Perutaan joulu

[vai jakaako Putin joululahjat?]

Kyösti Salovaara, 2021.

Joulun valoa Málagassa viime vuonna.

Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.

- Edgar Allan Poe novellinsa Kultakuoriainen motossa vuonna 1842

Mutta ihmisiä ei voi ruokkia dollarien ja eurojen seteleillä. Seteleillä ei voi ruokkia, eivätkä länsimaiset, kapitalismista pöhöttyneet virtuaaliset sosiaaliset verkostot voi lämmittää asuntoa. Kaikki, mistä puhun, on tärkeää. Ja se mitä juuri sanoin, on yhtä tärkeää: ketään ei voi ruokkia paperilla – ruoka on välttämätöntä, eikä ketään voi lämmittää pöhöttyneellä kapitalismilla – energia on välttämätöntä.

…

Läntisen eliitin diktatuuri kohdistuu kaikkiin yhteiskuntiin, myös länsimaiden omiin kansoihin. Tämä on haaste kaikille. Tällainen ihmisen täydellinen hylkääminen, uskon ja perinteisten arvojen kukistaminen, vapauden tukahduttaminen on saanut ”päinvastaisen uskonnon” – suoranaisen saatananpalvonnan – piirteitä. Vuorisaarnassa Jeesus Kristus nuhtelee vääriä profeettoja ja sanoo: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” Ja nämä myrkylliset hedelmät ovat jo ilmiselviä ihmisille – ei ainoastaan meidän maassamme, vaan kaikissa maissa, myös monille länsimaiden ihmisille.

- Vladimir Putin puheessaan 30.9.2022

Mutta annammeko Putinille mahdollisuuden määritellä omaa tulevaisuuttamme, sitä kannattaa demokratiassa miettiä. Ajurin paikalla kannattaa olla itse ja luulen, että suomalaiset ovat samaa mieltä siitä, että Putinille valtaa ei kannata antaa.

- Mika Aaltola Ilta-Sanomissa 30.9.2022

Mietin edelleen.

    Miksi juuri minun pitäisi löytää punainen lanka?

    Entä jos ryhtyisin populistiksi?

    Sehän käy poliitikoilta, miksei myös minulta.

    Populisti kirjaa epäkohtia sammakkoperspektiivistä. Ei välitä kokonaiskuvasta. Jos ristiriita on argumenteissa, niin olkoon! Populisti ei välitä suhteellisuudentajusta vaan liioittelee ja suurentelee ja väheksyy.

    ”Salovaaran ääni lienee vasemmistolaisen ääni, mutta sanankäänteet ovat kuin minkä tahansa ajan sensorin ja populistin sanankäänteitä”, kirjoitti Kristina Alapuro (oik. Carlson) Suomen Kuvalehdessä lokakuussa 1983.

    Jatkan tuolla linjalla.

Ei kannattaisi istuttaa Putinia ajurin penkille, sanoi Mika Aaltola.

    Olen samaa mieltä. Monet ovat lännessä.

    Eurooppa herää Ruususen unesta.

    Eurooppa pelästyy, varautuu, pinnistelee, ponnistaa. Huokauksia.

    Komissio antaa oheita Brysselistä. Nyt ei kudota pitsiä. Pitää säästää kun ei ole muuhun varaa. Energiaa, sähköä, kaasua, polttopuita. (Ja ajattelemista?)

    Suomessakin asiantuntijat laativat ohjeita. Sähkölevylle pitää laittaa oikeankokoinen kattila. Senkin ovat soppaa keittävät suomalaiset jossakin välissä unohtaneet. Hehkulamppuja ei kannata polttaa - ikään kuin niitä vielä jostain saisi. Sauna tulee muuttaa kenkä- ja juhlapukuvarastoksi.

    Eikä kausivaloja pidä sytyttää, ei edes jouluna, vaikka perinteet kuinka kiehtoisivat. Putin heristää sormea, sossos: Hyväksykää askeesi!  

    Harmaa Suomi ei yllätä.

    Hohhoijaa.

Kyösti Salovaara, 2.10.2022.

Putinin ajatusmaailman pitkä linja läpäisee Leninin Neuvostoliiton
aina Venäjän synkkään alkuhämärään asti.
Virolaisen Matti Varikin veistämä Lenin-patsas pystytettiin Kotkaan 1979.
Patsas oli Tallinnan lahja Kotkalle. Se oli lahja josta ei voinut kieltäytyä.
Toissapäivänä patsas siirrettiin "kansan toivomuksesta" katseilta piiloon
museon varastoon. Paha historia katoaa kun sitä ei näe.

Putin naureskelee ajurin penkillä. Nehän hyppii kuin hämähäkin puremat, Putin hirnuu kaverilleen, joka katselee häntä peilistä.

    Eurooppa julistaa olevansa itsenäinen. Hämähäkin verkkoon lentänyt kärpänen on samaa mieltä. Itsepä lensin, se sanoo. Kuuluisat viimeiset sanat.

    Espanjassa, toisin kuin harmaassa Suomessa, kaupunkien jouluvaloilla on elämää suurempi merkitys. Joulun valot yhdistävät kristinuskon ja kaupallisen toiminnan hellyttäväksi kulttuuriksi. Málagan hulppeita jouluvaloja matkustetaan katsomaan ympäri maailmaa. Ne herkistävät tunteet, loihtivat mielenrauhaa, silloittavat menneen tulevaan. Jumalan poikia ja tyttöjä tässä ollaan kun valoissa paistatellaan.

   Málagan jouluvalot sytytetään hyvissä ajoin, marraskuun lopulla. Että ihmiset ehtivät olla ihmisiä niiden loisteessa.

    Nyt kuitenkin komission ohjeita luetaan myös Madridissa, ja Andalusian ”juntta” toivoo, ettei valoja sytytetä marraskuussa.

    Mutta kaupungeista kuuluu soraääniä: Annetaanko me Putinin määrätä miten Espanjassa vietetään joulua? Putinko määrittelee millaista uskonto on Málagassa ja Madridissa?

    Niinpä, kuka istuu ajurin penkillä?

Millainen ”itsenäisyyden” ja ”riippumattomuuden” julistus on eurooppalaisen joulun peruminen?

    Nauraako Putin katketakseen ajurin penkillä ruoskalla hevosten selkää suomiessaan?

    Kriisitilanteessa asiantuntijat paljastavat karvansa Suomessakin.

    Kun nuori Motivan valistunut valistaja määrää, että kiukaat pidetään kylminä, hän ei välitä siitä miltä saunassakävijästä tuntuu, koska hän ei itse harrasta saunomista, vaan pikemmin hoitaa pesuasiansa ”somekylvyssä”, niin kuin Putin ajurin penkillä hekottaa. Motivan valistaja ei tiedä eikä välitä siitä, että saunominen on terveellistä. Hän näkee vain itsensä ja omat mieltymyksensä ohjeita laatiessaan.

