Paniikki kirjakaupassa

[ahdistuksen partaalta takaisin elämään]

Sunnuntaina menin katsomaan tarjoaisiko alennusmyyntien häntä ostettavaa. Matkalla vaateosastolle poikkesin Akateemiseen Kirjakauppaan.

     Kun seisoskelin jännäreitä tarjoavien myyntipöytien välissä, minut valtasi uskomaton ahdistus, melkein paniikki.

     Näin paljon kirjoja!

     Suomalaisia ja suomeksi käännettyjä, paksuja, kovakantisia, ohuitakin. Kauniisti päällystettyjä. Kalliita. Miesten kirjoittamia. Naistenkin. Ehkä muutama siltä väliltä.

     Mikä minua ahdisti?

     Sekö etten koskaan ehtisi, vaikka haluaisin, lukea näitä kaikkia enkä edes pientä osaa? Vai sekö että en edes halua lukea niitä? Maailmassa on niin monia lukemattomia kirjoja ettei ole mitään järkevää syytä, ajattelin, että pitäisi ”uhrata” aikansa vain juuri ilmestyneiden lukemiseen. Vai säälittikö kirjailijoiden puolesta? Onko kirjan kirjoittamiseen käytetty energia sen väärti? Tuuleen huutamista? Sisyfoksen turhaa työtä? Hetki myyntipöydällä ja sitten unohdus.

     Puistatti. Sekin että hyödyttääkö näin monia ”murhia” lähettää lukijoille.

     En halua muutenkaan rakentaa itselleni lukulistaa. Luen mitä huvittaa, lupaa kysymättä, hetken mielijohteesta. Ainakin uskottelen itselleni että näin toimin. Saatan suunnitella matkaa vaikkapa Fuengirolaan (missä paistaa aurinko) tai Mulhouseen (missä kuulemma on hämmästyttävän laaja automuseo) tai Lakselviin (missä hyytävä meri loiskuu), mutta en sitä mitä aion lukea kuuden viikon tai neljän kuukauden perästä.

     Tai sitten en lue mitään.

     Kirjakaupassa, ahdistuksen hetkellä mielessä välähti ajatus: kannattaako kirjoja lukea?

Kotiin päästyä menin verkkokomeroon etsimään Francis Fukuyaman teosta Historian loppu ja viimeinen ihminen. Sen aion lukea ja kerrata, todennäköisesti. Muuten en pääse eteenpäin Valmiissa maailmassa pakinoissani.

     Kun komerosta oli siirretty ulos käytävällinen roinaa, päästiin kirjahyllyn luokse ja haettu löytyi. Fukuyaman teos ilmestyi vuonna 1992. Se suomennettiin samana vuonna. Minä ostin sen kesäkuussa. Siis samana vuonna.

     Ja kun kirjoja hyllystä esille kaivettiin, ”löysin” myös Gavin Lambertin hienon esseekokoelman The Dangerous Edge, Machiavellin Ruhtinaan, Philip Frenchin teoksen lännenelokuvista (vuodelta 1973) ja Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon.

     Uskoni kirjoihin ja niiden lukemiseen näytti palautuvan yllättävän nopeasti.

     Kummallista.

     Nyt kun selailen Fukuyaman teosta, osuu silmiin alleviivattuna tämmöistä: ”Pessimismimme on toki ymmärrettävää, mutta sitä vastaan todistaa vuosisadan jälkipuoliskolla empiirisesti todettu tapahtumien virta. Meidän on kysyttävä itseltämme, eikö pessimismimme ole muuttumassa hieman kuin poseeraukseksi, asenteeksi, joka omaksutaan yhtä kevyesti kuin optimismi 1800-luvulla.”

     Hyvin kysytty.

Kun sain viime viikolla laiskasti luetuksi C.J. Sansomin historiallisen dekkarin Musta tuli ja kun olen aloitellut englantilaisen, Valenciassa asuvan Jason Websterin kolmatta Max Cámara-dekkaria The Anarchist Detective, huomaan yllätyksenä että näistä kirjoista oppii uusia asioita.

     Sansom kertoo vanhasta tuhovoimaisesta ”aseesta” mustasta tulesta eli kreikkalaisesta tulesta, jonka valmistusmetodi on hävinyt aikojen kuluessa. Siis jo romaanin tapahtumien aikaan Cromwellin Englannissa. Ja Websterin kirjan mysteerinä on paellamauste sahrami, joka maksaa jopa 3000 euroa per kg tai USA:ssa 7000 dollaria. Buen provecho!

     Jännäreitä lukemalla oppii kaikenlaista, ei ehkä ihmisen psykologiasta vaan ihmisen ympäristöstä, rakennetusta ja tuhotusta. Siis kulttuurista laajasti ajatellen.

     No, Guardianin nettisivulla on visailu jonka kysymykset liittyvät Die Hard elokuviin. Ensimmäisen Die Hardin ensi-illasta on nyt kulunut 25 vuotta.

     Vastasin visailun 20 kysymykseen ja sain 19 oikein.

Hemmetti! Tässäkö minun yleissivistykseni lepää? Onko Die Hard-tietoisuus laajan ajattelun merkki? Voimaannuttavaa?

     Melkein hävettää.

Ajatus palaa paniikkikohtaukseen Akateemisessa Kirjakaupassa.

     Mitä kirjailija, vaikkapa C.J. Sansom Englannissa tai Jason Webster Espanjassa ajattelee lähettäessään valmiin romaanin maailmalle?

     Hän, kirjailija, ei tiedä kuka kirjan lukee eikä sitä missä ja milloin se luetaan eikä sitä että miksi se luetaan.

     Ilman lukijaa ei ole kirjaa.

     Mutta onko kirjailijan ja lukijan välinen yhteys edes hämähäkin verkon yhden seitin vahvuinen?


P.S. 26.7.2013

"Romaanin kirjoittaminen on hiukan kuin panisi viestin pulloon ja heittäisi sen mereen - arvaamattomat ystävät ja vihamiehet löytävät sen."

- Graham Greene: Pakoteitä (1980, suom. Aira Buffa 1982.)