Säänkestävää terästä

 [laidalla ei seiso keskellä]

Kyösti Salovaara, 2021.

Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.

    - Franz Kafka

Mutta tosiasiassa kaikkien ihmisten ajatukset ovat enimmäkseen höttöä, myös vanhojen. Siksi kannattaisi pidättäytyä yleistävistä julistuksista, olipa sitten vanha tai nuori.

    -Kari Enqvist

Intellektuellit ovat kautta aikojen liehitelleet valtaa ja diktaattoreita.

    -Paavo Lipponen

Säänkestävä teräs eli corten-teräs on kuparilla, kromilla, nikkelillä ja fosforilla niukasti seostettu teräslaatu, jonka pinnalle muodostuu ulkoilmassa hapen ja kosteuden vaikutuksesta oksidikerros. Pintaan muodostuva tiivis oksidikerros estää korroosion jatkumisen syvemmälle.

    -Wikipedia

No mitäs nyt?

    Kaksi haarapääskyä nähty.

    Satakielet kuulemma laulavat jo Vantaanjoen rannalla. Pertti Purhonen ”opetti” Ylellä  - esitellessään viikon luontoäänenä satakielen laulun - etteivät satakielet laula kauniisti eikä taitavasti. Jotkut muut linnut kylläkin. On se kumma etten saa itse päättää edes sitä miltä satakielen laulu kuulostaa. Ylen ornitologit tietävät paremmin kuin minä mikä minusta on kaunista ja komiaa.

    Äitienpäivää vietettiin mediassa suurin elkein. Samalle sunnuntaille osunut Eurooppa-päivä pääosin vaiettiin. Johtopäätös?

    Suomalaiset haluavat kuulua EU:hun. Suomalaiset eivät halua olla solidaarisia Välimeren valtioille. Suomalaiset haluvat olla suomalaisia, eivät venäläisiä eivätkä italialaisia.

    Sittenpä ovat, suomalaisia.

Silloin tällöin. Aika usein. Melkein päivittäin mietin mitä järkeä on kirjoittaa mitään. Ei vain omalta kohdaltaan mutta myös laajemmilla sfääreillä. Kysymys ei ole lukijoista, sillä yksikin hyvä lukija riittää, niin kuin Heikki Aittokoski kerran mainiosti totesi.

    Mutta kuten Enqvist Ylen kolumnissaan sanoi: vanhakin on nuori. Sisältäpäin. Sitä ei näe. Mutta nuoret eivät ole vanhoja, vielä. Sen näkee päältä. Silta ymmärryksien välissä on hakusessa.

    Tarkoitan - kun puhun kirjoittamisesta - että mitä hyötyä on puhua asioista joista kaikki puhuvat, ajatella samalla tavalla kuin ”kaikki” ajattelevat. Tietysti samalla tavalla ajatteleminen ja kirjoittaminen käy terapiasta.

    Mutta toisaalta: jos on aina eri mieltä, mitä mieltä sitten on ja mitä mieltä siinäkään on?

    On aika lohdutonta, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vain sovinnainen mielipide leviää ja vaikuttaa. Kapinallisuutta toki joskus hehkutetaan, mutta sillä ei ole vaikutusta. Juorut ja sovinnaisuus leviävät vaivatta.

    Trendikästä on seurailla trendejä. Maailmalta puuttuu ideologisia visioita. On apokalypsin pelko.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kirjassaan Järki voittaa Paavo Lipponen puhui ”trendi-intellektuelleista”. Tuolloin, vuonna 2008, Lipposen mukaan trendisemmoisten mantrana oli uusliberalismin vastustaminen: ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellien pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Samalla kun ajat muuttuvat, ne eivät muutu.

    Tuohon lainauksen voi vaihtaa uudenlaisia trendejä, mutta ydin pysyy samana: aina on jokin pahan valtakunta jota pitää vastustaa. Nykyään se on turha kulutus, markkinat, henkilöautot, ostoskeskukset, lentokoneet, karjatalous, miessukupuoli, vanhat äijät jne. Mutta ei uusliberalistienkaan kiroaminen ole vaiennut, vaikka useimmat eivät edes tiedä mitä kiroavat.

    Erehdyin tilaamaan Image-lehden vuodeksi, kun sain halvalla.

    Ei olisi kannattanut. Halvalla ei saa hyvää, niinkö?

