Entä jos katu puhuu?

[Eurooppa-päivänä 2019]

Kyösti Salovaara, 2019.
"Katu ei vaikene."

Mikä on tärkeää?

    Purjehtiminen? Puutarhanhoito? Futis?

    Eduskunnassa tärkeintä tuntuu olevan istumapaikka, tuoli.

    Osaako joku sanoa, mikä on hyödyllistä?

    Siis että on hyödyllistä vaikkapa matkustaa junalla, mutta hyödytöntä lentää muille maille. Tai että on hyödyllistä opiskella biologiaa, mutta hyödytöntä tietää historiasta mitään. Tai että on hyödyllistä syödä suomalaisia kasviksia, mutta hyödytöntä ostaa Pakistanissa valmistetut lenkkarit. Tai että on hyödyllistä lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta hyödytöntä lukea Eric Amblerin romaani Oikeuden pitkä käsi.

    Ympärillämme vaahtoaa monenlaista populismia: tunteellista ja älyllistä. Ensimmäinen sanoo, että maahan ei päästää ulkomaalaisia. Jälkimmäinen perustelee globaalin kieltoa toisilla sanoilla: ulkomainen tavara ei kelpaa suomalaisille eettisistä syistä.

    Tunteellinen populismi on vastareaktio älylliseen.

Tasan 69 vuotta sitten Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitteli asiakirjan, jossa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista.

    Siitä alkoi tie Euroopan unioniin.

    Eurooppa on paikka, mantere saarineen, merineen ja jokineen, vuorineen ja laaksoineen. Mutta onko se myös ajatus? Jos on, niin millainen?

    ”Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin”, Schuman kirjoitti toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa. ”Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään.”

    Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisuilla, Schuman jatkoi. Rauha on tie jota kulkea, prosessi joka jatkuu. ”Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.”

    Ranskan ja Saksan vuosisatainen vastakkainasettelu tuli kumota. 

    ”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.

    Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen. Kun perustetaan tällainen vahva tuotantoyksikkö, jonka toimintaan kaikki halukkaat maat voivat osallistua, nämä maat saavat yhdenvertaiset perusedellytykset teolliselle tuotannolleen, ja niiden taloudelliselle yhdentymiselle muodostetaan todellinen perusta.

    Tämän tuotannon tulokset koituvat koko maailman hyväksi ketään hylkimättä tai syrjimättä, jotta yhdessä voidaan nostaa elintasoa ja edistää rauhantyötä. Lisääntyneine voimavaroineen Eurooppa voi ryhtyä toteuttamaan yhtä keskeisistä tehtävistään: Afrikan mantereen kehittämistä.”

    Scumanin asiakirjassa luotiin pohjaa myös globaalille taloudelle, maailman kansojen vaurastumiselle rauhanomaisesti.

Ja näin tapahtui!

    Vai tapahtuiko?

    Lehtiä lukemalla huomaa kaikenlaista; senkin että yhteisen hyvän kehittyminen kaivertaa niiden mieltä, jotka ajattelevat että globaali talous on tuhonnut luonnon moninaisuuden ja aiheuttanut ilmastouhkan.

    Samalla kun huoli on perusteltua, sen ratkaisemiseksi ehdotetut toimenpiteet kuulostavat paluulta menneisyyteen tai utopialta komentotalouden, uudenlaisen Neuvosto-PohjoisKorea-Kuuban luomiseksi. Siis halulta luoda yhteiskunta, jossa kaikki määrätään ylhäältäpäin. Neuvosto-PohjoisKorea-Kuubassa syödään sitä mitä virkamiehet määräävät, pukeudutaan kestäviin, samanlaisiin valtion suunnittelemiin vaatteisiin, ei vietetä lomia ulkomailla eikä kuluteta mitään hyödytöntä.

    Neuvosto-PohjoisKorea-Kuubassa johtajat ja virkamiehet tietävät piirun tarkasti, mikä on ihmisen ja luonnon kannalta hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, haitallista. Yksilö ei sitä tiedä, ja siksi tarvitaan vahva valtion ohjaus.

Kyösti Salovaara, 2019.
Lentokoneilla, autoilla, junilla
 Córdobaan saapuneet  turistit  jonottavat
 loistavan La Mezquitan pääsylippuja. Luksuskulttuuriako?

Eliitti tietää mistä pulu pissii.

