torstai 29. lokakuuta 2015

Kyllä kirjailija tietää, joskus

[katalysaattori]

                                                                                                                                        Kyösti Salovaara 2014.                                                                                                   
Tässä autossa ei ole katalysaattoria.
  Mulhousen automuseo.


Hemmetti, miten tähän suomalaiseen todellisuuteen pitäisi suhtautua?
    Yleisesti ottaen ja erityisesti ajatellen huomaan liukuvani johonkin epätodellisuuteen, reunalle, pois telkkarin ääliömäisten viihdekilpailujen, hysteerisesti kikattavien keskustelujen ja näennäisesti ajankohtaisten ohjelmien loputtomasta virrasta.
    Pian tässä kuplassa, joka sulkeutuu pään ympärille, ei ole muuta kuin ajatusteni tyhjyys, ikään kuin monologi joka kimpoaa kuplan näkymättömästä seinästä takaisin omaan korvaan ärsyttävän tuttuna.
    Voiko joka puolella käynnissä olevaa small talkia paeta enempiin sanoihin ja pidempiin lauseisiin?
    Lieneekö sanalla merkitys vaikka sanan jättäisi sanomatta?


Lohdullista kyllä, melkein kaikki on suhteellista.
    Viimeviikkoisen pakinani eräässä kommentissa lainasin Philip Rothia, joka on pohtinut toistuvasti fiktion suhdetta todellisuuteen ja totuuteen. Omaa elämäänsä fiktioon heijastettuaan Roth on sitten kieltänyt jyrkästi romaaniensa omaelämäkerrallisuuden.
    Omasta elämästä voi siis kirjoittaa jättämällä oman elämän kirjoittamatta.
    Tässä piilee fiktion viehätys: se ei ole aivan totta mutta ei täysin ”valhettakaan”.
    Lainasin siis Rothin romaania Haamukirjailija, jossa nuori kirjailija – Rothin alter ego muodossa tai toisessa – tuskaili kirjailijan suhdetta todellisuuden kuvaamiseen näin:
    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on! Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin minusta ajattelisivat, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani sen kestäisivät? Ja jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin minä sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja käännettäisiin minulle selkä?”
    Tarkoittiko Roth että pyrkimys ”totuuteen” johtaa väistämättä välirikkoon ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Onko totuus liian "kallista"? Vai puhuiko hän enemmänkin fiktion mahdottomuudesta? Siitä että täysin rehellinen fiktio ei enää olekaan fiktiota?
    On ironista ajatella, että vaikka taide aina liioittelee jotakin kokemusta, se silti häviää todellisuuden sensaatiolle. Todellisuutta ei tarvitse ”keksiä”, koska se on jo!
    Monet taiteilijat ovat yhtä kaikki vetäytyneet piiloon kertoakseen mitä näkivät ja kuulivat, uskaltaakseen kirjoittaa kokemastaan ja kuvittelemastaan. Niin kuin Stephen Dedalus James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
    ”Kuule nyt, Cranly”, Dedalus sanoo. ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustaakseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”


