Tuo pelto, tuo puu

[asioiden vaarallinen raja]

                                                   Kyösti Salovaara 1.11.2015.

Myös hutera rakennus on rakennus.

    Mitä sitten vaikka katto vuotaa, lattia notkuu ja seinälautojen rakosista puhaltaa tuuli? Huoneilla on kuitenkin huoneiden muoto; ikkunasta näkyy ulos ja pöydän ääressä voi jutella ja juoda kahvia.

    Tänään, auringon paistaessa vinosti melkein maata myöten, pakina muistuttaa tuollaista rakennusta tuollaisine huoneineen.

    Kaksi asiaa tai oikeastaan yksi.

    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, kirjoitti Graham Greene muistelmateoksessa Pakoteitä, ”ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua...”

    Niin kuin viime viikolla totesin, luin Ian Flemingin James Bond -romaanin Pallosalama jouluaattoyönä vuonna 1962. Se teki vaikutuksen 15 vuotiaaseen nuorukaiseen. Seuraavana keväänä kävin isäni kanssa, niin muistelen, katsomassa ensimmäisen Bond-elokuvan Salainen agentti 007 ja tri No. Sean Connery ja Ursula Andress leimautuivat mielen syvimpään kerrokseen vuosikausiksi. Ja korvissa jäi soimaan Monty Normanin säveltämä, John Barryn sovittama James Bond teema.

    Nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin James Bond on melkein kuin uskonto, niin kuin Simon Winder totesi The Guardianissa. Rituaaliin pitää kaikkien osallistua.

    Rituaalin kaupallisuuden tiedostaenkin, Bond on jotakin enemmän... kuin pelkkä sinänsä realistisen makuisten vakoiluromaanien tai hieman lapsellisten toimintaelokuvien sankari. Kysymys ei enää ole Flemingin maskuliinisesta proosasta eikä Conneryn ja ties kuinka monen Bond-näyttelijän karismasta vaan viihteen luomasta kokonaisvaltaisesta illuusiosta, joka näyttää melkein oikealta todellisuudelta faktoineen ja salaliittoineen, mutta joka saattaa lopulta olla pelkkä alkukantainen painajaisuni, jossa Hyvä ja Paha, Jumala ja Perkele käyvät ikuista taistelua ihmisen sielusta.

    Niin että tässä mielessä uuden James Bond -elokuvan katsominen kuuluu rituaaliin, aivan kuin kävisi kirkossa - mutta vain harvat käyvät kirkossa, jos kohta useammat elokuvateatterissa.

    Greenen tavoin me toisen maailmasodan jälkeen syntyneet saatamme todeta, että meidänkin sukupolvemme kasvatettiin seikkailukertomuksilla.

                                                                Kyösti Salovaara 1.11.2015.
Hups!

Viime sunnuntaina katselin hetken Vanhankaupungin rannassa, kuinka nuorallakävelijä yritti selviytyä toiselta rannalta toiselle mereen laskevan joensuiston yli pingotettua nuoraa myöten. Tuon tuostakin hän menetti tasapainonsa, kellahti kumoon ja joutui taistelemaan itsensä takaisin nuoran pyöryttävään korkeuteen.

    Se tuntui vertauskuvalliselta.

    Se toi mieleen muutaman rivin Robert Browningin runosta Bishop Blougram's Apology. Browning kirjoitti tuossa runossa, kuinka kiinnostuneita me olemme asioiden vaarallisesta rajasta: Rehellisestä varkaasta, lempeästä murhaajasta, taikauskoisesta ateistista.

    En tietenkään ole itse löytänyt noita säkeitä kuvastamaan (jännitys)kirjailijan suhdetta todellisuuteen, ilmaisemaan sekä kirjailijan että lukijan kiinnostusta elämän vaarallisiin puoliin, siihen että kuiluun katsova saattaa kadottaa itsensä.

    Graham Greene sanoi omaelämäkerrassaan A Sort of Life (Eräänlaista elämää), että hän voisi valita Browningin säkeet jokaisen romaaninsa motoksi. Rikoskirjailija, jännityskirjailija näkee elämän vaarallisen rajan melodraamassa, liioiteltuna uhkan ja petoksen kuiluna, joka aukeaa nuorallakävelijän alla, hänen askeleidensa molemmin puolin.

    Hyvä näin, vertauskuvallisuutta riittää – ja oikeastaan, aivan rehellinen ollakseni, löysin nuo Browningin säkeet Gavin Lambertin teoksesta The Dangerous Edge, sillä tuossa kirjassa Lambert käy mainioissa esseissään läpi mm. Greenen, Raymond Chandlerin, Georges Simenonin, Eric Amblerin ja Arthur Conan Doylen romaanien melodraaman sävyjä, joissa taide liiottelee ei vain väkivaltaa vaan kaikenlaista kokemusta.

