Woody Allenin Manhattan

[Inhottavan viettelevä?]

Kyösti Salovaara, 2007.
Woody Allen Barcelonassa 9.7.2007
ohjaamassa elokuvaa Vicky Cristina Barcelona.

En pysty ilmaisemaan vihaa. Se on yksi pulmistani. Sen sijaan hommaan itselleni kasvaimen.

    - Woody Allenin esittämä Isaac elokuvassa Manhattan

Sanoin mitä sanoin. Kirjoitin mitä kirjoitin.

    Tässä istun enkä muuta voi.

    Saako takkia kääntää? Voiko olla itsensä kanssa eri mieltä?

    Tai: onko ihminen koskaan vain yhtä mieltä ollessaan jotakin mieltä?

    Asioilla on puolensa. Niin kuin kuution muotoisella puupalikalla. Muutaman särmän näkee. Toiset pitää kuvitella. Johtopäätöksiä tehdään tiedetyn ja kuvitellun perusteella.

    Woody Allenin elokuva Manhattan (1979) on minun puupalikkani; yhdeltä reunalta selkeä ja tarkasti piirtyvä, muilta puolilta hieman mystinen, ällöttävä ja kiehtova.

    Suomeksi sanottuna olen ollut vuosien mittaan Allenin filmistä montaa mieltä.

Tämä ei ole elokuva-arvostelu. Kun Yle esitti äskettäin Allenin Manhattanin, muistin kuinka negatiivisesti siihen suhtauduin syksyllä 1979 ja ylisummaan noihin aikoihin.

    Onko Manhattan sokea pisteeni?

    On ja ei.

    Vaikka kritisoin sitä aikoinaan kovasti, niin en muista inhosinko sitä aidosti. Arkistooni liimatut leikkeet vuosilta 1979-80 todistavat, että inhosin ainakin ”älymystöä”, joka ylisti Manhattania maasta taivaaseen.

     Jos olisin inhonnut Allenin filmiä niin voimakkaasti kuin tuon ajan jutuistani voi päätellä, miksi sitten olen katsonut niitä kohtuullisen paljon. Ne ovat viehättäneet ja huvittaneet, viihdyttäneet.

    Ja jos olisin inhonnut Allenia elokuvaohjaana, miksi olisin käyttänyt yhden pitkän iltapäivän heinäkuussa 2007 Barcelonan uimarannan vieressä seuraten kuinka Allen kuvausryhmineen kuvasi filmiä Vicky Cristina Barcelona? Otin digikameralla etäältä teknisesti vaatimattomia kuvia Allenista ja elokuvan kuvaajasta, Baskimaalla syntyneestä Javier Aguirresarobesta sekä filmin naistähdistä Rebecca Hallista ja Scarlett Johanssonista. Myös Penelope Cruz taisi piipahtaa rantakahvilassa, mutta hän ei ollut mukana terassilla filmatussa kohtauksessa.

    Tuo kohtaus ei muutenkaan päässyt lopulliseen filmiin.

Suomen Sosialidemokraatti 1.9.1979.

Selitä mitä selität!

    Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1979 kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin Woody Allenin uudesta elokuvasta Manhattan otsikolla Pikkuporvari Woody Allen. Elokuva tuli Helsinkiin marraskuun alussa, joten olin liikkeellä etuajassa.

    Jutussani totesin, että Allenin elokuvat ”ovat älyllistä viihdettä hyvinpukeutuvalle ja nuorekkaalle keskiluokalle, joka pitää hyvistä ruokapaikoista, klassisesta musiikista ja valessyvällisestä psykologisoinnista”.

    Moitin Allenia tukeutuen amerikkalaisen kirjailijan Joan Didionin terävään kirjoitukseen, joka oli julkaistu elokuussa 1979 The New York Times Books Reviewissä ja The Observerissa. Joan Didionilta oli tuolloin suomennettu yksi romaani.

