Kaupunkiestetiikka järkytyksen kourissa

[tyyli & taju]

Kyösti Salovaara, 2020.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

    -Martin Heidegger

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

    -Adolf Loos

Arkkitehtuuri ikuistaa ja ihannoi jotakin. Siksi ei voi olla arkkitehtuuria, jossa ei ihannoida mitään.

    -Ludwig Wittgenstein

Suora kulma on kuin kaikkien niiden voimien kokonaisuus, jotka pitävät maailmaa tasapainossa.

    -Le Corbusier

Pari viikkoa sitten kävelyllä Espoon Tapiolassa. Aurinkoinen lauantaipäivä, navakka tuuli pohjoisesta.

    Otsolahden rantavedessä iso parvi valkoposkihanhia odottaa maihinnousua rantaan viettävälle nurmikolle. Kaksi koirapartiota estää invaasion.

    Etelästä, mereltä päin saapuu kurkiparvi lahden päälle. Kova tuuli hajottaa auran. Kurjet vaihtelevat suuntaa. Joku yritää mennä auran kärkeen, mutta ei jaksa vetää porukkaa mukaansa. Aura hajoaa uudestaan, muodostuu ja hajoaa taas pohjoistuulen pyyhkäisemänä.

    Vahvaa johtajaa etsitään. Kurjet ääntelevät. Tuulee navakasti pohjoisesta. Hetkeä myöhemmin kurjet lentävät pohjoiseen.

Liioittelen, olen siis olemassa.

    Viime lauantaina kävelin taas Tapiolassa. Otin valokuvia sen keskustasta. Valkoposkihanhet kaakattivat Leimuniityllä Otsolahden ja keskustan välissä. Ne lennähtivät sakeana parvena pakoon, mutta palasivat heti kohta nurmikolle.

    Lähdin matkaan Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen innoittamana.

    Espoon kaupunginmuseo on nimittäin järkyttynyt Tapiolan keskustaan Merituulentorille tulevien rakennusten ulkonäöstä. Helsingin Sanomat otsikoi kaupunginmuseon järkytyksestä 23.4 näin: ”Tapiolaan aiotaan rakentaa ’muodoltaan epäsäännöllisiä neliöitä’ - kaupunginmuseo arvostelee suunniteltuja kerrostaloja.”

    Hesarin jutun havainnekuvassa uudet kerrostalot näyttävät perinteisiltä mutta toki nykyaikaisilta kerrostaloilta, joissa neliön muuttuminen vinoneliöksi on aavistuksenomaista, ei silmiin pistävää.

    Havainnekuvan taustalla seisovat Viljo Revellin suunnittelemat kuusikulmaiset Taskumatti-talot, joissa ei ole yhtään suoraa kulmaa, mutta sitäkin enemmän koveria ja kuperia seinäpintoja.

    Onko Le Corbusierin haamu vieraillut Espoon kaupunginmuseossa?

Kyösti Salovaara, 2020.
Viljo Revellin Taskumatti Tapiolassa.
Neljä Taskumattia rakennettiin 1959-1961.

Leimuniityllä seisoessani otan kuvan Tapiolan keskustasta. Kuva on idän suunnasta länteen, selkäni takana on Otsolahti ja siellä jossakin Helsinki.

    Katsotaan siis länteen, Espoon yli Kirkkonummelle ja Ruotsiin.

    Kuvan oikeassa reunassa on hotelli Garden ja siitä vähän keskemmälle Keskustorni. Molemmat kuuluvat Aarne Ervin suunnittelemaan ”vanhaan” Tapiolaan.

    Kuvan vasemmassa reunassa, siis Tapiolan eteläreunalla on isoja toimistotaloja ja niiden vieressä kerrostaloja, joista yhdessä asuin vuosina 1978-88.

    Kuvan keskellä on Tapiolan uusi keskusta. Sen alta purettiin osa 1980-luvulla rakennetusta ja silloin uudesta keskustasta. Eteläreunan asuintalojen ja keskellä olevan jykevän rakennusmassan väliin jäävään aukkoon on tulossa nuo Merituulentorin uudet kerrostalot, jotka eivät ole ihan neliön muotoisia.

    Keskustan uusista rakennuksista huomaa Revellin Taskumattien ja Ervin Keskustornin vaikutuksen: taloilla on hattu päässä.

