[pyörän
ja pallon taikapiirissä]
|
Jaakko Salovaara, 2015. Totuuden hetki: apuajajat ovat saatelleet kirikapteeninsa loppusuoran alkuun: pian apuajajat siirtyvät syrjäään ja sitten räjähtää. Vuonna 2015 Espanjan ympäriajon, Vueltan kolmas etappi päättyi Málagan keskustaan 24.8.
|
Managerin varjo häämöttää nyt täydessä
loistossaan, pystyssä kuin ihmeen kautta takajaloillaan astelevana:
hän on pappi, messias, kova luu, patriarkka ja yli sadan vuoden
mittaisen sekavan ja asteittaisen kehityksen näkyvä ruumiillistuma.
- Barney Ronay: The Manager: Absurd Ascent of the Most Important Man
in Football.
Nopealla kolmiopelillä pääsemme Carlylen sankareista vaihtopenkin
sankareihin – Napoleonista Guy Roux’hun, Oliver Cromwellista
Herbert Champmaniin, Shakespearesta Bill Shanklyyn, Dantesta Giovanni
Trapattoniin ja Jeesuksesta – tarvitseeko tätä edes sanoa? -
Brian Cloughiin.
- Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi
jalkapalloa mutta et tiedä siitä mitään.
Jos jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata
ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.
- Brian Clough, huippujalkapalloilija ja mm. Derbyn, Leedsin ja
Nottingham Forestin manageri.
Juuri sitä te ette ymmärrä. Pyöräily ei ole peliä. Aina
sanotaan, että ”mennään pelaamaan jalkapalloa tai koripalloa tai
tennistä”, mutta kukaan ei sano ”mennään pelaamaan pyöräilyä”,
koska pyöräilyssä ei pelata, vaan siinä kamppaillaan ja
taistellaan. Ei ole sattumaa, että meitä kutsutaan joukoksi, koska
olemme kuin sotajoukko, sillä erotuksella että taistelut käydään
meidän välillämme.
- Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan.
Jossakin pisteessä faktoista
tulee fiktio, dokumentista tarina. Jossakin toisessa kohtaa fiktio
muuttuu faktaksi, dokumentiksi.
Maailma on kuin on.
Tarinoita kerrotaan. Tosia ja
sinne päin.
Nuotiolla niitä kuunnellaan,
ja lämpimissä huoneissa, lamppujen ja digitaalisten näyttöjen
loisteessa.
Maailma on kuin on.
Tarinoiden ja dokumenttien
esille ponkaisema.
Kaksi romaania urheilun kiivaasta
kiehtovasta maailmasta.
Meksikolaisen kirjailijan,
päätoimittajan ja ekonomistin Jorge Zepeda Pattersonin (s. 1952)
ammattipyöräilyn maailmaan sijoittuva dekkari Kuolema kelloa
vastaan (Muerte contrarreloj, 2018. Suom. Mila Lahdenpohja. Minerva, 2020.) ”tapahtuu” Ranskan ympäriajon, Tourin, 21 etapin aikana,
noin vuonna 2016, vaikka reitti jäljittelee vuoden 2015 Touria.
Fiktiossa kaikki on mahdollista.
Toinen romaani, parhaaksi
urheiluromaaniksi koskaan kehuttu, lähtee faktoista ja muuttuu
fiktioksi. Englantilaisen David Peacen (s. 1967) romaani Damned
United – Tappion ja vihan päivät (The Damned Utd, 2006. Suom.
Juha Ahokas. Kovasana, 2020.) kertoo legendaarisen
jalkapallovalmentajan Brian Cloughin 44 päivän mittaisesta pestistä
Leedsin valmentajana vuonna 1974. Se on synkkä yksinpuhelu, jota
romaanin päähenkilö Clough käy itsensä kanssa, itseään
vastaan, itseään puolustaen.
Peacella on ollut tapana
poimia tositapahtumia ja tehdä niistä fiktiota muistuttavia
romaaneja. Patterson puolestaan kirjoitti ensin poliittisia
dekkareita kunnes sitten pyöräilyjännärissään pyrkii Agatha
Christien tarinoita muistuttavaan dekkariin. Kirjailija itse sanoo
romaaninsa idean noudattavan Christien Idän pikajunan arvoituksen
ideaa: rikos tapahtuu matkalla jostakin jonnekin ja se myös ratkeaa
matkan aikana.