    ”Lomat, ylenpalttiset asuinneliöt ja kaikki muu luksus verolle – Rikkaiden kuuluukin hävitä ilmastotoimissa, jyrähtää professori Lassi Linnanen”, otsikoi Annikka Mutanen Helsingin Sanomien tiedeosastossa artikkelinsa 25.4.2019.

    Lassi Linnasella on tuotantotalouden diplomi-insinöörin koulutus ja professuuri Lappeenrannan-Lahden teknillisessä yliopistossa, opetusalana ympäristötekniikka, -johtaminen ja -talous.

    Linnanen sanoi Hesarissa, että on kahdenlaista taloudellista toimeliaisuutta: hyödyllistä ja haitallista. ”Hyödyllistä pitää pyrkiä lisäämään mutta haitallinen estää.”

    ”Tunnin junat Helsingistä Turkuun ja Tampereelle Linnanen laittaisi tilaukseen heti. Rakentaminen lisää hetkellisesti päästöjä, mutta se on sijoitus tulevaisuuteen. Luksusta, kuten lomamatkoja ja ylenpalttisia asuinneliöitä pitää ruveta verottamaan niin että tuntuu. Nämä verot kohdistuisivat rikkaisiin, eivät köyhiin… Säilytettävää ja edistettävää toimintaa ovat kestävä maatalous, päästötön energiantuotanto, terveydenhuolto, tietoliikenne, koulutus ja sivistys.”

    Koulutus ja sivistys – kuulostaa ihanalta! Mihin uusia ratoja muuten tarvitaan, jos haitallinen ja hyödytön kulutus on poistettu? Kenellä on asiaa Tampereelta Helsinkiin? Mitä tekemään? Kaikki viihtymiseen liittyvähän on hyödytöntä ja haitallista "luksusta" – eikö?

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat jatkoi samalla linjalla Anna-Sofia Niemisen artikkelissa Millaista olisi työ hiilineutraalissa Suomessa? Nyt haastateltavana oli mm. BIOS-yksikössä työskentevä Tero Toivanen, joka on kollegansa Paavo Järvensivun kanssa kirjoittanut artikkelin Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?

    Toivanen ja Järvensivu ennakoivat, että vaateteollisuus palaa Suomeen, ”koska kehittyvien maiden kertakäyttöluonteinen tekstiilituotanto on kestämätöntä”. Myös ruoantuotanto muuttuu omavaraiseksi. Ihmistyötä tarvitaan maataloudessa enemmän, mutta tutkijoiden mielestä se ei kuitenkaan tarkoita paluuta menneisyyteen: ”Siitä pitää huolta erityisesti teknologinen kehitys, jos siihen investoidaan riittävästi.”

    Kuka investoi? Onko yhdessäkään komentotaloudessa onnistuttu yhdistämään teknologian rationaalista kehittämistä kansalaisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin laajentumiseen?

    Vastaus on tyly: Ei ole!

    Ja tietysti ruoan (ja vaatteiden, ja kaikkien hyödykkeiden ylipäänsä) hinta nousee, mutta se hoituu sillä että ”siirtymä uudenlaiseen yhteiskuntaan tapahtuisi oikeudenmukaisesti”. Mutta onko autarkiaan siirtyminen edes teknisesti mahdollista, demokratiasta ja tasa-arvosta puhumattakaan?  Mitä "rahaa" autarkiassa käytetään? Miten sillä ostetaan välttämättömiä tuotteita ulkomailta?

    Siis: asumistuen rinnalle vaatetuki, lihatuki, huulipuna-apu, koiranruokatuki,  kasvistuki, liikkumistuki… kunhan uusi raha kasvaa jossakin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhan kulutuksen katu Malagassa.

Oleellinen kysymys kuuluu: Voiko kulutusta vähentää vaurioittamatta kansantaloutta ja purkamatta hyvinvointivaltiota?

    Ja tämän sisältä löytyy se toinen kysymys: Onko hyödyllinen toimeliaisuus erotettavissa hyödyttömästä, haitallisesta, turhasta?

    Mitä tapahtuu jos kansantalous alkaa supistua?

    Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg kertoi Helsingin Sanomissa 9.7.2017 siitä, kuinka Rooman valtakunta tuhoutui taloudellisen toimeliaisuuden supistuessa: ”Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.”

    ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa” , Lamberg sanoi Niko Vartiaisen kirjoittamassa artikkelissa. ”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä mainitut kulutusyhteiskunnan dogmaattiset kriitikot Lassi Linnanen, Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu väittävät, että kulutusta voi vähentää vaurioittamatta kansantaloutta ja hyvinvoinnin kärsimättä. He väittävät, että turhan kulutuksen voi vaihtaa yhtä suureen (tai pienempään) hyödylliseen kulutukseen ja haitallisen toimeliaisuuden hyödylliseen.

    Mutta sitä he eivät sano miten se tapahtuu eikä varsinkaan sitä kuka tai mikä määrittelee hyödyllisen ja hyödyttömän rajan. Aino keino ihmisten kurjuuteen palaamisen estämiseksi näillä herroilla tuntuu oleva ”valtion” tuki köyhemmälle väelle, mutta mistä se tuki tulee jos verotulot romahtavat toimeliaisuuden vähentyessä?

Hans Rosling: Faktojen maailma.
Suom. Matti Kinnunen.
Otava, 2018.

Älyllinen populismi on yhtä likinäköistä kuin tunteellinen populismi. Ajatellaan että monimutkaisen ongelman voi ratkaista yksinkertaisella tempulla.

    Historia ei tunne yksinkertaisia temppuja.

    Hans Roslingin teoksessa Faktojen maailma (Otava, 2018.) on sivukaupalla tilastoja ja tunnuslukuja, jotka todistavat kuinka globaalin talouden ja teknologian kehitys on parantanut ihmisten elämää joka puolella maapalloa – toisin kuin pinnallisessa keskustelusssa usein väitetään.

    Yksi hätkähdyttävin tilastokäyrä näyttää kuinka äärimmäinen köyhyys on melkein poistunut maapallolta. Vuonna 1800 noin 85 % maapallon väestöstä oli äärimmäisen köyhyyden piirissä. Vuonna 2017 sen piirissä oli enää 9 % väestöstä. Nopeinta kehitys on ollut viimeisten 20 vuoden aikana – siis globalisaation voimakkaan kehityksen aikana.

    Kun älyllinen populismi haluaa rajoittaa ulkomaankauppaa - sitä että emme osta halpoja vaatteita, halpaa teknologiaa, halpaa ruokaa kehittyvistä maista emmekä matkusta niihin - se itse asiassa haluaa perua globalisaation hedelmät ja palauttaa kehittyvät maat takaisin näköalattoman köyhyyden ja kurjuuden aikaan. Ja tätä älyllinen populismi pitää jotenkin humanistisena, edistyksellisenä toimenpiteenä.

    Älyllinen populismi on myös äärettömän naiivi uskoessaan, että rikkaita verottamalla pystyy estämään heitä syömästä lihaa, matkustamasta lentokoneilla, ostelemasta sitä tai tätä ”luksusta”.

    Mitä enemmän haittaveroja asetetaan ”luksukselle” (jos nyt syöminen ja matkailu ja t-paidat ovat luksusta) sitä enemmän siitä kärsii pieni- ja keskituloinen väestö. Kyllähän rikkailla, hemmetti, aina on rahaa luksuslomaan, luksuslihaan ja uusien kenkien ja muodikkaan t-paidan ostamiseen. Ja jokaisessa systeemissä, myös Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa eliitillä meni ja menee hyvin. Heillä ei ole puutetta.

    Jussi Halla-aho ja Donald Trump haluavat rakentaa muureja, jotta ulkomaalaiset eivät pääse ”meidän maahamme”.

    Suomalaiset kulutusyhteiskunnan kriitikot haluvat rakentaa muurin, jonka läpi ei turhia tavaroita tuoda ”meidän maahamme”.

    Molemmat muurit koituvat siellä toisaalla, muurin takana asuvien ihmisten turmioksi – ja meilläkö sen jälkeen menee hyvin? Eettisesti? Itse rakennetussa vankilassa?

Viime viikon maanantaina keskipäivän vilkkaalla kauppakadulla Córdobassa kierteli keltaliivisten mielenosoittajien letka, ikäihmisiä jonossa, sopuisasti ja vaitonaisesti poliittisia plakaatteja kantaen.

