Valmiissa maailmassa

[asetan tehtävän itselleni]

”Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi jos pakenee sen luo?”

”Mikä onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta jalkaa laajempi, jotka peittävät sen.”

             -Franz Kafka

Totisesti, onko maailmamme niin valmis ettei mitään uutta ole näköpiirissä?

     Tällainen ajatus on tullut kesän aikana mieleen, ensin sattumalta ja sitten järjestäytyneesti. Ja mitä enemmän otsikon väitettä – sanotaan sitä nyt väitteeksi – ajattelen, sitä oikeammalta ja perustellummalta se tuntuu. Ajatus, komea (vai kolkko?) hypoteesi täytyy tietenkin rajata ja siihen ripustaa koko joukko reunaehtoja, mutta niitä vähän tuonnempana.

     Niinpä kesän ytimessä asetan itselleni leikkisästi ja vähän totisesti tehtävän tulevaksi syksyksi ja kenties talveksikin ellei sitten keväälle mennen: minun tulee muutamassa tai vähän useammassa pakinassa perustella miksi (ja minkä suhteen) maailma näyttää valmiilta.

     Tehtävä saattaa olla mahdoton. Kenties sanat loppuvat, eivät riitä kertomaan sanotuksi haluavaa.

     Ehkä olen väärässä. Se on mahdollista.

Juhannusaattona, kun grilli jo jäähtyi ja väki istui sisällä katsomassa jotain Rolling Stones – dokumenttia, talon isäntä totesi, että Rolling Stonesin jälkeen rockmusiikissa ei ole tapahtunut mitään uutta. Kaikki on koettu eikä samalla tavalla ihmisiä yhdistävää uutta musiikkia enää ole eikä tule.

     Väite tuntui todelta, mutta siihen piti tietenkin lisätä että eihän mihinkään musiikin genreen enää tule "kumouksellisesti" uutta; klassinen musiikki on ollut klassista ties kuinka kauan, nykymusiikki nykymusiikkia ja iskelmät iskelmiä. Nyanssit muuttuvat, sanoitukset elävät yksilöissä mutta itse musiikki ja sen tavat pysyvät kohdallaan, muuttumattomina.

     Samaan aikaan yhteiskunnan ja yksilöiden vaurastuessa medioiden myllerrys on johtanut kuulijakuntien pirstoumiseen, yksilöitymiseen, subjektivitisoitumiseen. ”Minä” en tiedä mistä naapuri tykkää, "minä" kuuntelen mitä haluan olipa jotakin uutta muodissa tai ei. Kanavia, asemia ja ”välineitä” piisaa eikä mikään niistä kerää meitä kaikkia äärelleen.

     Kuulijakunnan pirstoutuminen alkoi 1960-luvun lopulla ja kiihtyi Suomessakin kaupungistumisen voimistuessa. Beatlesin ja Rolling Stonesin jälkeen yhteistä musiikkia tai genreä ei ole ollut.

     Eikä tule.

Tänä kesänä kävi hemmetin hyvä säkä kun satuin kesäkuun alussa Madridiin, missä avautui ranskalaisen impressionistin Camille Pissarron (1830-1903) retrospektiivinen näyttely. Loistava näyttely jatkuu Thyssen-Bornemiszan museossa syyskuun 15. päivään saakka.

     Jos tarvitset tekosyyn matkustaa Madridiin, tässä se on.

     Näyttelyn ”manuaalissa” kerrotaan, että Pissarro oli impressionismin tärkein edustaja ja vähiten tunnettu. Hän jäi ystävänsä Claude Monetin maineen varjoon.

     Thyssen-Bornemiszassa on myös hieno pysyvä näyttely ja kun impressionismin katsauksesta kiertää modernin taiteen saleihin, välähtää salamaniskuna mieleen, että impressionistien pensselinjäljestä ikään kuin tiivistyi tai eskaloitui kubismi ja moderni maalaus. 

