Helvetin urheilullista

[Brown, Iniesta, James, Selin]

Keväällä sanoin, kun kysyttiin, että voisin lukea Dan Brownin trillerin Inferno (2013. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 468 s.) yhdellä istumalla ikään kuin urheilumielessä.

     No, en kuitenkaan lukenut.

     Romaanin lukemiseen meni viikon verran, koska luin sitä pätkittäin hetkinä ennen nukahtamista, monta kertaa muistellen että mitäköhän tarinassa eilen tapahtui.

     Brownin romaanit kannattaisi lukea nopeasti. Siihen ne on tarkoitettu. Sillä tavalla kirjoitettu.

     Brown kuljettaa tarinoitaan hirvittävällä vauhdilla paikasta toiseen. Infernossa seikkaillaan muutamassa päivässä Firenzessä, Venetsiassa ja Istanbulissa. Symbologisti Robert Langdon ja tarinan muut henkilöt eivät juuri ehdi nukkua tai syödä selvitellessään Euroopan kulttuurihistoriaa ja sen kätkemiä salaisuuksia.

     Itse asiassa Brown kuljettaa taitavasti tarinaa kahteen suuntaan: samalla kun Langdon kulkee kappelista toiseen, kaupungista kolmanteen, kirjailija vie lukijaa syvemmälle menneisyyteen. Nopeasti eteenpäin, hitaasti taaksepäin.   Fyysinen todellisuus vastassaan henkinen todellisuus.

     Menneisyyden ja tulevaisuuden välinen ristiriita on hedelmällinen. Otollinen uteliaalle mielelle.

Rehellinen jos olen, viime päivinä urheilu on kiinnostanut enemmän kuin kirjat tai kirjallisuus.

     Tai - onhan se koomillisen huvittavaa kun poliitikot ja journalistit Suomessa ja ulkomailla (tekopyhästi) kauhistelevat paljastuneita salakuuntelutietoja. Eivätkö poliitikot ja journalistit lue lainkaan trillereitä ja vakoiluromaaneja? Niissähän tämä kaikki on kerrottu moneen kertaan.

     Mutta urheiluun.

     Ranskan ympäriajo le Tour de France alkoi lauantaina Korsikalta. Fantastiset maisemat – tekisikö mieli sinne? Sitten ihastuttava Nizza ja valon ja taiteen häikäisemä Provence! Kohti Zidanen Marseillea.

     Eurosportin pitkät lähetykset sadannesta ympäriajosta ovat kiehtovia, ei vain siksi että näkisi pyöräileviä sankareita vaan siksi että voi kuunnella Peter Selinin mainiota selostamista ja jutustelua Christian Selinin kanssa ja katsella eurooppalaisia maisemia ”sillä silmällä”. Tarkoittaa että Ranskan ympäriajo ei ole pelkästään katsomisen vaan myös kuuntelemisen kulttuurijuhlaa.

     Urheilun varjolla. Kilpailun sivussa.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Brasilian taitava ja aggressiivinen jalkapallojoukkue nujersi aneemisen ja eksyneeltä tuntuneen Espanjan.

     Monet ovat kysyneet onko Espanjan (ja Barcelonan) futisjoukkueen pelityyli kypsynyt yli. Onko espanjalainen jalkapalloylivoima hiipunut ja valta siirtymässä Müncheniin ja Brasiliaan? Jokaisella tyylillä ja muodilla on aikansa.

     Toiset ovat arvelleet, että espanjalaiset ovat kerta kaikkiaan joutuneet pelaamaan liikaa. Barcelonan huiput, kuten Andrés Iniesta, pelaavat kaudessa 70 kovaa peliä ja se tuntuu epäinhimilliseltä. Taitavakin mestari tarvitsee lepoa.

     Iniestan ja kumppaneiden harteille on sälytetty liian raskas taakka. Voittamisen pakko. Menestyksen kollektiivisesta huumasta ei saa päästää irti.

     Maanantaina ajelin Kotkaan katsomaan divarifutista.

     Olin yllättynyt pelin tasosta.

     Takavuosiin verrattuna FC KooTeePeen ja AC Oulun peli näytti taktisesti ja teknisesti osaavalta. Joukkueet puolustivat koko kentällä, pelaajat olivat teknisiä, syötöt menivät yleensä kohdalleen.

     Espanjalaisen pelityylin heijastumaa? Niinkö?

     Mutta maaleja he eivät osanneet tehdä. Idea katosi hyökkäysalueen viimeisillä metreillä. Arto Tolsa Areenalle olisi kaivannut enemmän särmää, personallisuuksia, yllättäviä kuvioita, pistosyöttöjä, viuhuvia laukauksia. Ei entisajan ”ahtaajafutista” mutta...

     Kuitenkin – jos suomalaisella divaritasolla pelataan näin ”valmista” jalkapalloa, Suomella saattaa sittenkin olla tulevaisuudessa mahdollisuus.

     En sano mihin mutta sanon että mahdollisuus.

