torstai 26. marraskuuta 2015

Raskaan paino

[ajatukseen jää kiinni]


                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Hannover.

Panin Vivaldia soimaan idealla, että nyt kirjoitan kevyesti, hilpeästi ja olen rento.
    Vivaldin alkaessa kuistille osuu muutama viisto auringonsäde.
    Ajatus kiertyy itseensä: mikä se olikaan?
    Jostakin syystä pakinani ovat viime viikkoina olleet vakavan totisia. Maailma ei ole naurattanut. En naura tänään. Raskas painaa.
    Vaikka kuinka pyristelisi irti ajatusten kuolettavasti kehästä, takertuu sitä johonkin äsken lukemaansa eikä siitä pääse irti, ei mitenkään. Tällainen mieleen kiinni syöpyvä ajatus sattui silmiin viime sunnuntaina The Guardianista, missä Kenan Malik kysyi, että miksi juuri islamistiset ryhmät tuntuvat muita paljon sadistisemmilta ja jopa pahoilta.
    Malik lainasi artikkelissaan Hannah Arendtia, joka kirjoitti postuumisti julkaistussa teoksessa The Life of the Mind siitä surullisesta tosiasiasta, että kaikkein pahimpiin tekoihin syyllistyvät ne, jotka eivät ole koskaan saaneet päätetyksi ollako paha vai hyvä. Siis hyvin tavalliset ihmiset.
    Arendt seurasi Israelissa 1960-luvun alussa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä The New Yorkerin kirjeenvaihtajana. Arendt oli odottanut näkevänsä natsipedon, mutta kohtasikin tavallisen, keskinkertaisen ja mitättömän byrokraatin. Miehen kauheat teot olivat ristiriidassa hänen keskinkertaisuutensa kanssa, Arendt sanoi. ”Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.”
    Arendt puhui pahan arkipäiväistymisestä. Lohduton huomio tuo pakinaani sellaisen tumman sävyn, jota yritin välttää. Olin ajatellut, että lainailen tänään Milan Kunderan ”hilpeitä” ja filosofisia ajatuksia luettuani Kunderan romaanin Olemisen sietämätön keveys.
Päällys: Urpo Huhtanen
    Sehän, siis Kunderan romaani, tapahtuu 1960-luvun Tšekkoslovakiassa, aikana jolloin Neuvostoliitto miehitti maan.
    No, eipä kuulosta kovin hilpeältä!


Romaanin alussa Kundera filosofoi historian palautumattomuudella; kaikki tapahtuu vain kerran eikä entinen toistu sellaisenaan. Ei löydy historian kaavaa liitutaululle tai fläppipaperille kirjoitettavaksi.
    Tästä ajatuksesta Kundera päätyy ”hilpeään” (nyt se pitää todella laittaa lainausmerkkeihin) johtopäätökseen: Koska kaikki on ainutkertaista ja ohimenevää - toista kertaa toistumatonta - ei kerran tapahtunutta tarvitse eikä edes kannata tuomita. Sehän oli ja meni!
    Sitten seuraa vähemmän hilpeä huomio: ”Tässä maailmassa on kaikki ennalta anteeksiannettua ja siten myös kyynisesti sallittua.”
    Myöhemmin romaanissa palataan 1950-luvun alkuun, jolloin kommunistit järjestivät toisinajattelijoiden näytösoikeudenkäyntejä; jolloin ihmiset pakotettiin tunnustamaan syyllisyys johonkin mitä he eivät olleet tehneet; jolloin kommunistipuolue päästi pannasta katuvan ihmisen joka ei tiennyt mitä piti katua; ja jolloin itsepäiset teloitettiin jääräpäisyytensä takia.
    Romaanin kertoja sanoo vuonna 1983 (tai vuonna 1968, jos kertojana onkin romaanin yksi päähenkilöistä):
    ”Niiltä, jotka luulevat, että Keski-Euroopan kommunistihallinnot ovat järjestään rikollisten aikaansaannoksia, jää näkemättä perustotuus: rikollishallintoa eivät panneet pystyyn rikolliset vaan intoilijat jota uskoivat löytäneensä ainoan paratiisiin vievän tien. Puolustaessaan sitä urhoollisesti he teloittivat monia ihmisiä. Myöhemmin kaikille selvisi ettei mitään paratiisia olekaan, ja niin intoilijoista tuli murhaajia.”
    Kun kommunisteja sitten syytettiin maan vastoinkäymisistä, itsenäisyyden menetyksestä Venäjälle ja oikeusmurhista, syytetyt vastasivat: ”Me emme tienneet! Meidät petettiin! Me uskoimme! Sielumme syvyyksissä olemme viattomia.”
    Eivätkö he todella tienneet? Kundera kysyy. Vai teeskentelivätkö he tietämättömyyttä.
    Mutta tämäkään ei riitä. Romaanin Tomáš kirjoittaa esseen, jossa vertaa syyttömyyttään ja tietämättömyyttään vakuuttavia kommunisteja Oidipukseen, joka tietämättään tappoi isänsä ja nai äitinsä. Oidipus ”ei silti pitänyt itseään syyttömänä tajuttuaan mistä oli kysymys. Voimatta katsella aiheuttamaansa onnettomuutta hän puhkaisi silmänsä ja lähti sokeana Thebasta.”
    Kundera heittää hirvittävän kysymyksen: Onko syyttömyyttä olemassakaan? Jos ei ole, mitä meidän pitäisi tehdä, itsellemme?
    Tässä ei auta edes vertauskuvallinen paroni Münchausen, joka nostaisi itsensä tukasta vapautuakseen yhteisen syyllisyyden alhosta.


