Noin 500.

 [Näin tämä alkoi 12.8.2012]

Kyösti Salovaara, 2022.

Blogialusta ilmoitti viime viikolla, että pakinani Mielipide on faktaa oli Deadline Torstaina -blogin 500. postaus.

    Oliko se viidessadas pakina, on filosofinen kysymys, koska olen täällä julkaissut myös pari esseetä, kuten kirjoituksen Ross Macdonaldista.

    Niin tai näin, ajattelin julkaista uudestaan ensimmäisen pakinani. Se "ilmestyi" 12.8.2012. Se oli vain esitysmuodon harjoittelua, joten ehkä julkaisen myös järjestyksessä toisen pakinani elokuulta 2012, mutta se jääköön ensi viikkoon.

    Alussa en käyttänyt valokuvia pakinoiden yhteydessä, joten tämänpäiväinen kuva ei liity alkuperäiseen postaukseen.

    Miksi ryhdyin kirjoittamaan blogia kesällä 2012?

    Pääasiassa siksi, että halusin "mainostaa" netissä julkaisemaani romaania, antiutopiaa 2112. Onko mainostamisesta ollut hyötyä, en tiedä. Ilmaista romaania on tähän mennessä ladattu noin 5000 kertaa, mutta ovatko oikeat, elävät ihmiset lukeneet sitä, sitäkään en tiedä. Toivoa voin. Joten toivon.

     Toinen, epämääräisempi syy saattoi olla siinä, että Kymen Sanomat oli keväällä 2010 vaihtanut kirjoittajia Ylänurkka-osiossa, johon kirjoitin kymmenkunta vuotta kolumneja. Oli siis kirjoittamisen tuskaa, sen puutteen tuskaa - vai oliko? Ehkä, kenties ei. Saattoi siis olla, että noin kymmenen jutun kirjoittaminen vuosittain Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehteen ei riittänyt tuskan helpottamiseksi.

    Joten... kirjoitettu tänne on. Onko tuska lieventynyt? Jätän vastaamatta, koska en pysty vastaamaan.

     Mutta: näin tämä alkoi:

Ensimmäinen kirjoitus - sunnuntaina runon tulkintaa

Runoa lukiessa mietin

   Jos muistan oikein Jean-Paul Sartre ei arvostanut runoutta eikä musiikkia informaation välittäjänä. Sartre vaati, että kirjoitettu sana ottaa kantaa, kuljettaa sanomia ja voidaan ymmärtää yksikäsitteisesti. Runo ja runon viesti on musiikin tavoin monitulkintainen, epämääräinen ja sumea; siinä on enemmän tunnetta kuin tietoa, enemmän vaikutelmia kuin faktoja. Runon voi lukea monella tavalla eikä Sartre pitänyt ajatuksesta että niin on.

    Ironia on siinä, että runot ovat kielikuviltaan hyvinkin konkreettisia vaikka niiden ”sanomaa” ei ymmärräkään; ei ymmärrä koska kielikuvien rinnastukset voi tulkita monella tavalla, niin kuin tunteenkin voi tulkita, siitä huolimatta että tunne on konkreettista iloa tai surua tai tuskaa.

    ”Kuuntelen, vieras / ihmetellen” japanilainen Tayasy Munetake (1715-71) aloittaa tankarunon Tuoman Anhavan suomennoksessa vuodelta 1960, ” - vaan entä nuo kalastajat, / joiden majoihin kaikuu / yö yöltä aallonkohu?” Kun luen runon, takerrun tankan ensimmäisiin sanoihin: kuka on vieras? Sanooko runon kirjoittaja ajatuksensa vieraalleen vai tunnustaako hän itse olevansa vieras oudossa paikassa? 

