Rumat pahat hyvät

 [pyörän ja pallon taikapiirissä]

Jaakko Salovaara, 2015.
Totuuden hetki: apuajajat ovat saatelleet kirikapteeninsa loppusuoran
alkuun: pian apuajajat siirtyvät syrjäään ja sitten räjähtää.
Vuonna 2015 Espanjan ympäriajon, Vueltan kolmas etappi päättyi
Málagan keskustaan 24.8.

Managerin varjo häämöttää nyt täydessä loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana: hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.

    - Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man in Football.

Nopealla kolmiopelillä pääsemme Carlylen sankareista vaihtopenkin sankareihin – Napoleonista Guy Roux’hun, Oliver Cromwellista Herbert Champmaniin, Shakespearesta Bill Shanklyyn, Dantesta Giovanni Trapattoniin ja Jeesuksesta – tarvitseeko tätä edes sanoa? - Brian Cloughiin.

    - Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa mutta et tiedä siitä mitään.

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

    - Brian Clough, huippujalkapalloilija ja mm. Derbyn, Leedsin ja Nottingham Forestin manageri.

Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.

    - Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.

Jossakin pisteessä faktoista tulee fiktio, dokumentista tarina. Jossakin toisessa kohtaa fiktio muuttuu faktaksi, dokumentiksi.

    Maailma on kuin on.

    Tarinoita kerrotaan. Tosia ja sinne päin.

    Nuotiolla niitä kuunnellaan, ja lämpimissä huoneissa, lamppujen ja digitaalisten näyttöjen loisteessa.

    Maailma on kuin on.

    Tarinoiden ja dokumenttien esille ponkaisema.

Kaksi romaania urheilun kiivaasta kiehtovasta maailmasta.

    Meksikolaisen kirjailijan, päätoimittajan ja ekonomistin Jorge Zepeda Pattersonin (s. 1952) ammattipyöräilyn maailmaan sijoittuva dekkari Kuolema kelloa vastaan (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.) ”tapahtuu” Ranskan ympäriajon, Tourin, 21 etapin aikana, noin vuonna 2016, vaikka reitti jäljittelee vuoden 2015 Touria.

    Fiktiossa kaikki on mahdollista.

    Toinen romaani, parhaaksi urheiluromaaniksi koskaan kehuttu, lähtee faktoista ja muuttuu fiktioksi. Englantilaisen David Peacen (s. 1967) romaani Damned United – Tappion ja vihan päivät (The Damned Utd, 2006. Suom. Juha Ahokas. Kovasana, 2020.) kertoo legendaarisen jalkapallovalmentajan Brian Cloughin 44 päivän mittaisesta pestistä Leedsin valmentajana vuonna 1974. Se on synkkä yksinpuhelu, jota romaanin päähenkilö Clough käy itsensä kanssa, itseään vastaan, itseään puolustaen.

    Peacella on ollut tapana poimia tositapahtumia ja tehdä niistä fiktiota muistuttavia romaaneja. Patterson puolestaan kirjoitti ensin poliittisia dekkareita kunnes sitten pyöräilyjännärissään pyrkii Agatha Christien tarinoita muistuttavaan dekkariin. Kirjailija itse sanoo romaaninsa idean noudattavan Christien Idän pikajunan arvoituksen ideaa: rikos tapahtuu matkalla jostakin jonnekin ja se myös ratkeaa matkan aikana.

Urheilua käsitteleviä romaaneja on kai kirjoitettu aika vähän. Siis aika vähän siihen nähden kuinka paljon erilaisia urheilukilpailuja järjestetään, kuinka moni urheilua harrastaa ja kuinka mittavasti sitä seurataan kilpailutapahtumissa paikan päällä ja ennen kaikkea median kautta.

    Joukkueurheilun luulisi houkuttelevan tarinankertojia.

    Jalkapallojoukkue tai ammattipyöräilyn kilpajoukkue ovat tiiviitä, maailmalta suljettuja yhteisöjä, vaikka ne esiintyvätkin jatkuvasti koko maailmalle. Tästä luulisi syntyvän tarinan aiheita, ristiriitaisia ja kunnianhimoisia.

    Mutta ehkä urheilijaksi valikoituneet eivät ole kiinnostuneita tarinoiden kertomisesta, paitsi omaelämäkerroissaan. Akateeminen väki rustaa romaaneja; urheiluväki urheilee ja toimii eikä keskity analysoimaan mitä urheilu on.

    Toisaalta urheilutapahtumat, jalkapallomatsi tai Ranskan ympäriajon alpeille päättyvä etappi, ovat jännittäviä sellaisenaan. Jännityksen tunne syntyy nimenomaan pelin tai etapin suorasta, ajantaisesta kokemisesta. Peliä seuraava ei tiedä mitä kohta tapahtuu, kuka voittaa, kenet ajetaan ulos, mihin pallo pyörii. Pyöräkilpailua seuraava jännittää kuka kiipeää mäelle ensimmäisenä, kuka voittaa loppukirin tai pelkää, että joku kaatuu alamäessä kiitäessään vuoren rinnettä 90 kilometrin tuntivauhtia.

    Romaani on aina jälkikäteen kerrottua. Siinä tarkastellaan mennyttä, toisin kuin suorassa tv-lähetyksessä. Suoran tv-lähetyksen maagista otetta on vaikea tavoittaa romaanin tarinalla, vaikka se kuvaisi kuinka jännittäviä ja ristiriitaisia tunnelmia jalkapallokentällä tai maantiepyörän satulassa.

Kansi:
Taittopalvelu Yliveto Oy.

Haasteet ovat siis mittavia.