    Didionin mukaan Manhattan oli häikäilemätöntä kulutusfetisismin ylistystä. Hänen mielestään Allenin filmien saama suosio kertoi uuden yhteiskuntaluokan syntymisestä: ”Tämän luokan muodostavat ihmiset, jotka pelkäävät kuolevansa vääränlaiset tennistossut jaloissaan, tykäten vääristä sinfonioista ja vääristä romaaneista.”

    Olikohan Didion tässä kohtaa oikeassa? Ehkäpä syksyllä 1979 en edes vielä tajunnut mihin maailma oli menossa ja millaista ”brändättyä kulutusjuhlaa” 2000-luvulla vietettäisiin, Suomessakin.

    Sisäkuvia, Annie Hall ja Manhattan eivät Didionin mielestä olleet lainkaan vakavia elokuvia, vaikka pyrkivät sellaisia olemaan. Didion ihmetteli katsojia, jotka analysoivat Allenin filmien syvällisyyksiä huomaamatta, kuinka Allen näppäili katsojien pikkuporvarillisia sieluja.

    Sitäkin Didion kummasteli, että suuret massat kiinnostuivat Allenin luomasta keinotekoisesta valkokangastodellisuudesta, joka tuskin heijasteli suuren massan omia kokemuksia.

    Didionia ärsytti Allenin elokuvien huonotapaiset ja ärtyneet henkilöt, jotka eivät keskustele älykkäästi vaan pelkästään keskustelevat älykkäästi keskustelemisesta.

Helmikuussa 1980 palasin Suomen Sosialidemokraatissa Allenin elokuvaan otsikolla Joan Didion ja suomalainen älymystö. Olin tällä välin nähnyt Manhattanin ja seurannut Didionin syksyisen kritiikin saamaa vastaanottoa. Tällä välin Yhdysvalloissa oli valittu Joan Didionin esseekoelma The White Album yhdeksi vuoden 1979 kirjoista.

Kyösti Salovaara, 2007.
Ohjaaja lukee
omaa käsikirjoitustaan.

    ”Suomessa Didion”, sanoin Demarissa 13.2.1980, ”on leimattu matalaotsaiseksi skribentiksi, joka ei suostu käsittämään, että Woody Allenin pikkuporvarillisen pinnalliset elokuvat eivät olekaan pikkuporvarillisia eivätkä pinnallisia vaan syvällisiä ja satiirisia.”

    Didionin sanasiivellä ja Allenin Manhattania soimaten hyökkäsin tavoilleni uskollisena suomalaisen älymystön konformismin kimppuun. Katsottuani Manhattanin olin Didionin kanssa samaa mieltä: ”Yhtäkään syvällistä ajatusta tästä elokuvasta en löytänyt. En myöskään tämän asiantilan satiiria… Manhattanin saama suomalainen vastaanotto peilaa paljastavasti suomalaisen älymystön alennustilaa. Meikäläinen älymystö - aina tuolta Kansan Uutisten palstoilta Uuteen Suomeen saakka - on kuolannut mielihyväänsä Manhattanin tyhjänpäiväisyyden äärellä. Älymystömme mielestä tyhjänpäiväisyys on syvällisyyttä, kypsymättömyys on taiteellisuutta, todellisuuspako on satiiria.”

    Syytin älymystöä muodin perässä kulkemisesta: ”Kaiken se tekee yhtenä miehenä, samalla mielellä, yhteisillä ajatuksilla, yksillä mielipiteillä; tänään se on kovasti steinbockia, eilen se oli hieman sosialismia, toissapäivänä vähän pasifismia, huomenna se on paljon fasismia, ylihuomenna se on… tai sitten sitä ei olekaan.”

    Syvällinen ja pinnallinen - niinpä!

    Nyt 40 vuotta vanhempana tajuaa lopulta, että sanoilla "syvällinen" ja "pinnallinen" ei ole universaalia merkitystä taideteoksista puhuttaessa.

Uima-altaassa on syvä pää ja matala. Syvässä päässä jalat eivät yletä pohjaan. Matalassa päässä pohjassa voi seisoa ja pärskytellä vedenpintaa käsillään.