     Runon jälkimmäinen osa paljastaa, että aaltoja kuunteleva on todella vieras kalastajien rannikolla, ehkä hän on ensimmäistä kertaa meren äärellä ja kuulee aaltojen kohinan, eikä meri ole pieni koska se kohisee yölläkin. Sillä kai tässä ollaan yöllä ja kuunnellaan aaltoja? Runon minä on tullut outoon paikkaan, joka on kalastajille tuttu kotipaikka joka päivä; kaikkina öinä he ovat kuulleet aaltojen lyövän rantaan ja runoilija ihmettelee kuulevatko he enää merta. Kuulevatko he enää tuttuja ääniä, aaltojaan?

    Pentti Saarikoski sanoi Anhavan tankasuomennoksen luettuaan, että ”tankat ovat luonnon, ihmisen, oman mielen kuuntelua.”

                                        ***

Hyppään Munetaken Japanista tuhat vuotta taaemmaksi Kiinaan. Runon siivittämänä se onnistuu. Ihmeellisintä on, että pysyn yhä lähellä itseäni kun luen Po Chü-in (772-846) runoa Valkoisten pilvien seurassa kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan (Otava 1975, suomentanut Pertti Nieminen). Po Chü-i oli virkamies, kirjastonhoitaja ja runoilija joka kirjoitti yli 3000 runoa.

     Po Chü-i aloittaa runon sanomalla, että kolmekymmentävuotiaan elinvoima on väkivahva: ”Hänen rinnassaan on selkeä tieto oikeasta ja väärästä.” Sitten kirjoittaja toteaa, että kuusikymmentävuotiaana mies on jo ikäloppu, jäsenet tuskin enää toimivat. Onkohan noin, ajattelen runoa lukiessa. Vai oliko niin Po Chü-in Kiinassa? Siihen aikaan Po Chü-in kaltaiset virkamiehet pääsivät eläkkeelle 69 vuoden iässä. Miksi runoilija jo viisikymppisenä - jos runon kirjoittaja on viisikymppinen - tuntee että vanhuus lähestyy?

    ”Mutta viides vuosikymmen / on juuri sopiva aika vetäytyä joutilaisuuteen. / Vuosien mittaan olen oppinut tuntemaan kohtaloni, / ja sydämeni on huoleton: minusta ei ole puuhamieheksi.” No niin, runoilija on oppinut tuntemaan itsensä, se tekee levolliseksi. Ehkä hän haluaisi vain kirjoittaa runoja eikä kierrellä virkamiehenä maaseudulla. Puuhamiestä runoilijasta ei enää tule, sen hän tajuaa viidenkymmen iässä. 

    Levollisuus on tärkeämpää kuin kiihkoilla oikean ja väärän asioissa!

”Kun näen viiniä, haluan yhä juoda, / kun kiipeän vuorelle, voimia riittää vielä. / Minähän elän parhaita vuosiani / ja jatkuvasti vietän hetkiä / valkoisten pilvien seurassa.” Nyt lukija alkaa ihmetellä, miksi runoilija korostaa elävänsä parhaita vuosiaan. Pitääkö sitä julistaa? Onko hän yksinäinen, ystävänsä kadottanut? 

    Epäileekö hän voimiensa kohta karkaavan?

    Mutta runon viimeinen säe - parhaat vuodet valkoisten pilvien seurassa - mitä se tarkoittaa? Juoko runoilija viiniään korkealla vuoristossa missä pilvet leijuvat hänen ympärillään vai onko tässä vertauskuva, jota en osaa avata?

    Hyvin usein Po Chü-i kaipaa runoissaan ystäviään ja rakastettujaan viiniastian äärellä istuessa.

                                      ***

Siis: etsiikö ihminen mielenrauhaa? Jos etsii, mitä se on? Onko se itsensä tuntemista paikassa ja ajassa? ”Kuuntelen, vieras ihmetellen” – sanooko runon minä tuossa ettei ole vielä tyyni itsensä kanssa?

    Aaltojen kohina ihmetyttää häntä, mutta myös se, että ympärillä olevat kalastajat ovat tottuneet siihen. Ovatko he, toisin kuin runoilija, sinuja elämänsä kanssa? Mutta ainakin viisikymppinen Po Chü-i tuntuu löytäneen mielenrauhansa, jos kohta hieman epäilyttää, onko hän sittenkään uskottava vai paljastaako viini yksinäisen miehen haavemaailman?

