Rumat pahat hyvät

 [pyörän ja pallon taikapiirissä]

Jaakko Salovaara, 2015.
Totuuden hetki: apuajajat ovat saatelleet kirikapteeninsa loppusuoran
alkuun: pian apuajajat siirtyvät syrjäään ja sitten räjähtää.
Vuonna 2015 Espanjan ympäriajon, Vueltan kolmas etappi päättyi
Málagan keskustaan 24.8.

Managerin varjo häämöttää nyt täydessä loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana: hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.

    - Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man in Football.

Nopealla kolmiopelillä pääsemme Carlylen sankareista vaihtopenkin sankareihin – Napoleonista Guy Roux’hun, Oliver Cromwellista Herbert Champmaniin, Shakespearesta Bill Shanklyyn, Dantesta Giovanni Trapattoniin ja Jeesuksesta – tarvitseeko tätä edes sanoa? - Brian Cloughiin.

    - Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa mutta et tiedä siitä mitään.

Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.

    - Brian Clough, huippujalkapalloilija ja mm. Derbyn, Leedsin ja Nottingham Forestin manageri.

Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”, koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään meidän välillämme.

    - Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.

Jossakin pisteessä faktoista tulee fiktio, dokumentista tarina. Jossakin toisessa kohtaa fiktio muuttuu faktaksi, dokumentiksi.

    Maailma on kuin on.

    Tarinoita kerrotaan. Tosia ja sinne päin.

    Nuotiolla niitä kuunnellaan, ja lämpimissä huoneissa, lamppujen ja digitaalisten näyttöjen loisteessa.

    Maailma on kuin on.

    Tarinoiden ja dokumenttien esille ponkaisema.

Kaksi romaania urheilun kiivaasta kiehtovasta maailmasta.

    Meksikolaisen kirjailijan, päätoimittajan ja ekonomistin Jorge Zepeda Pattersonin (s. 1952) ammattipyöräilyn maailmaan sijoittuva dekkari Kuolema kelloa vastaan (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.) ”tapahtuu” Ranskan ympäriajon, Tourin, 21 etapin aikana, noin vuonna 2016, vaikka reitti jäljittelee vuoden 2015 Touria.

    Fiktiossa kaikki on mahdollista.

    Toinen romaani, parhaaksi urheiluromaaniksi koskaan kehuttu, lähtee faktoista ja muuttuu fiktioksi. Englantilaisen David Peacen (s. 1967) romaani Damned United – Tappion ja vihan päivät (The Damned Utd, 2006. Suom. Juha Ahokas. Kovasana, 2020.) kertoo legendaarisen jalkapallovalmentajan Brian Cloughin 44 päivän mittaisesta pestistä Leedsin valmentajana vuonna 1974. Se on synkkä yksinpuhelu, jota romaanin päähenkilö Clough käy itsensä kanssa, itseään vastaan, itseään puolustaen.

    Peacella on ollut tapana poimia tositapahtumia ja tehdä niistä fiktiota muistuttavia romaaneja. Patterson puolestaan kirjoitti ensin poliittisia dekkareita kunnes sitten pyöräilyjännärissään pyrkii Agatha Christien tarinoita muistuttavaan dekkariin. Kirjailija itse sanoo romaaninsa idean noudattavan Christien Idän pikajunan arvoituksen ideaa: rikos tapahtuu matkalla jostakin jonnekin ja se myös ratkeaa matkan aikana.

Urheilua käsitteleviä romaaneja on kai kirjoitettu aika vähän. Siis aika vähän siihen nähden kuinka paljon erilaisia urheilukilpailuja järjestetään, kuinka moni urheilua harrastaa ja kuinka mittavasti sitä seurataan kilpailutapahtumissa paikan päällä ja ennen kaikkea median kautta.

    Joukkueurheilun luulisi houkuttelevan tarinankertojia.

    Jalkapallojoukkue tai ammattipyöräilyn kilpajoukkue ovat tiiviitä, maailmalta suljettuja yhteisöjä, vaikka ne esiintyvätkin jatkuvasti koko maailmalle. Tästä luulisi syntyvän tarinan aiheita, ristiriitaisia ja kunnianhimoisia.

    Mutta ehkä urheilijaksi valikoituneet eivät ole kiinnostuneita tarinoiden kertomisesta, paitsi omaelämäkerroissaan. Akateeminen väki rustaa romaaneja; urheiluväki urheilee ja toimii eikä keskity analysoimaan mitä urheilu on.

