torstai 25. heinäkuuta 2013

Paniikki kirjakaupassa

[ahdistuksen partaalta takaisin elämään]




Sunnuntaina menin katsomaan tarjoaisiko alennusmyyntien häntä ostettavaa. Matkalla vaateosastolle poikkesin Akateemiseen Kirjakauppaan.
     Kun seisoskelin jännäreitä tarjoavien myyntipöytien välissä, minut valtasi uskomaton ahdistus, melkein paniikki.
     Näin paljon kirjoja!
     Suomalaisia ja suomeksi käännettyjä, paksuja, kovakantisia, ohuitakin. Kauniisti päällystettyjä. Kalliita. Miesten kirjoittamia. Naistenkin. Ehkä muutama siltä väliltä.
     Mikä minua ahdisti?
     Sekö etten koskaan ehtisi, vaikka haluaisin, lukea näitä kaikkia enkä edes pientä osaa? Vai sekö että en edes halua lukea niitä? Maailmassa on niin monia lukemattomia kirjoja ettei ole mitään järkevää syytä, ajattelin, että pitäisi ”uhrata” aikansa vain juuri ilmestyneiden lukemiseen. Vai säälittikö kirjailijoiden puolesta? Onko kirjan kirjoittamiseen käytetty energia sen väärti? Tuuleen huutamista? Sisyfoksen turhaa työtä? Hetki myyntipöydällä ja sitten unohdus.
     Puistatti. Sekin että hyödyttääkö näin monia ”murhia” lähettää lukijoille.
     En halua muutenkaan rakentaa itselleni lukulistaa. Luen mitä huvittaa, lupaa kysymättä, hetken mielijohteesta. Ainakin uskottelen itselleni että näin toimin. Saatan suunnitella matkaa vaikkapa Fuengirolaan (missä paistaa aurinko) tai Mulhouseen (missä kuulemma on hämmästyttävän laaja automuseo) tai Lakselviin (missä hyytävä meri loiskuu), mutta en sitä mitä aion lukea kuuden viikon tai neljän kuukauden perästä.
     Tai sitten en lue mitään.
     Kirjakaupassa, ahdistuksen hetkellä mielessä välähti ajatus: kannattaako kirjoja lukea?


Kotiin päästyä menin verkkokomeroon etsimään Francis Fukuyaman teosta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Sen aion lukea ja kerrata, todennäköisesti. Muuten en pääse eteenpäin Valmiissa maailmassa pakinoissani.
     Kun komerosta oli siirretty ulos käytävällinen roinaa, päästiin kirjahyllyn luokse ja haettu löytyi. Fukuyaman teos ilmestyi vuonna 1992. Se suomennettiin samana vuonna. Minä ostin sen kesäkuussa. Siis samana vuonna.
     Ja kun kirjoja hyllystä esille kaivettiin, ”löysin” myös Gavin Lambertin hienon esseekokoelman The Dangerous Edge, Machiavellin Ruhtinaan, Philip Frenchin teoksen lännenelokuvista (vuodelta 1973) ja Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon.
     Uskoni kirjoihin ja niiden lukemiseen näytti palautuvan yllättävän nopeasti.
     Kummallista.
     Nyt kun selailen Fukuyaman teosta, osuu silmiin alleviivattuna tämmöistä: ”Pessimismimme on toki ymmärrettävää, mutta sitä vastaan todistaa vuosisadan jälkipuoliskolla empiirisesti todettu tapahtumien virta. Meidän on kysyttävä itseltämme, eikö pessimismimme ole muuttumassa hieman kuin poseeraukseksi, asenteeksi, joka omaksutaan yhtä kevyesti kuin optimismi 1800-luvulla.”
     Hyvin kysytty.