Ajatusten spiraali kiertyy pienemmäksi eikä mikään voima kannattele juoksemista pois, takaisinpäin kaaren ulkoreunalle, sinne missä kerran tapahtui...
    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera muistuttaa, siksi emme voi mistään tietää emmekä koskaan todeta, mikä päätöksistämme on ollut hyvä, mikä huono. Olemmehan, Kundera sanoo, kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran. Toisessa, kolmannessa tai neljännessä elämässä saattaisimme päättää toisin, mutta sellaisia elämiä ei ole tarjolla joten vertailukohta puuttuu.
    Kun ajattelin maailmaa ja minua ja sitä ettei maailmaa pääsee pakoon, ei ainakaan tässä elämässä, tuli mieleen muuan Pentti Saarikosken runo, jonka muistan 1960-luvulta epämääräisesti ja kuitenkin selkeästi, niin selkeästi että löysin sen hyllystäni:

      ”En valinnut asiaa,
                 asia 
                        valitsi minut.
       En etsinyt taistelua, taistelu
                                            tuli kohdalleni
                               ja nyt olen mukana.
       Vakavasti kehotan harkitsemaan, onko järkevää, ja mikä on sitä
                                         vakavasti kehotan kuuntelemaan
                   ääniä: maailmaa.”

    Onneksi taistelu käydään vain pään sisässä; onneksi olen vain päässäni mukana. Saarikoski meni puolueeseen ja matkusti Prahaan, ei mennäkseen jonnekin vaan paetakseen jostakin, valitsi puolensa, leikki tosissaan kommunistia ja mitä lie ajatteli Prahasta Suomeen palattuaan kun neuvostopanssarit vyöryivät kaupunkiin. Silloin kaikki näytti hetken yksinkertaiselta, nyt ei.
    Jos minua huvittaa, suljen silmäni ja korvani ja olen turvassa.
    Vai olenko sittenkään? Jos suljen silmät, mistä tiedän katseleeko maailma minua? Jos suljen korvat, mistä tiedän sanooko se minulle jotakin?
    Hassu juttu – olinpa mukana tai en, olen mukana!
    Muuten, Kunderaa lukiessa tulee välillä mieleen Franz Kafka.
    Koska luen Kafkaa ja Kunderaa huumorin läpi, lisään vielä Kafkalta yhden ajatuksen kärsimyksestä, joka liittynee myös syyllisyyteen josta Kundera kirjoitti.
     Näin Kafka (”hilpeästi”):
    ”Sinä voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä sinä voisit välttää.”    


                                                                        Kyösti Salovaara 2014.




Lähteitä:
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 1969, 1989.
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY, 1985.
Kenan Malik: Why do Islamist groups in particular seem so much more sadistic, even evil? The Guardian 22.11.2015.
Pentti Saarikoski: Ääneen. Piccolo, 1966.
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski - vuodet 1964-1983. Otava, 2003.
Margarethe von Trotta (ohjaus ja käsikirjoitus,osittain): Hannah Arendt. 113 minuuttia. Saksa, 2012.

torstai 19. marraskuuta 2015

Onni, vapaus ja avoin yhteiskunta

[pari huomautusta]


                                                                                            Kyösti Salovaara 2014, 2015.
Taistelun jälkeen rauha: Verdun.

Pellot on kynnetty tehtaat sädehtivät
ja vilja tekee pesäänsä suunnattomaan hyökylaineeseen
elonleikkuulla ja viininkorjuulla on lukemattomia
                                              todistajia
ei mikään ole yksinkertaista eikä tavatonta
meri on taivaan silmissä tai yön
metsä antaa puille turvallisuuden
ja talojen seinillä on yhteinen iho
ja tiet risteilevät aina.”


Vapaus, veljeys, tasa-arvo!
    Sanojen merkityksiä koetellaan, niiden voimaa horjutetaan. Kestävätkö sanat kun niitä kohti lähetetään luoteja ja kranaattien sirpaleita? Kuinka syvälle sana on juurtunut? Jos se tallotaan maahan, kasvaako tilalle uusi, yhtä voimakas ja haastava?
    Pilvet riippuvat matalalla, Euroopassa.
    ”Isku vapautta vastaan ei osunut vain Pariisiin, se osui meihin kaikkiin”, vakuuttaa Saksan liittokansleri Angela Merkel.
    Luodit repivät sanoja riekaleiksi, mutta uusia tulee tilalle. Jihadistit voivat tappaa monta ihmistä, mutta iloa he eivät saa hengiltä, muuan englantilainen kirjoittaja sanoi.


Avoin yhteiskunta on kuin läpinäkyvä talo, jonka seiniä ja lattioita pitää rakentaa koko ajan uudestaan. Tämä talo ei ole annettu vaan tehty, ylläpidetty, jatkuvasti rempattu.
    Ranskalais-venäläisen filosofin Alexandre Kojèven mielestä Ranskan vallankumouksen julistama vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaate on ollut länsimaisen ja ylipäänsä ihmiskunnan universaalin ideologian viimeisin luomus: sitä pidemmälle ei pääse.
    Kolme sanaa luovat kehikon, jossa mm. demokratia, inhimillisyys, suvaitsevaisuus, turvallisuus ja edistys kukoistavat eikä tuohon kehikkoon tarvita lisää tukipuita.
    Onko näin, pitää tietysti kysyä. Sanoja on helppo viskata pöydälle eikä aina tule ajattelleeksi ovatko ne, sanat, keskenään tasa-arvoisia, samalle viivalle merkityksessään asettuvia.
    Alkuaan Ranskan vallankumouksen motossa oli ikään kuin vaihtoehdon uhkana neljäskin sana: kuolema. Entä jos sekin olisi jäänyt elämään? Toisiko se kauniiseen ajatukseen sopivan määrän raakaa realismia?
    Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!
    Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan ja kuolema sinulle!
    Vai ajatteleeko moderni ihminen, prosessien ja systeemiteorioiden osaaja, että tuo vain tarkoittaa sitä, että vapaus ja veljeys ja tasa-arvo ovat ehdottomia edellytyksiä ihmisarvoiselle yhteiskunnalle, ja jos niitä ei täytetä, jos joku puuttuu, yhteiskuntaa ja ihmisarvoa kohtaa kuolema?
    Sitäkin voisi miettiä, onko vapaus päämäärä sinänsä ja veljeys ja tasa-arvo työkaluja vapauteen pääsemiseksi.