    Asiantuntija muuttuu ”poliitikoksi” puuttuessaan muiden ihmisten elämään.

    Miksi Motiva ei kerro, että yhden 4K elokuvan katsominen mobiiliverkon kautta kuluttaa kaikkineen energiaa yhtä paljon kuin yksi saunominen? Siksi että asiantuntija ei pidä saunomisesta, mutta rakastaa mobiilia todellisuutta. Modernia ihmistä ollaan käsikynkässä. Ohjeita antaessaan asiantuntijasta tulee tunteilija, omaan napaansa tuijottaja. Muita komentaessaan asiantuntija on tunteeton kuin teräspalkki.

    Päiväkävelyllä harmaassa Suomessa pysähdyin hätkähdyttävän mainoksen eteen. Siinä valokuituverkkoja asentava yhtiö kertoi, että mobiililaajakaista kuluttaa energiaa 1000 kertaa enemmän kuin valokuituverkko!

    Kännykät kiinni ja mars saunaan, perkules!

Populisti ei näe metsää puilta.

    Eikä poliitikko.

    Eikä EU:n komissio.

    Eikä liittokansleri Saksan maalla.

    Eikä…

    Mutta jos joululahjat jäävät jakamatta, mitä lapselle sanotaan? Että Putin-setä määräsi joulun siirrettäväksi? Että Jumala pitää rokulia? Että näin se nyt vaan on?

    Näin on… eikä muuten voisikaan.

Kyösti Salovaara, 2021.

Säänkestävää terästä

 [laidalla ei seiso keskellä]

Kyösti Salovaara, 2021.

Ketään ei saa puijata, ei myöskään maailmalta sen voittoa.

    - Franz Kafka

Mutta tosiasiassa kaikkien ihmisten ajatukset ovat enimmäkseen höttöä, myös vanhojen. Siksi kannattaisi pidättäytyä yleistävistä julistuksista, olipa sitten vanha tai nuori.

    -Kari Enqvist

Intellektuellit ovat kautta aikojen liehitelleet valtaa ja diktaattoreita.

    -Paavo Lipponen

Säänkestävä teräs eli corten-teräs on kuparilla, kromilla, nikkelillä ja fosforilla niukasti seostettu teräslaatu, jonka pinnalle muodostuu ulkoilmassa hapen ja kosteuden vaikutuksesta oksidikerros. Pintaan muodostuva tiivis oksidikerros estää korroosion jatkumisen syvemmälle.

    -Wikipedia

No mitäs nyt?

    Kaksi haarapääskyä nähty.

    Satakielet kuulemma laulavat jo Vantaanjoen rannalla. Pertti Purhonen ”opetti” Ylellä  - esitellessään viikon luontoäänenä satakielen laulun - etteivät satakielet laula kauniisti eikä taitavasti. Jotkut muut linnut kylläkin. On se kumma etten saa itse päättää edes sitä miltä satakielen laulu kuulostaa. Ylen ornitologit tietävät paremmin kuin minä mikä minusta on kaunista ja komiaa.

    Äitienpäivää vietettiin mediassa suurin elkein. Samalle sunnuntaille osunut Eurooppa-päivä pääosin vaiettiin. Johtopäätös?

    Suomalaiset haluavat kuulua EU:hun. Suomalaiset eivät halua olla solidaarisia Välimeren valtioille. Suomalaiset haluvat olla suomalaisia, eivät venäläisiä eivätkä italialaisia.

    Sittenpä ovat, suomalaisia.

Silloin tällöin. Aika usein. Melkein päivittäin mietin mitä järkeä on kirjoittaa mitään. Ei vain omalta kohdaltaan mutta myös laajemmilla sfääreillä. Kysymys ei ole lukijoista, sillä yksikin hyvä lukija riittää, niin kuin Heikki Aittokoski kerran mainiosti totesi.

    Mutta kuten Enqvist Ylen kolumnissaan sanoi: vanhakin on nuori. Sisältäpäin. Sitä ei näe. Mutta nuoret eivät ole vanhoja, vielä. Sen näkee päältä. Silta ymmärryksien välissä on hakusessa.

    Tarkoitan - kun puhun kirjoittamisesta - että mitä hyötyä on puhua asioista joista kaikki puhuvat, ajatella samalla tavalla kuin ”kaikki” ajattelevat. Tietysti samalla tavalla ajatteleminen ja kirjoittaminen käy terapiasta.

    Mutta toisaalta: jos on aina eri mieltä, mitä mieltä sitten on ja mitä mieltä siinäkään on?

    On aika lohdutonta, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vain sovinnainen mielipide leviää ja vaikuttaa. Kapinallisuutta toki joskus hehkutetaan, mutta sillä ei ole vaikutusta. Juorut ja sovinnaisuus leviävät vaivatta.

    Trendikästä on seurailla trendejä. Maailmalta puuttuu ideologisia visioita. On apokalypsin pelko.

Kyösti Salovaara, 2021.

Kirjassaan Järki voittaa Paavo Lipponen puhui ”trendi-intellektuelleista”. Tuolloin, vuonna 2008, Lipposen mukaan trendisemmoisten mantrana oli uusliberalismin vastustaminen: ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellien pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Samalla kun ajat muuttuvat, ne eivät muutu.

    Tuohon lainauksen voi vaihtaa uudenlaisia trendejä, mutta ydin pysyy samana: aina on jokin pahan valtakunta jota pitää vastustaa. Nykyään se on turha kulutus, markkinat, henkilöautot, ostoskeskukset, lentokoneet, karjatalous, miessukupuoli, vanhat äijät jne. Mutta ei uusliberalistienkaan kiroaminen ole vaiennut, vaikka useimmat eivät edes tiedä mitä kiroavat.

    Erehdyin tilaamaan Image-lehden vuodeksi, kun sain halvalla.

    Ei olisi kannattanut. Halvalla ei saa hyvää, niinkö?

    Image edustaa kaiketi nykyhetken trendiälymystöä. Tai kuvittelee edustavansa. Viimeisimmässä numerossa lehden päätoimittaja paheksui ihmisiä, jotka käyvät saunassa. Hänen mielestään on myös väärin, jos/kun ilmastonmuutoksen hillitseminen ”politisoituu”. Samaa politisoitumisen uhkaa käsiteltiin lehdessä pitkin lausein, huolestuneena kuin Mäkisen pässi Jäppilässä.

    En oikein tiedä missä maailmassa trendi-intellektuellit kuvittelevat elävänsä. Seisovatko laidalla ollakseen keskellä vai päinvastoin? Tajuavatko olevansa eräänlaisia populisteja siinä missä myös Halla-ahon porukka on?

    Ilmastonmuutos ehkäistään luonnontieteellisillä välineillä ja prosesseilla. Niiden valinta ja niistä syntyvien seurauksien yhteiskunnallinen käsittely on pelkkää politiikkaa. Jos ilmastonmuutoksen torjuntaa ei politisoida, siitä kärsivät kaikki säätyyn ja luokkaan katsomatta, jos kohta toiset enemmän kuin toiset.