    Meksikolainen Jorge Zepeda Patterson selviytyy haasteesta mainiosti. Hänellä ei ole ammattipyöräilijän taustaa; oikeastaan Patterson tutustui aiheeseen vasta 2017 kierrellessään eurooppalaisia pyöräkilpailuja ja päästessään mm. Movistar-joukkueen mukana espanjalaisiin kilpailuihin.

    Mutta Patterson on journalisti ja tutkija: tietoa saa tutkimalla, tunteita eläytymällä.

    Kuolema kelloa vastaan on rakennettu noin 21 luvusta, seuraten Ranskan ympäriajon etappien kulkua. Romaanin kertoja on ranskalainen Marc Moreau, entinen sotilaspoliisi, josta on tullut menestyvän ammattilaisjoukkueen paras apuajaja. Hänen tehtävänään on saatella joukkueen kapteeni ja Marcin sydänystävä amerikkalainen Steve Panata voitosta voittoon.

    Pattersonin romaani kertoo ystävysten välisestä suhteesta: kestääkö se miesten kunnianhimon haasteet? Samaan aikaan ympäriajoon osallistuviin joukkueisiin kohdistuu väkivaltaa ja sabotaaseja. Koska Marcilla on sotilaspoliisin tausta, hänet värvätään ”myyräksi” selvittämään pyöräilijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Tarinaan tulee lisää koukkuja, koska Marc saattaa itsekin olla seuraava uhri. Entä hänen kapteeninsa Steve - onko tämä uhri vai syyllinen? Kuka ajaa voittajana Pariisiin?

Ammattipyöräily on kummallinen joukkuelaji. Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien voitot mahdolliseksi.

     Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?

    ”Tänä vuonna, samoin kuin edellisinäkin”, Marc selittää, ”minun tehtäväni oli pääasiassa olla voittamatta. Olin auttamassa Steveä voittamaan, olin apuajaja – ja joukon paras muuten. Kahdenkymmenenyhden päivän ajan suojelisin Steveä vastustajilta, sivutuulelta, nälältä ja janolta, onnettomuuksilta ja kaatumisilta, ja ennen kaikkea jyrkiltä mäiltä, joissa hänen vastustajansa voisivat murskata hänet täydellisesti. Olin kuin kelkka, jolla Steve saattoi liukua mahdollisimman vaivattomasti viimeisille kilometreille ennen nousua, vaikka se tarkoitti, että ajoin itseni aivan piippuun, ja päädyin lopulta kilpailun viimeisille sijoille. Vaikka Steve nousi yksin palkintokorokkeelle, olimme viime vuodet porukan paras parivaljakko.”

    Pattersonin jännäri on kertomus lojaalisuudesta, petoksen houkutuksesta ja jaetusta rakkaudesta hirvittävän fyysisen rasituksen piinatessa maalia kohti pyöräileviä ammattiajajia.

Kyösti Salovaara, 2016.
Vuonna 2016 Vueltan 21. etappi ajettiin
Madridin keskustassa 11.9.

Kirjalliselta muodoltaan David Peacen Damned United on aivan toista maata kuin Pattersonin agathacristiemäinen dekkari.

    Mutta yhtäläisyyksiäkin on. Siinä missä Pattersonin dekkari eteni Ranskan ympäriajon päivittäisten etappien mukaan, Peacen romaanissa Brian Cloughin (1935-2004) synkkä yksinpuhelu jatkuu jokaisena 44 päivänä, jona hän ehti valmentaa Leedsin mestarijoukkuetta ennen kuin sai potkut.

    Peacen romaanin muoto on haastava. 

    Siinä on vain yksi kertoja ja kokija, Brian Clough, joka puhuu ikään kuin itselleen, sinulle joka olen minä. Ja vaikka monologi jatkuu 44 päivän aikana Leedsissä, kertoja palaa yhä uudestaan kokemuksiinsa Derbyn valmentajana. Siellä Clough apuvalmentajansa Peter Taylorin kanssa teki Derbystä mestarin. Mutta myös Derbyn pesti päättyi potkuihin, sillä Clough riitautui joukkueen johdon ja omistajien kanssa, vaikka pelaajat häntä tukivatkin. Leedsissä Clough ei voittanut sen enempää pukukoppia kuin pomojen toimistoja puolelleen.

    Muuan arvostelija luonnehti vuonna 2006 Peacen romaania vertaamalla sitä Sergio Leonen suurenmoisiin lännenelokuviin. Ehkä arvostelija tarkoitti, että Peace loi uudenlaisen, rehellisen kyynisen, kyynisen tarkkanäköisen urheilukirjan samalla tavalla kuin Leone uudisti amerikkalaisen lännenelokuvan puhdistamalla siitä sovinnaiset kliseet ja romanttiset myytit.

    Niinpä Peacen romaanin minäkertoja on kuin shakespearemaisen valtataistelun kuningas, jota pelko ja kunnianhimo, taitavuus ja epäonnistuminen syövät sisältäpäin, niin että hän ei lopulta tiedä keitä hänen vihollisensa ovat vai onko hän itse itsensä pahin vihollinen.

Kun suuret kustantamot
keskittyvät tuttuun ja hyvin
myyvään kirjallisuuteen, helmien
etsiminen ja julkaiseminen
jää pienien huoleksi.

Ennen valmentajaksi tuloaan Brian Clough oli huipputason hyökkääjä Middlesboroughissa ja Sunderlandissa. Hän teki uransa aikana 271 liigapelissä 254 maalia. Saavutus johon harva on pystynyt jalkapallon korkeimmalla tasolla. Clough joutui lopettamaan pelaajauran 27-vuotiaana loukkaannuttuaan vakavasti.