    Runoa lukiessa mietin pieniä asioita, isoa elämää.

    Kuinka pitkä matka siitä on romaaniin 2112 jonka kirjoitin? Onko pitkä lause enemmän kuin lyhyt? 

Säänkestävää terästä

 [laidalla ei seiso keskellä]

Kyösti Salovaara, 2021.

Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.

    - Franz Kafka

Mutta tosiasiassa kaikkien ihmisten ajatukset ovat enimmäkseen höttöä, myös vanhojen. Siksi kannattaisi pidättäytyä yleistävistä julistuksista, olipa sitten vanha tai nuori.

    -Kari Enqvist

Intellektuellit ovat kautta aikojen liehitelleet valtaa ja diktaattoreita.

    -Paavo Lipponen

Säänkestävä teräs eli corten-teräs on kuparilla, kromilla, nikkelillä ja fosforilla niukasti seostettu teräslaatu, jonka pinnalle muodostuu ulkoilmassa hapen ja kosteuden vaikutuksesta oksidikerros. Pintaan muodostuva tiivis oksidikerros estää korroosion jatkumisen syvemmälle.

    -Wikipedia

No mitäs nyt?

    Kaksi haarapääskyä nähty.

    Satakielet kuulemma laulavat jo Vantaanjoen rannalla. Pertti Purhonen ”opetti” Ylellä  - esitellessään viikon luontoäänenä satakielen laulun - etteivät satakielet laula kauniisti eikä taitavasti. Jotkut muut linnut kylläkin. On se kumma etten saa itse päättää edes sitä miltä satakielen laulu kuulostaa. Ylen ornitologit tietävät paremmin kuin minä mikä minusta on kaunista ja komiaa.

    Äitienpäivää vietettiin mediassa suurin elkein. Samalle sunnuntaille osunut Eurooppa-päivä pääosin vaiettiin. Johtopäätös?

    Suomalaiset haluavat kuulua EU:hun. Suomalaiset eivät halua olla solidaarisia Välimeren valtioille. Suomalaiset haluvat olla suomalaisia, eivät venäläisiä eivätkä italialaisia.

    Sittenpä ovat, suomalaisia.

Silloin tällöin. Aika usein. Melkein päivittäin mietin mitä järkeä on kirjoittaa mitään. Ei vain omalta kohdaltaan mutta myös laajemmilla sfääreillä. Kysymys ei ole lukijoista, sillä yksikin hyvä lukija riittää, niin kuin Heikki Aittokoski kerran mainiosti totesi.

    Mutta kuten Enqvist Ylen kolumnissaan sanoi: vanhakin on nuori. Sisältäpäin. Sitä ei näe. Mutta nuoret eivät ole vanhoja, vielä. Sen näkee päältä. Silta ymmärryksien välissä on hakusessa.

    Tarkoitan - kun puhun kirjoittamisesta - että mitä hyötyä on puhua asioista joista kaikki puhuvat, ajatella samalla tavalla kuin ”kaikki” ajattelevat. Tietysti samalla tavalla ajatteleminen ja kirjoittaminen käy terapiasta.

    Mutta toisaalta: jos on aina eri mieltä, mitä mieltä sitten on ja mitä mieltä siinäkään on?

    On aika lohdutonta, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vain sovinnainen mielipide leviää ja vaikuttaa. Kapinallisuutta toki joskus hehkutetaan, mutta sillä ei ole vaikutusta. Juorut ja sovinnaisuus leviävät vaivatta.

    Trendikästä on seurailla trendejä. Maailmalta puuttuu ideologisia visioita. On apokalypsin pelko.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kirjassaan Järki voittaa Paavo Lipponen puhui ”trendi-intellektuelleista”. Tuolloin, vuonna 2008, Lipposen mukaan trendisemmoisten mantrana oli uusliberalismin vastustaminen: ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellien pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Samalla kun ajat muuttuvat, ne eivät muutu.