Oliko Kojève siis oikeassa? Eikö ihmiskunnan ideologiseen mottoon todellakaan tarvita lisää sanoja?
    Miltä kuulostaisi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja onni?
    Tai: Vapaus, veljeys, tasa-arvo, onni ja ilo?
    Viime viikolla Sixten Korkman sanoi Ylen haastattelussa, että hänen mielestään tärkeintä ihmiselle on onni, onnellisuus. Se on hänen mielestään tärkeämpää kuin vapaus, jota monet pitävät ensisijaisena ihmiselämän tarkoituksena.
    Onni on kuitenkin problemaattisempi käsite kuin vapaus, jota voi sentään aika luotettavasti mitata ja punnita. Sitä paitsi vapaus on selvästi sekä yksilöön että ihmisryhmiin ja myös instituutioihin liittyvä toiminnallinen suure. Mitä suurempi vapaus yksilöllä, ryhmällä ja organisaatiolla on toimia, sitä moninaisempi yhteiskunta syntyy ja sitä tehokkaammin ja tuottavammin yhteiskunta toimii. Suvaitsevuus ja sallivuus sisältyvät vapauden dynamiikkaan, eivät ole siitä irrallaan.
    Tietysti täytyy muistaa mitä ranskalaiset vallankumoukselliset aikanaan vapaudella tarkoittivat: sinun vapautesi ei saa vähentää toisten ihmisten vapautta toimia omalla tavallaan.
    Karl Marx puhui vapauden valtakunnasta, johon ihmiskunta suuntaa kehityksensä. Se tarkoitti, että vapaudutaan ulkoisten tekijöiden - kuten luonnon, aineellisen puutteen ja taloudelliseen koneistoon kuuluvien hierarkioiden – holhouksesta ja ylivallasta.
    Marxin lauseet kuulostavat välillä hieman metafyysisiltä; vaarana on päätyä utopiaan, jossa vallitsee uusi hierarkia ja vaihtoehdottomuuden ylivalta.


Onko avoin yhteiskunta sitten synonyymi Ranskan vallankumouksen motolle?
    Olisiko mahdollista toteuttaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo jossakin toisenlaisessa yhteiskunnassa? En sano järjestelmässä, koska sanan ”järjestelmä” käyttäminen saattaa olla aidosti avointa yhteiskuntaa rajoittava käsite.
    ”Voimme palata petojen asteelle”, kerrotaan Karl Popperin sanoneen. ”Jos kuitenkin haluamme säilyttää ihmisyytemme, tarjolla on vai yksi tie: se joka vie avoimeen yhteiskuntaan.”
    Kun luodit ja kranaattien sirpaleet puhkovat ihmisiä kuoliaaksi, puhkaisevatko ne myös avoimen yhteiskunnan pohjan? Onko vaarana kaatua kranaattikuopan reunalta toisenlaiseen maailmaan, missä pedot vallitsevat ja hallitsevat käyttäytymistä?
    Vapautta voi horjuttaa, iskeä ja repiä mutta... ja joka tapauksessa avoin yhteiskunta lienee kaikessa epävarmuudessaankin vahvempi kuin dogmiin tai totalitaariseen ajatukseen perustuvat liikkeet.
    Tai suoraan sanoen: eikö epävarmuus ja erehtyväisyys juuri olekin avoimen yhteiskunnan voima?
    Kukaan ei tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, totesi Ralf Dahrendorf. Hän jatkoi sitten näin: ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli... Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää.”
    Tästä palaan ”onnen” ajatukseen.
    Kun rakastat toista ihmistä, sanoi Popper, toivot tekevästi hänet onnelliseksi.
    Tässä ei ole mitään pahaa, se kuuluu rakkauteen, mutta poliittisena toimenpiteenä ihmisten tekeminen onnelliseksi on kaikkein vaarallisinta mitä kuvitella voi, sillä jokaisella ihmisen on oma ”onnensa” eikä ole mitään yhteismitallista onnea, jota voitaisiin edistää politiikalla. 
    Jos minä tykkään dekkareista ja tulen onnelliseksi niitä lukiessani, en voi pakottaa sinua lukemaan niitä siirtääkseni onnea sinulle, jos sinun makuusi enemmän on Proust ja James Joyce tai jos onnesi syntyy vaikkapa jääkiekkomatsissa tai hölkkäpolulla. Minun onneni saattaa tehdä kipeää, jos tuputan sitä väkisin laajempaan jakeluun.
    Olisi tietysti hienoa jos kaikki eläisivät onnellisina kauniissa, unelmiemme yhteiskunnassa. Epäilemättä, jos kaikki rakastaisivat toisiaan, meillä olisi maanpäällinen taivas, Popper sanoi. Mutta jokainen yritys rakentaa taivas maan päälle tuottaa tänne väistämättä helvetin, sillä se johtaa suvaitsemattomuuteen, uskonsotiin ja inkvisiitioon, jolla on tarkoitus pelastaa sielumme. 