    Cloughin ura menestyneenä jalkapallovalmentajana ei loppunut potkuihin Derbystä eikä Leedsistä, sillä saatuaan potkut Leedsistä Clough ryhtyi 12 viikon päästä valmentamaan Nottingham Forestia, jälleen Peter Taylorin avustamana ja jälleen suuria voittoja tavoitellen ja niitä myös saaden.

    Mutta Peacen romaanin Clough on epätoivoinen mies, joka pelkää jokaista pelipäivää, voitoista huolimatta. Välillä Clough rakastaa pelaajiaan, välillä vihaa heitä suunnattomasti, aivan kuin nämä olisivat vihollisista pahimmat. Ja kaikki ihmettelivät miksi Clough ylipäänsä suostui halveksimansa Leedsin valmentajaksi, sillä Cloughin mielestä mestaruuksia voittanut Leeds käytti kepulikonsteja ja vastustajien uhkailua voittaakseen pelit. Clough uskoi taitavaan, kauniiseen jalkapalloon ilman metkuja ja kieroilua.

    David Peacen romaanissa jalkapallo on koko elämä. Ihmeellistä kyllä, romaanissa ei oikeastaan kerrota lainkaan siitä millaista jalkapallo on pelinä. Tämä on kiinnostava, taitava, harkittu ja melkein epäinhimillinen keino kuvata Cloughin mielentilaa, hätää ja loputonta eliitin vihaa. Clough on englantilaisen jalkapallon uudistaja - kuten pakinan alussa lainattu motto kertoo – mutta Peacen kirjassa Clough ei oikeastaan kertaakaan pohdi eikä kuvaile miten hänen joukkueensa pelaa, millaisella ryhmityksellä tai taktiikalla maineikasta, ”jumalaisen” Cloughin jalkapalloa pelataan.

    Ei, romaanissa Clough syventyy itseensä, omiin syövyttäviin tunteisiinsa ja vihollistensa parjaamiseen. Kun joukkue valmistautuu pukukopissa peliin, Clough istuu toimistossaan suljettujen ovien takana ja siemailee brandyä synkkien ajatuksien saattelemana. Kun apuvalmentaja tulee pyytämään Cloughia joukkueen luokse, Clough sanoo että siellä pukuhuoneen seinällä on lappu, jossa kerrotaan kuka pelaa ja millä paikalla. Apuvalmentajan sanoessa, että pelaajat haluaisivat tietää miten pelataan, Clough vastaa, että nehän on ammattilaisia, kai ne tietää miten jalkapalloa pelataan.

Onko Peacen piirtämä kuva Brian Cloughista hirviömäinen vai kunnioittava? Suurenteleeko kirjailija Cloughin jatkuvaa ahdistusta vai vähätteleekö hän tämän suurenmoista ammattitaitoa? Onko Cloughin jatkuva kanssapelaajien, managerien ja koko englantilaisen jalkapalloinstituution rappion pilkkaaminen liioittelua vai realistinen arvio totuudesta?

    En osaa vastata.

    Peacen kirjan ilmestyttyä Leedsin pelaajat esittivät tietysti vastalauseensa. Cloughin perhe ei pitänyt romaanista eikä siitä tehdystä elokuvasta.

    Mutta ehkä, kenties, Clough itse olisi nauttinut omakuvasta, jonka Peace hänestä piirtää - fiktiota tai ei. Armottomuudessaan se on inhmillinen muotokuva miehestä, joka vertaa itseään jumalaan, mutta joka samalla pitää itseään täydellisesti epäonnistuneena ihmisenä.

    ”Nyt kun olette mestareita”, Clough käy synkkää yksinpuhelua Leedsin pestin 20. päivänä muistelemalla Derbyn saavutuksia. ”Nyt kun olette mestareita. Mutta kaikki unesi ovat painajaisia ja kaikki haaveesi yhtä helvettiä, lintuja ja mäyriä, kettuja ja hillereitä, koiria ja demoneita, susia ja haaskalintuja kiertelee ympärilläsi, myrskypilviä kerääntyy yllesi, uusien valonheittimien ylle, taskusi ovat täynnä listoja, seinilläsi on uhkauksia, tupakkasi sammuvat eivätkä ryyppysi pysy sisällä… Kaikki on yhtä farssia, kaikki yhtä valhetta. Et voi sietää seuran johtajia, eivätkä seuran johtajat voi sietää sinua… Olet ollut vaikeuksissa koko ikäsi, kaikkialle minne olet mennyt, kriiseja toisensa perään, sotia toisensa perään… Koko helkkarin maailma on sodassa sinua vastaan, ja sinä olet sodassa koko helkkarin maailmaa vastaan.”

    ”Minua uhkaavat kasvottomat, nimettömät miehet pitkissä takeissaan”, Clough miettii ahdistuneena, vainoharhan rivaamana. ”Heillä on pitkät puukot, ja he toimivat suljettujen ovien takana.”

Kyösti Salovaara, 2020.
Totuuden hetki:
Atlético Madridin Álvaro Morata laukaisee
rankkarin kohti Sevillan maalia.

Suurenmoinen kuin Leonen lännenelokuva?

    Eipä oteta tätä kirjaimellisesti.

    Ymmärretään että kirjailija tarkkailee päähenkilöään vain yhdeltä kulmalta mutta menee niin syvälle kuin mahdollista, läpi. Elämä ja elämät ovat täynnä paradokseja. Pahat ovat hyviä parhaina hetkinään, hyvät ovat rumia pahimmillaan.