Urheilua käsitteleviä romaaneja
on kai kirjoitettu aika vähän. Siis aika vähän siihen nähden
kuinka paljon erilaisia urheilukilpailuja järjestetään, kuinka moni
urheilua harrastaa ja kuinka mittavasti sitä seurataan
kilpailutapahtumissa paikan päällä ja ennen kaikkea median kautta.
Joukkueurheilun luulisi houkuttelevan tarinankertojia.
Jalkapallojoukkue tai
ammattipyöräilyn kilpajoukkue ovat tiiviitä, maailmalta suljettuja
yhteisöjä, vaikka ne esiintyvätkin jatkuvasti koko maailmalle.
Tästä luulisi syntyvän tarinan aiheita, ristiriitaisia ja
kunnianhimoisia.
Mutta ehkä urheilijaksi
valikoituneet eivät ole kiinnostuneita tarinoiden kertomisesta,
paitsi omaelämäkerroissaan. Akateeminen väki rustaa romaaneja; urheiluväki urheilee ja toimii eikä keskity analysoimaan mitä
urheilu on.
Toisaalta urheilutapahtumat,
jalkapallomatsi tai Ranskan ympäriajon alpeille päättyvä etappi,
ovat jännittäviä sellaisenaan. Jännityksen tunne syntyy
nimenomaan pelin tai etapin suorasta, ajantaisesta kokemisesta. Peliä
seuraava ei tiedä mitä kohta tapahtuu, kuka voittaa, kenet ajetaan
ulos, mihin pallo pyörii. Pyöräkilpailua seuraava jännittää
kuka kiipeää mäelle ensimmäisenä, kuka voittaa loppukirin tai
pelkää, että joku kaatuu alamäessä kiitäessään vuoren rinnettä
90 kilometrin tuntivauhtia.
Romaani on aina jälkikäteen
kerrottua. Siinä tarkastellaan mennyttä, toisin kuin suorassa
tv-lähetyksessä. Suoran tv-lähetyksen maagista otetta on vaikea
tavoittaa romaanin tarinalla, vaikka se kuvaisi kuinka jännittäviä
ja ristiriitaisia tunnelmia jalkapallokentällä tai maantiepyörän
satulassa.
|
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy. |
Haasteet ovat siis mittavia.
Meksikolainen Jorge Zepeda
Patterson selviytyy haasteesta mainiosti. Hänellä ei ole
ammattipyöräilijän taustaa; oikeastaan Patterson tutustui
aiheeseen vasta 2017 kierrellessään eurooppalaisia pyöräkilpailuja
ja päästessään mm. Movistar-joukkueen mukana espanjalaisiin
kilpailuihin.
Mutta Patterson on journalisti
ja tutkija: tietoa saa tutkimalla, tunteita eläytymällä.
Kuolema kelloa vastaan on
rakennettu noin 21 luvusta, seuraten Ranskan ympäriajon etappien
kulkua. Romaanin kertoja on ranskalainen Marc Moreau, entinen
sotilaspoliisi, josta on tullut menestyvän ammattilaisjoukkueen
paras apuajaja. Hänen tehtävänään on saatella joukkueen kapteeni
ja Marcin sydänystävä amerikkalainen Steve Panata voitosta
voittoon.
Pattersonin romaani kertoo
ystävysten välisestä suhteesta: kestääkö se miesten
kunnianhimon haasteet? Samaan aikaan ympäriajoon osallistuviin
joukkueisiin kohdistuu väkivaltaa ja sabotaaseja. Koska Marcilla on
sotilaspoliisin tausta, hänet värvätään ”myyräksi”
selvittämään pyöräilijöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Tarinaan
tulee lisää koukkuja, koska Marc saattaa itsekin olla seuraava
uhri. Entä hänen kapteeninsa Steve - onko tämä uhri vai
syyllinen? Kuka ajaa voittajana Pariisiin?