    Tietenkin Allenin elokuvia ja erityisesti Manhattania voi syyttää pinnallisiksi ja pikkuporvarillisiksi elokuviksi. Mutta kannattaako keskiluokkaista ja pikkuporvarillista elämänmuotoa oikeastaan kritisoida? Eikö se ole mukavinta kaikesta? Ja tennarit - täytyyhän ne valita oikein!

    Ironia on siinä, että elin itsekin tuollaista keskiluokkaista ja pikkuporvarillista elämää, johon kuului myös istuminen Kosmoksessa juttelemassa loputtomasti kirjoista ja kirjailijoista, elokuvista ja niiden ohjaajista, politiikasta ja politiikan tekemisestä eivätkä nuo keskustelut taatusti olleet sen ”syvällisempiä” kuin Manhattanin älymystöjengin keskustelut. Ainoa ero omissa keskusteluissani Allenin kuvaamiin keskusteluihin verrattuna oli, tämän uskallan sanoa, siinä että me Kosmoksessa (tai Urhon Pubissa tai Juttutuvassa) keskityimme pelkästään taiteen tai politiikan asioihin, kun taas Allenin elokuvissa keskustelun voimakeskuksena yleensä on parisuhteen ongelmat, kumppanin hankkiminen tai entisestä eroaminen.

    Tuoreessa ja kohutussa muistelmateoksessaan Woody Allen sanoo, ettei hän ole koskaan ollut intellektuelli, mikä ei tarkoita etteivätkö hänen elokuvakäsikirjoituksensa olisi älykkäitä.

    Tietenkin Allenin henkilöt puhuvat taiteesta ja taiteilijoista pinnallisesti, niin kuin keskiluokan small talkiin kuuluu, mutta millaista se ”syvällinen” keskustelu sitten olisi? Ja kuka sitä jaksaisi kuunnella ja katsoa?

    Jos Maslowin tarvehierarkisen pyramidin pohjakerroksissa ovat seksuaalisuus ja intohimo ja jossain ylemmissä ja ohuimmissa kerroksissa sitten eteerinen itsensä toteuttaminen taiteessa ja taideteoksissa, niin Woody Allenin filmeissä tuon pohjakerroksen tavoitteet koristellaan ja piilotellaan taiteesta puhumiseen, eikä kukaan keskustelijoista tietenkään ole tietämätön siitä mistä lopulta puhutaan: taidepuhe on Troijan puuhevonen päästä ihastuksen sänkyyn tai entisen ihastuksen sängystä pois.

    ”Pelkkää aivoa”, Allenin esittämä tv-koomikko Isaac luonnehtii Diane Keatonin esittämää feministiälykköä. ”Sellaista muka-älyllistä roskanpuhumista.”

Kyösti Salovaara, 2007.
Vicky Cristina Barcelonan tähdistä
Rebecca Hall ja Chris Messina istuvat, Allen seisoo
ja tarkkailee.

Woody Allen tekee yhä 84-vuotiaana elokuvia, vaikka hän on Yhdysvalloissa menettänyt sosiaalisen hyväksymisen. Uusimman filmin hän kuvasi Baskimaalla San Sebastianissa; elokuva on yhä tuotantoprosessissa.

    Allenia ei koskaan syytetty lain edessä, saati sitten että hänet olisi tuomittu seksuaalisesta hyväksikäyttörikoksesta. Monet Allenin filmien näyttelijöistä (mm. Mia Sorvino, Colin Firth, Rebecca Hall), jotka tiesivät filmejä tehdessään Allenin joutuneen aikaisemmin (1992) Mia Farrowin syytösten kohteeksi, ovat viime vuosien MeToo-kohun pelästyttäminä katuneet osallistumistaan Allenin filmeihin. Toiset taas (kuten Scarlett Johansson, Diane Keaton, Alec Baldwin) eivät ole katuneet ja ovat siksi joutuneet itse julkisen paheksumisen kohteiksi.