    Tuohon lainauksen voi vaihtaa uudenlaisia trendejä, mutta ydin pysyy samana: aina on jokin pahan valtakunta jota pitää vastustaa. Nykyään se on turha kulutus, markkinat, henkilöautot, ostoskeskukset, lentokoneet, karjatalous, miessukupuoli, vanhat äijät jne. Mutta ei uusliberalistienkaan kiroaminen ole vaiennut, vaikka useimmat eivät edes tiedä mitä kiroavat.

    Erehdyin tilaamaan Image-lehden vuodeksi, kun sain halvalla.

    Ei olisi kannattanut. Halvalla ei saa hyvää, niinkö?

    Image edustaa kaiketi nykyhetken trendiälymystöä. Tai kuvittelee edustavansa. Viimeisimmässä numerossa lehden päätoimittaja paheksui ihmisiä, jotka käyvät saunassa. Hänen mielestään on myös väärin, jos/kun ilmastonmuutoksen hillitseminen ”politisoituu”. Samaa politisoitumisen uhkaa käsiteltiin lehdessä pitkin lausein, huolestuneena kuin Mäkisen pässi Jäppilässä.

    En oikein tiedä missä maailmassa trendi-intellektuellit kuvittelevat elävänsä. Seisovatko laidalla ollakseen keskellä vai päinvastoin? Tajuavatko olevansa eräänlaisia populisteja siinä missä myös Halla-ahon porukka on?

    Ilmastonmuutos ehkäistään luonnontieteellisillä välineillä ja prosesseilla. Niiden valinta ja niistä syntyvien seurauksien yhteiskunnallinen käsittely on pelkkää politiikkaa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaa ei politisoida, siitä kärsivät kaikki säätyyn ja luokkaan katsomatta, jos kohta toiset enemmän kuin toiset.

Miksi kirjoittaa samoja ajatuksia kuin muut?

    Ei miksikään.

    Sehän on järjetöntä. Paitsi itseterapian kannalta. Ja siksi, että haluaa muiden hyväksynnän. Se on puolestaan joukkoterapiaa.

    Ihminen on heikko. Epävarma. Luulosairas. Laumaeläin.

    Muuan Hesarin terävä (miespuolinen) musiikkitoimittaja on ryhtynyt kirjoittamaan feministisiä juttuja unohtamatta ilmastonmuutosta. Aikaisemmin hänen kirjoituksensa olivat säkenöiviä ja niistä löysi yllättäviä älynvälähdyksiä. Nyt niistä kuulee sen saman laulun mitä lauletaan kaikilla lavoilla. Kannattiko ryhtyä kopioimaan älymystölauman mölinää? 

    Nämä ovat ”vaarallisia” kysymyksiä. Kirjoittajalle, ihmiselle, yksilölle. Konformismi on kätevämpää kuin yksilöllisyys. Kukapa meistä rohkea olisi! 

    Sitä paitsi, ei reunalle sijoittuminenkaan ole helppoa. Reunalla ajautuu kaikesta pois - melkein kaikesta. 

    Kafka kirjoitti mietelmiä ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä” eikä Kafkan mietelmistä tiedä ovatko ne mustaa huumoria vai traagisen itsetuntemuksen kärsimystä.

    ”Sinä”, Kafka kirjoitti, ”voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä voisit välttää.”

Kun paaluttaa itsensä maailman reunalle, ei enää tiedä missä maailma on. Paalujen ylitse tai niiden rakosista voi yrittää tirkistellä miltä maailma näyttää, mutta olet silti valintasi vanki.

    Ryhdyin maanantai-iltana katsomaan tämänvuotisten Euroviisujen esittelyä. Jaksoin katsoa ohjelmaa viisi minuuttia. Laitoin telkkarin kiinni ja jatkoin Tom Clancyn romaanin Isku Kolumbiaan lukemista.