Ammattipyöräily on kummallinen
joukkuelaji. Siinä joukkue auttaa välillä kapteeniaan voittamaan
koko kilpailun, mutta toisinaan joukkueen parasta kirimiestä
voittamaan yhden etapin. Joukkueessa vallitsee hierarkia, jonka
kaikki hyväksyvät. Vain kapteeni, mäki- ja kirimiehet nousevat lehtien
otsikoihin, kun taas ns. apuajajat tekevät taustalla voittajien
voitot mahdolliseksi.
Mutta pinnan alla, joukkueen sisässä saattaa kyteä kapina. Kun kapteeni väsyy, kuka ottaa hänen paikkansa?
”Tänä vuonna, samoin kuin
edellisinäkin”, Marc selittää, ”minun tehtäväni oli
pääasiassa olla voittamatta. Olin auttamassa Steveä voittamaan,
olin apuajaja – ja joukon paras muuten. Kahdenkymmenenyhden päivän
ajan suojelisin Steveä vastustajilta, sivutuulelta, nälältä ja
janolta, onnettomuuksilta ja kaatumisilta, ja ennen kaikkea jyrkiltä
mäiltä, joissa hänen vastustajansa voisivat murskata hänet
täydellisesti. Olin kuin kelkka, jolla Steve saattoi liukua
mahdollisimman vaivattomasti viimeisille kilometreille ennen nousua,
vaikka se tarkoitti, että ajoin itseni aivan piippuun, ja päädyin
lopulta kilpailun viimeisille sijoille. Vaikka Steve nousi yksin
palkintokorokkeelle, olimme viime vuodet porukan paras parivaljakko.”
Pattersonin jännäri on
kertomus lojaalisuudesta, petoksen houkutuksesta ja jaetusta
rakkaudesta hirvittävän fyysisen rasituksen piinatessa maalia kohti
pyöräileviä ammattiajajia.
|
Kyösti Salovaara, 2016. Vuonna 2016 Vueltan 21. etappi ajettiin Madridin keskustassa 11.9. |
Kirjalliselta muodoltaan David
Peacen Damned United on aivan toista maata kuin Pattersonin
agathacristiemäinen dekkari.
Mutta yhtäläisyyksiäkin on.
Siinä missä Pattersonin dekkari eteni Ranskan ympäriajon
päivittäisten etappien mukaan, Peacen romaanissa Brian Cloughin
(1935-2004) synkkä yksinpuhelu jatkuu jokaisena 44 päivänä, jona
hän ehti valmentaa Leedsin mestarijoukkuetta ennen kuin sai potkut.
Peacen romaanin muoto on
haastava.
Siinä on vain yksi kertoja ja kokija, Brian Clough, joka
puhuu ikään kuin itselleen, sinulle joka olen minä. Ja vaikka
monologi jatkuu 44 päivän aikana Leedsissä, kertoja palaa yhä
uudestaan kokemuksiinsa Derbyn valmentajana. Siellä Clough
apuvalmentajansa Peter Taylorin kanssa teki Derbystä mestarin. Mutta
myös Derbyn pesti päättyi potkuihin, sillä Clough riitautui
joukkueen johdon ja omistajien kanssa, vaikka pelaajat häntä
tukivatkin. Leedsissä Clough ei voittanut sen enempää pukukoppia
kuin pomojen toimistoja puolelleen.
Muuan arvostelija luonnehti
vuonna 2006 Peacen romaania vertaamalla sitä Sergio Leonen
suurenmoisiin lännenelokuviin. Ehkä arvostelija tarkoitti, että
Peace loi uudenlaisen, rehellisen kyynisen, kyynisen tarkkanäköisen
urheilukirjan samalla tavalla kuin Leone uudisti amerikkalaisen
lännenelokuvan puhdistamalla siitä sovinnaiset kliseet ja
romanttiset myytit.