Espoon kaupunginmuseon mielestä suunnitellut, epäsäännöllisen neliönmuotoiset rakennukset poikkeavat Tapiolan suoralinjaisesta rakennuskannasta.

    ”Kaupunginmuseo” ei ole ilmeisesti jalkautunut Tapiolaan. Kävelemällä näkee paremmin kuin lentokoneesta.

    Kiertelemällä eri puolilla Tapiolaa, tajuaa puutarhakaupungin idean. Se ei ole yhtenäinen, samantyylisten rakennusten muodostama lähiö niin kuin sittemmin rakennetut lähiöt ovat, kuten Pihlajamäki, Siltamäki tai Soukka. Uudemmissa lähiöissä ”kaikki” rakennukset ovat suunnilleen samannäköisiä ja kokoisia. Ja niiden keskellä on ostoskeskus ja kenties uimahalli ja kirjasto. Ostoskeskuksessa pari kauppaa ja yksi pubi.

    Ei, Tapiola muodostuu monesta ”kylästä”, joissa kussakin on oman laatuisensa rakennuskanta eikä kylän sisälläkään ole kaikki samanlaista, vaan varsinkin pientalot ovat hyvin persoonallisia, erilaisia ja erimuotoisiin kulmiin nojautuvia. Näiden kylien väliin jää sitten niitä yhdistäviä isoja ruohikkoalueita, kuten Silkkiniitty, Leimuniitty ja Otsolahdenpuisto.

    Jos Tapiolan rakennuskannan ilmettä luonnehti yhdellä sanalla, niin sille ominaisinta on erilaisuus eikä samanlaisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.
Aarne Ervin "vanhaa" Tapiolaa.
Garden, Keskustorni ja oikealla uimahalli.
Uimahallin päässä vasemmalla Arto Sipisen
suunnittelema Espoon kulttuurikeskus (1989).
Keskellä olevassa altaassa on (?) kesällä vettä ja
komeat suihkulähteet. Talvella tässä
luistellaan.
Uimahalli on käyttökiellossa ja sitä saattaa uhata
purkaminen jatkuvien vesivahinkojen takia.

Suomalainen Timo Penttilä (1931-2011) oli huippuarkkitehti ja arkkitehtuurin professori Wienin taideakatemiassa. Hän suunnitteli mm. Tapiolan keskustaan vuonna 1980 valmistuneen Suomen Sokerin pääkonttorin.

    Paikoitellen vaikealukuisessa, hauskassa ja poleemisessa (postuumisti julkaistussa) teoksessa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus 2013) Penttilä leikittelee sellaisten arkkitehtien kustannuksella, joiden mielestä arkkitehtuuri, rakennusten suunnitteleminen on pelkästään omalakista taidetta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä rakennusten käyttötarkoituksen kanssa. Pakinan alussa olevat lainaukset poimin Penttilän kirjasta.

    ”Arkkitehtuuriteokset tuottavat mielleyhtymiä”, Penttilä kirjoittaa. ”Toiset haluavat horisontaalisen, jotkut haluavat olla neliulotteisia, jotkut sanovat olevansa yhteiskunnan peilikuvia. Miksi? Koska niiden arkkitehdit niin haluavat.”

    Arkkitehdit haluavat olla siis enemmän kuin suunnittelemansa rakennukset; haluavat olla universaalin ihanteen toteuttajia.

    Penttilä melkein pilailee amerikkalaisen arkkitehdin Peter Eisenmanin kustannuksella. Eisenman muuten on suunnitellut Berliinissä sijaitsevan holokaustimuistomerkin.

    Penttilä lainaa Eisenmanin haastattelua L’Espresso-lehdessä vuodelta 2008. Siinä Eisenman sanoi: ”Minä en tee arkkitehtuuriteoksia vastatakseni ihmisten vaatimuksiin. James Joyce ei välittänyt lukijoiden reaktioista. Hän kirjoitti kirjojaan.”

    ”On aivan ilmeistä”, Timo Penttilä jatkaa, ”ettei Eisenman välitä kuunnella ’absoluuttista vierasta’, ainoaa, joka Emmanuel Lévinasin mukaan pystyisi opettamaan häntä. Hän piirtelee talojaan. Omia talojaan.”

Onko taloilla oma henki, jonka voi erottaa talon käyttäjistä tai sen käyttötarkoituksesta?