    Kun letka lähestyi minua, otin siitä pari valokuvaa. Mielenosoituksen johtaja käveli jonon vieressä ja lähestyi minua ja näki kamerani. Ajattelin että hän pysähtyy moittimaan minua.

    Mies pysähtyi kohdalleni ja taputti olkapäälle, niin kuin Espanjassa on tapana, ja sanoi hymyillen: ”Bueno, amigo!”

    Jälkeepäin yritin suomentaa mielenosoittajien kylttejä. Niissä ei pyritty talouden alasajoon vaan uusien työpaikkojen ja työsuhteiden luomiseen.

    Yay @ Flautas -liike syntyi kahdeksisen vuotta sitten Barcelonassa vastalauseeksi viranomaisten yritykselle vähätellä kansalaisten mielenilmaisuja. Liike on poliittisista puolueista riippumaton ja kokoaa vanhempaa väkeä vaitonaisiin mielenosoituksiin. Córdobassa poliittiset sloganit olivat kuitenkin varsin tiukkoja.

    Entäpä jos älyllinen populismi saakin vastareaktiona kadut puhumaan? Jospa kaduilla ei alistuta eliitin pyrkimykseen palata menneisyyteen? Myös kaikki idiootit mahtuvat kaduille, niin kuin on monasti nähty, viimeksi Ranskassa.
     Córdobassa kyltit puhuivat:

    ”Katu ei vaikene.”

    ”Vähemmän tilapäistä, enemmän vakautta.”

    ”Enemmän tilapäistöitä, enemmän epätasa-arvoa.”

    ”Vaiennettu katu, nöyryytetty kansa.”

    ”Voittoja harvoille, työttömyyttä monille.”

    ”Pysyvä työ, arvokas palkka.”

    ”Miljoona työtöntä, me raivostumme.”

Viikon laulu: You’ll Never Walk Alone.

    Tiistaina Anfield-stadion muuttui eeppisessä Liverpool-Barcelona ottelussa huumaavaksi ja kollektiiviseksi lauluksi, kun Liverpool voitti ottelun 4-0 hävittyään ensimmäisen osaottelun viikkoa aikaisemmin 0-3. Näin Liverpool pääsi Mestarien liigan loppuotteluun.

    Gerry & Pacemakersin tunnetuksi tekemä laulu soi Englannissa hittilistojen ykkösenä v. 1963 viiden viikon ajan. Sen jälkeen siitä tuli Liverpool FC:n fanien hymni.

    Laulu sopii Eurooppa-päivään kuin pallo maaliin, sillä kierteisellä ironialla että se on amerikkalaisesta musikaalista vuodelta 1945.

Kyösti Salovaara, 2019.
Mummojen ja pappojen "kapinaa" työpaikkojen puolesta.

Eikä mikään

[ole niin kuin ennen]

Kyösti Salovaara, 2019.

Einari Stylmanin kappale Berlin Parkplatz Disco aloitti viime lauantaina Yle Radio Suomessa Tarja Närhen juontaman Levylautakunnan.

    Stylmanin laulu muistelee noin 30 vuotta sitten koettua kansainvälisen politiikan maanjäristystä. Stylman laulaa kuinka vetoisan Trabantin autoradio kertoo muurin murtuvan. Laulun minä nappaa vanhaan olkalaukkuun shampanjaa ja vasaran ja ajaa U-Bahnin asemalle. Länteen mennään paljain jaloin. Kohta joen molemmin puolin tanssitaan samaa vapauden tanssia yhteisellä maankamaralla diskopallon alla.

    Levylautakunnassa kappaletta arvioivat Arttu Wiskari, Mikko Kuustonen ja Minna Joenniemi.

    Arttu Wiskari sanoi, ettei hän ymmärtänyt laulua; että muuri ja Trabant eivät kerro hänelle mitään.

    Oliko Wiskari tosissaan, vuonna 1984 syntynyt laulaja ja lauluntekijä, jonka omissa lauluissa vedetään historian laajoja kaaria? Vai teeskentelikö hän? Nykyään poseeraus on melkein muotia – ollaan olevinaan joko itseä fiksumpia tai tyhmempiä, harvoin siltä väliltä.

    Onko historian tuntemisella ja tajuamisella muutenkaan väliä? Jos Wiskari ei tiennyt Länsi-Saksaa ja DDR:ää erottavasta rautaesiripusta ja konkreettisesta muurista mitään, so what? Toisaalta: voiko nykyhetkeä ymmärtää tietämättä mitä tapahtui 30 vuotta sitten?