    Brian Clough oli jo 1970-luvulla median moderni julkkis. Hän laiminlöi managerin hommia viihtyessään tv-studiossa persoonallisena, kaikkitietävänä ja ristiriitaisia tunteita herättävänä kommentaattorina. Kun Derbyn johto alkoi hiillostaa Cloughia ulos managerin hommasta, syynä oli Cloughin tv-ura ja se jatkuva kritiikki, jonka Clough kohdisti englantilaiseen jalkapallomaailmaan. Ja kun kun Clough Derbystä saamiensa potkujen jälkeen suostui Brightonin manageriksi, kävi pian ilmi, että manageri saapui valmennettaviensa luokse vain pelipäivinä lauantaisin ja sunnuntaisin, muun ajan hän vietti tv-hommissa Lontoossa.

    Peacen luomassa murhenäytelmässä Clough on yhtä aikaa Jeesus ja Juudas.

    Toiseksi viimeisenä työpäivänään Leedsissä, Clough katsoo peiliin eikä itsetuntemuksen hetkenä pidä näkemästään, mutta ei suostu luovuttamaan: ”Korpivaelluksesi on kestänyt liian kauan. Päivästä toiseen olet juovuksissa ja yksin, et kuule muuta kuin äänen, joka toistaa loputtomiin nimeäsi: Cloughie, Cloughie, Cloughie...”

Kyösti Salovaara, 2018.
Huippuvalmentaja on kolmiodraaman päähenkilö:
hän on vastuussa johdolle, faneille, pelaajille.
Onko manageri pappi, patriarkka, messias vai kova luu?
Atléticon tiukka manageri Diego Simeone
on niitä kaikkia.

Joo, jankutan vapaudesta

 [yksilöllisen kokemuksen kerettiläisyys]

Kyösti Salovaara, 2021.

”Fantomas!”

”Kuinka sanoitte?”

”Sanoin… Fantomas.”

”Mitä se merkitsee?”

”Ei mitään… mutta kuitenkin kaikkea.”

”No mitä ihmettä se on?”

”Se ei ole kukaan, mutta sittenkin joku.”

”Mitä se ’joku’ sitten tekee?”

”Peloittaa!”

    - Pierre Souvestre & Marcel Allain: Fantomas.

Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen.

    - Kierkegaard

Jokainen on itselleen paljon tärkeämpi kuin valtiolle. Toiseksi mikään ei takaa, että valtiovalta toimii hyvää tarkoittavalla tavalla.

    - Ruurik Holm: Yksilönvapaus - tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi.

Jankutan. Olen olemassa.

    Puhun vapaudesta. Toistan itseäni. Muita lainaten.

    Vapauden aave kummittelee Euroopassa.

    Siitä ei puhuta. Ehkä ei uskalleta.

    Kollektiiviset kokemukset ja tunteet jyräävät yksilöllisen kokemuksen. Tänään pitää ajatella samalla tavalla kuin naapuri ajattelee. Jos naapuri uhoaa, että koska hänelle riittää sukset liikkumiseen, minullekin niiden pitää riittää, vaikka inhoaisin hiihtämistä. Naapuri pitää omaa kokemustaan parempana kuin muiden kokemusta. 

    Tänään omat nautinnot ja tykkäämiset tulee pistää komeron perälle. Pimeässä niitä ei näe kukaan. Ovat turvassa. Eivät kulu.

    Vapautumisen ja vapauden historia on lyhyt. Entä tulevaisuus?

Minusta tuntuu.

    Miksipä ei tuntuisi.

    Itse asiassa ilmoitan kyllästyneeni joka puolelta vyöryvään manipulaatioon, jolla minustakin yritetään tehdä ”parempi” ihminen. Sellainen joka tottelee ja nöyrtyy. Luopuu itsestään ollakseen kunnon kansalainen.

    Kaikki elämänalueet ovat hyvää tarkoittavan manipulaation kohteena. Sinun pitää syödä niin kuin sinulle sanotaan. Et saa pukeutua mielihalujesi mukaan. Uuden takin ostaminen on moraalitonta. Liikkumisellasi pitää olla jokin ”hyväksytty” tarve. Vain välttämätön sallitaan. Jos syöt lihaa, sinun pitää myöntää syntisyytesi. Jos lennät lentokoneella, muista että se on viimeinen kerta kun tuhoat ilmakehää. Viihderomaaneja saat lukea, kunhan ne kertovat oikeasta tavasta elää. Sellaisesta mitä et itse harrasta. Taidekin olkoon vähäpäästöistä. Siis mitätöntä. Ole myös tarkkana millaisia sanoja käytät: vääristä sanoista tilisi lopetetaan ja nimesi raapustetaan mustalle listalle. Henkisiä jalkapuita rakennetaan virtuaalitoreille ja digitaaliselle kirkonmäelle.

    Luetteloa voi jatkaa loputtomiin.

    Pelottavinta on, että kollektiivisen kokemuksen manipulaatio tulee kaikkialta: lehtien pääkirjoituksista, kolumnistien sormen heristelyistä, vierailevien pakinoitsijoiden uhkailuista, somekeskusteluista, valtion virkamiesten "salaisista" suunnitelmista rankaista liikkumista, syömistä ja pukeutumista ja älymystön kellokkaiden tiukista puheenvuoroista kohdistuen kaikenlaiseen rahvaan harjoittamaan pahaan.

    Liioittelenko?

    Totta hemmetissä.