Pariisin laukausten jälkeen ulkoministeri Timo Soini vertasi jihadisteja Stalinin ja Hitlerin hirmuvaltaan. Hirmuvaltiaiden kanssa ei pidä neuvotella.
    Stalin kyllä pääsi kuin koira veräjästä.
    Sami Sillanpää kirjoitti Helsingin Sanomissa sunnuntaina, että ISIS ei ole mikään sivilisaatio, jonka kanssa pitäisi käydä keskustelua; toisin kuin IRAn tai ETAn kanssa aikanaan tehtiin poliittinen sopimus, tai se oli mahdollista, ISISin kanssa ei voi päästä poliittiseen ratkaisuun. ”ISISin kanssa ei voi neuvotella. Sen päämäärää ei voi hyväksyä”. Sillanpää kirjoitti.
    Avoimeen yhteiskuntaan rakennettu sallivuuden ja suvaitsevaisuuden periaate saattaa johtaa tilanteeseen, jossa syntyy ajatuksia ja liikkeitä joiden tarkoituksena on avoimuuden ja suvaitsevaisuuden kumoaminen.
    Voidaan päätyä, niin kuin Francis Fukuyama on todennut, nihilistiseen sotaan, jossa liberaalista demokratiaa vastaan nousevat sen omat kasvatit. Relativismi, kaikkien arvojen suhteellistaminen, järsii lopulta avoimen yhteiskunnan arvot ontoiksi. Ja vähitellen suhtaudumme niihin kyynisesti ja pilkaten.
    ”Relativismi”, Fukuyama sanoi”, ”ei ole ase, joka voidaan suunnata valikoiden vain tiettyihin vihollisiin. Se syytää luotejaan kaikkiin maaleihin, ampuu jalat alta paitsi 'ehdottomuutta' julistavilta opeilta, dogmeilta ja länsimaissa varmoina pidetyiltä käsityksiltä myös tuohon perinteeseen kuuluvalta suvaitsevaisuuden, erilaisuuden ja ajatuksenvapauden arvostamiselta. Ellei mikään voi olla ehdottomasti totta, jos kaikki arvot ovat kulttuurisidonnaisia, silloin myös hellityt perinteet mm. ihmisen tasa-arvoisuudesta joutuvat pakostakin romukoppaan.”


Onni on jokaisen ihmisen yksilöllinen kokemus. Onnellinen voi olla missä vain ja milloin vain, myös huonoissa oloissa ja onnen voi kokea niin monella tavalla kuin on yksilöitä, ihmisiä, erilaisia tunteita. 
    Jokaisella on oikeus omaan onneen. Siihen ei tarvitse kysyä naapurilta lupaa. Kaikkina aikoina, kaikenlaisisissa oloissa, kaikenlaiset ihmiset ovat kokeneet onnea yhtä voimakkaasti ja aidosti kuin mitä nyt hyvinvointiyhteiskuntien ihmisetkin kokevat - tai eivät koe.
    Vapaus joka on kehittynyt ihmiskunnan alkuhämärästä asti kuuluu sitä vastoin sivilisaation kehkeytymiseen oleellisena pontimena. Yleensä ja ylisummaan vapaus on syntynyt ihmisten ja ihmisryhmien yhteistyön tuloksena. Ihmisten hallussa oleva tieto ja teknologia ovat yhteistyön ulkoisia ja konkreettisia merkkejä.
    Vapaus on yhteiskunnallista, jopa mekaanisesti katalyyttistä.
    Aloitin lainaamalla ranskalaisen Paul Eluardin runoa Kuolema, rakkaus, elämä (La Mort, l'Amour, la Vie). Sijoitin sen Verdunissa ottamieni kuvien alle, ikään kuin sanoakseni että maailma on normaali sodan jälkeen ja ennen sitä; kriisi ei tarkoita rauhan mahdottomuutta.
    Eluardin runon viimeinen säkeistö, Aale Tynnin suomennoksena, sopii kuvastamaan ihmisyyden kirjavaa elämäntilaa, johon haluamme päästä ja jossa mielimme olla:

Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan
toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan
heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä
heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua
jotka keksivät uudelleen ihmiset
ja luonnon ja isänmaansa
joka kuuluu kaikille ihmisille
joka kuuluu kaikille ajoille.”
____________________________________________________________________
Lähteitä:
Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.
Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992.) Suom. Heikki Eskelinen. WSOY 1992.
Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.
K.R. Popper: The Open Society and its Enemies - Volume 2 The High Tide of Prophecy: Hegel, Marx and the Aftermath, 1945. Routledge paperback 1990.
Sami Sillanpää: Pelkojen sodan pystyy voittamaan. Helsingin Sanomat 15.11.2015.
Aale Tynni (toim. ja suom.): Tulisen järjen aika. WSOY 1962, 1981.

torstai 12. marraskuuta 2015

Sananvapaus 1200 eurolla

[Maailma muuttuu,jo vain]


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.


Ollakseni triviaali: helppoihin kysymyksiin on helpompi vastata kuin vaikeisiin.
    Jos esimerkiksi tiedustellaan, että kauanko päivä tästä vielä lyhenee ja ilta pimenee, niin vastaan että runsaan kuukauden tai että katsopa almanakasta, kyllä se siellä kerrotaan.
    Mutta jos kysyt miten demokratia liittyy sananvapauteen ja päinvastoin, ja että voiko demokratiaa olla ilman sananvapautta ja päinvastoin, kehotan kääntymään asiantuntijoiden puoleen ja muistutan, että asiantuntijoita on monenlaisia, joten kannattaa epäillä vastausta, jos sellaisen saa.
    Arkipäivän viisastelija saattaa tuhahtaa kysymyksen asettelulle: yhtä hyvin voisit kysyä miksi yöllä on pimeämpää kuin päivällä ja että onko kauas pidempi matka kuin lähelle ja jos on, niin miksi.
    Sanoilla voi leikkiä, vaikka ajatus on hölynpölyä.
    Tuon pellon... takana auringon väistyvät säteet. Kävelijä pysähtyy ja siristää silmiään ja aprikoi kynnöspellon reunassa, että mitäköhän tuohon ensi keväänä istutetaan, kauraa vai sananvapautta, vehnää vai demokratiaa.


