Woody Allenin Manhattan

[Inhottavan viettelevä?]

Kyösti Salovaara, 2007.
Woody Allen Barcelonassa 9.7.2007
ohjaamassa elokuvaa Vicky Cristina Barcelona.

En pysty ilmaisemaan vihaa. Se on yksi pulmistani. Sen sijaan hommaan itselleni kasvaimen.

    - Woody Allenin esittämä Isaac elokuvassa Manhattan

Sanoin mitä sanoin. Kirjoitin mitä kirjoitin.

    Tässä istun enkä muuta voi.

    Saako takkia kääntää? Voiko olla itsensä kanssa eri mieltä?

    Tai: onko ihminen koskaan vain yhtä mieltä ollessaan jotakin mieltä?

    Asioilla on puolensa. Niin kuin kuution muotoisella puupalikalla. Muutaman särmän näkee. Toiset pitää kuvitella. Johtopäätöksiä tehdään tiedetyn ja kuvitellun perusteella.

    Woody Allenin elokuva Manhattan (1979) on minun puupalikkani; yhdeltä reunalta selkeä ja tarkasti piirtyvä, muilta puolilta hieman mystinen, ällöttävä ja kiehtova.

    Suomeksi sanottuna olen ollut vuosien mittaan Allenin filmistä montaa mieltä.

Tämä ei ole elokuva-arvostelu. Kun Yle esitti äskettäin Allenin Manhattanin, muistin kuinka negatiivisesti siihen suhtauduin syksyllä 1979 ja ylisummaan noihin aikoihin.

    Onko Manhattan sokea pisteeni?

    On ja ei.

    Vaikka kritisoin sitä aikoinaan kovasti, niin en muista inhosinko sitä aidosti. Arkistooni liimatut leikkeet vuosilta 1979-80 todistavat, että inhosin ainakin ”älymystöä”, joka ylisti Manhattania maasta taivaaseen.

     Jos olisin inhonnut Allenin filmiä niin voimakkaasti kuin tuon ajan jutuistani voi päätellä, miksi sitten olen katsonut niitä kohtuullisen paljon. Ne ovat viehättäneet ja huvittaneet, viihdyttäneet.

    Ja jos olisin inhonnut Allenia elokuvaohjaana, miksi olisin käyttänyt yhden pitkän iltapäivän heinäkuussa 2007 Barcelonan uimarannan vieressä seuraten kuinka Allen kuvausryhmineen kuvasi filmiä Vicky Cristina Barcelona? Otin digikameralla etäältä teknisesti vaatimattomia kuvia Allenista ja elokuvan kuvaajasta, Baskimaalla syntyneestä Javier Aguirresarobesta sekä filmin naistähdistä Rebecca Hallista ja Scarlett Johanssonista. Myös Penelope Cruz taisi piipahtaa rantakahvilassa, mutta hän ei ollut mukana terassilla filmatussa kohtauksessa.

    Tuo kohtaus ei muutenkaan päässyt lopulliseen filmiin.

Suomen Sosialidemokraatti 1.9.1979.

Selitä mitä selität!

    Syyskuun ensimmäisenä päivänä 1979 kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin Woody Allenin uudesta elokuvasta Manhattan otsikolla Pikkuporvari Woody Allen. Elokuva tuli Helsinkiin marraskuun alussa, joten olin liikkeellä etuajassa.

    Jutussani totesin, että Allenin elokuvat ”ovat älyllistä viihdettä hyvinpukeutuvalle ja nuorekkaalle keskiluokalle, joka pitää hyvistä ruokapaikoista, klassisesta musiikista ja valessyvällisestä psykologisoinnista”.

    Moitin Allenia tukeutuen amerikkalaisen kirjailijan Joan Didionin terävään kirjoitukseen, joka oli julkaistu elokuussa 1979 The New York Times Books Reviewissä ja The Observerissa. Joan Didionilta oli tuolloin suomennettu yksi romaani.

    Didionin mukaan Manhattan oli häikäilemätöntä kulutusfetisismin ylistystä. Hänen mielestään Allenin filmien saama suosio kertoi uuden yhteiskuntaluokan syntymisestä: ”Tämän luokan muodostavat ihmiset, jotka pelkäävät kuolevansa vääränlaiset tennistossut jaloissaan, tykäten vääristä sinfonioista ja vääristä romaaneista.”

    Olikohan Didion tässä kohtaa oikeassa? Ehkäpä syksyllä 1979 en edes vielä tajunnut mihin maailma oli menossa ja millaista ”brändättyä kulutusjuhlaa” 2000-luvulla vietettäisiin, Suomessakin.

    Sisäkuvia, Annie Hall ja Manhattan eivät Didionin mielestä olleet lainkaan vakavia elokuvia, vaikka pyrkivät sellaisia olemaan. Didion ihmetteli katsojia, jotka analysoivat Allenin filmien syvällisyyksiä huomaamatta, kuinka Allen näppäili katsojien pikkuporvarillisia sieluja.

    Sitäkin Didion kummasteli, että suuret massat kiinnostuivat Allenin luomasta keinotekoisesta valkokangastodellisuudesta, joka tuskin heijasteli suuren massan omia kokemuksia.