Giganttinen ironia on tässä: koskaan aikaisemmin ihminen ei ole voinut kokea niin kattavasti sekä henkistä että taloudellista vapaudentunnetta kuin tänään (länsimaissa) voi kokea, mutta samaan aikaan yksilöille yritetään räätälöidä uudessa uljaassa yhteiskunnassa vain yhden hyväksytyn ihmismallin mittapukua. Nyt yhden koon mittapukua sovitetaan lempeästi, suostutellen. Totalitaarisissa valtioissa - kuten Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa - yksilö kiellettiin näkyvällä ja kaikkialle ulottuvalla väkivallalla.

    Meidän historiamme on vapautumisen historia.

    ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa pyrkii samoin kuin sosialidemokraattiset puolueet muissakin maissa vapauttamaan koko kansaa taloudellisen riippuvaisuuden, valtiollisen alaikäisyyden ja henkisen holhuunalaisuuden kahleista”, aloittivat sosialidemokraatit Forssassa v. 1903 edistyksellisen ohjelmansa perustelun.

    Oletteko viime aikoina kuulleet demareiden ja ylipäänsä minkään puolueen johtoväen puhuvan vapaudesta? Siitä että se on tärkein perusoikeus.

    Minä en ole.

    Sitäkin enemmän puhutaan tasa-arvosta ja eriarvoisuudesta (ja kestävästä kehityksestä, joka lähtökohtaisesti eriarvoistaa, hah), ikään kuin niihin ei sisältyisi vapautumisen idea. Samalla kun marginaaliryhmien oikeuksia lisätään (mikä on tietysti oikein) suuren enemmistön oikeuksista puhutaan vähemmän tai ei lainkaan. Poliittisessa keskustelussa riittää todeta, että enemmistö rahoittaa hyvinvointivaltion talouden ja luopuu, jos tarvis on, yksilöllisen kokemuksen vaatimuksesta. Ääneen tuota ei tarvitse edes sanoa: kuuliainen enemmistö alistuu käskemättä.

    Mutta voiko yhteiskunta toimia ilman yksilön vapautta? Onko mitään konkreettista enemmistöä edes olemassa?

    ”Jos joku riistää teiltä leivän”, sanoi Albert Camus keväällä 1953 puhuessaan eräässä työnvälitystoimistossa, ”hän samalla tuhoaa vapautenne. Mutta jos joku riistää teiltä vapauden, niin uskokaa pois, teidän leipännekin on vaarassa, sillä se ei enää ole riippuvainen teistä ja teidän taistelustanne, vaan jonkun isännän mielivallasta. Kurjuus kasvaa sitä mukaa, kun vapaus joutuu perääntymään maailmassa, ja päinvastoin.”

Kyösti Salovaara, 2021.

Olen… en ole … tai sittenkin... kuinka vaan!

    Nauran salaa. Nurkan takana. Piilossa.

    Niinpä ilahduin, kun Jussi Ahlroth julkaisi viime launtaina Helsingin Sanomissa esseen ihmiskuvan kaventamisesta, siitä että vallitseva, ”virallinen”, hyväksyttävä käsitys yksilöstä ei kaikesta liberaalipuheesta huolimatta näytä hyväksyvän ihmisten erilaisuutta eikä erilaisten yksilöllisten kokemusten yhdenvertaista autenttisuutta.

    Ahlrothin lauantaiesseen otsikko kuului: Kun ihmiskuva kapenee, yhä harvempi kuuluu joukkoon.

    Esseen ideana oli (kaiketi) kapinoida vallitsevaa biologista, ”luonnotieteellistä” ihmiskuvaa vastaan, koska tuollainen ihmiskuva ei oikeastaan salli yksilöllisen kokemuksen mahdollisuutta.

    ”Samaan aikaan kun ihmisenä olemisen vaihtoehtoja on yhä enemmän, suuri osa ihmisenä olemisen kokemuksista rajautuu kapenevan virallisen määritelmän ulkopuolelle”, Ahlroth kirjoitti. ”Ne luokitellaan pahimmillaan merkityksettömiksi tai epätosiksi, luvattomiksi. Ihmiset, jotka huomaavat olevansa rajojen ulkopuolella tai eivät koe heille rajojen sisällä osoitettua paikkaa merkitykselliseksi, muuttuvat eräänlaisiksi kokemuksen kerettiläisiksi.”

    Vain taiteilijat ja jotkut merkkihenkilöt (kuten huippu-urheilijat) saavat korostaa omia poikkeuksellisia kokemuksiaan. Meiltä muilta ne ”kielletään” tai ainakin niitä vähätellään. Taiteilija saa olla outo otus, minä en.

    Ja kuitenkin, niin kuin myös tiede myöntää, kukaan meistä ei pysty arvioimaan naapurimme kokemusten aitoutta, koskivatpa ne syömistä, liikkumista tai vaikkapa taiteesta ja jopa viihteestä nauttimista. Me tunnemme vain itsemme ja huonosti senkin.

    Ahlroth ehdottaa, että hyväksyisimme ajatuksen, että jokainen meistä on ”poikkeus”. Siksi jokaisen kokemukset ovat yhtä hyviä. Kun jokainen ihminen hyväksytään poikkeukseksi, paine vaatia yhdenmukaisuutta ja samankaltaista arvomaailmaa vähenee. Tämä olisi hyvänlaatuista liberalismia, Ahlroth sanoo.

    ”Kun kokemukselle asetetaan rajoja, helposti aletaan tulkita toisia ihmisiä ja heidän motiivejaan. Erilainen maailmankuva ei kuitenkaan ole toiselta pois, eikä niiden tarvitse kilpailla.”

    Jokainen voi (saa) olla outo, Ahlroth korostaa. Olennaista on, ettei selitä toisen  kokemusta pois. ”Se on vaikeaa. Se edellyttää moninaisuuden, todellisen, pelottavan avaran moninaisuuden hyväksymistä. Silloin jokainen voi olla oman kokemuksensa taiteilija. Ja silti ottaa kaikki rokotukset.”