    Minua ei rieponut musiikki vaan siitä höpöttävät keskustelijat. ”Mistä maailmasta nuo ihmiset oikein tulevat?” kysyin itseltäni sulkiessani telkkaria.

    Mistä maailmasta sinä itse tulet ja olet, jatkoin kysymystä itselleni. Paha paha kysymys.

    Tiistai-iltana ryhdyin katsomaan ensimmäistä suurta kunnallisvaalikeskustelua Yleltä. Olen politiikan suurkuluttaja. Mikään ei ole minulle liikaa. Haluan ENEMMÄN politiikkaa, en vähemmän.

    Seurasin keskustelua 20 minuuttia. En kestänyt kauempaa.

    Sen sijaan ryhdyin katsomaan nauhalta (so. palveluntuottajan taltiolta) Nick Hornbyn romaaniin perustuvaa elokuvaa Juliet, Naked. Jossakin välissä elokuvaa katsellessa tunsin huonoa omaatuntoa. Pitäisikö sittenkin palata vaalikeskusteluun ja unohtaa kirpeänromanttinen taiteilijaelämän kuvaus?

    Katsoin elokuvan.

    Vaalikeskustelun poliitikoista tuli mieleen, että he ovat kuin säänkestävää terästä. Vähän pinnalta valmiiksi ruostutettuja, niin ettei mikään pääse pinnan läpi syvemmälle, aitoon ajatukseen ja tuntemukseen.

Snellmanin päivänä ryhdyin kirjoittamaan tätä pakinaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Säänkestävää terästä Tapiolassa.

Kuin poijussa keinuu elämä

 [pakina pakinassa]

Kyösti Salovaara, 31.1.2021

Hyväksi ohjelmoijaksi oppiminen merkitsee kehittymistä taitavaksi virheiden, so. ohjelman toimista estävien osien etsinnässä ja poistamisessa. Ohjelmasta ei pidäkään kysyä, onko se oikein tai väärin, vaan onko se korjattavissa…

Ihmiset osaavat ajatella vain siksi, että he osaavat käyttää hyväkseen tiettyä erityistietoa suurempina yhdistelminä. Useammin kuin huomaammekaan me ratkaisemme ongelmia niin, että jo ”miltei tiedämme ratkaisun”…

Matematiikassa työskentelevä ei etene kapeaa loogista tietä totuudesta totuuteen ja siitä uuteen totuuteen, vaan siinä seurataan rohkeasti tai haparoiden poikkeamia ja kuljetaan olettamusten suossa, jossa olettamukset eivät ole vain ja kokonaan tosia eivätkä liioin vain ja kokonaan vääriä.

- Seymour Papert: Lapset, tietokoneet, ajattelemisen taito. 1980. Suom. Kirjayhtymä, 1985.

On huolestuttavaa, että tunnumme toistavan samoja virheitä. On yleisesti tiedossa, että viimeaikaisten isojen sote-tietojärjestelmähankintojen kustannukset ovat nousseet merkittävästi suunnitellusta. Uusien järjestelmien myötä ei kuitenkaan ole pystytty osoittamaan faktoja tehokkuuden kasvusta, jota niillä tavoitellaan.

    ... ei tiedetä, miten ulkomaisten järjestelmähankkeiden kustannuksissa on huomioitu järjestelmien adaptointi Suomen sote-järjestelmään. Käyttöönotto tarkoittaa vuosien adaptointityötä, joka tulee sairaanhoitopiirien maksettavaksi.

- Tommi Salaspuro HS:n mielipidesivulla 2.2.2021

Suurin piirtein ja pienin kaartein tässä istun ja ihmettelen.

    Ihmettelen sitä, että kuinka paljon kirjoittajan aikomus - kirjoittipa hän romaanin tai tällaisen vaatimattoman pakinan - näkyy siinä mitä hän aikoo kirjoittaa verrattuna siihen kuinka paljon lopputuloksessa on tahatonta ja alitajuista (melkeinpä mystistä) referenssiä ulkoiseen maailmaan, kirjoittajan ja maailman suhteeseen, jos asian toisin ilmaisee.