    Jos talon estetiikan voi irrottaa sen käyttäjistä, heistä joille se on tarkoitettu asunnoksi tai työpaikaksi tai vaikkapa kirjojen lainaamisen paikaksi, niin kenen estetiikkaa se sitten ilmentää ja voiko tuon esteettisen olemuksen päätellä tietämättä kuka talossa asuu tai työskentelee tai mitä talossa tehdään?

    Helsingin uusi kirjasto Oodi ja Hesaria julkaiseva Sanomatalo ovat vierekkäin, toinen moderni puuta rakastava talo ja toinen läpinäkyvä lasipalatsi. Voisiko Oodi olla Hesarin toimituksen talo ja lasitalo vastaavasti kirjasto?

    Tietysti voisi, mutta pystymmekö päättelemään – jos emme tiedä – kummassa talossa on kirjoja ja kummassa juttuja kirjoittavia toimittajia? Ehkä kuitenkin arvaisimme oikein.

    Hesarin toimitalon ja Oodin vieressä on Eduskuntatalo mahtavine pilareineen. Jotakin arvokasta, jotakin valtaan littyvää tuossa talossa tapahtuu, niin meistä jokainen ajattelee talon nähdessään. Olisi yllättävää, jos meille kerrottaisiin, että pylvästalossa on Citymarket ja iltaisin kaupungin suosituin yökerho.

    Valta ja eliitti rakentavat talonsa itsensä näköiseksi. Rakennukset ihannoivat ja ikuistavat etuoikeuksia ja vallan mahtia. Mutta ne ovat vallan ja eliitin näköisiä vain siksi, että meille kerrotaan lapsesta pitäen miltä vallan ja eliitin tulee näyttää.

Palataanpa Tapiolaan mistä kävelyretki alkoi.

    Jorma Mukala, yksi Timo Penttilän kirjan toimittajista luonnehtii Oikeat ja väärät arkkitehdit -teoksen jälkisanoissa Penttilän Tapiolaan suunnittelemaa Suomen Sokerin päärakennusta näin: ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Makrotalon eteen Penttilä suunnitteli vesiputouselementin, joka ei oikein koskaan toiminut. Sen sisällä, vesiputouksen alla oli jossain vaiheessa ravintola terasseineen. Katto vuoti ja seinät homehtuivat.

    Katsotaanpa pakinan alussa olevaa kuvaa. Suomen sokerin päärakennus ja Makrotalo ovat siinä etualalla keskellä – vai ovatko?

    Hemmetti, eivät ole!

    Nämä 1980-luvulla rakennetut suomalaisen arkkitehtuurin merkkiteokset on purettu ja korvattu uusilla ”merkkiteoksilla”. Niin maailma muuttuu. Neliöistä saa vinoja tekemällä niistä vinoja. Purettuja rakennuksia ei kuitenkaan näe eikä niiden sisälle pääse kävelemään.

    Liioittelen, siis olen.

Kyösti Salovaara, 2020.

Kun päässä soi ja huminoi

[lista jota ei syntynyt]

Hittilevy vuodelta 1931.
Duriumpäällysteinen pahvilevy taipui ja meni kuprulle.

Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä, niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa… Merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä.

- Jean-Paul Sartre vuonna 1948 teoksessa Mitä kirjallisuus on?

Musiikki ympäröi meitä kuin happi jota hengitämme.

    Vai onko parempi puhua minusta – monta minua on me, mutta me emme ole minä.

    Kaikki yksityinen liittyy tavalla tai toisella yhteiseen, kollektiiviseen. Kun lauluja sävelletään ja kirjoitetaan, jonkun toisen oletetaan niitä kuuntelevan. Minä olen se toinen, niin kuin sinäkin, ellet satu olemaan laulun kirjoittaja.

    Oikeastaan musiikki on näkymätön vaate ympärilläni. Sitä ei kuitenkaan riisuta sänkyyn mennessä eikä suihkussa. Se ei kastu, kun minä kastun. Se ei kiristä eikä purista.

    Niinkin sopii sanoa, että musiikki on kaiken läpäisevä seinä minun ja maailman välissä. Minne menenkin, seinä kulkee mukana.

Viime viikolla kuuntelin puolenyön jälkeen Ylen jokaöistä toivekonserttia. Eräs kuuntelija toivoi liikuttavasti perustellen jotakin koskettavaa kappaletta soitettavaksi, ja se soitettiin.