Jos kaikki olisi ennalta määrättyä tai jos kaikki toistuisi samanlaisena yhä uudestaan ja uudestaan, ei kai tarvitsisi miettiä demokratiaa eikä sananvapaudellekaan olisi käyttöä, kysyntää.
    Ludwig Wittgensteinilla on tästä (tai siis jostakin samansuuntaisesta) hieno lause, jota en väistä olkaa kohauttamalla: ”Tahdonvapaus on siinä, ettemme voi tällä hetkellä tietää tulevia tekojamme.”
    Jos tietäisimme tulevaisuuden täsmällisesti, meillä ei olisi tahdon eikä sitä mukaa edes sanan vapautta. Edelleen ajatusta kehitellen: jos tietäisimme tulevaisuuden täydellisesti, meillä ei voisi olla demokratiaa, sillä demokratia liittyy tiedolliseen epävarmuuteen ja siitä tehtäviin johtopäätöksiin. Utopiayhteiskunnassa ei demokratiaa tarvita eikä se siihen mahdu, koska utopian pitää olla täydellinen.
    Demokratiaa ei kukaan esitäkään utopiana, koska se toisaalta on jo ja toisaalta se on täynnä ristiriitoja mitä tulee ”oikeisiin tekoihin”, ”tietoihin” ja ”arvoihin”.
    Kielipeliä ei ehkä kannata viedä pidemmälle, semminkään kun me emme ole wittgensteineja, ainakaan minä en ole, joten totean tylysti Ralf Dahrendorfia lainaten, että demokratia on vain eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansan tunteiden kylpylä. Tarvitaan päättäjiä johtamaan ja niitä jotka äänestävät päättäjät pallilta takaisin todellisuuteen.
    Informaatio ja sananvapaus – vapaus sanoa ja kuunnella, oikeus olla sanomatta ja kuuntelematta – kaikesta päätellen mahdollistavat hallitsemisen ja hallittuna olemisen, mutta hallitseminen tiettävästi onnistuu myös muuten, vaikka sana ei olisikaan vapaa eikä informaatiota olisi tarjolla, tiedossa.


Ennen kuin menen sananvapauden hintaan, pari tuoretta lainausta sananvapaudesta.
    Helsingin Sanomat haastatteli 4.11 Elina Grundströmiä, josta tulee Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja ensi vuoden alussa.
    Grundström oli huolestunut sananvapaudesta. Siihen kohdistuu monia uhkia. Laadukas journalismi on vaarassa. Väärää tietoa jaetaan tarkoituksella. Piilevästi kaupallinen informaatio syö journalismin uskottavuutta.
    Media on murroksessa. Ilmainen ei ole ilmaista.
    ”Hieman toivoisin suomalaisilta sellaista ajattelua”, Grundström sanoi, ”että jos näin pienellä kielialueella halutaan turvata median toimintaedellytykset, niin silloin siitä suomenkielisestä mediasta kannattaa maksaa.”
    Grundströmin mielestä laadukas journalismi on yksi tae demokratian toimivuudelle.
    Muutamaa päivää myöhemmin (9.11) samassa lehdessä harmiteltiin mainoseurojen valumista ulkomaisille nettitoimijoille; puolet netin mainostuloista menee Googlen ja Facebookin kaltaisille yrityksille. Sitä paitsi journalismia rahoittavan mainonnan osuus on kaikkineen selvässä laskussa.
    Jos journalismia tarvitaan esimerkiksi poliittisen ja taloudellisen vallan vastavoimana, siitä pitää olla valmis maksamaan, sanoi Alman toimitusjohtaja Kai Telanne ja jatkoi: ”Median pitää säilyttää oma auktoriteettinsa yhteiskunnassa. Se tapahtuu vain niin, että tehdään sellaista laadukasta journalismia, että kuluttajat ovat valmiita siitä maksamaan.”
    Laatu maksaa, ei ole ilmaista.


Aina kun puhutaan demokratiasta ja journalismista, oletetaan että ihmiset haluavat niitä hintaan mihin hyvänsä tai ainakin halpuutettuna.
    Oletetaan että politiikka kiinnostaa ja että laatujournalismi on kivempaa kuin hölynpöly. Ajatellaan että ihmisyksilöllä on melkein pakonomainen ja vähintäänkin synnynnäinen tarve viisastua ja sivistyä.
    Todellisuus saattaa olla raadollisempi.
    Ilmaisen netin makuun päässeet kuluttajat eivät ehkä haluakaan enää maksaa ns. laatujournalismista. Kenties he eivät usko, että sellaista on olemassakaan. Miksi pitäisi vaivata päätään jos helpommallakin pääsee? Eikö myös koululaitos ole menossa siihen suuntaan ettei mitään tarvitse oppia pakolla? Riittää kun koulussa viihtyy, että siellä on kivaa ja yhteisöllisyyden tunne kehittyy ja voimistuu. Laskeminen ja pänttääminen on vanhanaikaista, lukutaidollakaan ei ole niin väliä kunhan otsikot tabletin ruudulta ”havaitsee”.
    Em. Dahrendorf kirjoitti vuonna 1990 kirjeen puolalaiselle ystävälleen yrittäen selittää tälle mitä tapahtuu kun siirrytään totalitaarisesta järjestelmästä länsimaiseen demokratiaan. Ystävä oli surun vallassa huomattuaan, että siinä missä kommunistisessa järjestelmässä arvostettiin hyvää taidetta ja korkealaatuisia elokuvia, länsimaista kapitalismia ei näytä moinen kiinnostavan lainkaan.
    ”Pidän näkemystänne arvossa”, Dahrendorf sanoi, ”mutten silti voi yhtyä päätelmiinne. Tiettyyn rajaan saakka totalitaaristen hallitusten alaisina elävien ihmisten mieltymys kulttuuriin oli korviketta muille haluille, joiden noudattaminen oli heiltä kielletty. Kun paine hellittää, he innostuivat roskalehdistä ja hampurilaisista ja tiskikoneista ja kiiltävistä moottoripyöristä ja aurinkolomista Espanjassa.... Vaikka hallituksenne jatkaisikin 'hyvien' filmien tuotannon ja 'klassikkokirjojen' tukemista, ihmiset taitaisivat silti katsella mieluummin romanttisia nyyhkyfilmejä tai lukea roskaa tai luopua lukemisesta kokonaan.”
    Nyt 25 vuotta myöhemmin, Dahrendorfin ajatuksen voisi lähettää Suomessa Grundströmille ja Telanteella ja haikeana todeta, että ehkä hekin kaipaavat sellaista ”yhtenäisyyden ajan” yhteiskuntaa jota ei enää ole, johon ei enää ole mahdollisuutta palata, vaikka Suomi ei Puolan tavoin olekaan koskaan ollut totalitaarinen epädemokratia.