    Yleissivistys on hieno asia, mutta mitä muuta se on?

    Historiantutkimuksen – historiaa koskevan tiedon – hyödyntäminen nykyhetkessä vallitsevien ongelmien ratkaisemisessa ja tulevaisuutta koskevissa päätöksissä on erinomaisen vaikeaa, koska historiassa jotkut asiat toistuvat ja toiset taas ovat ainutkertaisia. ”Etukäteen on mahdoton tietää, kummasta on kyse”, sanoo Heikki Ylikangas teoksessa Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

    Vain toistuvaa voi käyttää hyödyksi, mutta jos et tiedä mikä juuri nyt on toistuvaa, olet heitteillä. Pitää arvailla. Historian opettamaan ”totuuteen” on melkein mahdoton vedota.

Tarja Närhi soitti toisena Levylautakunnan kappaleena hieman Bob Dylanilta kuulostavan (tämä on jälkiviisautta) amerikkalaisen laulajan kappaleen, jossa persoonallinen ääni kertoi sydämensä murtumisesta, synnittömästä tytöstä, joka ei olisi lainkaan kuin Ipaneman tyttö, soihdusta jota ei kannata sytyttää auringossa. Sitten laulaja havahtui: hän koki olevansa Israelin lapsi, joka sydämen murtuessa tarttuu viskipulloon.

    Ylen toimittaja Minna Joenniemi kuuli laulusta viittauksen Israeliin ja antoi kappaleelle 4 pistettä (asteikolla 1-10). 

    Se saattoi olla vahinko, harkitsematon primitiivireaktio, mutta olin aistivinani Joenniemen kritiikissä peiteltyä antisemitismiä.

    J.S. Ondara ei kuitenkaan ole valkoinen juutalainen, vaan Keniasta, Nairobista Yhdysvaltoihin, Minnesotan talveen kaksikymmentävuotiaana (2013) muuttanut lauluntekijä, joka anekdootin mukaan lähti USA:han idolinsa Bob Dylanin innoittamana. Levylautakunnassa soitettu Torch Song tulee hänen esikoiskokoelmaltaan Tales of America, jossa nuori maahanmuuttaja kertoo lyriikan keinoin tuntemuksistaan uudessa maailmassa.

    Niinpä Israelin lapset viitannee Vanhaan Testamenttiin, luvatun maan löytämiseen. Ehkäpä Ondaran teksti on monitulkinnaista; ehkä ”soihtu” on Vapaudenpatsaan kädessä eikä laulajan kokemus vapaudesta ja rakkaudesta ole lainkaan yksiselitteinen - miksi sydän muuten olisi murtumaisillaan?

    Miksi vasemmistolaiselta kuulostava (en tietenkään tiedä asian oikeaa tolaa) Joenniemi ilmaisi Ondaran Torch Songin kuultuaan juutalaisvastaisen kannanoton?

    The Guardian kertoi pari päivää sitten, että juutalaisiin kohdistuvat vihamieliset tapaukset lisääntyivät viime vuonna Ranskassa 74 % ja Saksassa 60%. Antisemitismi kasvaa hurjaa vauhtia. Guardian kertoi myös CNN:n teetättämästä tutkimuksesta, jossa haasteltiin 7000 ihmistä seitsemässä maassa. Tutkimuksen tulos: 20 prosenttia vastaajista syytti juutalaisia siitä, että juutalaisilla on liian vahva asema sekä talouselämässä että politiikassa; 34 prosenttia vastaajista piti holokaustia valheena tai melkein valheena. Toisen tutkimuksen mukaan 20 % briteistä ei usko juutalaisten kansanmurhaan.

    Vanhat rasistiset kliseet elävät vahvoina sekä oikealla että vasemmalla.

    Kuluneella viikolla kahdeksan Britannian työväenpuolueen kansanedustajaa erosi Jeremy Corbynin johtamasta puolueesta vastalauseena puolueen ja Corbynin Brexit-asenteelle ja sille, että puolueessa esiintyvää antisemitismiä ei ole kitketty pois. Viime kesänä Corbyniä syytettiin juutalaisvastaisuudesta, koska hän käytti sanaa ”siionismi” etnisessä merkityksessä.