    Julkisuus on armoton. Allen pitää itseään James Joycen, Henry Millerin ja D.H. Lawrencen kohtalontoverina, koska hänenkin pitää nykyään julkaista teoksensa ulkomailla, kotimaansa suvaitsemattomuuden tavoittamattomissa. 

    Allen sanoo, että hänen pitäisi oikeastaan esiintyä #MeToo-liikkeen mainosjulisteissa, koska hänen filmiensä sadoista naisnäyttelijöistä yksikään ei ole valittanut epäasiallisesta kohtelusta. Sitä paitsi Allenilla on tapana maksaa naisnäyttelijöille samansuuruiset palkkiot kuin miehille.

    Mutta nykyajassa yksikään taiteilija, esiintyjä tai poliitikko ei pääse pakoon yksityiselämäänsä, paheitaan ja huonoja hetkiään.

    Jos taide, kirjallisuus ja elokuva olisivat kukkahattutätien ja pyhäkoulunopettajien varassa, kuinka monta taideteosta meillä universumissa olisi? Laskettaisiinko ne kahden käden sormilla vai yhden? 

     "Oikein" käyttäytyviä ihmisiä toki olisi enemmän.

Mihin Woody Allen (alkuaan Allan Konigsberg, s. 1935) sitten puheliaine elokuvineen sijoittuu?

    Onko hän samaa taiteellista elokuvasukupolvea kuin Ranskan uuden aallon ohjaajat? Näiden elokuvantekijöiden filmeissä luonteva, ”pinnallinen” ja ”syvällinen” keskustelu avaa jatkuvasti ristiriitaista lähelletuloa toisen ihmisen luokse tai luota pois. Eikö Allen sitä paitsi nuorine nais-ja miesnäyttelijöineen muistuta katolisen syyllisyydentunnon ja moraalisen puntaroinnin mestaria Éric Rohmeria?

    Entä sitten Allenin velka pohjoiseurooppalaisille synkistelijöille: Kierkegaardelle, Ingmar Bergmanille, Strindbergille? Mutta ei puhelias Allen oikein istu pohjoisen ahdistuksen mykkään olemukseen.

    Niinpä jäljelle jää amerikanjuutalainen kulttuuri. Allen on tietysti Saul Bellowin, Bernard Malamudin ja Philip Rothin taiteilijaheimoa. Mutta hänen juutalainen syyllisyydentunteensa ei ole yhtä ahdistavaa ja syövyttävää kuin Bellowilla ja Malamudilla eikä hän pue sitä yhtä hyökkäävään ja rienaavaan puolustustaisteluun kuin Roth.

    Juutalainen itseä vähättelevä leikkisyys – siinäkö Allenin taiteen lopullinen ilmitulo?

    Manhattanin päähenkilö ja minäkertoja Isaac miettii itselleen tyypillisen novellin aihetta: 

    ”Novellin aihe: Manhattanin ihmisiä, jotka keksivät jatkuvasti joutavia neuroottisia ongelmia, koska silloin heidän ei tarvitse käsitellä paljon pahempia, ratkaisemattomia maailmankaikkeuden ongelmia.”

Kyösti Salovaara, 2007.
Ohjaaja ja tähti: Allen ja Scarlett Johansson.
Keskellä lippahattu päässä Vicky Cristina Barcelonan
kuvauksesta vastannut Javier Aquirresarobe.

Entä jos katu puhuu?

[Eurooppa-päivänä 2019]

Kyösti Salovaara, 2019.
"Katu ei vaikene."

Mikä on tärkeää?

    Purjehtiminen? Puutarhanhoito? Futis?

    Eduskunnassa tärkeintä tuntuu olevan istumapaikka, tuoli.

    Osaako joku sanoa, mikä on hyödyllistä?

    Siis että on hyödyllistä vaikkapa matkustaa junalla, mutta hyödytöntä lentää muille maille. Tai että on hyödyllistä opiskella biologiaa, mutta hyödytöntä tietää historiasta mitään. Tai että on hyödyllistä syödä suomalaisia kasviksia, mutta hyödytöntä ostaa Pakistanissa valmistetut lenkkarit. Tai että on hyödyllistä lukea Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, mutta hyödytöntä lukea Eric Amblerin romaani Oikeuden pitkä käsi.