Kun sain viime viikolla laiskasti luetuksi C.J. Sansomin historiallisen dekkarin Musta tuli ja kun olen aloitellut englantilaisen, Valenciassa asuvan Jason Websterin kolmatta Max Cámara-dekkaria The Anarchist Detective, huomaan yllätyksenä että näistä kirjoista oppii uusia asioita.
     Sansom kertoo vanhasta tuhovoimaisesta ”aseesta” mustasta tulesta eli kreikkalaisesta tulesta, jonka valmistusmetodi on hävinyt aikojen kuluessa. Siis jo romaanin tapahtumien aikaan Cromwellin Englannissa. Ja Websterin kirjan mysteerinä on paellamauste sahrami, joka maksaa jopa 3000 euroa per kg tai USA:ssa 7000 dollaria. Buen provecho!
     Jännäreitä lukemalla oppii kaikenlaista, ei ehkä ihmisen psykologiasta vaan ihmisen ympäristöstä, rakennetusta ja tuhotusta. Siis kulttuurista laajasti ajatellen.
     No, Guardianin nettisivulla on visailu jonka kysymykset liittyvät Die Hard elokuviin. Ensimmäisen Die Hardin ensi-illasta on nyt kulunut 25 vuotta.
     Vastasin visailun 20 kysymykseen ja sain 19 oikein.
Hemmetti! Tässäkö minun yleissivistykseni lepää? Onko Die Hard-tietoisuus laajan ajattelun merkki? Voimaannuttavaa?
     Melkein hävettää.


Ajatus palaa paniikkikohtaukseen Akateemisessa Kirjakaupassa.
     Mitä kirjailija, vaikkapa C.J. Sansom Englannissa tai Jason Webster Espanjassa ajattelee lähettäessään valmiin romaanin maailmalle?
     Hän, kirjailija, ei tiedä kuka kirjan lukee eikä sitä missä ja milloin se luetaan eikä sitä että miksi se luetaan.
     Ilman lukijaa ei ole kirjaa.
     Mutta onko kirjailijan ja lukijan välinen yhteys edes hämähäkin verkon yhden seitin vahvuinen?


P.S. 26.7.2013

"Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen."

- Graham Greene: Pakoteitä (1980, suom. Aira Buffa 1982.)


torstai 18. heinäkuuta 2013

Valmiissa maailmassa

[asetan tehtävän itselleni]




Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

             -Franz Kafka




Totisesti, onko maailmamme niin valmis ettei mitään uutta ole näköpiirissä?
     Tällainen ajatus on tullut kesän aikana mieleen, ensin sattumalta ja sitten järjestäytyneesti. Ja mitä enemmän otsikon väitettä – sanotaan sitä nyt väitteeksi – ajattelen, sitä oikeammalta ja perustellummalta se tuntuu. Ajatus, komea (vai kolkko?) hypoteesi täytyy tietenkin rajata ja siihen ripustaa koko joukko reunaehtoja, mutta niitä vähän tuonnempana.
     Niinpä kesän ytimessä asetan itselleni leikkisästi ja vähän totisesti tehtävän tulevaksi syksyksi ja kenties talveksikin ellei sitten keväälle mennen: minun tulee muutamassa tai vähän useammassa pakinassa perustella miksi (ja minkä suhteen) maailma näyttää valmiilta.
     Tehtävä saattaa olla mahdoton. Kenties sanat loppuvat, eivät riitä kertomaan sanotuksi haluavaa.
     Ehkä olen väärässä. Se on mahdollista.



Juhannusaattona, kun grilli jo jäähtyi ja väki istui sisällä katsomassa jotain Rolling Stones – dokumenttia, talon isäntä totesi, että Rolling Stonesin jälkeen rockmusiikissa ei ole tapahtunut mitään uutta. Kaikki on koettu eikä samalla tavalla ihmisiä yhdistävää uutta musiikkia enää ole eikä tule.
     Väite tuntui todelta, mutta siihen piti tietenkin lisätä että eihän mihinkään musiikin genreen enää tule "kumouksellisesti" uutta; klassinen musiikki on ollut klassista ties kuinka kauan, nykymusiikki nykymusiikkia ja iskelmät iskelmiä. Nyanssit muuttuvat, sanoitukset elävät yksilöissä mutta itse musiikki ja sen tavat pysyvät kohdallaan, muuttumattomina.
     Samaan aikaan yhteiskunnan ja yksilöiden vaurastuessa medioiden myllerrys on johtanut kuulijakuntien pirstoumiseen, yksilöitymiseen, subjektivitisoitumiseen. ”Minä” en tiedä mistä naapuri tykkää, "minä" kuuntelen mitä haluan olipa jotakin uutta muodissa tai ei. Kanavia, asemia ja ”välineitä” piisaa eikä mikään niistä kerää meitä kaikkia äärelleen.
     Kuulijakunnan pirstoutuminen alkoi 1960-luvun lopulla ja kiihtyi Suomessakin kaupungistumisen voimistuessa. Beatlesin ja Rolling Stonesin jälkeen yhteistä musiikkia tai genreä ei ole ollut.
     Eikä tule.