Suvaitsevaisuudesta, muiden ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä puhutaan valtavasti.

    Mutta kuinka moni nuo hyveet hyväksyy aidosti ja nöyrästi?

    Vapauden valitseminen ei ole helppoa, koska se pitää antaa kaikille, mielipiteistä ja arvoista ja kokemuksien yksilöllisyydestä riippumatta.

    ”Loppujen lopuksi minä valitsen vapauden”, kirjoitti Camus vuonna 1945. ”Vapaus on sitä, että voin puolustaa omista poikkeavia käsityksiä, vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Helpompi sanoa kuin toteuttaa omassa elämässään. Erilaisten ajatuksien ja kokemuksien pelikentälläkin pitäisi hyväksyä fair play.

    Hienossa ja monisyisessä teoksessaan Kapea käytävä – valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita, 2020) Daron Acemoglu ja James A. Robinson kuvaavat yhteiskuntien historian lävitse, kuinka dynaaminen vapauden ”valtakunta” sijaitsee valtion ja yhteiskunnan välissä, hyvin usein vain kapeana käytävänä. Jos valtio on liian vahva, ajaudutaan despoottiseen hallitsemiseen. Vapaus katoaa. Jos taas yhteiskunnassa on liikaa normeja ja ehdottomia tapoja, joita valtio ei pysty lieventämään, silloinkin vapaus puuttuu ja mahdollisuuksien käytävä kapenee, kenties sulkeutuu.

    Valtio syntyi estämään sotia: heimojen, ryhmien, klaanien ja erilaisten porukoiden keskinäistä vihanpitoa ja tappelua. Mutta valtion ei kuulu määritellä mitä yksilö saa ja voi kokea.

    Acemoglun ja Robinsonin mittavan todistusaineiston mukaan yksilöä ei myöskään voi uhrata kollektiiviselle yhteisöllisyydelle, siis sille että naapurit ja naapurien naapurit luovat normijärjestelmän, johon jokaisen pitää alistua. Valtion ja yhteiskunnan väliin jää vapauden käytävä; siinä valtio ja yhteiskunta kilpailevat mutta tekevät myös yhteistyötä. Vapauden käytävä on jatkuvan prosessin ilmentymä, ei staattinen tila. Vapauden käytävässä pitää koko ajan juosta eteenpäin ettei se sulkeudu ja kuihdu pois.

    ”Käytävä on kapea, koska tehtävä ei ole helppo”, Acemoglu ja Robinson tunnustavat teoksensa esipuheessa. ”Miten hillitään valtiota, jolla on valtava byrokratia, vahvat sotavoimat ja vapaus päättää, millainen laki on? Miten varmistetaan, että valtio säilyy kesynä ja hallinnassa, kun siltä vaaditaan yhä enemmän vastuita monimutkaisessa maailmassa? Miten yhteiskunta saadaan toimimaan yhdessä sensijaan, että se kääntyy itseään vastaan ja siitä tulee jakojen riivaama?”

     Testataan edellistä. Koronaviruksen torjumiseksi valtio (täällä ja muualla) on ottanut käsiinsä enemmän valtaa kuin pitkiin aikoihin. Luopuuko se saamastaan, kun pandemia hellittää ja palataan normaaliaikaan? 

    Tätä kannattaa miettiä. Varsinkin nyt kun ylettömän runsas manipulaatio ohjaa ja pakottaa meitä yksilöinä sopeutumaan ulkopuolelta ojennettuun. Pohjoismainen hyvinvointivaltio saattaa olla ja onkin paras mahdollisista valtiomuodoista, mutta ei kannata unohtaa, että sekä valtion että yhteisön ylivaltaa täytyy kahlita, jos yksilölle halutaan antaa vapaa käytävä elää, kokea, olla kekseliäs ja luova persoona. 

    Jos ei haluta, mitä virkaa elämällä on?

Hohhoijaa, Suomi! Kello on jo kuusi.

Kyösti Salovaara, 2021.

Samaa erimieltä

 [ohimennen, fiktiivisesti, 2021]

Kyösti Salovaara, 2021.

Olla oikeassa liian varhain on sama kuin olisi väärässä.

    - Marguerite Yourcenar

Usein sitä kulkee ohi.

    Niinpä hämmästyin kun pitkään ulsteriin pukeutunut mies pysäytti minut saksalaisen oluttuvan kulmalla eräänä näistä päivistä, jotka tuntuvat samanlaisilta.

    ”Mitäs täällä käppäilet?” mies kysyi. Hänellä oli päässään koivistolainen karvahattu ja nenällä maski. ”Oletko lomalla?”

    Tunnistin miehen vasta kun tämä otti kasvosuojaimen pois. Hän oli Max Fager. Puolituttu johon olin törmännyt kauan sitten suuren kustantajan syyskauden avajaisissa. Fager kirjoitteli paljon, mutta viime aikoina olin lukenut vain hänen kommenttejaan Helsingin Pääsanomista. Max kommentoi kaikkea mikä liikkui. Sitäkin mikä lojui paikallaan heitteille jätettynä.

    ”Ei kun eläkkeellä”, minä vastasin.

    Fager tuijotti suoraan silmiin. Sienertävistä silmistä heijastui pakastimen kylmä hymy. Nenän vieressä kulki syvät poimut.

    En kestänyt hänen katsettaan, joten kysyin: ”Entä sinä? Miten menee?”