    Ympärillämme vaahtoaa monenlaista populismia: tunteellista ja älyllistä. Ensimmäinen sanoo, että maahan ei päästää ulkomaalaisia. Jälkimmäinen perustelee globaalin kieltoa toisilla sanoilla: ulkomainen tavara ei kelpaa suomalaisille eettisistä syistä.

    Tunteellinen populismi on vastareaktio älylliseen.

Tasan 69 vuotta sitten Ranskan ulkoministeri Robert Schuman esitteli asiakirjan, jossa ehdotettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamista.

    Siitä alkoi tie Euroopan unioniin.

    Eurooppa on paikka, mantere saarineen, merineen ja jokineen, vuorineen ja laaksoineen. Mutta onko se myös ajatus? Jos on, niin millainen?

    ”Maailmanrauha voidaan turvata vain luovin ponnisteluin, joilla pystytään vastaamaan rauhaan kohdistuviin uhkiin”, Schuman kirjoitti toisesta maailmansodasta toipuvassa Euroopassa. ”Järjestäytyneen ja elävän Euroopan sivistykselle antama panos on välttämätön, jotta rauhanomaiset suhteet kyetään säilyttämään.”

    Eurooppaa ei rakenneta hetkessä eikä millään kokonaisratkaisuilla, Schuman jatkoi. Rauha on tie jota kulkea, prosessi joka jatkuu. ”Siihen tarvitaan käytännön toimenpiteitä, joilla luodaan ensin aito yhteisvastuullisuus.”

    Ranskan ja Saksan vuosisatainen vastakkainasettelu tuli kumota. 

    ”Yhdistämällä hiilen ja teräksen tuotannon valvonta varmistetaan välittömästi yhteinen perusta taloudelliselle kehitykselle. Tämä merkitsee ensimmäistä askelta kohti Euroopan liittovaltiota ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa näillä alueilla, jotka ovat kauan keskittyneet takomaan aseita sotiin, joiden uhreiksi ne ovat ennen muita päätyneet itse.

    Tuotannosta otetaan näin yhteinen vastuu, ja siitä seuraa, että sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen. Kun perustetaan tällainen vahva tuotantoyksikkö, jonka toimintaan kaikki halukkaat maat voivat osallistua, nämä maat saavat yhdenvertaiset perusedellytykset teolliselle tuotannolleen, ja niiden taloudelliselle yhdentymiselle muodostetaan todellinen perusta.

    Tämän tuotannon tulokset koituvat koko maailman hyväksi ketään hylkimättä tai syrjimättä, jotta yhdessä voidaan nostaa elintasoa ja edistää rauhantyötä. Lisääntyneine voimavaroineen Eurooppa voi ryhtyä toteuttamaan yhtä keskeisistä tehtävistään: Afrikan mantereen kehittämistä.”

    Scumanin asiakirjassa luotiin pohjaa myös globaalille taloudelle, maailman kansojen vaurastumiselle rauhanomaisesti.

Ja näin tapahtui!

    Vai tapahtuiko?

    Lehtiä lukemalla huomaa kaikenlaista; senkin että yhteisen hyvän kehittyminen kaivertaa niiden mieltä, jotka ajattelevat että globaali talous on tuhonnut luonnon moninaisuuden ja aiheuttanut ilmastouhkan.

    Samalla kun huoli on perusteltua, sen ratkaisemiseksi ehdotetut toimenpiteet kuulostavat paluulta menneisyyteen tai utopialta komentotalouden, uudenlaisen Neuvosto-PohjoisKorea-Kuuban luomiseksi. Siis halulta luoda yhteiskunta, jossa kaikki määrätään ylhäältäpäin. Neuvosto-PohjoisKorea-Kuubassa syödään sitä mitä virkamiehet määräävät, pukeudutaan kestäviin, samanlaisiin valtion suunnittelemiin vaatteisiin, ei vietetä lomia ulkomailla eikä kuluteta mitään hyödytöntä.

