, suom. Aira Buffa 1982.)
P.S. 26.7.2013
"Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen."
- Graham Greene: Pakoteitä (1980, suom. Aira Buffa 1982.)