    Mitä historiasta pitäisi tietää? Voiko siitä oppia? Jos voi, niin mitä?

Kyösti Salovaara, 2012.
Trabant - Itäsaksan menneisyyttä.
Museosafari Berliinissä syksyllä 2012.

Marko Junkkari vaati viime lauantaina Helsingin Sanomissa, että aikuistenkin pitää ahdistua ilmastomuutoksesta, koska lapset ovat jo ahdistuneet. Junkkari ihmetteli, miksi päättäjät eivät päätä toimenpiteistä ja että miksi nämä ovat erimielisiä, kun lapsikin (ja toimittaja) tietää mitä pitäisi tehdä.

    Kuluvan viikon maanantaina Maria Säkö arvioi Hesarissa Teatterikoulun esityksen Elinvoima ja kirjoitti kuin ”totuutena”: ”Olemme kadottaneet orgaanisen luontoyhteyden, minkä vuoksi kohtelemme luontoa ja muita ihmisiä epäinhimillisesti, konemaisesti.”

    Onko luonnolla muka joku ”moraali”, jota ihminen tulisi jäljitellä? Onko luonto muka jotenkin sosiaalisesti pehmeää? Miten luonnosta voi opetella inhimilliseksi?

    Teatteriesityksen jälkeen järjestettiin aiheesta paneelikeskustelu. ”Tutkija-taiteilija Antti Majava painotti taiteen tehtävää siinä, miten taide auttaa pääsemään käsiksi totuuteen”, Säkö raportoi Hesarissa.

    Lapset, toimittajat ja taiteilijat siis tietävät totuuden. John Carey on tosin muistuttanut, ettei esimerkiksi yhdessäkään Picasson  tauluista ole sen enempää ”totuutta” kuin perunalastupussissa tai astianpesukoneessa, mutta se onkin toinen juttu. Fiktio ei ole tiedettä, siis totuus sellaisenaan.

    No, lapset uskovat satuihin, taiteilijat myös.

    Pitäisikö myös aikuisten uskoa satuihin?

    Saduista oppii.

Kimmo Lapintie vastasi Helsingin Sanomissa kymmenvuotiaan Olgan kysymykseen, miksi kauppakeskuksia rakennetaan vaikka ilmastomuutos on tulossa.

    Lapintie - joka toimii Aalto-yliopistossa yhdyskuntasuunnittelun professorina – piti asenteellisessa vastauksessaan syypäänä autoilua, kauppiaitten rahanahneutta ja ihmisten mukavuudenhalua moiseen (pahaan) kehitykseen ja muisteli kaihoisena vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaupat olivat pieniä ja sijaitsivat lähellä kotia eikä tarvittu autoa niissä käymiseen. 

    Voiko tiedepalstalla satuilla mitä tahansa? Jos voi, onko se edelleen ”tiedettä”?

    Lapintie pyyhkäisi historian pois mielestä ollakseen mieliksi ”tiedostavalle” lapselle.

    Totta on, että kaupunki oli esimerkiksi 1950-luvulla toisenlainen. Meillä oli Kotkassa Museokadulla neljä ruokakauppaa n. 100 metrin päässä. Kun tarvitsit jotakin muuta, sinun piti kävellä kauemmaksi, esimerkiksi ostamaan housut, pipon, vasaran ja nauloja tai hehkulampun kattolamppuun (se muuten olikin ainoa sähköllä toimiva laite radion lisäksi).

    Tuohon aikaan kaupassakäyminen oli ”kokopäivätyötä”. Se ei onnistunut yhdellä autoreissulla niin kuin nykyään. Eihän autoja silloin ollutkaan. Museokadulla yhteisössämme asui 32 perhettä - kenelläkään ei ollut autoa. Vain yhden perheen äiti kävi palkkatyössä. Sitä paitsi kaupat sulkeutuivat viiden kieppeillä.

    Siihen aikaan naiset olivat kotona, miehet töissä. Äideillä oli aikaa kiertää kaupoissa pitkin kaupunkia. Sähkölasku piti käydä maksamassa sähkölaitoksella. Nykyään myös naiset käyvät töissä, niin kuin tiedät Olga. Ja kaupassa käydään yhdessä koko perheen kesken, koska ostoskeskuksissa on niin paljon kaikenlaista kivaa.