Miksi kirjoittaa samoja ajatuksia kuin muut?

    Ei miksikään.

    Sehän on järjetöntä. Paitsi itseterapian kannalta. Ja siksi, että haluaa muiden hyväksynnän. Se on puolestaan joukkoterapiaa.

    Ihminen on heikko. Epävarma. Luulosairas. Laumaeläin.

    Muuan Hesarin terävä (miespuolinen) musiikkitoimittaja on ryhtynyt kirjoittamaan feministisiä juttuja unohtamatta ilmastonmuutosta. Aikaisemmin hänen kirjoituksensa olivat säkenöiviä ja niistä löysi yllättäviä älynvälähdyksiä. Nyt niistä kuulee sen saman laulun mitä lauletaan kaikilla lavoilla. Kannattiko ryhtyä kopioimaan älymystölauman mölinää? 

    Nämä ovat ”vaarallisia” kysymyksiä. Kirjoittajalle, ihmiselle, yksilölle. Konformismi on kätevämpää kuin yksilöllisyys. Kukapa meistä rohkea olisi! 

    Sitä paitsi, ei reunalle sijoittuminenkaan ole helppoa. Reunalla ajautuu kaikesta pois - melkein kaikesta. 

    Kafka kirjoitti mietelmiä ”synnistä, kärsimyksestä, toivosta ja oikeasta tiestä” eikä Kafkan mietelmistä tiedä ovatko ne mustaa huumoria vai traagisen itsetuntemuksen kärsimystä.

    ”Sinä”, Kafka kirjoitti, ”voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä voisit välttää.”

Kun paaluttaa itsensä maailman reunalle, ei enää tiedä missä maailma on. Paalujen ylitse tai niiden rakosista voi yrittää tirkistellä miltä maailma näyttää, mutta olet silti valintasi vanki.

    Ryhdyin maanantai-iltana katsomaan tämänvuotisten Euroviisujen esittelyä. Jaksoin katsoa ohjelmaa viisi minuuttia. Laitoin telkkarin kiinni ja jatkoin Tom Clancyn romaanin Isku Kolumbiaan lukemista.

    Minua ei rieponut musiikki vaan siitä höpöttävät keskustelijat. ”Mistä maailmasta nuo ihmiset oikein tulevat?” kysyin itseltäni sulkiessani telkkaria.

    Mistä maailmasta sinä itse tulet ja olet, jatkoin kysymystä itselleni. Paha paha kysymys.

    Tiistai-iltana ryhdyin katsomaan ensimmäistä suurta kunnallisvaalikeskustelua Yleltä. Olen politiikan suurkuluttaja. Mikään ei ole minulle liikaa. Haluan ENEMMÄN politiikkaa, en vähemmän.

    Seurasin keskustelua 20 minuuttia. En kestänyt kauempaa.

    Sen sijaan ryhdyin katsomaan nauhalta (so. palveluntuottajan taltiolta) Nick Hornbyn romaaniin perustuvaa elokuvaa Juliet, Naked. Jossakin välissä elokuvaa katsellessa tunsin huonoa omaatuntoa. Pitäisikö sittenkin palata vaalikeskusteluun ja unohtaa kirpeänromanttinen taiteilijaelämän kuvaus?

    Katsoin elokuvan.

    Vaalikeskustelun poliitikoista tuli mieleen, että he ovat kuin säänkestävää terästä. Vähän pinnalta valmiiksi ruostutettuja, niin ettei mikään pääse pinnan läpi syvemmälle, aitoon ajatukseen ja tuntemukseen.

Snellmanin päivänä ryhdyin kirjoittamaan tätä pakinaa.

Kyösti Salovaara, 2021.
Säänkestävää terästä Tapiolassa.

Yksinkertaisesti monimutkaista

 [mystinen rationalismi, ahdas liberalismi]

Jaakko Salovaara, 24.8.2015.
Kirimiehet ovat ryhmittyneet rajuun lopputaisteluun
Málagan keskustassa Alameda Principalilla.
Maaliin on noin 500 metriä.
Mijasista alkaneen 158 kilometrin etapin
voitti slovakialainen Peter Sagan.

Mystismi on monismin äärimmäinen muoto. Mystismin keskeinen opinkappale on itse yksinkertaisuus: Kaikki on Yksi… Mystismille luonteenomainen piirre on eroavaisuuksien unohtaminen. Se ei selvästikään ole varauksetta hyvä asia. Jos en pysty erottamaan kättäni voileivästä, saatan puraista itseäni. Vastakohtana mystismille on rationalismi.

    - Rudy Rucker: Mieli ja äärettömyys. 1995

Katastrofiteoria on eräs maailmankatsomus. Tämä katsomus ei suinkaan ole uusi. Sama näkemys oli Herakleitoksella, joka piti sotaa, Polemos, kaikkien asioiden isänä ja jonka mielestä maailma oli vastakohtien törmäysten lakkaamatta vaihtuva näyttämö. Katastrofiteoria ilmaisee sen tänään sanomalla, että kaikki muodot syntyvät dynaamisiin systeemeihin liittyvien katastrofien tuloksena. Sen alkulähteillä kohtaa naiivin hämmästyksen täyttämän katseen.

    - Ivar Ekeland: Ennakoimattoman matematiikka. 1984.

PROLOGI

Maailma on äärettömän monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Ihmisellä on taipumus, melkein velvollisuus, etsiä yksinkertaisia selityksiä. Yksinkertainen luo turvallisuutta. Monimutkaisuus pelottaa. Sen myöntäminen että elämässä paljon riippuu sattumasta, tekee kipeää. Haluamme uskoa rationaaliseen johdatukseen ja jopa Jumalan apuun, koska sekä rationaalinen selitys että kaikkivaltiaan ohjaus pelastavat meidät sattumalta, muutoksen arvaamattomuudelta.

    Ammattipyöräilyn hienouksien selittäminen ihmiselle, joka ei katso suurien ympäriajojen kilpailuja, on vaikeaa. Yritin selittämistä Saimaan rannalla viikonloppuna ystävilleni. Telkkarista tuli Espanjan Vueltan viimeiset etapit. Totesin: mission impossible.

    Päällisin puolin pyöräilykilpailu näyttää äärettömän tylsältä. Katsotaan kuvaruudulta viisi tuntia, kun kaverit ajelevat maantiellä sopuisasti ryhmissä, vierekkäin ja peräkkäin. Selostaja kertoilee leppoisesti taustalla näkyvien kylien ja maisemien taustoista, siellä syötävistä juustoista ja viineistä ja vanhoista luostareista ja ties mistä.

