Samaa erimieltä

 [ohimennen, fiktiivisesti, 2021]

Kyösti Salovaara, 2021.

Olla oikeassa liian varhain on sama kuin olisi väärässä.

    - Marguerite Yourcenar

Usein sitä kulkee ohi.

    Niinpä hämmästyin kun pitkään ulsteriin pukeutunut mies pysäytti minut saksalaisen oluttuvan kulmalla eräänä näistä päivistä, jotka tuntuvat samanlaisilta.

    ”Mitäs täällä käppäilet?” mies kysyi. Hänellä oli päässään koivistolainen karvahattu ja nenällä maski. ”Oletko lomalla?”

    Tunnistin miehen vasta kun tämä otti kasvosuojaimen pois. Hän oli Max Fager. Puolituttu johon olin törmännyt kauan sitten suuren kustantajan syyskauden avajaisissa. Fager kirjoitteli paljon, mutta viime aikoina olin lukenut vain hänen kommenttejaan Helsingin Pääsanomista. Max kommentoi kaikkea mikä liikkui. Sitäkin mikä lojui paikallaan heitteille jätettynä.

    ”Ei kun eläkkeellä”, minä vastasin.

    Fager tuijotti suoraan silmiin. Sienertävistä silmistä heijastui pakastimen kylmä hymy. Nenän vieressä kulki syvät poimut.

    En kestänyt hänen katsettaan, joten kysyin: ”Entä sinä? Miten menee?”

    ”Huonosti”. Fager vastasi. ”Hemmetin huonosti.”

Fager muutti asentoaan. Suorassa seistessään Fager oli minua pitempi.

    Torilla kulki muutamia ihmisiä. Niskat kyyryssä tai takki levällään. Kaikenlaisia. Monella ei ollut suojamaskia naamallaan. Leveään hameeseen pukeutunut tyttö pysähtyi ja katseli Fageria. Onks tupakkaa, hän kysyi. Ei ole, vastasi Max, en polta, paitsi elämää mutta sitä en voi sulle jakaa.

    Tyttö jatkoi matkaa hameenhelmoja heilauttaen.

    Max ryhtyi sadattelemaan Hepsän toimituspolitiikkaa. ”Niistä ei koskaan tiedä mitä julkaisevat”, Max sanoi ja potki kengällään lumikokkareita.

    Sanoin, että olihan Hepsässä melkein joka päivä joku Fagerin kommentti ajankohtaisiin artikkeleihin ja kolumneihin. Mitä valittamista sulla on?

    ”Ei Jösse, ei se niin mene.”

    ”Eikö?”

    ”No, katos kun ne välillä julkaisee mun mielipiteitä, aika usein, sen myönnän, niin sitten kun jättävät julkaisematta, en tajua lainkaan että miksi, että miksi joku mielipide ei kelpaa, ei vaikka olisin samaa mieltä lehdessä kirjoitetun kanssa.”

    Fager pyyhäisi hanskallaan nenänpieltä. ”Miksi ne sensuroi minua, selittämättä että miksi ne sensuroi minua?”

    En rohjennut sanoa, että ehkä Fager kirjoitti liikaa. Ennenkuin ehdin muotoilla sanottavani, Fager jatkoi: ”Samaa mieltä saa olla, erimieltäkin voi olla, mutta ei samaa erimieltä.”

    Oho. Siinäpä viisaus.

Täytyy jatkaa matkaa, Max sanoi. Tulee kylmä.

    Mitä jos mentäisiin tuohon saksalaiseen yhdelle?

    Ei nyt, ei tänään, ehkä jonain päivänä. ”Voinko lähettää sulle yhden sensuroidun kommentin niin tajuat mistä puhun?” Max kysyi ja ravisteli olkapäitään. Nyt hän katseli torin yli, toisaalle, ikään kuin toiseen elämään.

    ”Lähetä vaan”, minä vastasin.

    Max hymyili vinosti. Nenänpielen poimut venyivät melkein silmiin.

    Moikka, Max sanoi ja lähti kävelemään torin poikki.

    Hän käveli hieman vinossa, vasen olkapää oli toista alempana, mutta pää kallistui oikealle.

    Ketäköhän Fager äänestää, ajattelin.

Samana iltana sähköposti kilahti. Siellä oli viesti Maxilta.