    Nykyään taiteilijat selittävät usein teoksiaan mediassa aivan kuin olisivat edeltä pystyneet ajattelemaan kaiken mitä teokseen tulee. Ikään kuin mitään alitajunnasta kumpuavaa siihen ei olisi putkahtanut tai jos putkahti, niin sekin oli taiteilijan alkuperäisen aikomuksen mukaista.

    Hieman salaperäinen elokuvaohjaaja Stanley Kubrick - joka pysyttäytyi visusti julkisuudesta erossa - otti aivan toisenlaisen näkökannan taiteilijan aikomukseen vs. syntyneeseen teokseen vastatessaan haastattelijalle ettei hän halua tulkita omien elokuviensa ”sanomaa”, koska ei hän tiedä miksi ne ovat sellaisia kuin ovat. Kubrick korosti äärimmilleen alitajunnan ja tahattoman mystiikan vaikutusta lopputulokseen. Hän loi taidetta perustelematta miksi se oli sellaista kuin oli.

    Kubrickin ajatuksen tueksi otan Paul Austerin, joka lähestyy probleemaa toisesta suunnasta. New York -trilogiansa kolmannessa romaanissa Lukittu huone Auster (tai paremminkin hänen kirjailijaminänsä) jahtasi ihmisen selittämisen mahdollista mahdottomuutta: ”Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa – jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.”

    Koska kenenkään elämä ei lopulta ole pelkistettävissä muuhun kuin itseensä, Auster toteaa samassa romaanissa: ”Eli elämässä ei ole mitään järkeä.”

Tämä kaikki, tämä mystiikka, jos sitä sanaa käyttää, tuli mieleen arkisesti kun kävelin viime lauantaina pienvenesatamassa ja näin laiturin vieressä meressä poijurivin ja avoimena pysyneen pienen vesikaistaleen.

   Poijujen rivi jäi lauantai-illaksi kummittelemaan mielessä. Poijut kertoivat jotakin enemmän... elämästä.

    Koska kamerani ei ollut mukana, palasin sunnuntaina havaintopaikalle ja otin poijurivistä kuvia. Sulan veden kaistale oli supistunut, mutta meri ei vielä ollut kokonaan jään peittämä.

    Kun sitten katselin sinänsä vaatimattomia kuvia, mieleen tuli, että olinko tahattomasti osunut universaaliin (vertaus)kuvaan siitä, millaista yksilön elämä on, eikä vain kokonaisuutta ajatellen vaan myös pienissä yksityiskohdissa.

    Olemmeko me poijuissa keinuvia veneitä, jotka silloin tällöin irtautuvat poijusta, kokevat jotakin ja palaavat kiltisti poijulleen? Ja edelleen, siirrymmekö vanhetessa poijulta toiselle, ikään kuin jossakin olisi paras niistä kaikista tai sitten epäonnistuneena jäämme kehnoimpaan poijuun ja takerrumme siihen ikuisesti muiden veneiden irtautumisia ja palaamisia kateellisena tai surullisena tai alistuneena seuraten.

    Sekin tuli mieleen, että ovatko kaikenlaiset jutut ja kirjat ja teokset ylisummaan poijun kaltaisia turvapaikkoja, joihin kiinnittyneenä ihminen, kirjoituksen kirjoittaja, teoksen laatija on hetkeksi pysähtynyt sekä lepäämään että juuri suoritettua piipahdusta jonnekin toisaalle kommentoimaan?

Valtion tietokonekeskuksen asiakaslehti
Ajantasa, 2/1985.

Näinkö mystinen täytyy olla ollakseen, jotta pystyy perustelemaan miten poijut liittyvät seuraavaan pakinaan, jonka sijoitan tämän päällimmäisen pakinan sisälle? Sehän ei taatusti liity mereen eikä veneisiin eikä poijuihin.

    No, ei täydy mutta voi.