    Mutta selostusta kuunnellessa oppii kaikenlaista myös pyöräkilpailun taktiikasta. Ja sehän on monimutkaista. Tässä pakinassa sanottu perustuu epämääräiseen tietämykseeni, jonka olen viimeisen kymmenen vuoden aikana omaksunut Eurosportin mainion, jopa kulttimaineen saaneen Peter Selinin ja hänen sanavalmiiden punditiensa puheesta.

    Pyöräkilpailu on yksinkertaisesti monimutkaista.

Euroopassa ajetaan vuosittain kolme suurta ympäriajoa. Niihin osallistuu 22 ammattilaistallia. Kussakin ympäriajossa – Italian Giro, Ranskan Tour, Espanjan Vuelta – on kolmen viikon aikana 21 etappia, eräällä tavalla 21 erillistä kilpailua. Kukin etappi on 140-220 kilometriä pituudeltaan. On mäkisiä osuuksia, on tasaisempia reittejä ja on rankkoja vuoria sisältäviä etappeja. Pari etappia ajetaan yksitellen kelloa vastaan.

    Jokaisella tallilla on kahdeksan ajajaa. Vain harvat pystyvät ajamaan kaikki kolme noin 3000 kilometrin ja 100 ajotunnin ympäriajoa saman kesän aikana. Suurien ympäriajojen lisäksi ammattipyöräilyn kalenterissa on päivän kestäviä klassikkoja ja lyhyempiä ympäriajoja, mutta ei niistä sen enempää. Jotta ajajia riittäisi kahdeksanmiehisinä joukkueina kaikkiin tärkeisiin kilpailuihin, talleilla on palveluksessaan kolmisenkymmentä ammattipyöräilijää.

    Ympäriajossa on monta sisäkkäistä ja rinnakkaista kilpailua.

    Eniten ”mainetta” saa kokonaiskilpailun voittaja. Se tarkoittaa yksinkertaisesti kilpailijaa, joka ajaa kaikki 21 päivittäistä etappia yhteen laskettuna lyhyimmässä ajassa. Kokonaiskilpailun voittajan ei tarvitse voittaa yhtään osakilpailua (etappia) voittaakseen koko kilpailun.

    Päivittäisen etapin voittaminen tällä tasolla on maineteko. Sillä pääsee aikakirjoihin. Voittajat muistetaan. Koska etappeja on monenlaisia, joukkueessa tarvitaan erilaisia osaajia. Yksi pärjää hyvin raatelevilla vuorilla, toinen pystyy hurjaan kirikamppailuun ajettuaan sitä ennen 200 kilometriä 40 kilometrin keskituntivauhtia. Sitten ovat kokonaiskilpailun voittoon pystyvät ajajat, jotka pärjäävät sekä mäkimaastossa että tasaisella.

    Ympäriajossa lasketaan myös monenlaisia voittopisteitä. Niitä saa kun ajaa jonkin vuorenrinteen tai mäennyppylän nopeimmin tai voittaa tasaiselle asetun kiritaipaleen.

    Tähän asti sanotussa ei ole mitään kummallista.

Kyösti Salovaara, 2020.
Saimaan rannalla ei ruikutettu
vaan puitiin Espanjan Vueltan 
salaisuuksia.

Kummallisuus tulee siitä, että ammattipyöräily on joukkueurheilua. Tätä on vaikea ymmärtää katsomalla kilpailua ja lukemalla tuloksia.

    On myös vaikea ymmärtää mitä joukkue tarkoittaa. Siinähän pyöräilee kahdeksan ajajaa. Miksi sitä sanotaan joukkueeksi?

    Yksinkertaistaen sanoen jokaisella joukkueella on kapteeni, joka pyrkii voittamaan kokonaiskilpailun. Mutta joukkueessa saattaa olla myös yksi kova kirimies ja yksi mainio vuorten kiipeäjä. Muut pyöräilijät ovat ”apuajajia”, jotka monin tavoin pyrkivät kullakin etapilla auttamaan sekä kokonaiskilpailun voittamiseen pyrkivää kapteenia että etapin voittamiseen pyrkivää kirimiestä tai mäkimiestä.

    Kilpailun kuluessa joukkueiden kapteenit tarkkailevat toisiaan. Satunnainen katsoja ihmetteleekin, kun useilla etapilla kapteenit ajavat jossakin kolmannessa ryhmässä ja etapin voitosta taistelee pienehkö ryhmä ajajia irtiotossa eli hatkassa useitakin minuutteja kapteenien ryhmän edellä.

   Joukkue on kuitenkin dynaamisempi toimija kuin edellä sanotaan. Joskus kapteeni väsähtää tai joutuu keskeyttämään vaikkapa kaaduttuaan. Silloin joukkueesta nousee seuraavaksi paras ammattimies kapteenin rooliin. Parhaissa talleissa on itse asiassa monta potentiaalista kapteenin tasoista pyöräilijää, jotka kiltisti suostuvat apuajajan rooliin. Selvästi etukäteen tiedetyllä kiritaipaleella myös kapteeni toimii apuajajana, koska ideana on viedä joukkueen kirimies hyvään asemaan loppukirin alkaessa noin 500 metriä ennen maalia.

    Joukkueen epäkiitollisin tehtävä on apuajajilla. Heiltä edellytetään pyyteettömyyttä ja hurjaa kuntoa, koska heidän pitää suojata kapteenia tuulessa ja tuiveruksessa eräänlaisena auran kilpenä ja yhtä hyvin kiriajajaa hurjan loppuryntäyksen valmistelussa. Apuajajat helpottavat kapteenin ja kiriajajan työtä, tekevät näiden polkemisen helpommaksi. Sen lisäksi muutamat apuajajat kuljettavat ruokasäkkejä kapteenille ja muille ajajille.

    Jalkapallojoukkueesta opimme tuntemaan kaikki hyvän joukkueen pelaajat, myös ne jotka eivät koskaan tee maalia. Pyöräilyjoukkueen apuajajat jäävät aika lailla tuntemattomiksi, vaikka heidän panoksensa voittajien takana on uskomattoman merkittävä.

Minulla on tapana leuhkia, että pidän monimutkaisesta urheilusta, kuten jalkapallosta.

    Jos vertaan futista jääkiekkoon tai koripalloon, amerikkalaisesta jalkapallosta puhumattakaan, tapaan sanoa että futis on kaunista siksi, että siinä on niin monta mahdollisuutta pelin pelaamiseen eri tavalla.

    En käsitä mitä katsottavaa esimerkisi hiihtokilpailussa on. Pannaan laudat jalkaan, otetaan kepit käteen ja hiihdetään niin kovaa kuin jaksetaan. Missä monimutkaisuus? Missä kauneus?

    Totuus on tietysti toisenlainen. Jääkiekko saattaa olla yhtä monimutkaista läheltä katsottuna kuin futis. Amerikkalainen jalkapallopeli etenee jaardi kerrallaan: ehkä siihenkin tarvitaan monimutkaista taktiikkaa. Mitä enemmän ammattipyöräilyn monitasoisuuteen syventyy, sitä paremmin ymmärtää että siinä ei pärjää yhdellä taktiikalla vaan usealla, ja vieläpä niin että kesken kilpailun taktiikkoja täytyy muuttaa.