Huomenna perjantaina saa Suomessa ensi-iltansa uusi James Bond -elokuva Spectre. Ensimmäiset näytökset alkavat heti vuorokauden vaihduttua klo 0:07.
    Tällä viikolla on mainosmielessä paljastettu, että Spectre kertoo asioista, jotka meitä pelottavat. Ja nyt, Edward Snowdenin paljastusten jälkeen meitä kuulemma pelottaa digitaalinen vakoilu; se että kaikki sanottu ja kaikki kirjoitettu on välittömästi amerikkalaisten vakoiluohjelmistojen analysoitavana.
    Edward Snowdenin paljastukset tulivat monille täydellisenä yllätyksenä. Minä yllätyin että asiantuntijat yllättyivät.
    Jännäreitä lukeville kaikki oli tuttua; ties kuinka monessa trillerissa CIA tai NSA tai jokin muu valtion ”isoveliorganisaatio” on kuunnellut ja analysoinut digitaalisesti kansalaisten toimia. Sitä ennen kuunneltiin toki puhelimia analogisesti, luettiin kirjeitä ja sähkeitä salaa avoimin silmin.
    Jos Spectren teemana tosiaan on digitaalinen vakoilu, siitä syntyy jännittävä kaksoiskuva SPECTREn ”historiaan”.
    Hyppy taaksepäin: Vuonna 1961 ilmestynyt Pallosalama oli Ian Flemingin yhdeksäs teos James Bondista.
    Tuossa romaanissa SPECTRE (tai S.P.E.C.T.R.E) varastaa amerikkalaisilta pari atomipommia ja kiristää niillä sitten rahaa. SPECTRE eli ”Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikoisjärjestö” on Ernst Stavro Blofeldin johtama rikollisjärjestö.
    Blofeldin menneisyys on kiinnostava.
    Pallosalamassa kerrotaan, että puolalaista syntyperää oleva Blofeld tyytyi yliopisto-opiskelujen jälkeen vaatimattomaan työpaikkaan posti- ja lennätinhallituksen pääkonttorissa. ”Näytti oudolta”, Fleming kirjoitti, ”että Blofeldin kaltainen epätavallisen lahjakas nuorukainen jäi sellaiseen tehtävään, mutta hän oli itsekseen kehitellyt mielenkiintoisen ajatusrakennelman maailman ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että nopea ja tarkka tietoliikenne on ehdoton edellytys ja väline vallan kahvaan pääsemiseksi. Totuuden tietäminen ennen muita oli, niin hän ajatteli, jokaisen maailmanhistorian aikana tehdyn päätöksen ja suuren suorituksen alku ja juuri.”
    Maailmansodan lähestyessä Blofeld tajusi, että hänen kauttaan kulki tärkeitä tietoja. Blofeld ei ymmärtänyt mitä salakielisissä viesteissä sanottiin, mutta koska ne oli merkitty ”salaisiksi” tai ”erittäinen salaisiksi”, joillekin muille niillä oli merkitystä. Niinpä Blofeld perusti verkoston joka keräsi eri puolilla Eurooppaa posti- ja lennätintoimistoista, lähetystöistä ja asetehtaista lähetettyjä tärkeitä viestejä, jotka hän sitten myi hyvällä hinnalla saksalaisille, amerikkalaisille ja ruotsalaisille tiedustelupalveluille.
    Blofeld teki 1930-luvulla sen mitä NSA ja kumppanit tekevät nyt. Blofeld tajusi, että jo kirjeiden ja sähkeiden meta-tiedoillakin on kauppa-arvoa, koska ne paljastavat verkostojen rakenteita.
    Ennen kirjailijanuraansa Ian Fleming työskenteli jonkinmoisessa roolissa Englannin laivaston tiedustelupalvelussa. Rooli saattoi olla tyhjänpäiväinen, mutta kenties hän oppi siinä keksimään yhtä julkeasti kuin todellisuus.


Viime kesänä ”paljastui”, että myös Frederick Forsythillä on ollut jonkinlainen sivurooli brittien salaisessa palvelussa.
    Se ei kuitenkaan (välttämättä) selitä miksi hänen trillereissään on niin monesti oltu ”ajan hermolla” tai jopa etuajassa. Luultavasti ja pikemminkin Forsythin romaanien tausta-aineisto perustuu rutinoituneen journalistin ammattitaitoon ja hänen tuossa ammatissa luomiin ihmissuhdeverkostoihin.
    Romaanista Zangaro! löytyy hieno esimerkki Forsythin tarkkanäköisyydestä; hän osasi ”keksiä” mitä todellisuuden pinnan alla tapahtuu ja mihin se oli menossa.
    Juonta paljastamatta tarinan keskiössä on jossakin Afrikassa sijaitseva Kristallivuoren platinakaivos, jota englantilaisen kaivosyhtiön johtaja James Manson tavoittelee omakseen.
    Manson (ja Forsyth) lukivat maailmaa.
    1960-luvun Yhdysvalloissa savusumu haittasi yhä pahemmin suurkaupunkeja. Kaikki puhuivat nyt uusista asioista kuten ”ilman saastumisesta”, ”ekologiasta” ja ”elinympäristöstä”. Lainsäätäjiin kohdistui paine rajoittaa saastuttamista, laatia lakeja puhtaamman elinympäristön saavuttamiseksi. Ralph Naderin ansiosta saastumisen vastaisen kamppailun huomio keskittyi autoon.
    ”Manson oli varma”, Forsyth kirjoitti vuonna 1974 romaanissaan Zangaro!, ”että vaatimukset saisivat 1970-luvun alussa entistä enemmän pontta ja että viimeistään vuoteen 1975 tai 1976 mennessä jokaisessa amerikkalaisessa autossa tulisi lain mukaan olla laite, jolla pakokaasuista poistettaisiin myrkylliset aineet. Hän otaksui myös, että Tokion, Madridin ja Rooman kaltaisten suurkaupunkien olisi ennemmin tai myöhemmin seurattava esimerkkiä. Kalifornia olisi kuitenkin kaiken keskipiste.”
    Manson osasi laskea, mitä tapahtuu kun lait määräävät autoihin katalysaattorin: ”Koska platina olisi ehdottoman korvaamaton aine jokaisessa pakokaasuja vähentävässä laitteessa ainakin vuosikymmenen ajan ja koska maailman platinankysyntä tulisi ylittämään huimasti tarjonnan, hintakin tulisi olemaan hyvin, hyvin miellyttävä.”
    Katalysaattori tuli pakolliseksi jokaiseen uuteen autoon Yhdysvalloissa vuonna 1975 mutta Euroopassa vasta 1990-luvulla. Yhtä kaikki, Forsyth osasi lukea muutoksen vihjeitä ja keksiä yhtä julkeasti kuin todellisuus.