    Toisaalta urheilutapahtumat, jalkapallomatsi tai Ranskan ympäriajon alpeille päättyvä etappi, ovat jännittäviä sellaisenaan. Jännityksen tunne syntyy nimenomaan pelin tai etapin suorasta, ajantaisesta kokemisesta. Peliä seuraava ei tiedä mitä kohta tapahtuu, kuka voittaa, kenet ajetaan ulos, mihin pallo pyörii. Pyöräkilpailua seuraava jännittää kuka kiipeää mäelle ensimmäisenä, kuka voittaa loppukirin tai pelkää, että joku kaatuu alamäessä kiitäessään vuoren rinnettä 90 kilometrin tuntivauhtia.

    Romaani on aina jälkikäteen kerrottua. Siinä tarkastellaan mennyttä, toisin kuin suorassa tv-lähetyksessä. Suoran tv-lähetyksen maagista otetta on vaikea tavoittaa romaanin tarinalla, vaikka se kuvaisi kuinka jännittäviä ja ristiriitaisia tunnelmia jalkapallokentällä tai maantiepyörän satulassa.

Kansi:
Taittopalvelu Yliveto Oy.

Haasteet ovat siis mittavia.

    Meksikolainen Jorge Zepeda Patterson selviytyy haasteesta mainiosti. Hänellä ei ole ammattipyöräilijän taustaa; oikeastaan Patterson tutustui aiheeseen vasta 2017 kierrellessään eurooppalaisia pyöräkilpailuja ja päästessään mm. Movistar-joukkueen mukana espanjalaisiin kilpailuihin.

    Mutta Patterson on journalisti ja tutkija: tietoa saa tutkimalla, tunteita eläytymällä.

    Kuolema kelloa vastaan on rakennettu noin 21 luvusta, seuraten Ranskan ympäriajon etappien kulkua. Romaanin kertoja on ranskalainen Marc Moreau, entinen sotilaspoliisi, josta on tullut menestyvän ammattilaisjoukkueen paras apuajaja. Hänen tehtävänään on saatella joukkueen kapteeni ja Marcin sydänystävä amerikkalainen Steve Panata voitosta voittoon.

    Pattersonin romaani kertoo ystävysten välisestä suhteesta: kestääkö se miesten kunnianhimon haasteet? Samaan aikaan ympäriajoon osallistuviin joukkueisiin kohdistuu väkivaltaa ja sabotaaseja. Koska Marcilla on sotilaspoliisin tausta, hänet värvätään ”myyräksi” selvittämään pyöräilijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Tarinaan tulee lisää koukkuja, koska Marc saattaa itsekin olla seuraava uhri. Entä hänen kapteeninsa Steve - onko tämä uhri vai syyllinen? Kuka ajaa voittajana Pariisiin?

Ammattipyöräily on kummallinen joukkuelaji. Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien voitot mahdolliseksi.

     Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?

    ”Tänä vuonna, samoin kuin edellisinäkin”, Marc selittää, ”minun tehtäväni oli pääasiassa olla voittamatta. Olin auttamassa Steveä voittamaan, olin apuajaja – ja joukon paras muuten. Kahdenkymmenenyhden päivän ajan suojelisin Steveä vastustajilta, sivutuulelta, nälältä ja janolta, onnettomuuksilta ja kaatumisilta, ja ennen kaikkea jyrkiltä mäiltä, joissa hänen vastustajansa voisivat murskata hänet täydellisesti. Olin kuin kelkka, jolla Steve saattoi liukua mahdollisimman vaivattomasti viimeisille kilometreille ennen nousua, vaikka se tarkoitti, että ajoin itseni aivan piippuun, ja päädyin lopulta kilpailun viimeisille sijoille. Vaikka Steve nousi yksin palkintokorokkeelle, olimme viime vuodet porukan paras parivaljakko.”

    Pattersonin jännäri on kertomus lojaalisuudesta, petoksen houkutuksesta ja jaetusta rakkaudesta hirvittävän fyysisen rasituksen piinatessa maalia kohti pyöräileviä ammattiajajia.

Kyösti Salovaara, 2016.
Vuonna 2016 Vueltan 21. etappi ajettiin
Madridin keskustassa 11.9.

Kirjalliselta muodoltaan David Peacen Damned United on aivan toista maata kuin Pattersonin agathacristiemäinen dekkari.

    Mutta yhtäläisyyksiäkin on. Siinä missä Pattersonin dekkari eteni Ranskan ympäriajon päivittäisten etappien mukaan, Peacen romaanissa Brian Cloughin (1935-2004) synkkä yksinpuhelu jatkuu jokaisena 44 päivänä, jona hän ehti valmentaa Leedsin mestarijoukkuetta ennen kuin sai potkut.

    Peacen romaanin muoto on haastava. 