    Hiihtokilpailussa ei liene mitään muuta taktiikkaa, kuin voittaa hiihtämällä kovempaa kuin muut, mutta sekin riittää.

    Oleellista on myöntää, että kysymys on mielipiteistä ja mieltymyksistä.

    Ei ole olemassa parasta urheilulajia. Monimutkainen on yhtä hyvää kuin yksinkertainen. Jos rakastaa yksinkertaista, miksi pitäisi havitella monimutkaista? Ei sapuskaakaan pidä arvioida sen mukaan kuinka monta maustetta siihen on laitettu eikä romaania sen perusteella onko siinä paljon henkilöitä ja näiden välisiä suhteita.

IRTIOTTO

Yhteiskunta on monimutkainen dynaaminen järjestelmä.

    Kukaan ei pysty yksin päättämään, mihin yhteiskunta - jos se on demokraattinen, avoin, vapaisiin markkinoihin perustuva - menee, mitä sille tapahtuu, miten sen jäsenet ja instituutiot ja yritykset selviytyvät olemisessaan.

    Friedrich Engelsiä vapaasti lainaten: yksi tahtoo yhtä, toinen pyrkii johonkin toiseen, ja se mitä syntyy on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Modernin yhteiskunnan monimutkaisuutta on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi hyväksyä. Populistit väittävät, että yksinkertaisilla ratkaisuilla pelastetaan kansakunta. Yksinkertaisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole.

    Vasemmistolaiset ja oikeistolaiset puolestaan väittävät, että yhteiskuntaa pitää ohjata yhteisillä arvoilla, uskotellen että on todella olemassa objektiivisia arvoja, jotka voidaan palauttaa elämän ruohonjuuritasolle ja muuttaa politiikaksi.

    Tähän väliin jää liberaalin huomautus, että modernissa yhteiskunnassa on monia arvosfäärejä, joiden ehdotonta paremmuutta ei voi johtaa tieteellisesti pääteltävissä olevilla teeseillä eikä johtopäätöksillä.

    Sinun kuplasi ei ole sen parempi kuin minun kuplani.

Tämähän tuntuu järkeenkäyvältä mutta ei taida olla.

    Seurasin hämmästyneenä Yhdysvaltojen presidentinvaalien kommentointia meillä ja muualla.

    Ylen lähetyksiä katsoessa ja kuunnellessa tuntui välillä siltä, että suomalaiset toimittajat ja politiikan tutkijat saavat palkkansa demokraattipuolueelta. Toimittajat tuntuivat olevan demokraattipuolueen tiedottajia, ei objektiiviseen tai neutraaliin ilmaisuun pyrkiviä journalisteja. Donald Trumpin ”moraalisen kelvottomuuden” kärsiessä selvän tappion, monet asiantuntijatkin paljastivat asenteensa. Trumpin takana oleva äänestäjäkunta ikään kuin katosi kuvasta. Oli vain öykkäri Trump, joka sietikin poistaa näyttämöltä.

    Kuulin että jossakin Facebook-ryhmässä on ihmetelty Ylen kommentaattorina esiintyneen amerikkalaisen kultuurihistorian tutkijan Markku Ruotsilan puolueellisuutta. Somelta jäi kokonaan huomaamatta muun kommentaattoriporukan puolueellisuus. Sitä ei huomaa mitä itse on. Ei edes peilistä.

    Pinnallista mediailmastoa on vaikea vastustaa. Myötätuuleen pääsee helpommalla kuin tuulta vastaan.

Kyösti Salovaara, 2015.
South Beach, Miami.

Vaalien jälkeisessä keskustelussa - eikä tämä ole mikään suomalainen ilmiö - kaikki pinnalliset kliseet on kaivettu esille.

    Trumpismia moititaan aivan oikein asioiden yksinkertaistamisesta jopa valheita levittäen. Sehän on populistien puheenpartta.

    Mutta miksi laatumedia turvautuu yhtä yksioikoiseen ajatteluun? Jos populismin tapa yksinkertaistaa asioita on paha juttu, muuttuuko yhteiskuntatodellisuuden yksinkertaistaminen paremmaksi kun sen tekee suvaitseva liberaali? Vielä kummallisempi ajatus on, että kaikkien amerikkalaisten olisi pitänyt kunnollisuutensa todistaakseen äänestää Joe Bidenia. Jos kaikki olisivat äänestäneet Bideniä, puhuisimmeko enää demokraattisesta yhteiskunnasta vai totalitaarisesta?

    Miksi nykyään itseään liberaaleiksi sanovat yrittävät melkein militantin tarmokkuudella propagoida yhteiskuntaa, jossa vallitsee yhden ajatuksen ahdas pakkopaita? Eikö historiasta ole opittu mitään? Ovatko sekä kommunistien, maolaisten, polpotilaisten että äärioikeistolaisten yhden ajatuksen totaalitaariset hirviövaltakunnat jo unohtuneet?

Nyt olisi ollut hyvä hetki, konkreettinen tilanne, pohtia mistä populismi kumpuaa, mutta se jätettiin käyttämättä. Se ei taatusti kumpua Donald Trumpista vaan jostakin muusta hänen selkänsä takana.

    Populismin salaisuus on mysteeri.

    Yksinkertaisen selityksen mukaan juntit, tietämättömät, köyhät ja muuten vaan ääliöt äänestävät populisteja. Demokraatteja, esimerkiksi, sitten äänestävät fiksut, koulutetut, syrjityt vähemmistöt (mustat, latinot, kotirouvat jne.) ja loukatut mielet.

   Joe Biden sai komeasti 75 miljoonaa ääntä, eniten koskaan USA:n presidentinvaalien historiassa. Mutta Trump sai 71 miljoonaa ääntä ja se on toiseksi eniten tähän mennessä käydyissä vaaleissa. Miten tuo selitetään?

    ”Donald Trump ei ole fasisti eikä diktaattori vaan häikäilemätön narsisti”, kirjoitti ja El País -lehden entinen päätoimittaja Antonio Cano pari päivää sitten.

    Äänestikö 71 miljoonaa amerikkalaista Trumpia ihaillakseen tämän narsismia?

    Tuskinpa? Vai ovatko Trumpin kannattajatkin narsisteja?

    Kun Trump valittiin presidentiksi, häntä äänestäneiden koulutustaso oli keskimäärin korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden ja heissä oli myös keskimäärin vähemmän työttömiä kuin Clintonin äänestäjissä. Tämähän ei sovi median antamaan populismin selitykseen.

    Markku Ruotsila toi esille nyt pidetyistä vaaleista kummallisen piirteen: Trump sai 9 miljoonaa ääntä enemmän kuin viimeksi ja ilmeisesti suuri osa lisäyksestä tuli latinoilta ja mustilta, ei työttömiltä junteilta. Tämäkään ei sovi vallalla olevaan populismin selitykseen.