Tänä kesänä kävi hemmetin hyvä säkä kun satuin kesäkuun alussa Madridiin, missä avautui ranskalaisen impressionistin Camille Pissarron (1830-1903) retrospektiivinen näyttely. Loistava näyttely jatkuu Thyssen-Bornemiszan museossa syyskuun 15. päivään saakka.
     Jos tarvitset tekosyyn matkustaa Madridiin, tässä se on.
     Näyttelyn ”manuaalissa” kerrotaan, että Pissarro oli impressionismin tärkein edustaja ja vähiten tunnettu. Hän jäi ystävänsä Claude Monetin maineen varjoon.
     Thyssen-Bornemiszassa on myös hieno pysyvä näyttely ja kun impressionismin katsauksesta kiertää modernin taiteen saleihin, välähtää salamaniskuna mieleen, että impressionistien pensselinjäljestä ikään kuin tiivistyi tai eskaloitui kubismi ja moderni maalaus. 
     Välillä impressionistit yrittivät jäljitellä atomeista rakentuvaa maailmaa, maisema oli täynnä pisteitä kuin rasteri jonka merkitys selviää vasta etäältä. Mutta kun esimerkiksi Pissarro hylkäsi pointillismin, hänen pensselinsä vetäisee ihmisen kuvan, ratsastajan tai hevosen muutamalla täplällä tai läiskällä, pilkku hevosen otsassa, kokardi upseerin hatussa. Läheltä katsoen kuvan yksityiskohta ei sano mitään, kauempaa katsojan aivot täydentävät läiskistä merkityksen ja maisema muuttuu realistiseksi.
     Voisi ajatella että Pissarron täplä suurenee kun maalarit hylkäävät realistisen maiseman esittämisen, suurenee ja suurenee ja lopulta on vain pintoja ja viivoja joita ei enää pysty palauttamaan reaalimaailmaan.
     Mutta kun näin pitkälle päästään, ei edemmäksi ole menemistä. Ei ole yhtään estettä ylitettäväksi, yhtään mäkeä jonka takana piileksii mysteeri paljastettavaksi.
     Nykyajan taiteilija vie galleriaan tuolin, asettaa sen korokkeelle ja antaa ”taideteokselleen” nimen: Istuin. Katsoja tulee sen viereen ja miettii mitä taiteilija yrittää sanoa.
     Tietysti istuin istua, hän ehkä ajattelee. Mitä sitten? Eikö mitään enempää? Vai onko modernin taiteen sanoma siinä ettei ole enää mitään kerrottavaa?
     Valmiissa maailmassa kaikki on jo sanottu moneen kertaan.



Monet ovat kyllästyneet realistiseen romaanimuotoon, semminkin kun muuta ei tunnu olevan olemassakaan, ja varsinkin kun kaikki kirjoitettu (ja luettu) näyttää viihteeltä.
     Kuitenkin aivan perustellusti voi kysyä, millainen kaunokirjallisuus saattaisikaan kumota realistisen romaanin ja tarinoita kertovan viihteen? Eikö kaikki yritykset kumota tarinallinen romaanimuoto päättyneet omaan mahdottomuuteensa - tai ainakin marginaaliin - jo viime vuosisadan alkupuolella?
     ”Seitsemänkymmentä vuotta kirjailijat ovat kirjoittaneet hävittääkseen maailman”, totesi Jean-Paul Sartre 1940-luvun lopulla, ”vuoden 1918 jälkeen he kirjoittavat hävittääkseen kirjallisuuden.”
     Sartre soimasi surrealisteja jotka pyrkivät hämärtämään yhteiskunnallisen tietoisuuden. ”Surrealismi tuhoaa aina luomalla”, Sartre sanoi. Se on olevinaan uutta ja kumouksellista, mutta pinnalla läikehtii pelkkä tyhjyys, ristiriitaisuus jonka voi tulkita miten haluaa.
     ”Surrealisti haluaa aina olla näkemäisillään järven ja salongin: jos hän yllättäen törmää niihin, näky joko tympäisee häntä tai sitten häneen hiipii pelko, hän panee ikkunaluukut kiinni ja menee nukkumaan.”
     Olisi kiva tietää mitä Sartre ajattelisi 2000-luvun viihteellisestä kaunokirjallisuudesta. Ovatko luukut nyt kiinni vai auki? Yrittääkö kukaan edes pelleilymielessä tuhota kirjallisuutta, kieltä, merkityksiä? Ja sen mukana muuttaa maailmaa.
     Ovatko tosi-tv ohjelmat, joiden osuus äskettäisen tutkimuksen mukaan Suomessa lähettävästä tv-tarjonnasta on jo 20 %, eräänlainen kulttuurin negatiivinen huipennus?  Valmiin maailman luopuminen pienestäkin yrityksestä ajatella omien varpaiden ja oman navan yli muualle ja muuta?
     Valmiin maailman tylsä taulu.