    En enää muista kappaletta enkä perustelua, mutta tuolloin yöllä välähti mieleen, että musiikkikappaleistakin kannattasi tehdä lista idealla ”tätä jaksaa kuunnella yhtä uudestaan”.

    Mietin asiaa ja muistelin musiikkia elämän varrelta. Päässä soi ja huminoi, totesin.

    Tajusin nopeasti, ettei tuollaista listaa voi laatia. Se johtuu siitä, että on äärimmäisen vähän musiikkia, jota ei kuuntelisi useasti. Musiikki liittyy joskus omiin kokemuksiin; toisinaan se on aikakauden tunnusmerkki, yhteinen lippu jonka perässä on kuljettu ja jota on heilutettu jopa kapinamielessä.

    On jännittävää, että on paljon elokuvia ja kirjoja, joihin ei viitsi eikä halua palata edes toista kertaa, kun taas tuttu musiikki soi iholla yhä uudestaan. Voisiko tämä johtua tuosta Jean-Paul Sartren ajatuksesta musiikin ”tuonpuoleisuudesta” – musiikki ei kuvaa mitään täsmällistä tästä maailmasta, sillä ei ole universaaleja merkityksiä samassa mielessä kuin kirjoituksilla. Sama musiikkikappale ”kuvaa” eri ihmisille erilaista, erilaiset musiikkikappaleet voivat kuvata monelle ihmiselle yhdenlaista tunnekokemusta.

    Laulut tietenkin ovat sanoista tehtyjä.

    Kuuntelen, olen olemassa.

Tässä pakinassa on niin paljon nimiä, etten käytä vakiintunutta tapaa lihavoida ihmisten nimet niiden esiintyessä tekstissä ensimmäistä kertaa enkä kursivoi taideteosten nimiä.

    Urani ”musiikkimiehenä” alkoi 1950-luvun alussa.

    Vanhempani kävivät usein elokuvissa. Minä jäin veljeni kanssa yksin kotiin. Kun ovi sulkeutui, me aloitimme tappelun. Olin tuolloin jotain neljä vuotta vanha.

    Ainakin kerran kävi niin, että kun isä ja äiti palasivat elokuvista, minä istuin olohuoneen lattialla ja ympärilläni oli röykkiöittäin rikottujen savikiekkojen mustia palasia. Olin rikkonut niin monta äänilevyä kuin sain käsiini. Aika monta.

    En muista tapausta. Se on kerrottu minulle myöhemmin.

    Menneisyyden muistamisessa on se vaara, ettei voi olla varma muistikuvan autenttisuudesta. Joskus se on muistikuva siitä mitä muut ovat kertoneet.

Savikiekko vuodelta 1928.
Yhdysvalloissa äänitetyllä levyllä soittaa
Brooklynin Suomalaisen Sosialistiklubin orkesteri.

Rikoin siis äänilevyjä.

    Meillä oli veivattava grammari His Master's Voice, jolla niitä soitettiin. Pakinan kuvissa on lapsuuden ajalta säilyneitä 78 kierroksen levyjä.

    Kun nyt selvitin noiden äänilevyjen ikää, totesin että ne ovat kaikki vuosilta 1927-1933. Onko se sattumaa? 

    Vähän ihmettelen, että milloinkohan isäni oli hankkinut nuo levyt. 1930-luvun taitteessa hän oli 16 vuotias juoksupoika Eteenpäin-kirjapainotalossa, ja tuskinpa hän vielä silloin osti levyjä tai grammaria. Sekin kiinnittää huomiota, että suuri osa levyistä, nuo ruskeat pahville prässätyt ”durium”-iskelmät olivat lähinnä amerikkalaista ja englantilaista kevyttä musiikkia. No, olihan isäni 1950-luvun taitteessa menossa New Yorkiin konelatojaksi.

    Voisi arvailla, että isä osti tai sai lahjaksi levyt joltakin kaveriltaan vaikkapa sodan aikana tai sen jälkeen. Mutta tätä on mahdoton selvittää.

    Pikkupoikana noita levyjä kuitenkin kuuntelin. Hieman isompana, kenties kymmenvuotiaana laitoin naapurin kaverin kanssa grammarin ikkunalaudalle ja avoimesta ikkunasta soitimme maailmalle marssia Vapaa Venäjä. Isäni oli kertonut, että marssin soittaminen on Suomessa kiellettyä tai oli ollut.