    Neuvosto-PohjoisKorea-Kuubassa johtajat ja virkamiehet tietävät piirun tarkasti, mikä on ihmisen ja luonnon kannalta hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, haitallista. Yksilö ei sitä tiedä, ja siksi tarvitaan vahva valtion ohjaus.

Kyösti Salovaara, 2019.
Lentokoneilla, autoilla, junilla
 Córdobaan saapuneet  turistit  jonottavat
 loistavan La Mezquitan pääsylippuja. Luksuskulttuuriako?

Eliitti tietää mistä pulu pissii.

    ”Lomat, ylenpalttiset asuinneliöt ja kaikki muu luksus verolle – Rikkaiden kuuluukin hävitä ilmastotoimissa, jyrähtää professori Lassi Linnanen”, otsikoi Annikka Mutanen Helsingin Sanomien tiedeosastossa artikkelinsa 25.4.2019.

    Lassi Linnasella on tuotantotalouden diplomi-insinöörin koulutus ja professuuri Lappeenrannan-Lahden teknillisessä yliopistossa, opetusalana ympäristötekniikka, -johtaminen ja -talous.

    Linnanen sanoi Hesarissa, että on kahdenlaista taloudellista toimeliaisuutta: hyödyllistä ja haitallista. ”Hyödyllistä pitää pyrkiä lisäämään mutta haitallinen estää.”

    ”Tunnin junat Helsingistä Turkuun ja Tampereelle Linnanen laittaisi tilaukseen heti. Rakentaminen lisää hetkellisesti päästöjä, mutta se on sijoitus tulevaisuuteen. Luksusta, kuten lomamatkoja ja ylenpalttisia asuinneliöitä pitää ruveta verottamaan niin että tuntuu. Nämä verot kohdistuisivat rikkaisiin, eivät köyhiin… Säilytettävää ja edistettävää toimintaa ovat kestävä maatalous, päästötön energiantuotanto, terveydenhuolto, tietoliikenne, koulutus ja sivistys.”

    Koulutus ja sivistys – kuulostaa ihanalta! Mihin uusia ratoja muuten tarvitaan, jos haitallinen ja hyödytön kulutus on poistettu? Kenellä on asiaa Tampereelta Helsinkiin? Mitä tekemään? Kaikki viihtymiseen liittyvähän on hyödytöntä ja haitallista "luksusta" – eikö?

    Viime sunnuntaina Helsingin Sanomat jatkoi samalla linjalla Anna-Sofia Niemisen artikkelissa Millaista olisi työ hiilineutraalissa Suomessa? Nyt haastateltavana oli mm. BIOS-yksikössä työskentevä Tero Toivanen, joka on kollegansa Paavo Järvensivun kanssa kirjoittanut artikkelin Miten järjestää työ ja työllisyys ekologisen jälleenrakennuksen aikakaudella?

    Toivanen ja Järvensivu ennakoivat, että vaateteollisuus palaa Suomeen, ”koska kehittyvien maiden kertakäyttöluonteinen tekstiilituotanto on kestämätöntä”. Myös ruoantuotanto muuttuu omavaraiseksi. Ihmistyötä tarvitaan maataloudessa enemmän, mutta tutkijoiden mielestä se ei kuitenkaan tarkoita paluuta menneisyyteen: ”Siitä pitää huolta erityisesti teknologinen kehitys, jos siihen investoidaan riittävästi.”

    Kuka investoi? Onko yhdessäkään komentotaloudessa onnistuttu yhdistämään teknologian rationaalista kehittämistä kansalaisten henkilökohtaisen hyvinvoinnin laajentumiseen?

    Vastaus on tyly: Ei ole!

    Ja tietysti ruoan (ja vaatteiden, ja kaikkien hyödykkeiden ylipäänsä) hinta nousee, mutta se hoituu sillä että ”siirtymä uudenlaiseen yhteiskuntaan tapahtuisi oikeudenmukaisesti”. Mutta onko autarkiaan siirtyminen edes teknisesti mahdollista, demokratiasta ja tasa-arvosta puhumattakaan?  Mitä "rahaa" autarkiassa käytetään? Miten sillä ostetaan välttämättömiä tuotteita ulkomailta?