    ”Huonosti”. Fager vastasi. ”Hemmetin huonosti.”

Fager muutti asentoaan. Suorassa seistessään Fager oli minua pitempi.

    Torilla kulki muutamia ihmisiä. Niskat kyyryssä tai takki levällään. Kaikenlaisia. Monella ei ollut suojamaskia naamallaan. Leveään hameeseen pukeutunut tyttö pysähtyi ja katseli Fageria. Onks tupakkaa, hän kysyi. Ei ole, vastasi Max, en polta, paitsi elämää mutta sitä en voi sulle jakaa.

    Tyttö jatkoi matkaa hameenhelmoja heilauttaen.

    Max ryhtyi sadattelemaan Hepsän toimituspolitiikkaa. ”Niistä ei koskaan tiedä mitä julkaisevat”, Max sanoi ja potki kengällään lumikokkareita.

    Sanoin, että olihan Hepsässä melkein joka päivä joku Fagerin kommentti ajankohtaisiin artikkeleihin ja kolumneihin. Mitä valittamista sulla on?

    ”Ei Jösse, ei se niin mene.”

    ”Eikö?”

    ”No, katos kun ne välillä julkaisee mun mielipiteitä, aika usein, sen myönnän, niin sitten kun jättävät julkaisematta, en tajua lainkaan että miksi, että miksi joku mielipide ei kelpaa, ei vaikka olisin samaa mieltä lehdessä kirjoitetun kanssa.”

    Fager pyyhäisi hanskallaan nenänpieltä. ”Miksi ne sensuroi minua, selittämättä että miksi ne sensuroi minua?”

    En rohjennut sanoa, että ehkä Fager kirjoitti liikaa. Ennenkuin ehdin muotoilla sanottavani, Fager jatkoi: ”Samaa mieltä saa olla, erimieltäkin voi olla, mutta ei samaa erimieltä.”

    Oho. Siinäpä viisaus.

Täytyy jatkaa matkaa, Max sanoi. Tulee kylmä.

    Mitä jos mentäisiin tuohon saksalaiseen yhdelle?

    Ei nyt, ei tänään, ehkä jonain päivänä. ”Voinko lähettää sulle yhden sensuroidun kommentin niin tajuat mistä puhun?” Max kysyi ja ravisteli olkapäitään. Nyt hän katseli torin yli, toisaalle, ikään kuin toiseen elämään.

    ”Lähetä vaan”, minä vastasin.

    Max hymyili vinosti. Nenänpielen poimut venyivät melkein silmiin.

    Moikka, Max sanoi ja lähti kävelemään torin poikki.

    Hän käveli hieman vinossa, vasen olkapää oli toista alempana, mutta pää kallistui oikealle.

    Ketäköhän Fager äänestää, ajattelin.

Samana iltana sähköposti kilahti. Siellä oli viesti Maxilta.

    Viestissä Fager kertoi lyhyesti, että oli kirjoittanut kommentin Helsingin Pääsanomien artikkeliin, jonka lehti julkaisi välittömästi kun Donald Trumpin sometilit poistettiin mm. Twitter-palvelusta. Artikkeli Trumpin twittertilistä siis julkaistiin, mutta Maxin kommenttia ei, vaikka hän oli samaa mieltä kuin artikkelin kirjoittaja.

    Kumma juttu, Max sanoi. Laajensin hieman näkökulmaa, eikä se mennyt läpi. Kun luet kommenttini, huomaat että Hepsä tuli myöhemmin samalle linjalle kuin minä kommentissa kirjoitan, mutta ensi vaiheessa Hepsän toimituksessa ei oltu varmoja, oliko Trumpin sometilien poistaminen sananvapautta lisäävä vai vähentävä toimenpide.

    ”Ne on saatanan varovaisia”, Fager kirjoitti.

    Ookoo, minä ajattelin.

    Tässä Fagerin kirjoittama kommentti, jonka Hepsä sensuroi:

    Kirjoittaja osuu asian ytimeen: jos Yhdysvaltain presidentin, olkoonpa hän kuinka demoninen ihminen tahansa, sosiaalisen median tili suljetaan noin vaan lopullisesti jonkun yksityisen firman moderaattorin päätöksellä, niin kuinka yksikään "tavallinen" ihminen tämän jälkeen voi olla varma sananvapaudestaan somealustoilla?

    Ei yksikään, väitän. Jos somen moderaattori sensuroi sinun mielipiteesi, et voi valittaa mihinkään, et oikeusasiamiehelle, oikeuskanslerille etkä edes kilpailuviranomaisille.

    Tämä avaa pelottavan mahdollisuuden tulevaisuuden dystopiaan, jossa sanoja ja lauseita valvotaan kaupallisissa ison veljen komentokeskuksissa. Ironia on siinä, että nyt Trumpin tapauksessa sensurointipäätöksen teki kaupallinen firma, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa.

    Ironia on siinäkin, että pitääkö tämän tapauksen jälkeen varautua siihen, että demokraattisissa valtioissa valtio tai jokin muu valtiollinen toimija luo someen keskustelualustan, jossa sananvapaus on taattu ehdottomasti, markkinatalouden suhdanteista riippumatta.

    Eli kääntykö Kiinan ja Venäjän harjoittama valtion toimeenpanema sensuuri nurin päin? Onko demokraattinen valtio sittenkin ainoa mahdollinen digitoimija sananvapauden turvaamiseen?

    Jos, niin aikoihin on eletty. Ja jos, niin näiden somejättiläisten toiminta tulee asettaa kyseenalaiseksi. Ne eivät edustakaan sitä mitä lupasivat kaikille ihmisille, rotuun ja säätyyn riippumatta: mahdollisuutta esittää vapaasti mielipiteitään.