    Vapaan Venäjän soidessa odottelimme jännittyneinä tuleeko poliisi kieltämään sen soittamisen.

Tuohon aikaan, 1950-luvulla, musiikki oli yhteinen kokemus. Musiikkia kuunneltiin perheen yhteisestä radiosta, ei ollut henkilökohtaista mediaa niin kuin nykyään. Puhelimeen puhuttiin, siitä ei kuunneltu musiikkia.

    Samalla kun 1950-luku oli suomalaisten iskelmälaulajien kulta-aikaa – sen monipuolisuuden ja virkeyden täytyi syntyä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen elinvoimasta – se oli pikkupojalle ikkunoiden avautumista musiikkiin.

    Miten muuten olisi selitettävissä, että muistan yhä niin monia iskelmiä, jotka nimenomaan soivat vuosina 1955-60? Mielikappaleitani olivat mm. Kuningaskobra, Tiikerihai, Jambalaya, Poika varjoiselta kujalta, Lazzarella ja Suklaasydän.

    Tuohon aikaan viihdettä oli niukasti. Vähästä piti repiä iloa irti.

    Radiosta tuli kevyttä musiikkia niukasti. KTP:n futismatsien alussa pelaajien astellessa Puistolan ruohokentälle, soi Gladiaattorien tulo ja kun pelin päätyttyä lähdettiin kävelemään kotiin, kaiuttimista kuului amerikkalainen marssi Ankkurit ylös.

Luistinradalla Kotkassa soitettiin musiikkia joka toinen ilta. Me pojat emme tietenkään harrastaneet ”kaunoluistelua” vaan pelailimme kentän reunalla jääkiekkoa.

    Koska kenttä oli aivan Museokadun asuntomme vieressä, sieltä kuuluvaa musiikkia saattoi kuunnella myös omalla pihalla. 60-luvun taitteen molemmin puolin Caterina Valenten ja Paul Ankan iskelmät tulivat tutuksi nimenomaan luistinradan kaiuttimien välittämänä. Kenties siellä soitettiin myös Elvistä, vaikka Paul Ankan Diana on jäänyt paremmin mieleen.

    Eräänä iltana, luulen että talvella 1963-64, kävelin luistinradan lähellä Raussin Penan kanssa, olimme menossa katsomaan Suomensarjan jääkiekkomatsia. Minä pelasin jalkapalloa KTP:n B-junioreissa oikeana puolustajana, hän oikeana laitahyökkääjänä.

    Luistinradalla soitettiin jotakin Beatlesin kappaletta. Se saattoi olla All My Loving. Minä sanoin, että kuunteles, soittavat Beatlesia. Raussi katsoi hämmästyneenä minua. Hän ei tiennyt Beatlesista mitään eikä tunnistanut kappaleen esittäjää.

    Italialaisten iskelmien musiikkimaailmasta hypättiin loikkauksella rautalankayhtyeiden instrumentaalimusiikkiin ja sitten nopeasti Beatlesin ynnä muiden nuorisoyhtyeiden rock-aikakauteen.

Äänitys vuodelta 1933.

Beatles oli suosikkini; naapurin Pekka piti Rolling Stonesista.

    Ehkäpä epämusikaaliselle Beatles oli helpompaa musiikkia.

    Nykyään Beatles tuntuu loppuun soitetulta; en silti vaihda kanavaa kun se soi radiossa. Beatlesin alkukauden kappaleet ovat kyllä lähimpänä sydäntä edelleen, tuo All My Loving ja sitten I Saw Her Standing There ja Twist and Shout.

    Kuuntelinko 60-luvulla esimerkiksi Reijo Taipaletta? En osaa sanoa. Ehkä menin kaupunkilaisbuumin mukana ja kuuntelin pääasiassa sähkökitaroita ja englanninkielistä musiikkia. Helismaalta ja Rautavaaralta ei kuitenkaan voinut välttyä. Pokeloita en sietänyt, enkä Purppuripelimanneja. Irwinin ensimmäiset laulut vetivät jalat alta, kunnes Vexi Salmesta tuli hävytön "smpläinen".