    Viestissä Fager kertoi lyhyesti, että oli kirjoittanut kommentin Helsingin Pääsanomien artikkeliin, jonka lehti julkaisi välittömästi kun Donald Trumpin sometilit poistettiin mm. Twitter-palvelusta. Artikkeli Trumpin twittertilistä siis julkaistiin, mutta Maxin kommenttia ei, vaikka hän oli samaa mieltä kuin artikkelin kirjoittaja.

    Kumma juttu, Max sanoi. Laajensin hieman näkökulmaa, eikä se mennyt läpi. Kun luet kommenttini, huomaat että Hepsä tuli myöhemmin samalle linjalle kuin minä kommentissa kirjoitan, mutta ensi vaiheessa Hepsän toimituksessa ei oltu varmoja, oliko Trumpin sometilien poistaminen sananvapautta lisäävä vai vähentävä toimenpide.

    ”Ne on saatanan varovaisia”, Fager kirjoitti.

    Ookoo, minä ajattelin.

    Tässä Fagerin kirjoittama kommentti, jonka Hepsä sensuroi:

    Kirjoittaja osuu asian ytimeen: jos Yhdysvaltain presidentin, olkoonpa hän kuinka demoninen ihminen tahansa, sosiaalisen median tili suljetaan noin vaan lopullisesti jonkun yksityisen firman moderaattorin päätöksellä, niin kuinka yksikään "tavallinen" ihminen tämän jälkeen voi olla varma sananvapaudestaan somealustoilla?

    Ei yksikään, väitän. Jos somen moderaattori sensuroi sinun mielipiteesi, et voi valittaa mihinkään, et oikeusasiamiehelle, oikeuskanslerille etkä edes kilpailuviranomaisille.

    Tämä avaa pelottavan mahdollisuuden tulevaisuuden dystopiaan, jossa sanoja ja lauseita valvotaan kaupallisissa ison veljen komentokeskuksissa. Ironia on siinä, että nyt Trumpin tapauksessa sensurointipäätöksen teki kaupallinen firma, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa.

    Ironia on siinäkin, että pitääkö tämän tapauksen jälkeen varautua siihen, että demokraattisissa valtioissa valtio tai jokin muu valtiollinen toimija luo someen keskustelualustan, jossa sananvapaus on taattu ehdottomasti, markkinatalouden suhdanteista riippumatta.

    Eli kääntykö Kiinan ja Venäjän harjoittama valtion toimeenpanema sensuuri nurin päin? Onko demokraattinen valtio sittenkin ainoa mahdollinen digitoimija sananvapauden turvaamiseen?

    Jos, niin aikoihin on eletty. Ja jos, niin näiden somejättiläisten toiminta tulee asettaa kyseenalaiseksi. Ne eivät edustakaan sitä mitä lupasivat kaikille ihmisille, rotuun ja säätyyn riippumatta: mahdollisuutta esittää vapaasti mielipiteitään.

Olin yhtä ymmällä kuin Max: kuinka tarkasti Hepsä viilasikaan pilkkuja sovittaakseen lukijoiden mielipiteet tukemaan lehden toimituksellista linjaa!

    Mutta mikä se linja sitten oli - sitähän lukija ei voi tietää. Tuuliviiri kääntyy tuulien myötä, sen toki tiedän. Eikä tuulella ole ystävää.

    Pari päivää myöhemmin Max ehdotti pikaoluita saksalaisessa oluttuvassa.      Tapasimme torstaina puolenpäivän jälkeen, kun oluthuone oli vielä tyhjä ja kun torilla lumikasat kasvoivat lyhtypylväiden kanssa kilpaa.

    Löysin lumikasojen välistä polun oluttuvalle.

    Max Fager seisoi tiskillä ja tilasi par’aikaa tummaa tsekkiolutta. Hänellä oli pitkä ulsteri ja koivistolainen karvahattu. Hän hymyili jäätävästi niin, että nenänpielen poimut venyivät silmiin. Hymyilin takaisin vaatimattomasti ja tilasin tuopin Bachia, olutta en säveltäjää.