    Didionia ärsytti Allenin elokuvien huonotapaiset ja ärtyneet henkilöt, jotka eivät keskustele älykkäästi vaan pelkästään keskustelevat älykkäästi keskustelemisesta.

Helmikuussa 1980 palasin Suomen Sosialidemokraatissa Allenin elokuvaan otsikolla Joan Didion ja suomalainen älymystö. Olin tällä välin nähnyt Manhattanin ja seurannut Didionin syksyisen kritiikin saamaa vastaanottoa. Tällä välin Yhdysvalloissa oli valittu Joan Didionin esseekoelma The White Album yhdeksi vuoden 1979 kirjoista.

Kyösti Salovaara, 2007.
Ohjaaja lukee
omaa käsikirjoitustaan.

    ”Suomessa Didion”, sanoin Demarissa 13.2.1980, ”on leimattu matalaotsaiseksi skribentiksi, joka ei suostu käsittämään, että Woody Allenin pikkuporvarillisen pinnalliset elokuvat eivät olekaan pikkuporvarillisia eivätkä pinnallisia vaan syvällisiä ja satiirisia.”

    Didionin sanasiivellä ja Allenin Manhattania soimaten hyökkäsin tavoilleni uskollisena suomalaisen älymystön konformismin kimppuun. Katsottuani Manhattanin olin Didionin kanssa samaa mieltä: ”Yhtäkään syvällistä ajatusta tästä elokuvasta en löytänyt. En myöskään tämän asiantilan satiiria… Manhattanin saama suomalainen vastaanotto peilaa paljastavasti suomalaisen älymystön alennustilaa. Meikäläinen älymystö - aina tuolta Kansan Uutisten palstoilta Uuteen Suomeen saakka - on kuolannut mielihyväänsä Manhattanin tyhjänpäiväisyyden äärellä. Älymystömme mielestä tyhjänpäiväisyys on syvällisyyttä, kypsymättömyys on taiteellisuutta, todellisuuspako on satiiria.”

    Syytin älymystöä muodin perässä kulkemisesta: ”Kaiken se tekee yhtenä miehenä, samalla mielellä, yhteisillä ajatuksilla, yksillä mielipiteillä; tänään se on kovasti steinbockia, eilen se oli hieman sosialismia, toissapäivänä vähän pasifismia, huomenna se on paljon fasismia, ylihuomenna se on… tai sitten sitä ei olekaan.”

    Syvällinen ja pinnallinen - niinpä!

    Nyt 40 vuotta vanhempana tajuaa lopulta, että sanoilla "syvällinen" ja "pinnallinen" ei ole universaalia merkitystä taideteoksista puhuttaessa.

Uima-altaassa on syvä pää ja matala. Syvässä päässä jalat eivät yletä pohjaan. Matalassa päässä pohjassa voi seisoa ja pärskytellä vedenpintaa käsillään.

    Tietenkin Allenin elokuvia ja erityisesti Manhattania voi syyttää pinnallisiksi ja pikkuporvarillisiksi elokuviksi. Mutta kannattaako keskiluokkaista ja pikkuporvarillista elämänmuotoa oikeastaan kritisoida? Eikö se ole mukavinta kaikesta? Ja tennarit - täytyyhän ne valita oikein!

    Ironia on siinä, että elin itsekin tuollaista keskiluokkaista ja pikkuporvarillista elämää, johon kuului myös istuminen Kosmoksessa juttelemassa loputtomasti kirjoista ja kirjailijoista, elokuvista ja niiden ohjaajista, politiikasta ja politiikan tekemisestä eivätkä nuo keskustelut taatusti olleet sen ”syvällisempiä” kuin Manhattanin älymystöjengin keskustelut. Ainoa ero omissa keskusteluissani Allenin kuvaamiin keskusteluihin verrattuna oli, tämän uskallan sanoa, siinä että me Kosmoksessa (tai Urhon Pubissa tai Juttutuvassa) keskityimme pelkästään taiteen tai politiikan asioihin, kun taas Allenin elokuvissa keskustelun voimakeskuksena yleensä on parisuhteen ongelmat, kumppanin hankkiminen tai entisestä eroaminen.

    Tuoreessa ja kohutussa muistelmateoksessaan Woody Allen sanoo, ettei hän ole koskaan ollut intellektuelli, mikä ei tarkoita etteivätkö hänen elokuvakäsikirjoituksensa olisi älykkäitä.

    Tietenkin Allenin henkilöt puhuvat taiteesta ja taiteilijoista pinnallisesti, niin kuin keskiluokan small talkiin kuuluu, mutta millaista se ”syvällinen” keskustelu sitten olisi? Ja kuka sitä jaksaisi kuunnella ja katsoa?

