Kuin poijussa keinuu elämä

 [pakina pakinassa]

Kyösti Salovaara, 31.1.2021

Hyväksi ohjelmoijaksi oppiminen merkitsee kehittymistä taitavaksi virheiden, so. ohjelman toimista estävien osien etsinnässä ja poistamisessa. Ohjelmasta ei pidäkään kysyä, onko se oikein tai väärin, vaan onko se korjattavissa…

Ihmiset osaavat ajatella vain siksi, että he osaavat käyttää hyväkseen tiettyä erityistietoa suurempina yhdistelminä. Useammin kuin huomaammekaan me ratkaisemme ongelmia niin, että jo ”miltei tiedämme ratkaisun”…

Matematiikassa työskentelevä ei etene kapeaa loogista tietä totuudesta totuuteen ja siitä uuteen totuuteen, vaan siinä seurataan rohkeasti tai haparoiden poikkeamia ja kuljetaan olettamusten suossa, jossa olettamukset eivät ole vain ja kokonaan tosia eivätkä liioin vain ja kokonaan vääriä.

- Seymour Papert: Lapset, tietokoneet, ajattelemisen taito. 1980. Suom. Kirjayhtymä, 1985.

On huolestuttavaa, että tunnumme toistavan samoja virheitä. On yleisesti tiedossa, että viimeaikaisten isojen sote-tietojärjestelmähankintojen kustannukset ovat nousseet merkittävästi suunnitellusta. Uusien järjestelmien myötä ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan faktoja tehokkuuden kasvusta, jota niillä tavoitellaan.

    ... ei tiedetä, miten ulkomaisten järjestelmähankkeiden kustannuksissa on huomioitu järjestelmien adaptointi Suomen sote-järjestelmään. Käyttöönotto tarkoittaa vuosien adaptointityötä, joka tulee sairaanhoitopiirien maksettavaksi.

- Tommi Salaspuro HS:n mielipidesivulla 2.2.2021

Suurin piirtein ja pienin kaartein tässä istun ja ihmettelen.

    Ihmettelen sitä, että kuinka paljon kirjoittajan aikomus - kirjoittipa hän romaanin tai tällaisen vaatimattoman pakinan - näkyy siinä mitä hän aikoo kirjoittaa verrattuna siihen kuinka paljon lopputuloksessa on tahatonta ja alitajuista (melkeinpä mystistä) referenssiä ulkoiseen maailmaan, kirjoittajan ja maailman suhteeseen, jos asian toisin ilmaisee.

    Nykyään taiteilijat selittävät usein teoksiaan mediassa aivan kuin olisivat edeltä pystyneet ajattelemaan kaiken mitä teokseen tulee. Ikään kuin mitään alitajunnasta kumpuavaa siihen ei olisi putkahtanut tai jos putkahti, niin sekin oli taiteilijan alkuperäisen aikomuksen mukaista.

    Hieman salaperäinen elokuvaohjaaja Stanley Kubrick - joka pysyttäytyi visusti julkisuudesta erossa - otti aivan toisenlaisen näkökannan taiteilijan aikomukseen vs. syntyneeseen teokseen vastatessaan haastattelijalle ettei hän halua tulkita omien elokuviensa ”sanomaa”, koska ei hän tiedä miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Kubrick korosti äärimmilleen alitajunnan ja tahattoman mystiikan vaikutusta lopputulokseen. Hän loi taidetta perustelematta miksi se oli sellaista kuin oli.

    Kubrickin ajatuksen tueksi otan Paul Austerin, joka lähestyy probleemaa toisesta suunnasta. New York -trilogiansa kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster (tai paremminkin hänen kirjailijaminänsä) jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Koska kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster toteaa samassa romaanissa: ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”

Tämä kaikki, tämä mystiikka, jos sitä sanaa käyttää, tuli mieleen arkisesti kun kävelin viime lauantaina pienvenesatamassa ja näin laiturin vieressä meressä poijurivin ja avoimena pysyneen pienen vesikaistaleen.

   Poijujen rivi jäi lauantai-illaksi kummittelemaan mielessä. Poijut kertoivat jotakin enemmän... elämästä.

    Koska kamerani ei ollut mukana, palasin sunnuntaina havaintopaikalle ja otin poijurivistä kuvia. Sulan veden kaistale oli supistunut, mutta meri ei vielä ollut kokonaan jään peittämä.

    Kun sitten katselin sinänsä vaatimattomia kuvia, mieleen tuli, että olinko tahattomasti osunut universaaliin (vertaus)kuvaan siitä, millaista yksilön elämä on, eikä vain kokonaisuutta ajatellen vaan myös pienissä yksityiskohdissa.