Taide, korkeampi kulttuuri ja matalampi viihde ovat kuitenkin vain pintaa, pitkästyneen ihmisen olemassaolon huokaisu.
     Sitten kun mietin valmiin maailman muotoja ja sisällystä, pitää tietenkin paneutua myös tekniikkaan, politiikkaan, talouteen, sanalla sanoen yhteiskunnallisen elämän moniin puoliin.
     En tiedä kuinka tosissaan niihin yritän mennä.
     Ehkä riittää vertailla pizzaa kännykkään. Molemmat ovat oikeastaan aika ”tuoreita” keksintöjä ja molemmat kypsyivät nopeasti. Muistaakseni Ranskan Rivieran ensimmäinen pizzeria – semmoisena kun me pizzerian nykyään ymmärrämme – perustettiin Cannesin ja Nizzan maisemiin noin vuonna 1956. Suomeen pizzat tulivat vasta 70-luvulla ja nyt ei niistä eikä kännyköistä pääse eroon mitenkään.
     Kuppakin lähti Töölöstä helpommalla.
     Tältä osin maailma on yhtä valmis kuin neljä vuodenaikaa.
     Peruuttamattomasti.


Kun asetan tehtävän itselleni, täytyy muistaa reunaehdot.
     Puhuessani valmiista maailmasta tarkoitan tietysti Suomen kaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa. En siis puhu Intiasta enkä Afrikasta. Enkä puhu yksittäisen ihmisyksilön elämästä vaan ihmislajin ja heimon elämästä.
     Miten käy kun väki lisääntyy ja porukka sakeentuu?
     Jossain vaiheessa, 1900-luvulla, maailman väkiluvun kasvu näytti johtavan varmaan tuhoon, mutta tällä hetkellä ennustetaan että maapallon väkiluku vakiintuu tulevaisuudessa 10 miljardin paikkeille. Vakiintumisen edellytyksenä lienee vaurauden ja koulutuksen kasvu kehittyvillä alueilla.
     Mutta millaista teknologiaa tarvitaan tuollaisen väestömäärän kouluttamiseen, pukemiseen ja syöttämiseen?
     Onko se jo olemassa? Valmiina valmiissa maailmassa?
     Puhuessani valmiista maailmasta kuulostan Francis Fukuyamalta, joka kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992) päätyi Neuvostoliiton romahdettua ja kylmän sodan päätyttyä ajatukseen liberaalin markkinatalouden voitosta totalitarismin yli. Sittemmin tuota ajatusta on pidetty varomattoman kapeana ja ennenaikaisena toiveena. Demokratia on vaikeampi juttu kuin pinnalta tuntuu.
     Totalitaariset ideat kiehtovat monia ihmisiä.
     Liekö ihminen luonnostaan demokraatti vai totalitaristi?
     Luulen kuitenkin että Fukuyama oli rajallisessa katsannossa oikeassa. Ainakin hänen kirjansa kannattaa syksyn mittaan lukea uudestaan, jos löydän sen varastoni kätköistä. Etsivä löytää, kysyvä saa vastauksen.
     Näinköhän?