    Jos Maslowin tarvehierarkisen pyramidin pohjakerroksissa ovat seksuaalisuus ja intohimo ja jossain ylemmissä ja ohuimmissa kerroksissa sitten eteerinen itsensä toteuttaminen taiteessa ja taideteoksissa, niin Woody Allenin filmeissä tuon pohjakerroksen tavoitteet koristellaan ja piilotellaan taiteesta puhumiseen, eikä kukaan keskustelijoista tietenkään ole tietämätön siitä mistä lopulta puhutaan: taidepuhe on Troijan puuhevonen päästä ihastuksen sänkyyn tai entisen ihastuksen sängystä pois.

    ”Pelkkää aivoa”, Allenin esittämä tv-koomikko Isaac luonnehtii Diane Keatonin esittämää feministiälykköä. ”Sellaista muka-älyllistä roskanpuhumista.”

Kyösti Salovaara, 2007.
Vicky Cristina Barcelonan tähdistä
Rebecca Hall ja Chris Messina istuvat, Allen seisoo
ja tarkkailee.

Woody Allen tekee yhä 84-vuotiaana elokuvia, vaikka hän on Yhdysvalloissa menettänyt sosiaalisen hyväksymisen. Uusimman filmin hän kuvasi Baskimaalla San Sebastianissa; elokuva on yhä tuotantoprosessissa.

    Allenia ei koskaan syytetty lain edessä, saati sitten että hänet olisi tuomittu seksuaalisesta hyväksikäyttörikoksesta. Monet Allenin filmien näyttelijöistä (mm. Mia Sorvino, Colin Firth, Rebecca Hall), jotka tiesivät filmejä tehdessään Allenin joutuneen aikaisemmin (1992) Mia Farrowin syytösten kohteeksi, ovat viime vuosien MeToo-kohun pelästyttäminä katuneet osallistumistaan Allenin filmeihin. Toiset taas (kuten Scarlett Johansson, Diane Keaton, Alec Baldwin) eivät ole katuneet ja ovat siksi joutuneet itse julkisen paheksumisen kohteiksi.

    Julkisuus on armoton. Allen pitää itseään James Joycen, Henry Millerin ja D.H. Lawrencen kohtalontoverina, koska hänenkin pitää nykyään julkaista teoksensa ulkomailla, kotimaansa suvaitsemattomuuden tavoittamattomissa. 

    Allen sanoo, että hänen pitäisi oikeastaan esiintyä #MeToo-liikkeen mainosjulisteissa, koska hänen filmiensä sadoista naisnäyttelijöistä yksikään ei ole valittanut epäasiallisesta kohtelusta. Sitä paitsi Allenilla on tapana maksaa naisnäyttelijöille samansuuruiset palkkiot kuin miehille.

    Mutta nykyajassa yksikään taiteilija, esiintyjä tai poliitikko ei pääse pakoon yksityiselämäänsä, paheitaan ja huonoja hetkiään.

    Jos taide, kirjallisuus ja elokuva olisivat kukkahattutätien ja pyhäkoulunopettajien varassa, kuinka monta taideteosta meillä universumissa olisi? Laskettaisiinko ne kahden käden sormilla vai yhden? 

     "Oikein" käyttäytyviä ihmisiä toki olisi enemmän.

Mihin Woody Allen (alkuaan Allan Konigsberg, s. 1935) sitten puheliaine elokuvineen sijoittuu?

    Onko hän samaa taiteellista elokuvasukupolvea kuin Ranskan uuden aallon ohjaajat? Näiden elokuvantekijöiden filmeissä luonteva, ”pinnallinen” ja ”syvällinen” keskustelu avaa jatkuvasti ristiriitaista lähelletuloa toisen ihmisen luokse tai luota pois. Eikö Allen sitä paitsi nuorine nais-ja miesnäyttelijöineen muistuta katolisen syyllisyydentunnon ja moraalisen puntaroinnin mestaria Éric Rohmeria?

    Entä sitten Allenin velka pohjoiseurooppalaisille synkistelijöille: Kierkegaardelle, Ingmar Bergmanille, Strindbergille? Mutta ei puhelias Allen oikein istu pohjoisen ahdistuksen mykkään olemukseen.

    Niinpä jäljelle jää amerikanjuutalainen kulttuuri. Allen on tietysti Saul Bellowin, Bernard Malamudin ja Philip Rothin taiteilijaheimoa. Mutta hänen juutalainen syyllisyydentunteensa ei ole yhtä ahdistavaa ja syövyttävää kuin Bellowilla ja Malamudilla eikä hän pue sitä yhtä hyökkäävään ja rienaavaan puolustustaisteluun kuin Roth.

    Juutalainen itseä vähättelevä leikkisyys – siinäkö Allenin taiteen lopullinen ilmitulo?

    Manhattanin päähenkilö ja minäkertoja Isaac miettii itselleen tyypillisen novellin aihetta: 

    ”Novellin aihe: Manhattanin ihmisiä, jotka keksivät jatkuvasti joutavia neuroottisia ongelmia, koska silloin heidän ei tarvitse käsitellä paljon pahempia, ratkaisemattomia maailmankaikkeuden ongelmia.”

Kyösti Salovaara, 2007.
Ohjaaja ja tähti: Allen ja Scarlett Johansson.
Keskellä lippahattu päässä Vicky Cristina Barcelonan
kuvauksesta vastannut Javier Aquirresarobe.