    Siinä on vain yksi kertoja ja kokija, Brian Clough, joka puhuu ikään kuin itselleen, sinulle joka olen minä. Ja vaikka monologi jatkuu 44 päivän aikana Leedsissä, kertoja palaa yhä uudestaan kokemuksiinsa Derbyn valmentajana. Siellä Clough apuvalmentajansa Peter Taylorin kanssa teki Derbystä mestarin. Mutta myös Derbyn pesti päättyi potkuihin, sillä Clough riitautui joukkueen johdon ja omistajien kanssa, vaikka pelaajat häntä tukivatkin. Leedsissä Clough ei voittanut sen enempää pukukoppia kuin pomojen toimistoja puolelleen.

    Muuan arvostelija luonnehti vuonna 2006 Peacen romaania vertaamalla sitä Sergio Leonen suurenmoisiin lännenelokuviin. Ehkä arvostelija tarkoitti, että Peace loi uudenlaisen, rehellisen kyynisen, kyynisen tarkkanäköisen urheilukirjan samalla tavalla kuin Leone uudisti amerikkalaisen lännenelokuvan puhdistamalla siitä sovinnaiset kliseet ja romanttiset myytit.

    Niinpä Peacen romaanin minäkertoja on kuin shakespearemaisen valtataistelun kuningas, jota pelko ja kunnianhimo, taitavuus ja epäonnistuminen syövät sisältäpäin, niin että hän ei lopulta tiedä keitä hänen vihollisensa ovat vai onko hän itse itsensä pahin vihollinen.

Kun suuret kustantamot
keskittyvät tuttuun ja hyvin
myyvään kirjallisuuteen, helmien
etsiminen ja julkaiseminen
jää pienien huoleksi.

Ennen valmentajaksi tuloaan Brian Clough oli huipputason hyökkääjä Middlesboroughissa ja Sunderlandissa. Hän teki uransa aikana 271 liigapelissä 254 maalia. Saavutus johon harva on pystynyt jalkapallon korkeimmalla tasolla. Clough joutui lopettamaan pelaajauran 27-vuotiaana loukkaannuttuaan vakavasti.

    Cloughin ura menestyneenä jalkapallovalmentajana ei loppunut potkuihin Derbystä eikä Leedsistä, sillä saatuaan potkut Leedsistä Clough ryhtyi 12 viikon päästä valmentamaan Nottingham Forestia, jälleen Peter Taylorin avustamana ja jälleen suuria voittoja tavoitellen ja niitä myös saaden.

    Mutta Peacen romaanin Clough on epätoivoinen mies, joka pelkää jokaista pelipäivää, voitoista huolimatta. Välillä Clough rakastaa pelaajiaan, välillä vihaa heitä suunnattomasti, aivan kuin nämä olisivat vihollisista pahimmat. Ja kaikki ihmettelivät miksi Clough ylipäänsä suostui halveksimansa Leedsin valmentajaksi, sillä Cloughin mielestä mestaruuksia voittanut Leeds käytti kepulikonsteja ja vastustajien uhkailua voittaakseen pelit. Clough uskoi taitavaan, kauniiseen jalkapalloon ilman metkuja ja kieroilua.

    David Peacen romaanissa jalkapallo on koko elämä. Ihmeellistä kyllä, romaanissa ei oikeastaan kerrota lainkaan siitä millaista jalkapallo on pelinä. Tämä on kiinnostava, taitava, harkittu ja melkein epäinhimillinen keino kuvata Cloughin mielentilaa, hätää ja loputonta eliitin vihaa. Clough on englantilaisen jalkapallon uudistaja - kuten pakinan alussa lainattu motto kertoo – mutta Peacen kirjassa Clough ei oikeastaan kertaakaan pohdi eikä kuvaile miten hänen joukkueensa pelaa, millaisella ryhmityksellä tai taktiikalla maineikasta, ”jumalaisen” Cloughin jalkapalloa pelataan.

    Ei, romaanissa Clough syventyy itseensä, omiin syövyttäviin tunteisiinsa ja vihollistensa parjaamiseen. Kun joukkue valmistautuu pukukopissa peliin, Clough istuu toimistossaan suljettujen ovien takana ja siemailee brandyä synkkien ajatuksien saattelemana. Kun apuvalmentaja tulee pyytämään Cloughia joukkueen luokse, Clough sanoo että siellä pukuhuoneen seinällä on lappu, jossa kerrotaan kuka pelaa ja millä paikalla. Apuvalmentajan sanoessa, että pelaajat haluaisivat tietää miten pelataan, Clough vastaa, että nehän on ammattilaisia, kai ne tietää miten jalkapalloa pelataan.