     Välillä impressionistit yrittivät jäljitellä atomeista rakentuvaa maailmaa, maisema oli täynnä pisteitä kuin rasteri jonka merkitys selviää vasta etäältä. Mutta kun esimerkiksi Pissarro hylkäsi pointillismin, hänen pensselinsä vetäisee ihmisen kuvan, ratsastajan tai hevosen muutamalla täplällä tai läiskällä, pilkku hevosen otsassa, kokardi upseerin hatussa. Läheltä katsoen kuvan yksityiskohta ei sano mitään, kauempaa katsojan aivot täydentävät läiskistä merkityksen ja maisema muuttuu realistiseksi.

     Voisi ajatella että Pissarron täplä suurenee kun maalarit hylkäävät realistisen maiseman esittämisen, suurenee ja suurenee ja lopulta on vain pintoja ja viivoja joita ei enää pysty palauttamaan reaalimaailmaan.

     Mutta kun näin pitkälle päästään, ei edemmäksi ole menemistä. Ei ole yhtään estettä ylitettäväksi, yhtään mäkeä jonka takana piileksii mysteeri paljastettavaksi.

     Nykyajan taiteilija vie galleriaan tuolin, asettaa sen korokkeelle ja antaa ”taideteokselleen” nimen: Istuin. Katsoja tulee sen viereen ja miettii mitä taiteilija yrittää sanoa.

     Tietysti istuin istua, hän ehkä ajattelee. Mitä sitten? Eikö mitään enempää? Vai onko modernin taiteen sanoma siinä ettei ole enää mitään kerrottavaa?

     Valmiissa maailmassa kaikki on jo sanottu moneen kertaan.

Monet ovat kyllästyneet realistiseen romaanimuotoon, semminkin kun muuta ei tunnu olevan olemassakaan, ja varsinkin kun kaikki kirjoitettu (ja luettu) näyttää viihteeltä.

     Kuitenkin aivan perustellusti voi kysyä, millainen kaunokirjallisuus saattaisikaan kumota realistisen romaanin ja tarinoita kertovan viihteen? Eikö kaikki yritykset kumota tarinallinen romaanimuoto päättyneet omaan mahdottomuuteensa - tai ainakin marginaaliin - jo viime vuosisadan alkupuolella?

     ”Seitsemänkymmentä vuotta kirjailijat ovat kirjoittaneet hävittääkseen maailman”, totesi Jean-Paul Sartre 1940-luvun lopulla, ”vuoden 1918 jälkeen he kirjoittavat hävittääkseen kirjallisuuden.”

     Sartre soimasi surrealisteja jotka pyrkivät hämärtämään yhteiskunnallisen tietoisuuden. ”Surrealismi tuhoaa aina luomalla”, Sartre sanoi. Se on olevinaan uutta ja kumouksellista, mutta pinnalla läikehtii pelkkä tyhjyys, ristiriitaisuus jonka voi tulkita miten haluaa.

     ”Surrealisti haluaa aina olla näkemäisillään järven ja salongin: jos hän yllättäen törmää niihin, näky joko tympäisee häntä tai sitten häneen hiipii pelko, hän panee ikkunaluukut kiinni ja menee nukkumaan.”

     Olisi kiva tietää mitä Sartre ajattelisi 2000-luvun viihteellisestä kaunokirjallisuudesta. Ovatko luukut nyt kiinni vai auki? Yrittääkö kukaan edes pelleilymielessä tuhota kirjallisuutta, kieltä, merkityksiä? Ja sen mukana muuttaa maailmaa.

     Ovatko tosi-tv ohjelmat, joiden osuus äskettäisen tutkimuksen mukaan Suomessa lähettävästä tv-tarjonnasta on jo 20 %, eräänlainen kulttuurin negatiivinen huipennus?  Valmiin maailman luopuminen pienestäkin yrityksestä ajatella omien varpaiden ja oman navan yli muualle ja muuta?

     Valmiin maailman tylsä taulu.

Taide, korkeampi kulttuuri ja matalampi viihde ovat kuitenkin vain pintaa, pitkästyneen ihmisen olemassaolon huokaisu.