Haluan kuitenkin uskoa, että Grundström ja Telanne ovat oikealla asialla; että sananvapaus liittyy demokratiaan, että jälkimmäistä ei voi olla ilman edellistä ja että sananvapaus edellyttää korkeatasoista, kriittistä ja laadukasta journalismia.
    Journalismista pitää siis maksaa.
    Niinpä laskin omat ”mediakuluni”.

                                                       Kyösti Salovaara 2015.
Demokratia pursuaa
kohta lattialle.

   Melko tarkalleen maksan vuodessa lehtien ja sähköisen median tilausmaksuja noin 1200 euroa, oikeastaan enemmän, sillä tuohon summaan pitäisi (ainakin filosofisesti) lisätä n. 480 euroa "inframaksuja" joita tarvitaan, että voin tehokkaan laajakaistan kautta katsella mm. maksukanavan jalkapalloa ja Eurosportin pyöräilyä HD-lähetyksinä. 
    Riittääkö "mediamaksuni" takaamaan laadukkaan journalismin tulevaisuuden? Kuinka monta vähintään tällaista tilaajaa tarvitaan? Pitäisikö minun ja muiden tilata enemmän turvataksemme sananvapauden edellytykset? Mihin tuota pulittamaani mediamaksua tulisi verrata? Onko se paljon vai vähän? Jos muistelen keväällä kuollutta äitiäni, niin hänen eläkkeensä oli kuukaudessa 250 euroa vähemmän kuin mitä maksan (vuodessa) lehtien lukemisesta ja telkkarin katsomisesta.
    Mitä sitten saan 1200 eurolla?
    Maksan näistä: Helsingin Sanomat, Demokraatti, Suomen Kuvalehti, Kanava, Parnasso, Ruumiin kulttuuri, Yle (pakkovero) ja MTV:n urheilukanava. ”Ilmaiseksi” seuraan päivittäin netissä mm. Ilta-Sanomia, The Guardiania, BBC:tä, The New York Timesiä (maksumuurin takaa) ja El Paisia. 


Maailma muuttuu – entä sitten?


PS:
Journalismin paino (kg) ja vetoisuus (l)

Edellä esitettyä, mediaan käyttämääni euromäärää katsellessa tulee väistämättä mieleen kysymys: Olenko vähän vai paljon hullu? Pitäisikö ryhtyä säästämään - journalismin tulevaisuudesta piittaamatta?

Jos tarkastelee pelkästään tuota tilausmaksujen osuutta, 1200 euroa, niin sillähän saisi esimerkiksi:

Noin 171 oluttuoppia Helsingin keskustan baareista tai 240 Malmilta TAI
Vähintään 600 kg marinoituja broilerin reisikopia supermarketista TAI
Noin 850 litraa bensaa jolla ajan autollani noin 14 200 km TAI
Lennot edestakaisin Malagaan vähintään neljä kertaa vuodessa.


_________________________________________________________________

Ralf  Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä, 1991.)
Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. (1922.) Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.

torstai 5. marraskuuta 2015

Tuo pelto, tuo puu

[asioiden vaarallinen raja]

                                                   Kyösti Salovaara 1.11.2015.


Myös hutera rakennus on rakennus.
    Mitä sitten vaikka katto vuotaa, lattia notkuu ja seinälautojen rakosista puhaltaa tuuli? Huoneilla on kuitenkin huoneiden muoto; ikkunasta näkyy ulos ja pöydän ääressä voi jutella ja juoda kahvia.
    Tänään, auringon paistaessa vinosti melkein maata myöten, pakina muistuttaa tuollaista rakennusta tuollaisine huoneineen.
    Kaksi asiaa tai oikeastaan yksi.
    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, kirjoitti Graham Greene muistelmateoksessa Pakoteitä, ”ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua...”
    Niin kuin viime viikolla totesin, luin Ian Flemingin James Bond -romaanin Pallosalama jouluaattoyönä vuonna 1962. Se teki vaikutuksen 15 vuotiaaseen nuorukaiseen. Seuraavana keväänä kävin isäni kanssa, niin muistelen, katsomassa ensimmäisen Bond-elokuvan Salainen agentti 007 ja tri No. Sean Connery ja Ursula Andress leimautuivat mielen syvimpään kerrokseen vuosikausiksi. Ja korvissa jäi soimaan Monty Normanin säveltämä, John Barryn sovittama James Bond teema.
    Nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin James Bond on melkein kuin uskonto, niin kuin Simon Winder totesi The Guardianissa. Rituaaliin pitää kaikkien osallistua.
    Rituaalin kaupallisuuden tiedostaenkin, Bond on jotakin enemmän... kuin pelkkä sinänsä realistisen makuisten vakoiluromaanien tai hieman lapsellisten toimintaelokuvien sankari. Kysymys ei enää ole Flemingin maskuliinisesta proosasta eikä Conneryn ja ties kuinka monen Bond-näyttelijän karismasta vaan viihteen luomasta kokonaisvaltaisesta illuusiosta, joka näyttää melkein oikealta todellisuudelta faktoineen ja salaliittoineen, mutta joka saattaa lopulta olla pelkkä alkukantainen painajaisuni, jossa Hyvä ja Paha, Jumala ja Perkele käyvät ikuista taistelua ihmisen sielusta.
    Niin että tässä mielessä uuden James Bond -elokuvan katsominen kuuluu rituaaliin, aivan kuin kävisi kirkossa - mutta vain harvat käyvät kirkossa, jos kohta useammat elokuvateatterissa.
    Greenen tavoin me toisen maailmasodan jälkeen syntyneet saatamme todeta, että meidänkin sukupolvemme kasvatettiin seikkailukertomuksilla.