Olin yhtä ymmällä kuin Max: kuinka tarkasti Hepsä viilasikaan pilkkuja sovittaakseen lukijoiden mielipiteet tukemaan lehden toimituksellista linjaa!

    Mutta mikä se linja sitten oli - sitähän lukija ei voi tietää. Tuuliviiri kääntyy tuulien myötä, sen toki tiedän. Eikä tuulella ole ystävää.

    Pari päivää myöhemmin Max ehdotti pikaoluita saksalaisessa oluttuvassa.      Tapasimme torstaina puolenpäivän jälkeen, kun oluthuone oli vielä tyhjä ja kun torilla lumikasat kasvoivat lyhtypylväiden kanssa kilpaa.

    Löysin lumikasojen välistä polun oluttuvalle.

    Max Fager seisoi tiskillä ja tilasi par’aikaa tummaa tsekkiolutta. Hänellä oli pitkä ulsteri ja koivistolainen karvahattu. Hän hymyili jäätävästi niin, että nenänpielen poimut venyivät silmiin. Hymyilin takaisin vaatimattomasti ja tilasin tuopin Bachia, olutta en säveltäjää.

    Salud, Max sanoi ja nosti tumman lagerinsa pöydältä. ”Juot naisten olutta”, minä sanoin. ”Kuinka niin?” Max kysyi. ”No Tšekissä sanovat, että tumma olut on naisten juoma, siihen on lisätty sokeria. ”

    ”Älä perkele, pitänee ryhtyä naiseksi.”

    Keskipäivällä oluttuvan tunnelma oli enemmän lattiassa kuin katossa. Paikalla oli pari yksin istuvaa partamiestä ja muuan aviopari, joka tuntui riitelevän jostakin. Seinillä tyhjät koristepullot kuuntelivat hiljaisina. Turvavälit ojennuksessa.

    Muistan kuinka kerran, kauan sitten astuin helsinkiläiseen taiteilijaravintolaan. Kun ojensin takkiani portsarille, tämä sanoi, että tänään tunnelma onkin katossa.

    Olihan se: kohukirjailija Hannu Ukkosenisku seisoi erään loosin pöydällä ja saarnasi kuulijoilleen.

Max Fager naurahti kun kerroin Ukkoseniskusta. ”Onhan se jaksanut saarnata”, Max sanoi.

    ”Tiedätkö Jösse, menin Hepsän toimitukseen selvittämään miksi kommenttejani sensuroidaan.”

    Selvisikö se, kysyin. Bach maistui torstaina hyvältä.

    Ei tietenkään, Max sanoi. ”Olen joskus saanut vastauksen Vieno Nukalta, hän on apupäätoimittaja tai jotain, ja kerran hän julkaisi sensuroidun kommenttini, kun valitin hylkäämisestä ja hän väitti, että sensurointi oli erehdys. Piti kuulema hyllyttää jonkun toisen kommentti.”

    Fager selitti, että viime aikoina Nukka ei ole vastannut viesteihin, joten Max käveli rohkeasti Hepsän lasipalatsiin.

    Toimitus sijaitsi avokonttorissa; sieltä näki parlamentin, Kiasman ja uuden kirjaston mutta toimittajia ei paikalla ollut, paitsi erään pöydän takana hieman kumarassa istuva mies, joka näpytteli raivokkaasti tietokonettaan.

    ”Koputin lasioveen”, Max jatkoi kertomusta, ”ja kumarainen kaveri tuli ovelle ja avasi ja kysyi, että ”häh, mikä hätänä?”

    Ei mikään, minä vastasin. Tulin tapaamaan Vieno Nukkaa.

    ”Mitä Nukkaa? Ei meillä ole ketään semmoista täällä.”

    Max yritti selittää keskustelleensa Nukan kanssa sensuroiduista kommenteista. Keski-ikäinen kumaramies irvisti. ”Et ole Nukan kanssa keskustellut. Et ainakaan tämän lehden asioista.”

    ”Olen Fager”, Fager sanoi.

    ”Entinen kirjailija, loistavana pidetty”, toimittaja sanoi ja lisäsi: ”Pukka. Antero Pukka”

    Max tuijotti Pukkaa. ”Olenko sitten kysynyt sinulta miksi samaa erimieltä olevia kommentteja ei julkaista?”

    Nukka-Pukka hymyili. ”Olisihan se muuten mahdollista, mutta me emme sensuroi. Me puolustamme sananvapautta Suomessa henkeen ja vereen.”

    Se henki taitaa haista, Max muisteli ajatelleensa, mutta ei sanonut Pukalle mitään. ”Ja sinä olet sitten saakelin onnellinen mies”, Max tiuskaisi.

    ”Hyvästi”, Pukka sanoi ja sulki oven.

Juomat oli juotu, sanat sanottu, asiat käsitelty.

    Ikkunoiden takana ihmisvarjot häilyvät talvisessa hämärässä.

    Max nousi seisomaan, Näkyillään, hän sanoi ja hymyili pakastimen kylmää hymyä.

    Ulos mennessään Max heilautti kättään baarimikolle, joka näytti kyllästyneeltä kaikkeen ja kaikkiin.

    Katselin Maxin kävelyä. Vasen olkapää riippui toista alempana. Pää oli kenollaan oikealle.

    Olisi kiva tietää ketä Max äänestää, ajattelin.

Kyösti Salovaara, 2020.
Helsingin Pääsanomien palatsissa näkyy läpi.
Päätoimittaja Pukan mukaan myös lehden
linjan läpi näkyy puhdas journalismi.