    Siis: asumistuen rinnalle vaatetuki, lihatuki, huulipuna-apu, koiranruokatuki,  kasvistuki, liikkumistuki… kunhan uusi raha kasvaa jossakin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Turhan kulutuksen katu Malagassa.

Oleellinen kysymys kuuluu: Voiko kulutusta vähentää vaurioittamatta kansantaloutta ja purkamatta hyvinvointivaltiota?

    Ja tämän sisältä löytyy se toinen kysymys: Onko hyödyllinen toimeliaisuus erotettavissa hyödyttömästä, haitallisesta, turhasta?

    Mitä tapahtuu jos kansantalous alkaa supistua?

    Taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg kertoi Helsingin Sanomissa 9.7.2017 siitä, kuinka Rooman valtakunta tuhoutui taloudellisen toimeliaisuuden supistuessa: ”Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.”

    ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa” , Lamberg sanoi Niko Vartiaisen kirjoittamassa artikkelissa. ”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä mainitut kulutusyhteiskunnan dogmaattiset kriitikot Lassi Linnanen, Tero Toivanen ja Paavo Järvensivu väittävät, että kulutusta voi vähentää vaurioittamatta kansantaloutta ja hyvinvoinnin kärsimättä. He väittävät, että turhan kulutuksen voi vaihtaa yhtä suureen (tai pienempään) hyödylliseen kulutukseen ja haitallisen toimeliaisuuden hyödylliseen.

    Mutta sitä he eivät sano miten se tapahtuu eikä varsinkaan sitä kuka tai mikä määrittelee hyödyllisen ja hyödyttömän rajan. Aino keino ihmisten kurjuuteen palaamisen estämiseksi näillä herroilla tuntuu oleva ”valtion” tuki köyhemmälle väelle, mutta mistä se tuki tulee jos verotulot romahtavat toimeliaisuuden vähentyessä?

Hans Rosling: Faktojen maailma.
Suom. Matti Kinnunen.
Otava, 2018.

Älyllinen populismi on yhtä likinäköistä kuin tunteellinen populismi. Ajatellaan että monimutkaisen ongelman voi ratkaista yksinkertaisella tempulla.

    Historia ei tunne yksinkertaisia temppuja.

    Hans Roslingin teoksessa Faktojen maailma (Otava, 2018.) on sivukaupalla tilastoja ja tunnuslukuja, jotka todistavat kuinka globaalin talouden ja teknologian kehitys on parantanut ihmisten elämää joka puolella maapalloa – toisin kuin pinnallisessa keskustelusssa usein väitetään.

    Yksi hätkähdyttävin tilastokäyrä näyttää kuinka äärimmäinen köyhyys on melkein poistunut maapallolta. Vuonna 1800 noin 85 % maapallon väestöstä oli äärimmäisen köyhyyden piirissä. Vuonna 2017 sen piirissä oli enää 9 % väestöstä. Nopeinta kehitys on ollut viimeisten 20 vuoden aikana – siis globalisaation voimakkaan kehityksen aikana.

    Kun älyllinen populismi haluaa rajoittaa ulkomaankauppaa - sitä että emme osta halpoja vaatteita, halpaa teknologiaa, halpaa ruokaa kehittyvistä maista emmekä matkusta niihin - se itse asiassa haluaa perua globalisaation hedelmät ja palauttaa kehittyvät maat takaisin näköalattoman köyhyyden ja kurjuuden aikaan. Ja tätä älyllinen populismi pitää jotenkin humanistisena, edistyksellisenä toimenpiteenä.

    Älyllinen populismi on myös äärettömän naiivi uskoessaan, että rikkaita verottamalla pystyy estämään heitä syömästä lihaa, matkustamasta lentokoneilla, ostelemasta sitä tai tätä ”luksusta”.