Entäpä maapallo? Onko se valmis?
     Ei, ei ole.
     ”Poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen keskellä on paikallaan muistaa”, sanoo geologi ja palentologi Juha Pekka Lunkka kirjassaan Maapallon ilmastohistoria, ”että geologisesti ajatellen elämme jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt jo noin 52 miljoonaa vuotta.”
     Mannerlaatat jatkavat niin ikään väistämätöntä liikettään.
     Niiden paineessa vuoristot pysyvät vuorina eivätkä valu soraksi ja tasankojen tomuksi. Sitä paitsi me liikumme jalansijoillamme kolme senttimetriä vuodessa kohti Siperiaa; sadan miljoonan vuoden päästä pikkuruinen puutarhani sijaitsee nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.
     Tämäkin pitää ottaa huomioon kun ryhtyy pohtimaan kuinka valmiissa maailmassa me elämme. Ikuisuus ja nykyisyys? Hetki siinä välissä.
     ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä; hän ryntäsi näet alamäkeä.” (Kafka: Keisarin viesti.)


                                Thyssen-Bornemisza, Madrid. Jaakko Salovaara 2013


torstai 11. heinäkuuta 2013

Playboy


[John Reedin henkilökuva]



John Dos Passos: Playboy
(Otteita romaanista Nineteen Nineteen, 1932)



John Reedin
     isä oli U.S. sheriffi, merkkihenkilö Oregonin Portlandissa
     Jack oli lupaava poika
     siispä hänen väkensä lähetti hänet Itään kouluun
     ja Harvardiin.
     Reed oli lupaava nuorukainen, hän ei ollut juutalainen eikä sosialisti eikä hän
tullut Roxburystä; hän oli vahva ahnas kaikkeen viehtynyt; miehen on elämässään
pidettävä monista asioista.
     hän piti miehistä hän piti naisista hän piti syömisestä ja kirjoittamisesta ja ryyppäämisestä ja sumuisista öistä ja jalkapallosta ja riimillisestä runoudesta
     luentosalien hälinästä
     väistyvästä syksystä jalavista vanhojen talojen tiilistä;
     ruosteinen koneisto vinkui, dekaanit värisivät, hammasrattaat pyörähtivät
päättäjäispäivään, ja Reed oli ulkona maailmassa.


Linc Steffens puhui osuustoiminnallisesta yhteiskunnasta.
     Diogenes Steffens, Sokrates Steffens kyseli miksi ei vallankumousta?

Jack tahtoi elää tynnyrissä ja kirjoittaa runoja; mutta hän tapaili pummeja työmiehiä riskejä kavereita joista hän piti kavereita vailla onnea vailla työtä miksi ei vallankumousta?
     Hän ei voinut keskittyä työhönsä kun niin monet olivat onnea vailla:
     Elämä, vapaus, onnen tavoittelu;
     kaikkea muuta silkkikehräämöjen tykönä kun
     yhdeksäntoista-yhdeksäntoista
     hän meni Patersoniin kirjoittamaan lakosta, poliisit pieksemässä marssivia tekstiilityöläisiä, lakkolaiset vankilassa; ei aikaakaan kun hän oli marssiva lakkolainen poliisien pieksemä vankilassa;
     hän ei halunnut vapaaksi lehtensä takuilla, hän oppisi enemmän lakkolaisten kanssa vankilassa.
     Hän oppi toivon uudesta yhteiskunnasta missä kukaan ei olisi onnea vailla.
     miksi ei vallankumousta?
 

Metropolitan Magazine lähetti hänet Meksikoon
     kirjoittamaan Pancho Villasta
     Pancho Villa opetti hänet kirjoittamaan ja vuoristo ja kookkaat kaktukset ja pienillä toreilla soittavat yhtyeet ja panssaroidut junat
     ja kirottu pöly ja luotien vihellys
     autiomaan kauheassa yössä ja maatyöläiset jotka kuolivat näkivät nälkää tappoivat vapauden tähden
     maan veden koulujen tähden.
     Meksiko opetti hänet kirjoittamaan.


Sota puhalsi sammuksiin kaikki Diogenesin lyhdyt;
     Jack Reed oli aikansa paras amerikkalainen kirjailija, jos ihmiset olisivat halunneet tietoja sodasta he olisivat voineet lukea mitä hän kirjoitti artikkeleissaan
     Saksan rintamalta
     Serbiasta
     Salonikista
     linjojen takaa tsaarin vaappuvassa valtakunnassa
     vankina Cholmissa.
     Kaluunaherrat eivät meinanneet päästää häntä Ranskaan koska hän oli kuten sanottiin hupaillut saksmannien juoksuhaudoissa tykkijoukkueen kanssa ja hunnien tykki osoitti Ranskan sydämeen... playboy hommia, mutta oliko sillä loppujen lopuksi väliä kuka laukaisi tykit tai mihin ne oli suunnattu? Reed oli poikien kanssa joita räjäytettiin helvettiin,
     saksalaisten ranskalaisten venäläisten
     ja yhdeksäntoista-seitsemäntoista
     hän oli sotilaiden ja talonpoikien kanssa
     Pietarissa lokakuussa:
     Smolna,
Kymmenen päivää jotka järkyttivät maailmaa;