    Yhtyeitä oli paljon: Kinks, Hollies, Herman Hermits, Animals, Who, Moody Blues, Fleetwood Mac, Renegades, Beach Boys, Lovin' Spoonful, Blood, Sweat & Tears jne. Kinksiä kuulin livenä Ruisrockissa kesällä 1971. Olin siellä kolme päivää, nukuin isältä lainaamassani henkilöautossa monen kilometrin päässä festivaalialueesta.

    Lukion toisella luokalla kirjoitin lyseossa aineen, jossa esittelin pop-maailman uusia virtauksia. Opettaja piti kirjoitusta erinomaisena ja minun piti lukea se luokalle ääneen.

    Luokkatoverit olivat äimän käkenä: mistä Gösta tiesi yhtään mitään englantilaisesta nuorisomusiikista? Eihän se koskaan käynyt bileissä eikä istunut baareissa.

    "Tietämisen" salaisuus oli Suosikki-lehti, jota tilasin. Myös englantilaista NME:tä ostettiin silloin tällöin, lähinnä kai top-listojen takia. Ja radiota kuunneltiin koko ajan.

Maailma avartui 1960-luvulla.

    Yleisradio aloitti sävelradion toukokuussa 1963. Alussa soitettiin kevyttä musiikkia ”jopa kuusi tuntia päivässä”.

    Vähitellen musiikkia sai sielunsa täydeltä. Samaan aikaan perheeseen ostettu matkaradio kulki joka paikkaan. Aina soi ja kuului. Sävelradion musiikkiohjelmat olivat aika monipuolisia. Kevyen musiikin tietäjät, muualla kunnostautuneet free lancerit, soittivat kaikkea saksalaisista iskelmistä jazziin. Kahdeksan kärjessä ja Lista keräsivät perheet kuuntelemaan suosikkikappaleita.

    Ja tietysti soi ja huminoi muuallakin.

    Kotkassa aloitettiin Meripäivät. Alkuvaiheesa siellä soitettiin paljon ilmaista tanssimusiikkia. Muistan että Ronnie Kranckin yhtye esiintyi Gutzeitin kalliolle rakennetulla tanssilavalla. Naapurin mies Kari Nissinen soitti rumpuja ja lauloi Heimo Häkkisen yhtyeessä. 1970-luvulla tulivat sitten suuret tapahtumat Ruisrockista Pori Jazziin.

    Kesällä 1965 KTP:n A-junioreilla oli ”virallinen” peli Kuopiossa KUPSia vastaan. Olimme harjoitelleet koko talven mestaruussarjajoukkueen kanssa, juosseet saman kilometrimäärän hiekkakuoppien reunoilla kuin ykkösjoukkueen miehet.

    Kuopioon mentiin tilausbussilla.

    Koko matkan ajan bussin radiossa soi yhä uudestaan ruotsalaisen Lenne & Lee Kingsien kappale Stop The Music. Luultavasti joku oli nauhoittanut sen C-kasetille. (Olivatko C-kasetit tuolloin jokapojan saatavilla, en tiedä.)

    Stop The Music on yksi harvoista iskelmistä, jonka sanat olen osannut ulkoa alusta loppuun. Peli hävittiin. Kuopiolaiselle ruoholle kuivuivat talven hikipisarat, koska A-juniorien sarja pelattiin cup-systeemillä kerrasta poikki.

Rudy Valleen hitti vuodelta 1931.

Ensimmäisen kunnollisen levysoittimen ostin 60-luvun lopulla tai vuonna 1970. Siihen asti musiikkia oli nauhoitettu kelanauhurilla radion kaiuttimista tai kavereilta lainatuilta levysoittimilta. Piuhoja ei ollut ulos eikä sisään.

    Levysoitin tarvittiin, kun isäni sai pari työväenlaulualbumia. Toisen, Lauluja järjestelmästä, oli kustantanut levymerkki Eteenpäin. Siksi kai sen ”arvostelukappale” lähetettiin Eteenpäin-sanomalehteenkin. Tuolla levyllä oli yksi suosikkikappaleistani, Marmoripankit, jota en löydä netistä. Sen esitti Vanha myyrä, solistina Kiti Neuvonen ja Tuomas Vesterinen.