    Ruotsila ei peittele konservatiivisuuttaan, mutta hän on tutkinut amerikkalaisten arvomaailmaa, siellä vallinnutta antikommunismia ja uskonnollisuutta. Ruotsila on (amerikkalaisen) arvokonservatismin asiantuntija. Niinpä heitän kysymyksen: onko liberaalien ja vasemmistolaisten mahdotonta myöntää, että yhteiskunnassa voi ja saa olla muitakin arvomaailmoja kuin heidän omansa?

     Jos tätä ei suostu myöntämään, ei yhteiskunnallisen analyysin tekeminen onnistu.

LOPPUKIRI

Kaikki toivovat ympäri läntistä maailmaa, että Joe Biden pystyy laimentamaan USA:ssa vallitsevaa kahtiajakoa ja vastakkainasettelua.

    Mutta onko se edes mahdollista jos yhteiskunnassa vallitsevat arvokuplat jätetään huomioimatta tai jos jotkut niistä tuomitaan absoluuttisesti vääriksi?

    Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa lainattiin sunnuntaina CNN-kanavan toimittajaa Van Jonesia, joka itkien julisti uudenlaisen Amerikan voittoa sanomalla että nyt voittivat ihmiset, jotka todistavat että ”luonteella on väliä”, ja ”sillä että on ihminen on hyvä, on väliä”.

    Jos Van Jones tarkoitti, että Trumpin 71 miljoonaa äänestäjää ovat ihmisinä ”luonteettomia” ja että he eivät ole ”hyviä ihmisiä”, hän julisti jo alkumetreillä Joe Bidenin tehtävän mahdottomuuden. Kun eri mieltä olevia pidetään ”huonoina ihmisinä”, poliittisten kompromissien tekeminen käy mahdottomaksi.

    Näin liberaali astuu populistin kanssa samaan yksinkertaistamisen ansaan.

Kymmenen vuotta sitten venäläis-amerikkalainen matemaatikko ja kulttuurievoluution tutkija Peter Turchin ennusti matemaattisiin demografiamalleihin perustuen, että seuraavalla vuosikymmenellä sekä USA:ssa että Euroopassa syntyy yhteiskunnallista levottomuutta nuorison ”ylikouluttamisen” johdosta.

    Tuolloin Turchinin ennustetta pidettiin vähintään kummallisena. Nyt siinä nähdään jonkinlaista osuvuutta. Ehkä eliittiin pyrkimisen epäonnistuminen selittää osaltaan radikaalin populismin syntyä.

    Turchinin mallinnuksien mukaan yhteiskunnallinen epävakaus on kuulunut yhteiskuntiin 50 vuoden sykleissä muinaisesta Roomasta ja vanhasta Kiinasta alkaen. Ja kaikki selittyy erilaisten ryhmien keskinäisellä luokkataistelulla.

    Nyt sitten ”luokkataistelua” käyvät eliittiin kuuluvat ryhmät, joilla on koulutusta enemmän kuin tarvitaan työpaikkoihin joita ei ole olemassa. Nämä ryhmät katkeroituvat huomatessaan, että koulutus, jolla he luulivat pääsevänsä osaksi eliittiä, ei johda minnekään, paitsi ”paskatyöhön”.

    Esimerkiksi USA:ssa valmistuu joka vuosi 25 000 lakimiestä työttömäksi. Britanniassa yli 30% akateemisesti koulutettavista on ylikoulutettuja työhön, jonka he ottavat vastaan.

    Ja kun eliittiin pyrkineet ”pettyvät”, he kokevat itsensä kapinallisiksi ja osaavat, koulutettuja kun ovat, ilmaista vihansa ja kapinallisuutensa voimalla joka ”junteilta” ja ”tietämättömiltä” puuttuu. Uusi radikalismi ei näin ollen synnykään kurjalistosta vaan uudesta eliitistä, joka ei löydä elitismilleen paikkaa. Turchin muistuttaa, että esimerkisi Ranskan vallankumous ei syntynyt köyhien liikkeestä vaan työttömien ammattitaitoisten ryhmien ja perintöomaisuuksilla ja -oikeuksilla pröystäilevän aateliston välisestä kamppailusta.

    Selittääkö Turchinin ”cliodynamiikka” populismin ja arvovastakohtaisuuksien leimaaman maailman epävakauden kokonaan tai osittain? Ehkä, kenties ei. Tavallaan siinä on jotakin analogista katastrofiteorioiden kanssa. Yhteiskunta siirtyy yhdestä tasapainotilasta sekasorron kautta uuteen tasapainotilaan.

    Sekin kannattaa muistaa, että katastrofiteoriat eivät kumonneet aikaisempaa matematiikkaa. Ne vain huomasivat, että dynaamisessa, monimutkaisessa järjestelmässä on niin monta muuttujaa ettei niiden alkutilojen muutoksien seurauksia pystytä ennakoimaan, laskemaan.

    Päteekö liian monen muuttujan probleema myös yhteiskuntaan ja siinä tapahtuvaan poliittiseen kehitykseen? Selittääkö se selittämättä populismin mysteerin?

Kyösti Salovaara, 2015.
Elämää South Beachilla
ennen Trumpia.

Entä jos katu puhuu?

[Eurooppa-päivänä 2019]

Kyösti Salovaara, 2019.
"Katu ei vaikene."

Mikä on tärkeää?

    Purjehtiminen? Puutarhanhoito? Futis?

    Eduskunnassa tärkeintä tuntuu olevan istumapaikka, tuoli.

    Osaako joku sanoa, mikä on hyödyllistä?

    Siis että on hyödyllistä vaikkapa matkustaa junalla, mutta hyödytöntä lentää muille maille. Tai että on hyödyllistä opiskella biologiaa, mutta hyödytöntä tietää historiasta mitään. Tai että on hyödyllistä syödä suomalaisia kasviksia, mutta hyödytöntä ostaa Pakistanissa valmistetut lenkkarit. Tai että on hyödyllistä lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta hyödytöntä lukea Eric Amblerin romaani Oikeuden pitkä käsi.

    Ympärillämme vaahtoaa monenlaista populismia: tunteellista ja älyllistä. Ensimmäinen sanoo, että maahan ei päästää ulkomaalaisia. Jälkimmäinen perustelee globaalin kieltoa toisilla sanoilla: ulkomainen tavara ei kelpaa suomalaisille eettisistä syistä.

    Tunteellinen populismi on vastareaktio älylliseen.

Tasan 69 vuotta sitten Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitteli asiakirjan, jossa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista.

    Siitä alkoi tie Euroopan unioniin.

    Eurooppa on paikka, mantere saarineen, merineen ja jokineen, vuorineen ja laaksoineen. Mutta onko se myös ajatus? Jos on, niin millainen?