     Sitten kun mietin valmiin maailman muotoja ja sisällystä, pitää tietenkin paneutua myös tekniikkaan, politiikkaan, talouteen, sanalla sanoen yhteiskunnallisen elämän moniin puoliin.

     En tiedä kuinka tosissaan niihin yritän mennä.

     Ehkä riittää vertailla pizzaa kännykkään. Molemmat ovat oikeastaan aika ”tuoreita” keksintöjä ja molemmat kypsyivät nopeasti. Muistaakseni Ranskan Rivieran ensimmäinen pizzeria – semmoisena kun me pizzerian nykyään ymmärrämme – perustettiin Cannesin ja Nizzan maisemiin noin vuonna 1956. Suomeen pizzat tulivat vasta 70-luvulla ja nyt ei niistä eikä kännyköistä pääse eroon mitenkään.

     Kuppakin lähti Töölöstä helpommalla.

     Tältä osin maailma on yhtä valmis kuin neljä vuodenaikaa.

     Peruuttamattomasti.

Kun asetan tehtävän itselleni, täytyy muistaa reunaehdot.

     Puhuessani valmiista maailmasta tarkoitan tietysti Suomen kaltaista hyvinvointiyhteiskuntaa. En siis puhu Intiasta enkä Afrikasta. Enkä puhu yksittäisen ihmisyksilön elämästä vaan ihmislajin ja heimon elämästä.

     Miten käy kun väki lisääntyy ja porukka sakeentuu?

     Jossain vaiheessa, 1900-luvulla, maailman väkiluvun kasvu näytti johtavan varmaan tuhoon, mutta tällä hetkellä ennustetaan että maapallon väkiluku vakiintuu tulevaisuudessa 10 miljardin paikkeille. Vakiintumisen edellytyksenä lienee vaurauden ja koulutuksen kasvu kehittyvillä alueilla.

     Mutta millaista teknologiaa tarvitaan tuollaisen väestömäärän kouluttamiseen, pukemiseen ja syöttämiseen?
     Onko se jo olemassa? Valmiina valmiissa maailmassa?
     Puhuessani valmiista maailmasta kuulostan Francis Fukuyamalta, joka kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992) päätyi Neuvostoliiton romahdettua ja kylmän sodan päätyttyä ajatukseen liberaalin markkinatalouden voitosta totalitarismin yli. Sittemmin tuota ajatusta on pidetty varomattoman kapeana ja ennenaikaisena toiveena. Demokratia on vaikeampi juttu kuin pinnalta tuntuu.

     Totalitaariset ideat kiehtovat monia ihmisiä.

     Liekö ihminen luonnostaan demokraatti vai totalitaristi?

     Luulen kuitenkin että Fukuyama oli rajallisessa katsannossa oikeassa. Ainakin hänen kirjansa kannattaa syksyn mittaan lukea uudestaan, jos löydän sen varastoni kätköistä. Etsivä löytää, kysyvä saa vastauksen.

     Näinköhän?

Entäpä maapallo? Onko se valmis?

     Ei, ei ole.

     ”Poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen keskellä on paikallaan muistaa”, sanoo geologi ja palentologi Juha Pekka Lunkka kirjassaan Maapallon ilmastohistoria, ”että geologisesti ajatellen elämme jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt jo noin 52 miljoonaa vuotta.”

     Mannerlaatat jatkavat niin ikään väistämätöntä liikettään.

     Niiden paineessa vuoristot pysyvät vuorina eivätkä valu soraksi ja tasankojen tomuksi. Sitä paitsi me liikumme jalansijoillamme kolme senttimetriä vuodessa kohti Siperiaa; sadan miljoonan vuoden päästä pikkuruinen puutarhani sijaitsee nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

     Tämäkin pitää ottaa huomioon kun ryhtyy pohtimaan kuinka valmiissa maailmassa me elämme. Ikuisuus ja nykyisyys? Hetki siinä välissä.

     ”Joku ihmetteli sitä, kuinka helposti hän kulki ikuisuuden tietä; hän ryntäsi näet alamäkeä.” (Kafka: Keisarin viesti.)

                                Thyssen-Bornemisza, Madrid. Jaakko Salovaara 2013