    Salud, Max sanoi ja nosti tumman lagerinsa pöydältä. ”Juot naisten olutta”, minä sanoin. ”Kuinka niin?” Max kysyi. ”No Tšekissä sanovat, että tumma olut on naisten juoma, siihen on lisätty sokeria. ”

    ”Älä perkele, pitänee ryhtyä naiseksi.”

    Keskipäivällä oluttuvan tunnelma oli enemmän lattiassa kuin katossa. Paikalla oli pari yksin istuvaa partamiestä ja muuan aviopari, joka tuntui riitelevän jostakin. Seinillä tyhjät koristepullot kuuntelivat hiljaisina. Turvavälit ojennuksessa.

    Muistan kuinka kerran, kauan sitten astuin helsinkiläiseen taiteilijaravintolaan. Kun ojensin takkiani portsarille, tämä sanoi, että tänään tunnelma onkin katossa.

    Olihan se: kohukirjailija Hannu Ukkosenisku seisoi erään loosin pöydällä ja saarnasi kuulijoilleen.

Max Fager naurahti kun kerroin Ukkoseniskusta. ”Onhan se jaksanut saarnata”, Max sanoi.

    ”Tiedätkö Jösse, menin Hepsän toimitukseen selvittämään miksi kommenttejani sensuroidaan.”

    Selvisikö se, kysyin. Bach maistui torstaina hyvältä.

    Ei tietenkään, Max sanoi. ”Olen joskus saanut vastauksen Vieno Nukalta, hän on apupäätoimittaja tai jotain, ja kerran hän julkaisi sensuroidun kommenttini, kun valitin hylkäämisestä ja hän väitti, että sensurointi oli erehdys. Piti kuulema hyllyttää jonkun toisen kommentti.”

    Fager selitti, että viime aikoina Nukka ei ole vastannut viesteihin, joten Max käveli rohkeasti Hepsän lasipalatsiin.

    Toimitus sijaitsi avokonttorissa; sieltä näki parlamentin, Kiasman ja uuden kirjaston mutta toimittajia ei paikalla ollut, paitsi erään pöydän takana hieman kumarassa istuva mies, joka näpytteli raivokkaasti tietokonettaan.

    ”Koputin lasioveen”, Max jatkoi kertomusta, ”ja kumarainen kaveri tuli ovelle ja avasi ja kysyi, että ”häh, mikä hätänä?”

    Ei mikään, minä vastasin. Tulin tapaamaan Vieno Nukkaa.

    ”Mitä Nukkaa? Ei meillä ole ketään semmoista täällä.”

    Max yritti selittää keskustelleensa Nukan kanssa sensuroiduista kommenteista. Keski-ikäinen kumaramies irvisti. ”Et ole Nukan kanssa keskustellut. Et ainakaan tämän lehden asioista.”

    ”Olen Fager”, Fager sanoi.

    ”Entinen kirjailija, loistavana pidetty”, toimittaja sanoi ja lisäsi: ”Pukka. Antero Pukka”

    Max tuijotti Pukkaa. ”Olenko sitten kysynyt sinulta miksi samaa erimieltä olevia kommentteja ei julkaista?”

    Nukka-Pukka hymyili. ”Olisihan se muuten mahdollista, mutta me emme sensuroi. Me puolustamme sananvapautta Suomessa henkeen ja vereen.”

    Se henki taitaa haista, Max muisteli ajatelleensa, mutta ei sanonut Pukalle mitään. ”Ja sinä olet sitten saakelin onnellinen mies”, Max tiuskaisi.

    ”Hyvästi”, Pukka sanoi ja sulki oven.

Juomat oli juotu, sanat sanottu, asiat käsitelty.

    Ikkunoiden takana ihmisvarjot häilyvät talvisessa hämärässä.

    Max nousi seisomaan, Näkyillään, hän sanoi ja hymyili pakastimen kylmää hymyä.

    Ulos mennessään Max heilautti kättään baarimikolle, joka näytti kyllästyneeltä kaikkeen ja kaikkiin.

    Katselin Maxin kävelyä. Vasen olkapää riippui toista alempana. Pää oli kenollaan oikealle.

    Olisi kiva tietää ketä Max äänestää, ajattelin.

Kyösti Salovaara, 2020.
Helsingin Pääsanomien palatsissa näkyy läpi.
Päätoimittaja Pukan mukaan myös lehden
linjan läpi näkyy puhdas journalismi.