    Pikkukauppa oli 50-luvulla ujolle pikkupojalle maanpäällinen helvetti.      Seisoit siellä pihan muijien kanssa odottamassa vuoroasi. Muijat kertoivat juoruja siitä tai tästä naapurista. Kun tuli vuorosi lukea äidin kirjoittamalta lapulta ostoksesi, akat vaikenivat kuuntelemaan mitä Salovaaran perheessä tänään syödään. Punaisin poskin poistuit kaupasta. Muijat jäivät hihitellen arvioimaan Salovaarojen ruokalistaa.

    Valintamyymälä vapautti ihmisen!

    Banaaneja tai tomaatteja ei 50-luvulla myyty helmikuussa. Eikä ollut ilmaista peruskoulua eikä terveydenhoitoa, työeläkejärjestelmä syntyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta ei kukaan osannut nähdä unta eikä kännyköitä tai läppäreitä osannut kuvitella edes tieteiskirjailija. Ulkomailla reissasivat viikkokaupalla taiteilijat ja professorit, ei tavallinen kansa.

Mirkka Rekola kirjoittaa eräässä runossa aurikoisesta päivästä, jona kuunsirppi näkyy taivaalla.

    Silloin: ”Meissä on ikävä entiseen. / Haluamme takaisin / sinisenmustat yöt ja tähdet.”

    Soihtua ei kannata sytyttää auringonpaisteessa.

    Ilmaston muuttuminen on tosiasia. Sen totuus voidaan mitata ja laskea, se on matemaattinen tehtävä. Sille löytyy toistuva sääntö.

    Ihmisten toimeliaisuus, hyvinvointivaltio markkinatalouksineen vaikuttaa ilmaston muuttumiseen. Yhteiskunta on erittäin monimutkainen systeemi, jossa vuorovaikutussuhteita on (melkein) mahdoton kuvata dynaamisella matemaattisella mallilla, siitä puhumattakaan miten systeemin eri osien muuttaminen vaikuttaa toisiin osiin ja kokonaisuuteen. Systeemi on kehittynyt vuosisatojen myötä, ideana vapauttaa ihminen luonnon ja tuotantovoimien kahleesta. Primitiivinen ihminen oli enemmän ”kone” kuin modernin yhteiskunnan sosiaali-humanistinen yksilö.

    Systeemin muuttamisen ongelma johtuu siitä, että emme tiedä mitä on yhteiskunnallisessa mielessä toistuvaa, mikä ainutkertaista. Rooman valtakunta tuhoutui, kun taloudellinen toimeliaisuus hiipui. Käykö hyvinvointivaltiolle samalla tavalla, jos ilmastomuutoksen hillitsemiseksi vedetään ”hätäjarrua”, niin kuin ahdistuneet lapset vaativat?

    Kukaan ei tiedä varmasti, koska emme tiedä mikä on toistuvaa, mikä ainutkertaista. Kannattaako riskeerata? Tekemättä jättäminenkin on riski. Ironista on, että Sanomalehtien Liitto liioittelee kaupallisten radioiden mainoksessa  - vaatiessaan valehtelun lopettamista -  tietävänsä totuuden, kuinka ilmaston lämpeneminen estetään demokratiaa ja hyvinvointia vaurioittamatta. Kunpa tietäisikin!

    Mitä enemmän "totuudesta" melskataan, sitä epäilyttävämmältä se kuulostaa.

    Poliitikkojen pitää päättää toimenpiteistä, mutta miten he osaavat kun tieteellisesti yhtä oikeaa yhteiskunnallista tekoa on mahdoton määritellä? Väärän rattaan vaihtaminen tai poistaminen kokonaan voi suistaa ihmisten enemmistön kurjuuteen ja todelliseen ahdistukseen.

    Mutta myös saavutettujen etujen puolustaminen saattaa tuhota yhteiskunnan kehityksen, niin kuin kävi Espanjassa 1700-luvulla, kun suurtilallisten annettiin jatkaa vapaata oikeuttaan laiduntaa "tarpeettomia" lampaita (joita ei käytetty ravinnoksi) pitkin Espanjaa muun maatalouden kustannuksella - ja koko yhteiskunta taantui keskiajalle pitkäksi aikaa. Samalla edistettiin Välimeren ilmastopiirin kuivumista.

Kyösti Salovaara, 2019.