ei enää Villaa, maalauksellista Meksikoa, Harvard Clubin playboy kamaa, riimillistä runoutta, vanhanajan sotakirjeenvaihtajan hyviä juttuja,
     tämä ei enää huvittanut.


Kotona Valloissa syytteitä, Masses-lehden oikeudenkäynti, wobblien oikeusjuttu, Wilson sullomassa vankilat täyteen,
     väärennettyjä passeja, puheita, salaisia asiapapereita, piilopaikkoja   höyrylaivojen kolikomerossa;
     vangittu Suomessa kaikki paperit varastettu;
     ei enää mahdollisuutta riimittää runoja mukavia juttuhetkiä.
     Maailma ei huvita enää,
     on vain konekivääritulta ja tuhopolttoja
     nälänhätää täitä luteita koleraa pilkkukuumetta
     ei liinoja siteiksi ei kloroformia eikä eetteriä kuolio tappaa tuhansia haavoittuneita ja kaikkialla on vakoilijoita.
     Smolnan ikkunat valkohehkuisina kuin bessemerrauta,
     Smolnassa ei nukuta,
     Smolna jättiläismäinen valssaamo käy kaksikymmentäneljä tuntia päivässä valssaten miehiä kansakuntia toiveita vuosituhansia kiihokkeita pelkoja,
     raaka-ainetta
     uuden yhteiskunnan
     perustaksi.


Miehen on elämässään tehtävä monia asioita.
     Reed oli lännestä ja hän tarkoitti mitä sanoi.
     Hän heitti menemään sen minkä omisti ja itsensä Smolnaan,
     proletariaatin diktatuuriin;
     neuvostoliitto
     ensimmäinen työläisten tasavalta
     perustettiin ja kestää.
     Reed kirjoitti, otti huolekseen tehtäviä (kaikkialla oli vakoilijoita), työskenteli kunnes kaatui,
     sai pilkkukuumeen ja kuoli Moskovassa.

(vapaasti ja lyhentäen suomentanut Suomen Sosialidemokraattiin 8.3.1980 Kyösti Salovaara)


P.S.

John Dos Passosin ja hänen aikalaiskirjailijoidensa elämää sivuttiin parin viikon takaisessa pakinassani Hemingway & Gellhorn.

John Reed 1887-1920.

Warren Beattyn ohjaama elokuva Punaiset (Reds, 1981) kertoi John Reedin elämästä ja sai kolme Oscaria, mm. parhaasta ohjauksesta.

Leikkeitä vuosien varjosta












torstai 4. heinäkuuta 2013

Helvetin urheilullista

[Brown, Iniesta, James, Selin]




Keväällä sanoin, kun kysyttiin, että voisin lukea Dan Brownin trillerin Inferno (2013. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 468 s.) yhdellä istumalla ikään kuin urheilumielessä.
     No, en kuitenkaan lukenut.
     Romaanin lukemiseen meni viikon verran, koska luin sitä pätkittäin hetkinä ennen nukahtamista, monta kertaa muistellen että mitäköhän tarinassa eilen tapahtui.
     Brownin romaanit kannattaisi lukea nopeasti. Siihen ne on tarkoitettu. Sillä tavalla kirjoitettu.
     Brown kuljettaa tarinoitaan hirvittävällä vauhdilla paikasta toiseen. Infernossa seikkaillaan muutamassa päivässä Firenzessä, Venetsiassa ja Istanbulissa. Symbologisti Robert Langdon ja tarinan muut henkilöt eivät juuri ehdi nukkua tai syödä selvitellessään Euroopan kulttuurihistoriaa ja sen kätkemiä salaisuuksia.
     Itse asiassa Brown kuljettaa taitavasti tarinaa kahteen suuntaan: samalla kun Langdon kulkee kappelista toiseen, kaupungista kolmanteen, kirjailija vie lukijaa syvemmälle menneisyyteen. Nopeasti eteenpäin, hitaasti taaksepäin.   Fyysinen todellisuus vastassaan henkinen todellisuus.
     Menneisyyden ja tulevaisuuden välinen ristiriita on hedelmällinen. Otollinen uteliaalle mielelle.