Our interest's on the dangerous edge of things.

The honest thief, the tender murderer,

The Superstitious atheist...

Elämä taitaa olla pakotie jota ei voi välttää; se pitää kokea alusta loppuun.

    Lienee mahdoton sanoa, mikä elämän tarkoitus on, paitsi syntyä, lisääntyä ja kuolla, mutta jos sen tarkoitus on vapautua ympäristön kahleista, niin tarkoittaako se myös vapautta viihtyä?

    Pakinani huteron rakennuksen toiseksi savupiipuksi löysin lainauksen Gustave Flaubertin kirjeestä äidilleen vuodelta 1849. Mutta jälleen se löytyi välikäsien kautta ja jälleen Graham Greeneltä, nyt em. teoksesta Pakoteitä.

    Flaubert kirjoitti: ”Ruumiin jatkaessa matkaansa ajatukseni kääntyilevät takaisin ja hautautuvat menneisiin päiviin.”

    Matka jatkuu taaksepäin.

    Jos meidät, minut, kasvatettiin seikkailukertomuksien ja viihteen maailmaan, on aivan luonnollista, että uutta, Sam Mendesin ohjaamaa James Bond -elokuvaa Spectreä (arvioni: neljä tähteä) katsoessani ja uusinta Bond-romaania, Anthony Horowitzin Trigger mortisia (arvioni: kolme tähteä) lukiessani en näe vain tätä yhtä elokuvaa tai romaania vaan koko Bond-ikonisen kulttuurimenneisyyden tai no, kohtuullisen kokoisen palasen siitä, sillä kukapa kaikkea muistaisi.

    Vuonna 2003 pohdiskelin James Bondin mielenmaisemaa Flemingin Casino Royalen uuteen suomennokseen (Risto Raitio) kirjoittamassani esipuheessa myöntämällä, että "Bond-kulttuurista on hyvin vaikea sanoa mitään omaperäistä. Koko tarina on muuttunut länsimaiseksi kliseeksi, josta pidät tai et, jota vihaat tai rakastat, etkä paljon kysele sen perään että miksi, miksi et."

    Tunnustan että viime lauantaina vantaalaisessa elokuvateatterissa Monty Normanin Bond-teeman räjähtäessä teatterisaliin pitkän ja hienon, Meksikossa yhdellä otoksella kuvatun alkujakson jälkeen, selässäni kulkivat kylmät väreet ja liikutuksen kyynel melkein herahti silmään. Naurettavaa tunteilua, sanot ja olen samaa mieltä.

    Mutta miksi liikuttua tällaisesta lapsellisesta ja iäksi keskenkasvuisesta kulttuuri-ilmiöstä?

    En osaa enkä ehkä edes halua selittää läpitunkevaa, Bondiin liittyvää ja kuitenkin siitä irrallaan olevaa nostalgiaa, mutta otan toisen lainauksen esipuheestani, jossa piirretään viivaa nykyhetkestä 1950-luvulle, sinne mistä kaikki alkoi:

    "Ian Fleming merkkaa tarkasti Bondia ympäröivän maailman herkullisilla yksityiskohdilla; hän oli edellä aikaansa, hän uskalsi nimittää asioita niiden oikeilla nimillä...

    Se, että Fleming jäljentää ulkoisen maailman yksityiskohdat niin perusteellisesti, saattaa olla kaksimerkityksistä. Yhtäältä Bond on yksinäinen ihminen, mies vailla sosiaalisia suhteita, joten hänen on 'seurusteltava' konkreettisen maailman esineiden ja asioiden kanssa. Toisaalta tuohon aikaan, 50-luvun alussa, tavalliset ihmiset eri puolilla maailmaa vapautuivat nauttimaan samanlaisista aineellisista eduista mihin siihen asti oli ollut mahdollisuus vain yläluokalla. Eräällä tavalla James Bondin hahmo kuvasti länsimaisen 'työläisen' ja 'keskiluokan' kokemusta uudenlaisten aineellisten nautintojen parissa. Työväenluokka oli mojovassa vauhdissa kohti hyvinvoivaa kerskakulutusta."

    Pakotie alkaa ja loppuu, välissä elämä tässä.

    

Mutta jatkaessani matkaa eteenpäin palaan taaksepäin yhä uudestaan.