    Image edustaa kaiketi nykyhetken trendiälymystöä. Tai kuvittelee edustavansa. Viimeisimmässä numerossa lehden päätoimittaja paheksui ihmisiä, jotka käyvät saunassa. Hänen mielestään on myös väärin, jos/kun ilmastonmuutoksen hillitseminen ”politisoituu”. Samaa politisoitumisen uhkaa käsiteltiin lehdessä pitkin lausein, huolestuneena kuin Mäkisen pässi Jäppilässä.

    En oikein tiedä missä maailmassa trendi-intellektuellit kuvittelevat elävänsä. Seisovatko laidalla ollakseen keskellä vai päinvastoin? Tajuavatko olevansa eräänlaisia populisteja siinä missä myös Halla-ahon porukka on?

    Ilmastonmuutos ehkäistään luonnontieteellisillä välineillä ja prosesseilla. Niiden valinta ja niistä syntyvien seurauksien yhteiskunnallinen käsittely on pelkkää politiikkaa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaa ei politisoida, siitä kärsivät kaikki säätyyn ja luokkaan katsomatta, jos kohta toiset enemmän kuin toiset.

Miksi kirjoittaa samoja ajatuksia kuin muut?

    Ei miksikään.

    Sehän on järjetöntä. Paitsi itseterapian kannalta. Ja siksi, että haluaa muiden hyväksynnän. Se on puolestaan joukkoterapiaa.

    Ihminen on heikko. Epävarma. Luulosairas. Laumaeläin.

    Muuan Hesarin terävä (miespuolinen) musiikkitoimittaja on ryhtynyt kirjoittamaan feministisiä juttuja unohtamatta ilmastonmuutosta. Aikaisemmin hänen kirjoituksensa olivat säkenöiviä ja niistä löysi yllättäviä älynvälähdyksiä. Nyt niistä kuulee sen saman laulun mitä lauletaan kaikilla lavoilla. Kannattiko ryhtyä kopioimaan älymystölauman mölinää? 

    Nämä ovat ”vaarallisia” kysymyksiä. Kirjoittajalle, ihmiselle, yksilölle. Konformismi on kätevämpää kuin yksilöllisyys. Kukapa meistä rohkea olisi! 

    Sitä paitsi, ei reunalle sijoittuminenkaan ole helppoa. Reunalla ajautuu kaikesta pois - melkein kaikesta. 

    Kafka kirjoitti mietelmiä ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä” eikä Kafkan mietelmistä tiedä ovatko ne mustaa huumoria vai traagisen itsetuntemuksen kärsimystä.

    ”Sinä”, Kafka kirjoitti, ”voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä voisit välttää.”

Kun paaluttaa itsensä maailman reunalle, ei enää tiedä missä maailma on. Paalujen ylitse tai niiden rakosista voi yrittää tirkistellä miltä maailma näyttää, mutta olet silti valintasi vanki.

    Ryhdyin maanantai-iltana katsomaan tämänvuotisten Euroviisujen esittelyä. Jaksoin katsoa ohjelmaa viisi minuuttia. Laitoin telkkarin kiinni ja jatkoin Tom Clancyn romaanin Isku Kolumbiaan lukemista.

    Minua ei rieponut musiikki vaan siitä höpöttävät keskustelijat. ”Mistä maailmasta nuo ihmiset oikein tulevat?” kysyin itseltäni sulkiessani telkkaria.

    Mistä maailmasta sinä itse tulet ja olet, jatkoin kysymystä itselleni. Paha paha kysymys.

    Tiistai-iltana ryhdyin katsomaan ensimmäistä suurta kunnallisvaalikeskustelua Yleltä. Olen politiikan suurkuluttaja. Mikään ei ole minulle liikaa. Haluan ENEMMÄN politiikkaa, en vähemmän.

    Seurasin keskustelua 20 minuuttia. En kestänyt kauempaa.

    Sen sijaan ryhdyin katsomaan nauhalta (so. palveluntuottajan taltiolta) Nick Hornbyn romaaniin perustuvaa elokuvaa Juliet, Naked. Jossakin välissä elokuvaa katsellessa tunsin huonoa omaatuntoa. Pitäisikö sittenkin palata vaalikeskusteluun ja unohtaa kirpeänromanttinen taiteilijaelämän kuvaus?

    Katsoin elokuvan.

    Vaalikeskustelun poliitikoista tuli mieleen, että he ovat kuin säänkestävää terästä. Vähän pinnalta valmiiksi ruostutettuja, niin ettei mikään pääse pinnan läpi syvemmälle, aitoon ajatukseen ja tuntemukseen.

Snellmanin päivänä ryhdyin kirjoittamaan tätä pakinaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Säänkestävää terästä Tapiolassa.