Rehellinen jos olen, viime päivinä urheilu on kiinnostanut enemmän kuin kirjat tai kirjallisuus.
     Tai - onhan se koomillisen huvittavaa kun poliitikot ja journalistit Suomessa ja ulkomailla (tekopyhästi) kauhistelevat paljastuneita salakuuntelutietoja. Eivätkö poliitikot ja journalistit lue lainkaan trillereitä ja vakoiluromaaneja? Niissähän tämä kaikki on kerrottu moneen kertaan.
     Mutta urheiluun.
     Ranskan ympäriajo le Tour de France alkoi lauantaina Korsikalta. Fantastiset maisemat – tekisikö mieli sinne? Sitten ihastuttava Nizza ja valon ja taiteen häikäisemä Provence! Kohti Zidanen Marseillea.
     Eurosportin pitkät lähetykset sadannesta ympäriajosta ovat kiehtovia, ei vain siksi että näkisi pyöräileviä sankareita vaan siksi että voi kuunnella Peter Selinin mainiota selostamista ja jutustelua Christian Selinin kanssa ja katsella eurooppalaisia maisemia ”sillä silmällä”. Tarkoittaa että Ranskan ympäriajo ei ole pelkästään katsomisen vaan myös kuuntelemisen kulttuurijuhlaa.
     Urheilun varjolla. Kilpailun sivussa.


Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Brasilian taitava ja aggressiivinen jalkapallojoukkue nujersi aneemisen ja eksyneeltä tuntuneen Espanjan.
     Monet ovat kysyneet onko Espanjan (ja Barcelonan) futisjoukkueen pelityyli kypsynyt yli. Onko espanjalainen jalkapalloylivoima hiipunut ja valta siirtymässä Müncheniin ja Brasiliaan? Jokaisella tyylillä ja muodilla on aikansa.
     Toiset ovat arvelleet, että espanjalaiset ovat kerta kaikkiaan joutuneet pelaamaan liikaa. Barcelonan huiput, kuten Andrés Iniesta, pelaavat kaudessa 70 kovaa peliä ja se tuntuu epäinhimilliseltä. Taitavakin mestari tarvitsee lepoa.
     Iniestan ja kumppaneiden harteille on sälytetty liian raskas taakka. Voittamisen pakko. Menestyksen kollektiivisesta huumasta ei saa päästää irti.
     Maanantaina ajelin Kotkaan katsomaan divarifutista.
     Olin yllättynyt pelin tasosta.
     Takavuosiin verrattuna FC KooTeePeen ja AC Oulun peli näytti taktisesti ja teknisesti osaavalta. Joukkueet puolustivat koko kentällä, pelaajat olivat teknisiä, syötöt menivät yleensä kohdalleen.
     Espanjalaisen pelityylin heijastumaa? Niinkö?
     Mutta maaleja he eivät osanneet tehdä. Idea katosi hyökkäysalueen viimeisillä metreillä. Arto Tolsa Areenalle olisi kaivannut enemmän särmää, personallisuuksia, yllättäviä kuvioita, pistosyöttöjä, viuhuvia laukauksia. Ei entisajan ”ahtaajafutista” mutta...
     Kuitenkin – jos suomalaisella divaritasolla pelataan näin ”valmista” jalkapalloa, Suomella saattaa sittenkin olla tulevaisuudessa mahdollisuus.
     En sano mihin mutta sanon että mahdollisuus.