    1970-luvulla todellisuus aukeni palkkatyöhön Helsingissä. Nyt sitten levyjä ostettiin Stokkalta vähän väliä. Oli taistelulauluja, oli kreikkalaista musiikkia ja soitettiin "ranskalaista" Georges Moustakia ja Ranskassa asuvaa Salvatore Adamoa tunnista toiseen. Klassistakin hankittiin. Aina soi ja päässä huminoi. Kun Demarissa Risto Ennekari hehkutti Keith Jarrettin Kölnin jazzkonsertin levytystä, se, kolmen albumin kokonaisuus, ostettiin ja sitä kuunneltiin ja Jarrettin piano soi Leppävaaran kaksiossa lattiasta kattoon.

    Pori Jazzissa kävin ensimmäisen kerran 1972. Reissusta jäi ikuisesti mieleen Jukka Tolosen yhtyeen piknikkonsertti sunnuntaina aamupäivällä. Sen jälkeen kävin muutamia taukoja lukuunottamatta Pori Jazzissa kenties 20 vuotena peräkkäin.

    Pori oli tuolloin minun ”ulkomaani”. Sanoin usein, että jos vedetään viiva Kotkasta Helsinkiin, en poistu tuon viivan pohjoispuolelle muulloin kuin kerran vuodessa Poriin jazzeille. Toisin sanoen: siikaa on syöty Reposaaressa kolmeen tapaan laitettuna.

Kun musiikin kuunteleminen oli pitkään yhteinen kokemus perheen putkiradion tai 60-luvun alkupuolelta alkaen telkkarin musiikkiohjelmien tykönä, niin 1980-luvun loppupuolella siitä alkoi tulla yksityisempää hommaa. Ensimmäinen kaapelitelevisio oli käytössämme Tapiolassa 80-luvun puolivälissä, jolloin saattoi kuunnella musiikkitelevisiota Yleisradiosta välittämättä.

    Yleisradiolla oli tietenkin merkittävä rooli suomalaisen musiikkikokemuksen luojana pitkälti 1970-luvulle asti. Ja toki se soittaa vieläkin monipuolisinta musiikkia Suomessa. Kun joku toinen valitsee soitettavan musiikin, sinun on tutustuttava myös sellaiseen uuteen, jonka muuten jättäisit laiskuuttasi väliin.

    1960-luvulla television musiikkiohjelmat olivat todella musiikkiohjelmia. Ehkä sellainen nykyään (nykyihmisestä) tuntuisi jotenkin vajaalta, siis että katsotaan ja kuunnellaan yksinomaan musiikkia.

    Tuolla vuosikymmenellä telkkarista tuli musiikkia monissa vakio-ohjelmissa; yhdessä Edmundo Ros esitti latinorytmejä, toisessa ohjelmassa sveitsiläinen Vico Torriani lauloi saksalaisia schlagereita ja kolmannessa ohjelmassa Hollywood GO! GO! kuultiin tuoreinta poppia Kaliforniasta. Ja englantilaisessa showssa näki ja kuuli niinkin "kummallisia" laulajia kuin P.J. Proby ja Long John Baldry.

    Jos nyt pitäisi valita yksi, itseä koskettava iskelmä, olisiko se espanjalaisen, Baskimaalla syntyneen Sebastián Iradierin La Paloma vai kotkalaisen Juhani Vainion Kotkan poikii ilman siipii?

    Onneksi ei tarvitse valita, vaan kaikki käy. Aina soi ja päässä huminoi.

Amerikansuomalaisen Leo Kaupin esitys vuodelta 1927.
Leo Kauppinen (sittemmin Kauppi) syntyi Kotkassa.
Merimiesammatin jälkeen hän toimi Kanadassa painijana
ja sen jälkeen New Yorkissa tanssisalien laulajana.
Kauppi muutti 30-luvulla Neuvostoliittoon missä kuoli Stalinin
vankileireillä 38-vuotiaana.

Lopuksi, ikään kuin musiikilliseksi puolipisteeksi tai jopa huutomerkiksi, laitan tähän aikaisemmin laatimani (ja tällä palstalla v. 2013 julkaisemani) listan musiikista, jota kuuntelen autossa. Se on kerätty CD-levyiltä SSD-muistikortille.

    Koska 70-luvulla ostetut n. 300 vinyyliälppäriä ovat peittyneet historian poimuihin, noilta CD-levyiltä ei tietenkään löytynyt kaikkia suosikkejani. Sekin on vaikuttanut tähän kokoelmaan, että auton äänimaailma edellyttää tietynlaista musiikkia, jotta sitä pystyy kuuntelemaan Suomen karheilla asfalttiteillä ajaessaan.