                                                                Kyösti Salovaara 1.11.2015.
Hups!



Viime sunnuntaina katselin hetken Vanhankaupungin rannassa, kuinka nuorallakävelijä yritti selviytyä toiselta rannalta toiselle mereen laskevan joensuiston yli pingotettua nuoraa myöten. Tuon tuostakin hän menetti tasapainonsa, kellahti kumoon ja joutui taistelemaan itsensä takaisin nuoran pyöryttävään korkeuteen.
    Se tuntui vertauskuvalliselta.
    Se toi mieleen muutaman rivin Robert Browningin runosta Bishop Blougram's Apology. Browning kirjoitti tuossa runossa, kuinka kiinnostuneita me olemme asioiden vaarallisesta rajasta: Rehellisestä varkaasta, lempeästä murhaajasta, taikauskoisesta ateistista.
    En tietenkään ole itse löytänyt noita säkeitä kuvastamaan (jännitys)kirjailijan suhdetta todellisuuteen, ilmaisemaan sekä kirjailijan että lukijan kiinnostusta elämän vaarallisiin puoliin, siihen että kuiluun katsova saattaa kadottaa itsensä.
    Graham Greene sanoi omaelämäkerrassaan A Sort of Life (Eräänlaista elämää), että hän voisi valita Browningin säkeet jokaisen romaaninsa motoksi. Rikoskirjailija, jännityskirjailija näkee elämän vaarallisen rajan melodraamassa, liioiteltuna uhkan ja petoksen kuiluna, joka aukeaa nuorallakävelijän alla, hänen askeleidensa molemmin puolin.
    Hyvä näin, vertauskuvallisuutta riittää – ja oikeastaan, aivan rehellinen ollakseni, löysin nuo Browningin säkeet Gavin Lambertin teoksesta The Dangerous Edge, sillä tuossa kirjassa Lambert käy mainioissa esseissään läpi mm. Greenen, Raymond Chandlerin, Georges Simenonin, Eric Amblerin ja Arthur Conan Doylen romaanien melodraaman sävyjä, joissa taide liiottelee ei vain väkivaltaa vaan kaikenlaista kokemusta.
Our interest's on the dangerous edge of things.
The honest thief, the tender murderer,
The Superstitious atheist...


Elämä taitaa olla pakotie jota ei voi välttää; se pitää kokea alusta loppuun.
    Lienee mahdoton sanoa, mikä elämän tarkoitus on, paitsi syntyä, lisääntyä ja kuolla, mutta jos sen tarkoitus on vapautua ympäristön kahleista, niin tarkoittaako se myös vapautta viihtyä?
    Pakinani huteron rakennuksen toiseksi savupiipuksi löysin lainauksen Gustave Flaubertin kirjeestä äidilleen vuodelta 1849. Mutta jälleen se löytyi välikäsien kautta ja jälleen Graham Greeneltä, nyt em. teoksesta Pakoteitä.
    Flaubert kirjoitti: ”Ruumiin jatkaessa matkaansa ajatukseni kääntyilevät takaisin ja hautautuvat menneisiin päiviin.”
    Matka jatkuu taaksepäin.
    Jos meidät, minut, kasvatettiin seikkailukertomuksien ja viihteen maailmaan, on aivan luonnollista, että uutta, Sam Mendesin ohjaamaa James Bond -elokuvaa Spectreä (arvioni: neljä tähteä) katsoessani ja uusinta Bond-romaania, Anthony Horowitzin Trigger mortisia (arvioni: kolme tähteä) lukiessani en näe vain tätä yhtä elokuvaa tai romaania vaan koko Bond-ikonisen kulttuurimenneisyyden tai no, kohtuullisen kokoisen palasen siitä, sillä kukapa kaikkea muistaisi.
    Vuonna 2003 pohdiskelin James Bondin mielenmaisemaa Flemingin Casino Royalen uuteen suomennokseen (Risto Raitio) kirjoittamassani esipuheessa myöntämällä, että "Bond-kulttuurista on hyvin vaikea sanoa mitään omaperäistä. Koko tarina on muuttunut länsimaiseksi kliseeksi, josta pidät tai et, jota vihaat tai rakastat, etkä paljon kysele sen perään että miksi, miksi et."
    Tunnustan että viime lauantaina vantaalaisessa elokuvateatterissa Monty Normanin Bond-teeman räjähtäessä teatterisaliin pitkän ja hienon, Meksikossa yhdellä otoksella kuvatun alkujakson jälkeen, selässäni kulkivat kylmät väreet ja liikutuksen kyynel melkein herahti silmään. Naurettavaa tunteilua, sanot ja olen samaa mieltä.
    Mutta miksi liikuttua tällaisesta lapsellisesta ja iäksi keskenkasvuisesta kulttuuri-ilmiöstä?
    En osaa enkä ehkä edes halua selittää läpitunkevaa, Bondiin liittyvää ja kuitenkin siitä irrallaan olevaa nostalgiaa, mutta otan toisen lainauksen esipuheestani, jossa piirretään viivaa nykyhetkestä 1950-luvulle, sinne mistä kaikki alkoi:
    "Ian Fleming merkkaa tarkasti Bondia ympäröivän maailman herkullisilla yksityiskohdilla; hän oli edellä aikaansa, hän uskalsi nimittää asioita niiden oikeilla nimillä...
    Se, että Fleming jäljentää ulkoisen maailman yksityiskohdat niin perusteellisesti, saattaa olla kaksimerkityksistä. Yhtäältä Bond on yksinäinen ihminen, mies vailla sosiaalisia suhteita, joten hänen on 'seurusteltava' konkreettisen maailman esineiden ja asioiden kanssa. Toisaalta tuohon aikaan, 50-luvun alussa, tavalliset ihmiset eri puolilla maailmaa vapautuivat nauttimaan samanlaisista aineellisista eduista mihin siihen asti oli ollut mahdollisuus vain yläluokalla. Eräällä tavalla James Bondin hahmo kuvasti länsimaisen 'työläisen' ja 'keskiluokan' kokemusta uudenlaisten aineellisten nautintojen parissa. Työväenluokka oli mojovassa vauhdissa kohti hyvinvoivaa kerskakulutusta."
    Pakotie alkaa ja loppuu, välissä elämä tässä.
    