Niinpä Peacen romaanin
minäkertoja on kuin shakespearemaisen valtataistelun kuningas, jota
pelko ja kunnianhimo, taitavuus ja epäonnistuminen syövät
sisältäpäin, niin että hän ei lopulta tiedä keitä hänen
vihollisensa ovat vai onko hän itse itsensä pahin vihollinen.
|
Kun suuret kustantamot keskittyvät tuttuun ja hyvin myyvään kirjallisuuteen, helmien etsiminen ja julkaiseminen jää pienien huoleksi. |
Ennen valmentajaksi tuloaan Brian
Clough oli huipputason hyökkääjä Middlesboroughissa ja
Sunderlandissa. Hän teki uransa aikana 271 liigapelissä 254 maalia.
Saavutus johon harva on pystynyt jalkapallon korkeimmalla tasolla.
Clough joutui lopettamaan pelaajauran 27-vuotiaana loukkaannuttuaan
vakavasti.
Cloughin ura menestyneenä
jalkapallovalmentajana ei loppunut potkuihin Derbystä eikä
Leedsistä, sillä saatuaan potkut Leedsistä Clough
ryhtyi 12 viikon päästä valmentamaan Nottingham Forestia, jälleen Peter Taylorin
avustamana ja jälleen suuria voittoja tavoitellen ja niitä myös
saaden.
Mutta Peacen romaanin Clough
on epätoivoinen mies, joka pelkää jokaista pelipäivää,
voitoista huolimatta. Välillä Clough rakastaa pelaajiaan, välillä
vihaa heitä suunnattomasti, aivan kuin nämä olisivat vihollisista
pahimmat. Ja kaikki ihmettelivät miksi Clough ylipäänsä suostui halveksimansa Leedsin valmentajaksi, sillä Cloughin mielestä
mestaruuksia voittanut Leeds käytti kepulikonsteja ja vastustajien
uhkailua voittaakseen pelit. Clough uskoi taitavaan, kauniiseen
jalkapalloon ilman metkuja ja kieroilua.
David Peacen romaanissa
jalkapallo on koko elämä. Ihmeellistä kyllä, romaanissa ei
oikeastaan kerrota lainkaan siitä millaista jalkapallo on pelinä.
Tämä on kiinnostava, taitava, harkittu ja melkein epäinhimillinen
keino kuvata Cloughin mielentilaa, hätää ja loputonta eliitin
vihaa. Clough on englantilaisen jalkapallon uudistaja - kuten pakinan
alussa lainattu motto kertoo – mutta Peacen kirjassa Clough ei
oikeastaan kertaakaan pohdi eikä kuvaile miten hänen joukkueensa
pelaa, millaisella ryhmityksellä tai taktiikalla maineikasta,
”jumalaisen” Cloughin jalkapalloa pelataan.
Ei, romaanissa Clough syventyy
itseensä, omiin syövyttäviin tunteisiinsa ja vihollistensa
parjaamiseen. Kun joukkue valmistautuu pukukopissa peliin,
Clough istuu toimistossaan suljettujen ovien takana ja siemailee
brandyä synkkien ajatuksien saattelemana. Kun apuvalmentaja tulee
pyytämään Cloughia joukkueen luokse, Clough sanoo että siellä
pukuhuoneen seinällä on lappu, jossa kerrotaan kuka pelaa ja millä
paikalla. Apuvalmentajan sanoessa, että pelaajat haluaisivat tietää
miten pelataan, Clough vastaa, että nehän on ammattilaisia, kai ne
tietää miten jalkapalloa pelataan.
Onko Peacen piirtämä kuva Brian
Cloughista hirviömäinen vai kunnioittava? Suurenteleeko kirjailija
Cloughin jatkuvaa ahdistusta vai vähätteleekö hän tämän
suurenmoista ammattitaitoa? Onko Cloughin jatkuva kanssapelaajien, managerien ja koko englantilaisen
jalkapalloinstituution rappion pilkkaaminen liioittelua vai realistinen arvio
totuudesta?
En osaa vastata.
Peacen kirjan ilmestyttyä
Leedsin pelaajat esittivät tietysti vastalauseensa. Cloughin perhe
ei pitänyt romaanista eikä siitä tehdystä elokuvasta.
Mutta ehkä, kenties, Clough
itse olisi nauttinut omakuvasta, jonka Peace hänestä piirtää - fiktiota tai ei.