    Olemmeko me poijuissa keinuvia veneitä, jotka silloin tällöin irtautuvat poijusta, kokevat jotakin ja palaavat kiltisti poijulleen? Ja edelleen, siirrymmekö vanhetessa poijulta toiselle, ikään kuin jossakin olisi paras niistä kaikista tai sitten epäonnistuneena jäämme kehnoimpaan poijuun ja takerrumme siihen ikuisesti muiden veneiden irtautumisia ja palaamisia kateellisena tai surullisena tai alistuneena seuraten.

    Sekin tuli mieleen, että ovatko kaikenlaiset jutut ja kirjat ja teokset ylisummaan poijun kaltaisia turvapaikkoja, joihin kiinnittyneenä ihminen, kirjoituksen kirjoittaja, teoksen laatija on hetkeksi pysähtynyt sekä lepäämään että juuri suoritettua piipahdusta jonnekin toisaalle kommentoimaan?

Valtion tietokonekeskuksen asiakaslehti
Ajantasa, 2/1985.

Näinkö mystinen täytyy olla ollakseen, jotta pystyy perustelemaan miten poijut liittyvät seuraavaan pakinaan, jonka sijoitan tämän päällimmäisen pakinan sisälle? Sehän ei taatusti liity mereen eikä veneisiin eikä poijuihin.

    No, ei täydy mutta voi.

    Alkuperäinen tarkoitukseni oli vain julkaista vuonna 1985 kirjoitettu pakina. ”Löysin” sen ja pari muuta sen kaltaista, kun etsin viime viikolla Arvo Saloon liittyvää materiaalia. Yhden leikekirjan välistä putosi lattialle kolme työpaikkani julkaisemaa Ajantasa-lehteä, joiden takasivulle kirjoittelin aikoinaan tietokonemaailmaan liittyviä fiktiivisiä juttuja, humoristisia ja aika lailla itseironisia, jopa satiirisia, jos kohta leppoisalla otteella vetäistyjä. Näissä tietokoneiden (silloista) ihmemaailmaa käsittelevissä pakinoissa kaikki sellainen menee pieleen mikä voi mennä pieleen eikä mikään sellainen onnistu mikä voi epäonnistua.

    Ajantasa oli Valtion tietokonekeskuksen asiakaslehti. Pakinoita kirjoittaessani työpaikkamme sijaitsi Otaniemessä ja asuin Tapiolassa.

    Ajantasan pakinoita lukiessa pitää myöntää, että Valtion tietokonekeskuksen tiedottajat ja johtajat olivat kohtuullisen avoimia tai sitten vaan huumorintajuisia julkaistessaan tällaisia omaan bisnekseen satiirisesti suhtautuvia kirjoituksia asiakkaidensa luettavaksi.

    Huumorintajua edellytettiin myös asiakkailta, jotka edustivat tuossa vaiheessa julkisen sektorin toimijoita, kuten valtion virastoja, yliopistoja, kuntia, keskussairaaloita jne.

    Vuonna 1985 olin projektityössä ”karaistunut” suunnittelija. Valtion tietokonekeskuksessa aloitin ohjelmoijana kesällä 1972. Itseironiaa ei tarvinnut hakea etäältä.

    Liittyykö vuonna 1985 julkaistu Satakieli-pakina syvällisesti johonkin työpaikkani tai elämäni kokemukseen? Tuskinpa suoraan mutta ehkä viittauksenomaisesti, vaikka eihän sitä enää voi tietää/muistaa/kuvitella. Mutta Satakieli on sittenkin vain yksi poiju elämän laineiden reunalla, hetken hiljaisuus, katse ympärille ja sen ylöspaneminen, miltä läheinen arkipäivä poijun turvallisesta satamasta katsoen näytti.

    Pakinaa lukiessa miettii, kuinka paljon maailma on muuttunut vai onko lainkaan.

Satakieli.

Kolmas, tai ehkä se oli neljäs, palaveri pidettiin toukokuun loppupuolella. Koivussa oli aavistus vihreää. Parkkialueen takana sijaitsevassa puistikossa lauloi satakieli. Soinnukas, puhaltava laulu alkoi aamulla ja jatkui yöhön, yön läpi aamuun.

    Tuotantopäällikkö hymyili ja toivotti osanottajat tervetulleiksi. ”Hieno päivä tänään”, hän sanoi. Jossakin syvällä, kaukana alitajunnassa kaivertava epävarmuus oli kuin möykky mahassa. Projektin perustamiseen oli mennyt kokonainen talvi. Pitäisi päästä työhön kiinni, tuotantopäällikkö ajatteli.

    Kahvia juotiin ja voileipiä syötiin.

    Ikkunoiden takana koivut vihersivät. Satakieli soitteli mielisäveltään.