Dan Brownin ”kulttuurihistoriallisia” (käytän tätä sanaa hyvässä tarkoituksessa) romaaneja on pilkattu, koska Brown ei muka osaa kirjoittaa eikä varsinkaan luoda uskottavia ihmiskuvauksia.

     Akateemiset nirppanokat, ne jotka tietävät kaiken, varsinkin sen jälkeen kun joku ”maallikko” on sanonut ensimmäisen rohkean sanan, yleensä kiiruhtavat julkisuuteen todistamaan ettei Brown (tai joku hänen kaltaisensa) kertonut mitään uutta kertoessaan suurelle yleisölle jotakin, mikä suuresta yleisöstä kuulosti uudelta.

     Tämä on tietenkin totta, mutta mitä auttaa että tiedemiehet tietävät kaiken pystymättä tai haluamatta välittää tietämystään tavalliselle lukijalle? Joskus kummastelen että päivystävät dosentit rientävät tavan takaa telkkariin haukkumaan poliitikkoja ja yritysjohtajia, mutta tieteensä syvistä virroista he eivät pukahda sanaakaan. Ehkeivät osaakaan?

     Tietenkään Dan Brown ei Da Vinci -koodissa kertonut Raamatun tarinoista tiedemiehille mitään mullistavaa ja salassa pysynyttä, mutta tavalliselle kristitylle ja ateistille Brownin romaani antoi runsaasti houkuttimia ryhtyä pohtimaan uskonnon ja sen selittämisen historiallisia motiiveja.

     Tai kuinka monta läpeensä oppinutta ja kuivakasta esseetä ja tutkimusta onkaan kirjoitettu Danten Jumalaisesta näytelmästä? Tuhansia ja tuhansia eikä yksikään niistä ikiaikoina, uskallan väittää, ole saavuttanut niin monia innostuneita lukijoita kuin Dan Brownin Inferno parissa kuukaudessa.

     The New York Timesin haastattelussa (20.6.2013) Brown kertoi pitävänsä trillereistä, joista oppii uusia asioita. Tällaisia ovat Brownin mielestä kirjoittaneet mm. Robin Cook lääketieteestä, Tom Clancy sotilasteknologiasta ja John Grisham lainkäytöstä..

     Tätä vasten Brownin omat seikkailut eurooppalaisten taideteosten äärellä ja kulttuurisesti arvokkaiden rakennusten syövereissä asettuvat oikeaan yhteyteen. Niistä oppii jotakin.

     Ainakin useimmat meistä oppivat.

     Akateemisista nirppanokista en tiedä.

Dan Brownin proosa ei herkistä lukijaa itkemään onnesta eikä kokemaan jumalaista havahtumista kielen kauneuteen, mutta kaikesta huolimatta se, tuo proosa täyttää tarkoituksen ja kertoo selkeästi sen mitä aikoo kertoa.

     Brownin kuvauksia tauluista, kirkoista, rakennuksien tyyleistä ja tunnelmista voi hyvinkin lainata turistioppaisiin, mutta onko se paha juttu? Moitittavaa? Halpahintaista?

     Enpä tiedä mitä pahaa on kirjoittaa paikoista ja aukioista, rakennuksista ja taidetoksista niin että ne alkavat tuntua elämää suuremmilta; semmoisilta jotka pitää itse nähdä ja kokea.

     Toisin kävi kohdallani kun yritin Espanjan matkalla lukea Peter Jamesin romaania Kuolema katsoo kohti.

     Lukemisesta ei tullut mitään. Lopetin taisteltuani viisi sivua mahdotonta kieltä vastaan.

     Jamesin lauseet tihkuivat tekotaiteellista näsäviisautta. Viisi sivua sellaista oli tarpeeksi. Jätin kirjan galicialaiseen hotelliin. En tiedä tuleeko galicialaiseen pikkukaupunkiin koskaan toista suomalaista, mutta jos tulee, Jamesin kirja saa uuden mahdollisuuden.

     Peter Jamesille lienee jonkinmoinen maine dekkarikirjailijana. Ihmettelen mihin se perustuu. Kuka jaksaa moista proosaa lukea?

     Tiedän kuitenkin, että joku jaksaa.

     Hyvä niin. Me emme ole samanlaisia. Me olemme yksilöitä.   Minä tiedän vain miltä minusta tuntuu. Sinusta tuntuu ehkä erilaiselta, sellaiselta kuin sinusta tuntuu.

     Maailma on yhteinen. Kokemus yksilöllinen. Tai ainakin selitys.

     Jokainen meistä näkee ja kuulee sen omalla tavallaan, vaikka maisema jota katsomme on sama, äänet joita kuulemme kirpoavat samasta lähteestä.

     Objektiivinen ja subjektiivinen tekevät maailman kokemuksen selittämisen mielenkiintoiseksi. Selitys kiehtoo enemmän kuin selityksen kohde.

                     Matkamiesten "kirjahylly" galicialaisessa hotellissa.