    Alkuperäinen tarkoitukseni oli vain julkaista vuonna 1985 kirjoitettu pakina. ”Löysin” sen ja pari muuta sen kaltaista, kun etsin viime viikolla Arvo Saloon liittyvää materiaalia. Yhden leikekirjan välistä putosi lattialle kolme työpaikkani julkaisemaa Ajantasa-lehteä, joiden takasivulle kirjoittelin aikoinaan tietokonemaailmaan liittyviä fiktiivisiä juttuja, humoristisia ja aika lailla itseironisia, jopa satiirisia, jos kohta leppoisalla otteella vetäistyjä. Näissä tietokoneiden (silloista) ihmemaailmaa käsittelevissä pakinoissa kaikki sellainen menee pieleen mikä voi mennä pieleen eikä mikään sellainen onnistu mikä voi epäonnistua.

    Ajantasa oli Valtion tietokonekeskuksen asiakaslehti. Pakinoita kirjoittaessani työpaikkamme sijaitsi Otaniemessä ja asuin Tapiolassa.

    Ajantasan pakinoita lukiessa pitää myöntää, että Valtion tietokonekeskuksen tiedottajat ja johtajat olivat kohtuullisen avoimia tai sitten vaan huumorintajuisia julkaistessaan tällaisia omaan bisnekseen satiirisesti suhtautuvia kirjoituksia asiakkaidensa luettavaksi.

    Huumorintajua edellytettiin myös asiakkailta, jotka edustivat tuossa vaiheessa julkisen sektorin toimijoita, kuten valtion virastoja, yliopistoja, kuntia, keskussairaaloita jne.

    Vuonna 1985 olin projektityössä ”karaistunut” suunnittelija. Valtion tietokonekeskuksessa aloitin ohjelmoijana kesällä 1972. Itseironiaa ei tarvinnut hakea etäältä.

    Liittyykö vuonna 1985 julkaistu Satakieli-pakina syvällisesti johonkin työpaikkani tai elämäni kokemukseen? Tuskinpa suoraan mutta ehkä viittauksenomaisesti, vaikka eihän sitä enää voi tietää/muistaa/kuvitella. Mutta Satakieli on sittenkin vain yksi poiju elämän laineiden reunalla, hetken hiljaisuus, katse ympärille ja sen ylöspaneminen, miltä läheinen arkipäivä poijun turvallisesta satamasta katsoen näytti.

    Pakinaa lukiessa miettii, kuinka paljon maailma on muuttunut vai onko lainkaan.

Satakieli.

Kolmas, tai ehkä se oli neljäs, palaveri pidettiin toukokuun loppupuolella. Koivussa oli aavistus vihreää. Parkkialueen takana sijaitsevassa puistikossa lauloi satakieli. Soinnukas, puhaltava laulu alkoi aamulla ja jatkui yöhön, yön läpi aamuun.

    Tuotantopäällikkö hymyili ja toivotti osanottajat tervetulleiksi. ”Hieno päivä tänään”, hän sanoi. Jossakin syvällä, kaukana alitajunnassa kaivertava epävarmuus oli kuin möykky mahassa. Projektin perustamiseen oli mennyt kokonainen talvi. Pitäisi päästä työhön kiinni, tuotantopäällikkö ajatteli.

    Kahvia juotiin ja voileipiä syötiin.

    Ikkunoiden takana koivut vihersivät. Satakieli soitteli mielisäveltään.

    ”Myllyt pyörivät ja mipsejä piisaa”, sanoi koneosaston asiantuntija. Hän halusi aloittaa keskustelun, koska ei tiennyt miksi oli paikalla. ”Myllyt pyörivät”, hän sanoi uudestaan.

    ”Tämä ongelma ratkeaa 30 mikrolla”, tokaisi markkinointimies. Hänellä oli leveä solmio ja tyrkyttävä hymy. ”Kiinteät levyt ja grafiikka, siinä kaikki mitä tarvitaan.”

    ”Niinkö on?” tuotantopäällikkö kysyi leppoisasti.

    ”Tavaraa riittää ja se menee halvalla”, markkinointi sanoi hilpeästi.