    Tämä lista vastaa olemassaolollaan kysymykseen, voisiko laatia listan vaikkapa 14 kappaleesta, joita jaksaa kuunnella yhä uudestaan. Ei voi, koska maailma on niin täynnä yhä uudestaan soivaa musiikkia.

    Tässä tulevat muistikorttini musiikin esittäjät; kortilla on heidän laulujaan noin 800 kappaletta:

    Acker Bilk, Agit Prop, Aikakone, Aino Venna, Aki Sirkesalo, Al Green, Al Jarreu, Al Martino, Alberto Cortez, Alice Maria, Alison Moyet, Amy Grant, The Andrew Sisters, Anne Murray, Anneli Sari, Annie Lennox, António Mello Correa, Arja Saijonmaa, Armani Valsani, Aulikki Oksanen; Barnabas V. Geczy, Benjamino Gigli, Billie Holiday, Billy Jo Spears, Billy Vaughn, Brothers Johnson, Bruce Springsteen, The Byrds; Centurians, Chisu, Chris de Burgh, Chris Rea, Chuck Berry, Conway Twitty, Count Basie, Cyndi Lauper; Dave Brubeck, Dave Dudley, Dean Martin, Dick Dale, Die Goldenen Sieben, Dionne Farris, Dionne Warwick, Dolly Parton, Don Williams, Duke Ellington, Dusty Springfield, Dyango; Edie Brickell & The New Bohemians, Edith Piaf, Eric Clapton, Eros Ramazzotti; Faron Young, Frank Sinatra, Freddy Fender, Fureys; George Brassens, Gladys Kight, Gloria Estefan; Hank Locklin, Herbert Ernst Groh, Herman's Hermits, Hot Chocolate; Ilkka Alanko; J. Karjalainen, Jaime Santos, James Brown, Jan & Dean, Jan Kiepura, Jenni Vartiainen, Jennifer Rush, Jippu, Jo Stance, Joe Bund, Joe Cocker, Johanna Kurkela, Johnny Cash, Johnny Paycheck, Johnny Tillotson, Jorma Kääriäinen & Riku Niemi Orchestra, Joseph Schmidt, Juan Pardo, Juha Tapio, Juliette Gréco, Julio Iglesias; Kathle Kühl, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Kate Bush, K.D Lang, Kenny Rogers, Kirsi Neuvonen, Kristiina Halkola, Kool & The Gang, KOM-teatteri; Laura Pausini, Lecuona Cuban Boys, Lenita Gentil, Leonard Cohen, Link Wray and His Ray Men, The Lively Ones, Lobo, Loretta Lynn, Los Amaya, Los Chunguitos, Ludwid Rüth, Lynn Anderson; Marcella Detroit, Mari Trini, Maria Da Fé, Maria McKee, The Marketts, Martha Eggerth, Melanie Garside, Miguel Gallardo, Mouloudji; Nat King Cole, Neil Sedaka, Nino Valsani; Olavi Virta, Olivia Newton-John, The Osmonds, Otis Redding; Paco Cepero, Paloma San Basilio, Patsy Cline, Percy Sledge, Phil Carmen, Pickettywhich, Placido Domingo, Pola Negri; Raphael, Ray Pillow, The Revels, Ricky Nelson, The Righteous Brothers, Ritchie Valens, The Robins, Rocio Jurado, Rosana, Rosie Vela, Roy Orbison; Sam & Dave, Samuli Edelmann, Scandinavian Music Group, Scarlet, Selena, Shadows, Sheryl Crow, Shirley Bassey, Sinead O'Connor, Sir Douglas Quintet, Skeeter Davis, Sophie B. Hawkins, The Statter Brothers, Sting, Suzanne Vega; Teleks, Tero Vaara, Teddy Bears, Tino Rossi, Three Dog Night, Tommy James & Shondells, Tony de Matos, The Tornados, Tristao da Silva, Tuure Kilpeläinen; Ultra Bra, Urge Overkill; Vesa-Matti Loiri, Vuokko Hovatta; Waylon Jennings, Willie Nelson, Willy Forst, Willy Fritsch; Yves Montad.”

Pahvilevy vuodelta 1933.
Duriumpinnoite on synteettistä hartsia.