Armottomuudessaan se on inhmillinen muotokuva miehestä, joka vertaa
itseään jumalaan, mutta joka samalla pitää itseään täydellisesti
epäonnistuneena ihmisenä.
”Nyt kun olette mestareita”,
Clough käy synkkää yksinpuhelua Leedsin pestin 20. päivänä muistelemalla Derbyn saavutuksia. ”Nyt kun olette mestareita. Mutta
kaikki unesi ovat painajaisia ja kaikki haaveesi yhtä helvettiä,
lintuja ja mäyriä, kettuja ja hillereitä, koiria ja demoneita,
susia ja haaskalintuja kiertelee ympärilläsi, myrskypilviä
kerääntyy yllesi, uusien valonheittimien ylle, taskusi ovat täynnä
listoja, seinilläsi on uhkauksia, tupakkasi sammuvat eivätkä
ryyppysi pysy sisällä… Kaikki on yhtä farssia, kaikki yhtä
valhetta. Et voi sietää seuran johtajia, eivätkä seuran johtajat
voi sietää sinua… Olet ollut vaikeuksissa koko ikäsi, kaikkialle
minne olet mennyt, kriiseja toisensa perään, sotia toisensa perään…
Koko helkkarin maailma on sodassa sinua vastaan, ja sinä olet
sodassa koko helkkarin maailmaa vastaan.”
”Minua uhkaavat kasvottomat,
nimettömät miehet pitkissä takeissaan”, Clough miettii
ahdistuneena, vainoharhan rivaamana. ”Heillä on pitkät puukot, ja
he toimivat suljettujen ovien takana.”
|
Kyösti Salovaara, 2020. Totuuden hetki: Atlético Madridin Álvaro Morata laukaisee rankkarin kohti Sevillan maalia. |
Suurenmoinen kuin Leonen
lännenelokuva?
Eipä oteta tätä
kirjaimellisesti.
Ymmärretään että kirjailija
tarkkailee päähenkilöään vain yhdeltä kulmalta mutta menee niin
syvälle kuin mahdollista, läpi. Elämä ja elämät ovat täynnä
paradokseja. Pahat ovat hyviä parhaina hetkinään, hyvät ovat
rumia pahimmillaan.
Brian Clough oli jo 1970-luvulla
median moderni julkkis. Hän laiminlöi managerin hommia viihtyessään
tv-studiossa persoonallisena, kaikkitietävänä ja ristiriitaisia
tunteita herättävänä kommentaattorina. Kun Derbyn johto alkoi
hiillostaa Cloughia ulos managerin hommasta, syynä oli Cloughin
tv-ura ja se jatkuva kritiikki, jonka Clough kohdisti englantilaiseen
jalkapallomaailmaan. Ja kun kun Clough Derbystä saamiensa potkujen
jälkeen suostui Brightonin manageriksi, kävi pian ilmi, että
manageri saapui valmennettaviensa luokse vain pelipäivinä
lauantaisin ja sunnuntaisin, muun ajan hän vietti tv-hommissa
Lontoossa.
Peacen luomassa murhenäytelmässä Clough on yhtä aikaa Jeesus ja Juudas.
Toiseksi viimeisenä
työpäivänään Leedsissä, Clough katsoo peiliin eikä
itsetuntemuksen hetkenä pidä näkemästään, mutta ei suostu
luovuttamaan: ”Korpivaelluksesi on kestänyt liian kauan. Päivästä
toiseen olet juovuksissa ja yksin, et kuule muuta kuin äänen, joka
toistaa loputtomiin nimeäsi: Cloughie, Cloughie, Cloughie...”
|
Kyösti Salovaara, 2018. Huippuvalmentaja on kolmiodraaman päähenkilö: hän on vastuussa johdolle, faneille, pelaajille. Onko manageri pappi, patriarkka, messias vai kova luu? Atléticon tiukka manageri Diego Simeone on niitä kaikkia.
|
Kilpaurheilu on minulle jokseenkin tuntematonta tannerta, joten
VastaaPoistaPattersonin "Kuolema kelloa vastaan" oli houkuttelevan haastava lukukokemus mallia Liisa ihmemaassa: Kenelle kuuluukaan maillot jaune? Mitä ovat kuuluisa ja pelätty bonkkaus ja jour sans, kammottava hetki jolloin pyöräilijan energiavarat tyhjentyvät, annus horribilis, pavé, de transicion etc.?