    ”Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin”, Schuman kirjoitti toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa. ”Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään.”

    Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisuilla, Schuman jatkoi. Rauha on tie jota kulkea, prosessi joka jatkuu. ”Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.”

    Ranskan ja Saksan vuosisatainen vastakkainasettelu tuli kumota. 

    ”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.

    Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen. Kun perustetaan tällainen vahva tuotantoyksikkö, jonka toimintaan kaikki halukkaat maat voivat osallistua, nämä maat saavat yhdenvertaiset perusedellytykset teolliselle tuotannolleen, ja niiden taloudelliselle yhdentymiselle muodostetaan todellinen perusta.

    Tämän tuotannon tulokset koituvat koko maailman hyväksi ketään hylkimättä tai syrjimättä, jotta yhdessä voidaan nostaa elintasoa ja edistää rauhantyötä. Lisääntyneine voimavaroineen Eurooppa voi ryhtyä toteuttamaan yhtä keskeisistä tehtävistään: Afrikan mantereen kehittämistä.”

    Scumanin asiakirjassa luotiin pohjaa myös globaalille taloudelle, maailman kansojen vaurastumiselle rauhanomaisesti.

Ja näin tapahtui!

    Vai tapahtuiko?

    Lehtiä lukemalla huomaa kaikenlaista; senkin että yhteisen hyvän kehittyminen kaivertaa niiden mieltä, jotka ajattelevat että globaali talous on tuhonnut luonnon moninaisuuden ja aiheuttanut ilmastouhkan.

    Samalla kun huoli on perusteltua, sen ratkaisemiseksi ehdotetut toimenpiteet kuulostavat paluulta menneisyyteen tai utopialta komentotalouden, uudenlaisen Neuvosto-PohjoisKorea-Kuuban luomiseksi. Siis halulta luoda yhteiskunta, jossa kaikki määrätään ylhäältäpäin. Neuvosto-PohjoisKorea-Kuubassa syödään sitä mitä virkamiehet määräävät, pukeudutaan kestäviin, samanlaisiin valtion suunnittelemiin vaatteisiin, ei vietetä lomia ulkomailla eikä kuluteta mitään hyödytöntä.

    Neuvosto-PohjoisKorea-Kuubassa johtajat ja virkamiehet tietävät piirun tarkasti, mikä on ihmisen ja luonnon kannalta hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, haitallista. Yksilö ei sitä tiedä, ja siksi tarvitaan vahva valtion ohjaus.

Kyösti Salovaara, 2019.
Lentokoneilla, autoilla, junilla
 Córdobaan saapuneet  turistit  jonottavat
 loistavan La Mezquitan pääsylippuja. Luksuskulttuuriako?

Eliitti tietää mistä pulu pissii.

    ”Lomat, ylenpalttiset asuinneliöt ja kaikki muu luksus verolle – Rikkaiden kuuluukin hävitä ilmastotoimissa, jyrähtää professori Lassi Linnanen”, otsikoi Annikka Mutanen Helsingin Sanomien tiedeosastossa artikkelinsa 25.4.2019.

    Lassi Linnasella on tuotantotalouden diplomi-insinöörin koulutus ja professuuri Lappeenrannan-Lahden teknillisessä yliopistossa, opetusalana ympäristötekniikka, -johtaminen ja -talous.

    Linnanen sanoi Hesarissa, että on kahdenlaista taloudellista toimeliaisuutta: hyödyllistä ja haitallista. ”Hyödyllistä pitää pyrkiä lisäämään mutta haitallinen estää.”

    ”Tunnin junat Helsingistä Turkuun ja Tampereelle Linnanen laittaisi tilaukseen heti. Rakentaminen lisää hetkellisesti päästöjä, mutta se on sijoitus tulevaisuuteen. Luksusta, kuten lomamatkoja ja ylenpalttisia asuinneliöitä pitää ruveta verottamaan niin että tuntuu. Nämä verot kohdistuisivat rikkaisiin, eivät köyhiin… Säilytettävää ja edistettävää toimintaa ovat kestävä maatalous, päästötön energiantuotanto, terveydenhuolto, tietoliikenne, koulutus ja sivistys.”

    Koulutus ja sivistys – kuulostaa ihanalta! Mihin uusia ratoja muuten tarvitaan, jos haitallinen ja hyödytön kulutus on poistettu? Kenellä on asiaa Tampereelta Helsinkiin? Mitä tekemään? Kaikki viihtymiseen liittyvähän on hyödytöntä ja haitallista "luksusta" – eikö?

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat jatkoi samalla linjalla Anna-Sofia Niemisen artikkelissa Millaista olisi työ hiilineutraalissa Suomessa? Nyt haastateltavana oli mm. BIOS-yksikössä työskentevä Tero Toivanen, joka on kollegansa Paavo Järvensivun kanssa kirjoittanut artikkelin Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?

    Toivanen ja Järvensivu ennakoivat, että vaateteollisuus palaa Suomeen, ”koska kehittyvien maiden kertakäyttöluonteinen tekstiilituotanto on kestämätöntä”. Myös ruoantuotanto muuttuu omavaraiseksi. Ihmistyötä tarvitaan maataloudessa enemmän, mutta tutkijoiden mielestä se ei kuitenkaan tarkoita paluuta menneisyyteen: ”Siitä pitää huolta erityisesti teknologinen kehitys, jos siihen investoidaan riittävästi.”

    Kuka investoi? Onko yhdessäkään komentotaloudessa onnistuttu yhdistämään teknologian rationaalista kehittämistä kansalaisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin laajentumiseen?

    Vastaus on tyly: Ei ole!

    Ja tietysti ruoan (ja vaatteiden, ja kaikkien hyödykkeiden ylipäänsä) hinta nousee, mutta se hoituu sillä että ”siirtymä uudenlaiseen yhteiskuntaan tapahtuisi oikeudenmukaisesti”. Mutta onko autarkiaan siirtyminen edes teknisesti mahdollista, demokratiasta ja tasa-arvosta puhumattakaan?  Mitä "rahaa" autarkiassa käytetään? Miten sillä ostetaan välttämättömiä tuotteita ulkomailta?

    Siis: asumistuen rinnalle vaatetuki, lihatuki, huulipuna-apu, koiranruokatuki,  kasvistuki, liikkumistuki… kunhan uusi raha kasvaa jossakin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhan kulutuksen katu Malagassa.

Oleellinen kysymys kuuluu: Voiko kulutusta vähentää vaurioittamatta kansantaloutta ja purkamatta hyvinvointivaltiota?

    Ja tämän sisältä löytyy se toinen kysymys: Onko hyödyllinen toimeliaisuus erotettavissa hyödyttömästä, haitallisesta, turhasta?

    Mitä tapahtuu jos kansantalous alkaa supistua?

    Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg kertoi Helsingin Sanomissa 9.7.2017 siitä, kuinka Rooman valtakunta tuhoutui taloudellisen toimeliaisuuden supistuessa: ”Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.”

    ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa” , Lamberg sanoi Niko Vartiaisen kirjoittamassa artikkelissa. ”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä mainitut kulutusyhteiskunnan dogmaattiset kriitikot Lassi Linnanen, Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu väittävät, että kulutusta voi vähentää vaurioittamatta kansantaloutta ja hyvinvoinnin kärsimättä. He väittävät, että turhan kulutuksen voi vaihtaa yhtä suureen (tai pienempään) hyödylliseen kulutukseen ja haitallisen toimeliaisuuden hyödylliseen.

    Mutta sitä he eivät sano miten se tapahtuu eikä varsinkaan sitä kuka tai mikä määrittelee hyödyllisen ja hyödyttömän rajan. Aino keino ihmisten kurjuuteen palaamisen estämiseksi näillä herroilla tuntuu oleva ”valtion” tuki köyhemmälle väelle, mutta mistä se tuki tulee jos verotulot romahtavat toimeliaisuuden vähentyessä?

Hans Rosling: Faktojen maailma.
Suom. Matti Kinnunen.
Otava, 2018.

Älyllinen populismi on yhtä likinäköistä kuin tunteellinen populismi. Ajatellaan että monimutkaisen ongelman voi ratkaista yksinkertaisella tempulla.

    Historia ei tunne yksinkertaisia temppuja.

    Hans Roslingin teoksessa Faktojen maailma (Otava, 2018.) on sivukaupalla tilastoja ja tunnuslukuja, jotka todistavat kuinka globaalin talouden ja teknologian kehitys on parantanut ihmisten elämää joka puolella maapalloa – toisin kuin pinnallisessa keskustelusssa usein väitetään.

    Yksi hätkähdyttävin tilastokäyrä näyttää kuinka äärimmäinen köyhyys on melkein poistunut maapallolta. Vuonna 1800 noin 85 % maapallon väestöstä oli äärimmäisen köyhyyden piirissä. Vuonna 2017 sen piirissä oli enää 9 % väestöstä. Nopeinta kehitys on ollut viimeisten 20 vuoden aikana – siis globalisaation voimakkaan kehityksen aikana.

    Kun älyllinen populismi haluaa rajoittaa ulkomaankauppaa - sitä että emme osta halpoja vaatteita, halpaa teknologiaa, halpaa ruokaa kehittyvistä maista emmekä matkusta niihin - se itse asiassa haluaa perua globalisaation hedelmät ja palauttaa kehittyvät maat takaisin näköalattoman köyhyyden ja kurjuuden aikaan. Ja tätä älyllinen populismi pitää jotenkin humanistisena, edistyksellisenä toimenpiteenä.

    Älyllinen populismi on myös äärettömän naiivi uskoessaan, että rikkaita verottamalla pystyy estämään heitä syömästä lihaa, matkustamasta lentokoneilla, ostelemasta sitä tai tätä ”luksusta”.

    Mitä enemmän haittaveroja asetetaan ”luksukselle” (jos nyt syöminen ja matkailu ja t-paidat ovat luksusta) sitä enemmän siitä kärsii pieni- ja keskituloinen väestö. Kyllähän rikkailla, hemmetti, aina on rahaa luksuslomaan, luksuslihaan ja uusien kenkien ja muodikkaan t-paidan ostamiseen. Ja jokaisessa systeemissä, myös Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa eliitillä meni ja menee hyvin. Heillä ei ole puutetta.

    Jussi Halla-aho ja Donald Trump haluavat rakentaa muureja, jotta ulkomaalaiset eivät pääse ”meidän maahamme”.

    Suomalaiset kulutusyhteiskunnan kriitikot haluvat rakentaa muurin, jonka läpi ei turhia tavaroita tuoda ”meidän maahamme”.

    Molemmat muurit koituvat siellä toisaalla, muurin takana asuvien ihmisten turmioksi – ja meilläkö sen jälkeen menee hyvin? Eettisesti? Itse rakennetussa vankilassa?

Viime viikon maanantaina keskipäivän vilkkaalla kauppakadulla Córdobassa kierteli keltaliivisten mielenosoittajien letka, ikäihmisiä jonossa, sopuisasti ja vaitonaisesti poliittisia plakaatteja kantaen.

    Kun letka lähestyi minua, otin siitä pari valokuvaa. Mielenosoituksen johtaja käveli jonon vieressä ja lähestyi minua ja näki kamerani. Ajattelin että hän pysähtyy moittimaan minua.

    Mies pysähtyi kohdalleni ja taputti olkapäälle, niin kuin Espanjassa on tapana, ja sanoi hymyillen: ”Bueno, amigo!”

    Jälkeepäin yritin suomentaa mielenosoittajien kylttejä. Niissä ei pyritty talouden alasajoon vaan uusien työpaikkojen ja työsuhteiden luomiseen.

    Yay @ Flautas -liike syntyi kahdeksisen vuotta sitten Barcelonassa vastalauseeksi viranomaisten yritykselle vähätellä kansalaisten mielenilmaisuja. Liike on poliittisista puolueista riippumaton ja kokoaa vanhempaa väkeä vaitonaisiin mielenosoituksiin. Córdobassa poliittiset sloganit olivat kuitenkin varsin tiukkoja.

    Entäpä jos älyllinen populismi saakin vastareaktiona kadut puhumaan? Jospa kaduilla ei alistuta eliitin pyrkimykseen palata menneisyyteen? Myös kaikki idiootit mahtuvat kaduille, niin kuin on monasti nähty, viimeksi Ranskassa.
     Córdobassa kyltit puhuivat:

    ”Katu ei vaikene.”

    ”Vähemmän tilapäistä, enemmän vakautta.”

    ”Enemmän tilapäistöitä, enemmän epätasa-arvoa.”

    ”Vaiennettu katu, nöyryytetty kansa.”

    ”Voittoja harvoille, työttömyyttä monille.”

    ”Pysyvä työ, arvokas palkka.”

    ”Miljoona työtöntä, me raivostumme.”

Viikon laulu: You’ll Never Walk Alone.

    Tiistaina Anfield-stadion muuttui eeppisessä Liverpool-Barcelona ottelussa huumaavaksi ja kollektiiviseksi lauluksi, kun Liverpool voitti ottelun 4-0 hävittyään ensimmäisen osaottelun viikkoa aikaisemmin 0-3. Näin Liverpool pääsi Mestarien liigan loppuotteluun.

    Gerry & Pacemakersin tunnetuksi tekemä laulu soi Englannissa hittilistojen ykkösenä v. 1963 viiden viikon ajan. Sen jälkeen siitä tuli Liverpool FC:n fanien hymni.

    Laulu sopii Eurooppa-päivään kuin pallo maaliin, sillä kierteisellä ironialla että se on amerikkalaisesta musikaalista vuodelta 1945.

Kyösti Salovaara, 2019.
Mummojen ja pappojen "kapinaa" työpaikkojen puolesta.