    Vaikka otin viime viikolla hyvän viihteen esimerkiksi Yleisradion ”ensimmäisen” ja ”kiehtovimman” talk-shown Jatkoajan, missä ns. informatiivinen tai ns. älyllinen viihde murtautui lauantai-iltaisin suomalaisiin koteihin provokatiivisena, ärsyttävänä, meluisana ja eksoottisena kuin etelän hedelmä, on syytä huomata ja huomauttaa että siihenkin ohjelmaan saattoi suhtautua monella tavalla, ja niin olen itsekin suhtautunut. Jatkoajan viihteellisyyttä, muodossa tai toisessa, ei silti pidä kiistää.

    Pakotiellä myös viihde muuttuu, merkitykset eivät pysy, eivät ole kiveen hakattuja.

    Siis, 16 vuotiaana katsoin ensimäisen James Bond -elokuvan.

    Kuusi vuotta myöhemmin, helmikuussa 1969 kirjoitin ensimmäisen sanomalehdessä julkaistun kirjoitukseni. Aiheena oli 22.2.1969 esitetty Jatkoaika ja siinä käyty keskustelu suomalaisen elokuvan nykytilasta, siis tilasta 60-luvun lopulla.

    Pieni, poleeminen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä syntymäpäivänäni 25.2.1969.

    Kritisoin siinä kärkevästi ohjelman toista juontajaa Lenita Airistoa ja veteraaniohjaaja Edvin Lainetta. Vasemmistolaisia ”fraaseja” hiljaisella äänellä ”laukovaa” Timo Bergholmia ymmärsin sydämen täydellä.

    Kun pari vuotta sitten (5.2.2013) kirjoitin pakinan Jörn Donnerista hänen täyttäessään 80 vuotta, katsoin Ylen Elävästä arkistosta tuon kyseisen Jatkoajan tai osan siitä, ja totesin nyt että vaikka keskustelussa mukana ollut Donner ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, niin hän oli selvästi kuitenkin lähempänä Lainetta todetessaan, että elokuva on aina sekä liiketaloutta että taidetta.

    Ironista on, että se mikä ärsytti minua vuonna 1969 oli vuoteen 2013 päästyä muuttunut mukavaksi viihteeksi – vaikka tietysti viihdyin ärsyyntyneenä myös kuusikymmentäluvulla suoraa lähetystä katsoessani - ja nyt, toissavuonna sitten saatoinkin kirjoittaa näin: ”Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm.”

    Pakotien maisema on sama mutta eri näköinen.

Helsingin Sanomat kirjoitti ja ”todisti” viikonvaihteessa, että kvanttien mikromaailma on arkijärjelle käsittämätöntä; maailma ei voi ymmärtää vaikka kuinka haluaisi.

    Onko sitten mahdollista ymmärtää mitä kirjallisuus on, mitä jännärit tarkoittavat, miksi James Bond on melkein kuin uskontoa?

    Yrittää sopii, mutta rakennus jää huteroksi; kaikista ovista ja ikkunoista vetää ja kattokin vuotaa.

    Kun Graham Greenen romaanissa Inhimillinen tekijä romaanin päähenkilö, kaksoisvakooja joka on pettänyt maansa, lukee Leo Tolstoin romaanista Sota ja rauha kohtausta missä sotilas katselee vaarallista maisemaa, en voi olla ajattelematta että siteeraamalla Tolstoin romaania, Greene valaisee ei vain yksilön suhteen valtioon ja yhteiskuntaan vaan myös kirjailijan suhteen todellisuuteen ja ihmisen suhteen siihen yhteen elämään, jota lopuksi voi vain paeta: 

”Yksikin askel tuon rajaviivan yli, joka muistuttaa sitä rajaa joka erottaa elävät kuolleista, ja sen takana tulee vastaan epävarmuus, kärsimys ja kuolema. Ja mitä siellä on? Kuka siellä on? - tuon pellon, tuon puun toisella puolella... Tuo katto jota aurinko valaisee? Kukaan ei tiedä, mutta kukaan ei haluakaan tietää. Sitä pelkää ja kuitenkin kaipaa, että saisi mennä tuon rajan yli...”

                                                                         Kyösti Salovaara 1.11.2015.

_________________________________________________________________

Lähteitä:

Graham Greene: Inhimillinen tekijä. (The Human Factor, 1978.) Suom. Eila Pennanen. Tammi 1978.

Graham Greene: Pakoteitä. (Ways of Escape, 1980). Suom. Aira Buffa. Tammi 1982. 

Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins 1975.

Kyösti Salovaara: Bond ennen Bondia. Esipuhe, Casino Royale. Suom. Risto Raitio. Jalava 2003 ja 2. tarkistettu painos Gummerus 2006.