Onko Peacen piirtämä kuva Brian Cloughista hirviömäinen vai kunnioittava? Suurenteleeko kirjailija Cloughin jatkuvaa ahdistusta vai vähätteleekö hän tämän suurenmoista ammattitaitoa? Onko Cloughin jatkuva kanssapelaajien, managerien ja koko englantilaisen jalkapalloinstituution rappion pilkkaaminen liioittelua vai realistinen arvio totuudesta?

    En osaa vastata.

    Peacen kirjan ilmestyttyä Leedsin pelaajat esittivät tietysti vastalauseensa. Cloughin perhe ei pitänyt romaanista eikä siitä tehdystä elokuvasta.

    Mutta ehkä, kenties, Clough itse olisi nauttinut omakuvasta, jonka Peace hänestä piirtää - fiktiota tai ei. Armottomuudessaan se on inhmillinen muotokuva miehestä, joka vertaa itseään jumalaan, mutta joka samalla pitää itseään täydellisesti epäonnistuneena ihmisenä.

    ”Nyt kun olette mestareita”, Clough käy synkkää yksinpuhelua Leedsin pestin 20. päivänä muistelemalla Derbyn saavutuksia. ”Nyt kun olette mestareita. Mutta kaikki unesi ovat painajaisia ja kaikki haaveesi yhtä helvettiä, lintuja ja mäyriä, kettuja ja hillereitä, koiria ja demoneita, susia ja haaskalintuja kiertelee ympärilläsi, myrskypilviä kerääntyy yllesi, uusien valonheittimien ylle, taskusi ovat täynnä listoja, seinilläsi on uhkauksia, tupakkasi sammuvat eivätkä ryyppysi pysy sisällä… Kaikki on yhtä farssia, kaikki yhtä valhetta. Et voi sietää seuran johtajia, eivätkä seuran johtajat voi sietää sinua… Olet ollut vaikeuksissa koko ikäsi, kaikkialle minne olet mennyt, kriiseja toisensa perään, sotia toisensa perään… Koko helkkarin maailma on sodassa sinua vastaan, ja sinä olet sodassa koko helkkarin maailmaa vastaan.”

    ”Minua uhkaavat kasvottomat, nimettömät miehet pitkissä takeissaan”, Clough miettii ahdistuneena, vainoharhan rivaamana. ”Heillä on pitkät puukot, ja he toimivat suljettujen ovien takana.”

Kyösti Salovaara, 2020.
Totuuden hetki:
Atlético Madridin Álvaro Morata laukaisee
rankkarin kohti Sevillan maalia.

Suurenmoinen kuin Leonen lännenelokuva?

    Eipä oteta tätä kirjaimellisesti.

    Ymmärretään että kirjailija tarkkailee päähenkilöään vain yhdeltä kulmalta mutta menee niin syvälle kuin mahdollista, läpi. Elämä ja elämät ovat täynnä paradokseja. Pahat ovat hyviä parhaina hetkinään, hyvät ovat rumia pahimmillaan.

    Brian Clough oli jo 1970-luvulla median moderni julkkis. Hän laiminlöi managerin hommia viihtyessään tv-studiossa persoonallisena, kaikkitietävänä ja ristiriitaisia tunteita herättävänä kommentaattorina. Kun Derbyn johto alkoi hiillostaa Cloughia ulos managerin hommasta, syynä oli Cloughin tv-ura ja se jatkuva kritiikki, jonka Clough kohdisti englantilaiseen jalkapallomaailmaan. Ja kun kun Clough Derbystä saamiensa potkujen jälkeen suostui Brightonin manageriksi, kävi pian ilmi, että manageri saapui valmennettaviensa luokse vain pelipäivinä lauantaisin ja sunnuntaisin, muun ajan hän vietti tv-hommissa Lontoossa.

    Peacen luomassa murhenäytelmässä Clough on yhtä aikaa Jeesus ja Juudas.

    Toiseksi viimeisenä työpäivänään Leedsissä, Clough katsoo peiliin eikä itsetuntemuksen hetkenä pidä näkemästään, mutta ei suostu luovuttamaan: ”Korpivaelluksesi on kestänyt liian kauan. Päivästä toiseen olet juovuksissa ja yksin, et kuule muuta kuin äänen, joka toistaa loputtomiin nimeäsi: Cloughie, Cloughie, Cloughie...”

Kyösti Salovaara, 2018.
Huippuvalmentaja on kolmiodraaman päähenkilö:
hän on vastuussa johdolle, faneille, pelaajille.
Onko manageri pappi, patriarkka, messias vai kova luu?
Atléticon tiukka manageri Diego Simeone
on niitä kaikkia.