    ”Myllyt pyörivät ja mipsejä piisaa”, sanoi koneosaston asiantuntija. Hän halusi aloittaa keskustelun, koska ei tiennyt miksi oli paikalla. ”Myllyt pyörivät”, hän sanoi uudestaan.

    ”Tämä ongelma ratkeaa 30 mikrolla”, tokaisi markkinointimies. Hänellä oli leveä solmio ja tyrkyttävä hymy. ”Kiinteät levyt ja grafiikka, siinä kaikki mitä tarvitaan.”

    ”Niinkö on?” tuotantopäällikkö kysyi leppoisasti.

    ”Tavaraa riittää ja se menee halvalla”, markkinointi sanoi hilpeästi.

    Kukaan ei nauranut. Nyt se alkaa, mietti asiakas. Hän ei sanonut vielä mitään. Anjovisleivät maistuivat eilisiltä, mutta siitäkään hän ei sanonut mitään.

    Tietoliikenneneuvoja yskäisi. Kahvikupit kilahtivat lautasille. ”Mehän perustetaan verkko, piruvie”, sanoi tietoliikenneneuvoja.

    Kaikki vaikenivat. Koneosaston asiantuntija muisti, että hänen täytyi ostaa mökille uusi 65 millin lahnaverkko. Jossakin läimähti ovi ja auto kaasutti parkkipaikalta.

    ”Kolme linjaohjainta ja haaroitin”, tietoliikenneneuvoja sanoi, mutta nyt hieman epävarmasti.

    Tuotantopäällikkö kaatoi lisää kahvia, kupit kilahtelivat ja satakieli toisti sävelmäänsä.

    Tutkimusosaston nuori kaveri ryhtyi kertomaan sovelluskehittimestä. ”Viikon työ ja sovellus on sinun käsissäsi”, kaveri sanoi asiakkaalle.

    ”Mitä mun käsissä on?” asiakas kysyi hämmästyneenä.

    ”Kehitin”, sanoi koneosaston asiantuntija ja kaikki nauroivat.

    Tutkimusosaston kaveri suutahti. ”Me protoillaan tämä homma sinulle viidessä päivässä. Kaikki muu on vanhanaikaista. Kaikki muu.”, hän sanoi.

    Sinähän se tuli, asiakas ajatteli. Tätäkin projektia on on jo protoiltu koko talvi eikä mitään ole kasassa. Mutta tutkimusosaston kaveri näytti söpöltä eikä asiakas hennonut kiusata häntä.

    ”Entä sitten?” kysyi markkinamies kärtyisesti. Hän tuijotti tietoliikenneneuvojan keltaisia sukkia ja ihmetteli tyypin huona makua.

    ”Sitten me aletaan alusta”, sanoi koneosaston asiantuntija. Hänestä tuntui, että hänellä ei ollut mitään menetettävää. Tämähän on hauskaa, hän ajatteli riehakkaasti.

    ”Mä suosittelen tietokantaa” sanoi suunnitteluosaston systeemipäällikkö. ”Tiedonhallintaa tässä tarvitaan, ei muuta.”

    ”Se syö konetta saatanasti”, sanoi markkinamies. ”Mikrot on ilmaisia.”

    ”Mutta niillä ei tee mitään”, sanoi systeemipäällikkö.

    ”Pöh”, sanoi tietoliikenneneuvoja.

    Kohta tämä päättyy, asiakas ajatteli, kaikki on sanottu. Häntäkin pelotti, hänkin tiesi että projekti olisi pitänyt käynnistää. Virastossa odotettiin uutta systeemiä kuin kuuta taivaalta. Satakielen herpaantumaton laulu alkoi tuntua piinalliselta. ”Suljetaanko ikkuna?” asiakas ehdotti.

    ”Toimistoautomaatio!” konsulttipalvelun tyttö huudahti. Hänellä oli veikeä kaulaketju ja siniset silmät.

    Sinä se kuultiin, ajatteli asiakas. Häntä nukutti. ”Mutta”, asiakas sanoi rohkeasti, ”mutta voisitteko tehdä tämän systeemin meille?”

    ”Minkä?” kaikki kysyivät yhteen ääneen. Sinisilmäinen konsultti huokaisi. Koneosaston asiantuntija aukaisi silmänsä. Markkinointimiehen solmio jäykistyi. Hän ei hymyillyt.

    ”Ei mitään”, asiakas korjasi virheensä. ”Ei mitään, ei minkään, ei koskaan.”

    Koivut vihersivät, satakieli lauloi, kesä tuli hurjalla vauhdilla.

   Kyösti Salovaara

   Valtion tietokonekeskuksen asiakaslehti Ajantasa 2/1985.