    Kukaan ei nauranut. Nyt se alkaa, mietti asiakas. Hän ei sanonut vielä mitään. Anjovisleivät maistuivat eilisiltä, mutta siitäkään hän ei sanonut mitään.

    Tietoliikenneneuvoja yskäisi. Kahvikupit kilahtivat lautasille. ”Mehän perustetaan verkko, piruvie”, sanoi tietoliikenneneuvoja.

    Kaikki vaikenivat. Koneosaston asiantuntija muisti, että hänen täytyi ostaa mökille uusi 65 millin lahnaverkko. Jossakin läimähti ovi ja auto kaasutti parkkipaikalta.

    ”Kolme linjaohjainta ja haaroitin”, tietoliikenneneuvoja sanoi, mutta nyt hieman epävarmasti.

    Tuotantopäällikkö kaatoi lisää kahvia, kupit kilahtelivat ja satakieli toisti sävelmäänsä.

    Tutkimusosaston nuori kaveri ryhtyi kertomaan sovelluskehittimestä. ”Viikon työ ja sovellus on sinun käsissäsi”, kaveri sanoi asiakkaalle.

    ”Mitä mun käsissä on?” asiakas kysyi hämmästyneenä.

    ”Kehitin”, sanoi koneosaston asiantuntija ja kaikki nauroivat.

    Tutkimusosaston kaveri suutahti. ”Me protoillaan tämä homma sinulle viidessä päivässä. Kaikki muu on vanhanaikaista. Kaikki muu.”, hän sanoi.

    Sinähän se tuli, asiakas ajatteli. Tätäkin projektia on on jo protoiltu koko talvi eikä mitään ole kasassa. Mutta tutkimusosaston kaveri näytti söpöltä eikä asiakas hennonut kiusata häntä.

    ”Entä sitten?” kysyi markkinamies kärtyisesti. Hän tuijotti tietoliikenneneuvojan keltaisia sukkia ja ihmetteli tyypin huona makua.

    ”Sitten me aletaan alusta”, sanoi koneosaston asiantuntija. Hänestä tuntui, että hänellä ei ollut mitään menetettävää. Tämähän on hauskaa, hän ajatteli riehakkaasti.

    ”Mä suosittelen tietokantaa” sanoi suunnitteluosaston systeemipäällikkö. ”Tiedonhallintaa tässä tarvitaan, ei muuta.”

    ”Se syö konetta saatanasti”, sanoi markkinamies. ”Mikrot on ilmaisia.”

    ”Mutta niillä ei tee mitään”, sanoi systeemipäällikkö.

    ”Pöh”, sanoi tietoliikenneneuvoja.

    Kohta tämä päättyy, asiakas ajatteli, kaikki on sanottu. Häntäkin pelotti, hänkin tiesi että projekti olisi pitänyt käynnistää. Virastossa odotettiin uutta systeemiä kuin kuuta taivaalta. Satakielen herpaantumaton laulu alkoi tuntua piinalliselta. ”Suljetaanko ikkuna?” asiakas ehdotti.

    ”Toimistoautomaatio!” konsulttipalvelun tyttö huudahti. Hänellä oli veikeä kaulaketju ja siniset silmät.

    Sinä se kuultiin, ajatteli asiakas. Häntä nukutti. ”Mutta”, asiakas sanoi rohkeasti, ”mutta voisitteko tehdä tämän systeemin meille?”

    ”Minkä?” kaikki kysyivät yhteen ääneen. Sinisilmäinen konsultti huokaisi. Koneosaston asiantuntija aukaisi silmänsä. Markkinointimiehen solmio jäykistyi. Hän ei hymyillyt.

    ”Ei mitään”, asiakas korjasi virheensä. ”Ei mitään, ei minkään, ei koskaan.”

    Koivut vihersivät, satakieli lauloi, kesä tuli hurjalla vauhdilla.

   Kyösti Salovaara

   Valtion tietokonekeskuksen asiakaslehti Ajantasa 2/1985.