Dan Brownin ”kulttuurihistoriallisia” (käytän tätä sanaa hyvässä tarkoituksessa) romaaneja on pilkattu, koska Brown ei muka osaa kirjoittaa eikä varsinkaan luoda uskottavia ihmiskuvauksia.
     Akateemiset nirppanokat, ne jotka tietävät kaiken, varsinkin sen jälkeen kun joku ”maallikko” on sanonut ensimmäisen rohkean sanan, yleensä kiiruhtavat julkisuuteen todistamaan ettei Brown (tai joku hänen kaltaisensa) kertonut mitään uutta kertoessaan suurelle yleisölle jotakin, mikä suuresta yleisöstä kuulosti uudelta.
     Tämä on tietenkin totta, mutta mitä auttaa että tiedemiehet tietävät kaiken pystymättä tai haluamatta välittää tietämystään tavalliselle lukijalle? Joskus kummastelen että päivystävät dosentit rientävät tavan takaa telkkariin haukkumaan poliitikkoja ja yritysjohtajia, mutta tieteensä syvistä virroista he eivät pukahda sanaakaan. Ehkeivät osaakaan?
     Tietenkään Dan Brown ei Da Vinci -koodissa kertonut Raamatun tarinoista tiedemiehille mitään mullistavaa ja salassa pysynyttä, mutta tavalliselle kristitylle ja ateistille Brownin romaani antoi runsaasti houkuttimia ryhtyä pohtimaan uskonnon ja sen selittämisen historiallisia motiiveja.
     Tai kuinka monta läpeensä oppinutta ja kuivakasta esseetä ja tutkimusta onkaan kirjoitettu Danten Jumalaisesta näytelmästä? Tuhansia ja tuhansia eikä yksikään niistä ikiaikoina, uskallan väittää, ole saavuttanut niin monia innostuneita lukijoita kuin Dan Brownin Inferno parissa kuukaudessa.
     The New York Timesin haastattelussa (20.6.2013) Brown kertoi pitävänsä trillereistä, joista oppii uusia asioita. Tällaisia ovat Brownin mielestä kirjoittaneet mm. Robin Cook lääketieteestä, Tom Clancy sotilasteknologiasta ja John Grisham lainkäytöstä..
     Tätä vasten Brownin omat seikkailut eurooppalaisten taideteosten äärellä ja kulttuurisesti arvokkaiden rakennusten syövereissä asettuvat oikeaan yhteyteen. Niistä oppii jotakin.
     Ainakin useimmat meistä oppivat.
     Akateemisista nirppanokista en tiedä.


Dan Brownin proosa ei herkistä lukijaa itkemään onnesta eikä kokemaan jumalaista havahtumista kielen kauneuteen, mutta kaikesta huolimatta se, tuo proosa täyttää tarkoituksen ja kertoo selkeästi sen mitä aikoo kertoa.
     Brownin kuvauksia tauluista, kirkoista, rakennuksien tyyleistä ja tunnelmista voi hyvinkin lainata turistioppaisiin, mutta onko se paha juttu? Moitittavaa? Halpahintaista?
     Enpä tiedä mitä pahaa on kirjoittaa paikoista ja aukioista, rakennuksista ja taidetoksista niin että ne alkavat tuntua elämää suuremmilta; semmoisilta jotka pitää itse nähdä ja kokea.
     Toisin kävi kohdallani kun yritin Espanjan matkalla lukea Peter Jamesin romaania Kuolema katsoo kohti.
     Lukemisesta ei tullut mitään. Lopetin taisteltuani viisi sivua mahdotonta kieltä vastaan.
     Jamesin lauseet tihkuivat tekotaiteellista näsäviisautta. Viisi sivua sellaista oli tarpeeksi. Jätin kirjan galicialaiseen hotelliin. En tiedä tuleeko galicialaiseen pikkukaupunkiin koskaan toista suomalaista, mutta jos tulee, Jamesin kirja saa uuden mahdollisuuden.
     Peter Jamesille lienee jonkinmoinen maine dekkarikirjailijana. Ihmettelen mihin se perustuu. Kuka jaksaa moista proosaa lukea?
     Tiedän kuitenkin, että joku jaksaa.
     Hyvä niin. Me emme ole samanlaisia. Me olemme yksilöitä.   Minä tiedän vain miltä minusta tuntuu. Sinusta tuntuu ehkä erilaiselta, sellaiselta kuin sinusta tuntuu.
     Maailma on yhteinen. Kokemus yksilöllinen. Tai ainakin selitys.
     Jokainen meistä näkee ja kuulee sen omalla tavallaan, vaikka maisema jota katsomme on sama, äänet joita kuulemme kirpoavat samasta lähteestä.
     Objektiivinen ja subjektiivinen tekevät maailman kokemuksen selittämisen mielenkiintoiseksi. Selitys kiehtoo enemmän kuin selityksen kohde.




                     Matkamiesten "kirjahylly" galicialaisessa hotellissa.