Mutta jatkaessani matkaa eteenpäin palaan taaksepäin yhä uudestaan.
    Vaikka otin viime viikolla hyvän viihteen esimerkiksi Yleisradion ”ensimmäisen” ja ”kiehtovimman” talk-shown Jatkoajan, missä ns. informatiivinen tai ns. älyllinen viihde murtautui lauantai-iltaisin suomalaisiin koteihin provokatiivisena, ärsyttävänä, meluisana ja eksoottisena kuin etelän hedelmä, on syytä huomata ja huomauttaa että siihenkin ohjelmaan saattoi suhtautua monella tavalla, ja niin olen itsekin suhtautunut. Jatkoajan viihteellisyyttä, muodossa tai toisessa, ei silti pidä kiistää.
    Pakotiellä myös viihde muuttuu, merkitykset eivät pysy, eivät ole kiveen hakattuja.
    Siis, 16 vuotiaana katsoin ensimäisen James Bond -elokuvan.
    Kuusi vuotta myöhemmin, helmikuussa 1969 kirjoitin ensimmäisen sanomalehdessä julkaistun kirjoitukseni. Aiheena oli 22.2.1969 esitetty Jatkoaika ja siinä käyty keskustelu suomalaisen elokuvan nykytilasta, siis tilasta 60-luvun lopulla.
    Pieni, poleeminen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä syntymäpäivänäni 25.2.1969.
    Kritisoin siinä kärkevästi ohjelman toista juontajaa Lenita Airistoa ja veteraaniohjaaja Edvin Lainetta. Vasemmistolaisia ”fraaseja” hiljaisella äänellä ”laukovaa” Timo Bergholmia ymmärsin sydämen täydellä.
    Kun pari vuotta sitten (5.2.2013) kirjoitin pakinan Jörn Donnerista hänen täyttäessään 80 vuotta, katsoin Ylen Elävästä arkistosta tuon kyseisen Jatkoajan tai osan siitä, ja totesin nyt että vaikka keskustelussa mukana ollut Donner ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, niin hän oli selvästi kuitenkin lähempänä Lainetta todetessaan, että elokuva on aina sekä liiketaloutta että taidetta.
    Ironista on, että se mikä ärsytti minua vuonna 1969 oli vuoteen 2013 päästyä muuttunut mukavaksi viihteeksi – vaikka tietysti viihdyin ärsyyntyneenä myös kuusikymmentäluvulla suoraa lähetystä katsoessani - ja nyt, toissavuonna sitten saatoinkin kirjoittaa näin: ”Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm.”
    Pakotien maisema on sama mutta eri näköinen.





Helsingin Sanomat kirjoitti ja ”todisti” viikonvaihteessa, että kvanttien mikromaailma on arkijärjelle käsittämätöntä; maailma ei voi ymmärtää vaikka kuinka haluaisi.
    Onko sitten mahdollista ymmärtää mitä kirjallisuus on, mitä jännärit tarkoittavat, miksi James Bond on melkein kuin uskontoa?
    Yrittää sopii, mutta rakennus jää huteroksi; kaikista ovista ja ikkunoista vetää ja kattokin vuotaa.
    Kun Graham Greenen romaanissa Inhimillinen tekijä romaanin päähenkilö, kaksoisvakooja joka on pettänyt maansa, lukee Leo Tolstoin romaanista Sota ja rauha kohtausta missä sotilas katselee vaarallista maisemaa, en voi olla ajattelematta että siteeraamalla Tolstoin romaania, Greene valaisee ei vain yksilön suhteen valtioon ja yhteiskuntaan vaan myös kirjailijan suhteen todellisuuteen ja ihmisen suhteen siihen yhteen elämään, jota lopuksi voi vain paeta: 

”Yksikin askel tuon rajaviivan yli, joka muistuttaa sitä rajaa joka erottaa elävät kuolleista, ja sen takana tulee vastaan epävarmuus, kärsimys ja kuolema. Ja mitä siellä on? Kuka siellä on? - tuon pellon, tuon puun toisella puolella... Tuo katto jota aurinko valaisee? Kukaan ei tiedä, mutta kukaan ei haluakaan tietää. Sitä pelkää ja kuitenkin kaipaa, että saisi mennä tuon rajan yli...”


                                                                         Kyösti Salovaara 1.11.2015.
_________________________________________________________________

Lähteitä:
Graham Greene: Inhimillinen tekijä. (The Human Factor, 1978.) Suom. Eila Pennanen. Tammi 1978.
Graham Greene: Pakoteitä. (Ways of Escape, 1980). Suom. Aira Buffa. Tammi 1982. 
Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins 1975.
Kyösti Salovaara: Bond ennen Bondia. Esipuhe, Casino Royale. Suom. Risto Raitio. Jalava 2003 ja 2. tarkistettu painos Gummerus 2006.