    Mitä enemmän haittaveroja asetetaan ”luksukselle” (jos nyt syöminen ja matkailu ja t-paidat ovat luksusta) sitä enemmän siitä kärsii pieni- ja keskituloinen väestö. Kyllähän rikkailla, hemmetti, aina on rahaa luksuslomaan, luksuslihaan ja uusien kenkien ja muodikkaan t-paidan ostamiseen. Ja jokaisessa systeemissä, myös Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa eliitillä meni ja menee hyvin. Heillä ei ole puutetta.

    Jussi Halla-aho ja Donald Trump haluavat rakentaa muureja, jotta ulkomaalaiset eivät pääse ”meidän maahamme”.

    Suomalaiset kulutusyhteiskunnan kriitikot haluvat rakentaa muurin, jonka läpi ei turhia tavaroita tuoda ”meidän maahamme”.

    Molemmat muurit koituvat siellä toisaalla, muurin takana asuvien ihmisten turmioksi – ja meilläkö sen jälkeen menee hyvin? Eettisesti? Itse rakennetussa vankilassa?

Viime viikon maanantaina keskipäivän vilkkaalla kauppakadulla Córdobassa kierteli keltaliivisten mielenosoittajien letka, ikäihmisiä jonossa, sopuisasti ja vaitonaisesti poliittisia plakaatteja kantaen.

    Kun letka lähestyi minua, otin siitä pari valokuvaa. Mielenosoituksen johtaja käveli jonon vieressä ja lähestyi minua ja näki kamerani. Ajattelin että hän pysähtyy moittimaan minua.

    Mies pysähtyi kohdalleni ja taputti olkapäälle, niin kuin Espanjassa on tapana, ja sanoi hymyillen: ”Bueno, amigo!”

    Jälkeepäin yritin suomentaa mielenosoittajien kylttejä. Niissä ei pyritty talouden alasajoon vaan uusien työpaikkojen ja työsuhteiden luomiseen.

    Yay @ Flautas -liike syntyi kahdeksisen vuotta sitten Barcelonassa vastalauseeksi viranomaisten yritykselle vähätellä kansalaisten mielenilmaisuja. Liike on poliittisista puolueista riippumaton ja kokoaa vanhempaa väkeä vaitonaisiin mielenosoituksiin. Córdobassa poliittiset sloganit olivat kuitenkin varsin tiukkoja.

    Entäpä jos älyllinen populismi saakin vastareaktiona kadut puhumaan? Jospa kaduilla ei alistuta eliitin pyrkimykseen palata menneisyyteen? Myös kaikki idiootit mahtuvat kaduille, niin kuin on monasti nähty, viimeksi Ranskassa.
     Córdobassa kyltit puhuivat:

    ”Katu ei vaikene.”

    ”Vähemmän tilapäistä, enemmän vakautta.”

    ”Enemmän tilapäistöitä, enemmän epätasa-arvoa.”

    ”Vaiennettu katu, nöyryytetty kansa.”

    ”Voittoja harvoille, työttömyyttä monille.”

    ”Pysyvä työ, arvokas palkka.”

    ”Miljoona työtöntä, me raivostumme.”

Viikon laulu: You’ll Never Walk Alone.

    Tiistaina Anfield-stadion muuttui eeppisessä Liverpool-Barcelona ottelussa huumaavaksi ja kollektiiviseksi lauluksi, kun Liverpool voitti ottelun 4-0 hävittyään ensimmäisen osaottelun viikkoa aikaisemmin 0-3. Näin Liverpool pääsi Mestarien liigan loppuotteluun.

    Gerry & Pacemakersin tunnetuksi tekemä laulu soi Englannissa hittilistojen ykkösenä v. 1963 viiden viikon ajan. Sen jälkeen siitä tuli Liverpool FC:n fanien hymni.

    Laulu sopii Eurooppa-päivään kuin pallo maaliin, sillä kierteisellä ironialla että se on amerikkalaisesta musikaalista vuodelta 1945.

Kyösti Salovaara, 2019.
Mummojen ja pappojen "kapinaa" työpaikkojen puolesta.