Kova on kilpaurheilun maailma: juonittelua ja taktikointia, mutta myös yhteisöllisyyttä ja kaveruutta tarjoava kuten Marcin ja Steven ystävyys, veljeys; kuin myös pyöräilijäkaartin osin keskenäinen solidaarisuus ja avunanto sekä osin verenmaku suussa vihollinen vihollista vastaan taistelu. Kerronnaltaan mainio teos, yllättävän kiinnostavaa luettavaa sekä terävä näpäys siitä, että hyppy oman mukavuusalueen ulkopuolelle on palkitseva.
Joo, oikeassa olet. Ulkopuolinen jaksaa hämästellä sitäkin, miten nuo apuajajat (onhan siellä taas yksi suomalainenkin huippujoukkueessa) jaksavat ja pystyvät kestämään "kunniattoman" piinan. Tarkoitan että kapteenit, kirimiehet ja mäkikauriit loistavat julkisuudessa, kun taas suuri osa apuajajista pysyy tuntemattomina.
PoistaEn tiedä millaisia palkkoja apuajajat saavat, mutta tuskin liikutaan samoissa summissa kuin vaikka suurien maiden futisjoukkueiden "apupelaajien" palkat. Mutta... kenties rakkaus lajiin vie koviin suorituksiin ja ajaa itsensä piinaamiseen.
Tässä tavallinen pällistelijä hämmästelee muutenkin ihmisten kovaa pyrkyä urheilun ammattilaiseksi. Sehän ei koskaan ole helpoin ammatti, mutta...
Seuraan esimerkiksi ex-kotikaupunkini Kotkan jalkapalloa. Siellä sikäläinen, pienellä budjetilla toimiva KTP on pystynyt hankkimaan pelaajia ympäri maailmaa - eivätkä palkat taatusti ole kummoisia. Juuri viime viikolla sinne saapui nuori serbialainen topparin pestiä havitelemaan. Matka Suomeen oli koronan takia vaivalloinen. Kaveri pelasi pari peliä - ei kelvannut tasoltaan KTP:lle. Lhetettiin takaisin kotikonnuilleen. Nyt sinne odotetaan koepeleihin yhtä espanjalaista ja yhtä hollantilaista peluria.
Ainoa selitys (minkä keksin) on nuorten hillitön halu elättää itsensä jalkapalloa pelaamalla, vaikka nälkäpalkalla kaukaisessa Pohjolassa. Pelkästä rahasta ei voi olla kysymys.
Valaiseva esimerkki! Rakkaus lajiin, varmasti osalla. Toisaalta olisiko tuolla tietyllä statuksella ja glorialla, nykyisin myös framilla olemisella ja some- yms. näkyvyydellä ikioma kutsuhuutonsa?
VastaaPoistaSilkka raha motiivina lienee harvojen huippujen herkkua...
Jos ihmiselle on keskeistä -kuten Hegel tai Nietzsche taisivat sanoa - saada yhteisöltä, muilta ihmisiltä, hyväksyminen "laumaan" kuulumisesta, tuo esiintyminen julkisuudessa, ja nykyään somejulkisuudessa, on yksi tapa tavoitella hyväksymistä.
PoistaMutta jos joku espanjalainen matkustaa Suomeen pelaamaan futista, siinä ei ainakaan julkisuuteen pääseminen ole pontimena. Tietysti joku nuori pelaaja voi Suomenkin kautta päästä maailman kentille, mutta Ruotsin ja Tanskan ja Norjan kautta paljon helpommin.
Muuten tuo framilla olo tuntuu olevan jopa huipputaiteilijoille nykyään tärkeää. Tärkeämpää kuin taiteen tekeminen? Vai miksi muuten iltapäivälehtien sivut on täynnä taiteilijoiden yksityiselämän presentaatiota? Miten taide siitä "paranoo"? Vai onko tarkoituskaan?