Hemmetti, nyt helpottaa!
    Ehkei minun tarvitsekaan katsoa telkkarin ääliömäisiä ohjelmia pysyäkseni ajan tasalla.
    Riittää kun lukee kirjoja. Tai ainakin riitti aikaisemmin. Ja minä taidan olla "aikaisemmin".
    Jostakin kummallisesta syystä tai ihan lajin luonteeseen kuuluen jännärit ja viihderomaanit tietävät ympärillä olevasta paljon, enemmän ja joskus eniten.
____________________________________________________________________
Lähteitä:
Ian Fleming: Pallosalama. (Thunderball, 1961. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, 1962.)
Frederick Forsyth: Zangaro!. (The Dogs of War, 1974. Suom. Olli Tuomola. Otava, 1974.)
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916. Suom. Alex Matson. Otava, 2.p 1964.)
Philip Roth: Haamukirjailija. (The Ghost Writer, 1979. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1980.)

13 kommenttia:

  1. Arvostan ihmisiä, jotka liikkuvat sujuvasti niin korkean kuin (ns.) matalankin kulttuurin parissa. Nytkin Kyösti Salovaara lainaa samassa kirjoituksessa viileästi Rothia, Joycea, Flemingiä ja Forsythiä. Kaikilla heillä on arvonsa, joskin se arvo voi olla hyvin erilainen. Viisas ihminen ei väheksy ennakkoluulojensa takia mitään arvokasta.

    On hyvä kysymys miksi jännärit ja viihdekirjallisuus näkevät joskus paremmin ja tarkemmin kuin ns. korkeampi kulttuuri?

    Toisaalta hyvän ja huonon määritelmät muuttuvat ajan myötä. Nuoruudessani populaarikulttuuri, kuten esimerkiksi dekkarit, olivat väheksyttyä roskakulttuuria, vaikka itselleni ne olivat hyvin tärkeä kulttuurimuoto. Nyt entinen populaari on saanut hyväksyntää, mutta tilalle on tullut uutta roskaa.

    En itse näe mitään arvoa television ääliöohjelmilla, mutta olenko tässä suhteessa sokea? Nostaako aika niidenkin arvoa? Vaikea kuvitella, sillä niin kelvottomilta ne tuntuvat, mutta ehkä me "aikaisemmat", kuten Kyösti sen ilmaisee, emme ole oikeita ihmisiä sitä näkemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin tiivistetty, Pekka.

      Se miksi dekkarit ja viihderomaanit tuntuvat peilaavan todellisuutta paremmin kuin ns. vakava kirjallisuus, johtuu ehkä nimenomaan näkökulmasta: vakava romaani keskittyy ihmisen sisäiseen maailmaan ja etsii "ikuisia" teemoja kun taas jännärit etsivät sitä mikä ympäristössä on aktuellia juuri nyt, siitä välittämättä jääkö kirjoitettu elämään vuosikymmeniksi. Enkä halua tyrmätä tietenkään kirjallisuutta joka etsii ikuista teemaa, mutta...

      Mutta... tuo toinen huomio on "kipeämpi" myöntää - kenties minun ajatusmaailmani ja kokemusmaaimani ja se mikä naurattaa ja mikä ei, on jostakin menneisyydestä eikä sen pohjalta kannattaisi nykyhetken pintailmiöitä arvostella. Niin kuin sanot: ehkä ne ovat kaikessa idioottimaisuudessaan klassikkoja kymmen vuoden päästä.

      Silti - en anna periksi, hemmetti!

      Poista
    2. Ei anneta periksi, ei!

      Eräs nuori työtoverini totesi eräässä keskustelussa, että meistä aivan jokaisella on jotain "tuubaa", jota televisiosta katsomme, myönsimme sen tai emme. En jäänyt kyselemään mitä tuuba tarkoittaa setä-kielellä, sillä asiayhteydestä oletin sen tarkoittavan juuri näitä television ääliöohjelmia, joita fiksutkin nuoret katsovat, vaikka ehkä jonkinlaisella ironisella asenteella.

      Toteamus oli sen verran mielenkiintoinen, että jäin sitä pohtimaan. Mitä on minun tuubani? En koe katsovani mitään idioottimaista, sillä tuollainen itseironinen lupa katsoa roskaa tuntuu kovin vieraalta. Onko urheilu minulle tuubaa?

      Ajan henkeä määritellään kovin usein joidenkin näkyvien ja jopa pinnallisten ilmiöiden kautta, vaikka ne koskisivat vain pientä osaa aikalaisista. Se on kovin yksioikoinen näkemys. Jokaiseen aikaan kuuluu valtava joukko erilaisia aatteita ja virtauksia ja vasta kokonaisuutena ne muodostavat aikansa kuvan. Jokainen nyt elävä ihminen osallistuu tämän päivän kokonaiskuvan muodostamiseen, vaikka ei olisikaan ajan pintailmiöistä kiinnostunut.

      Pitäkäämme siis sinnikkäästi esillä myös älykkäämpää ja humaanimpaa tapaa elää tätä aikaa!

      Poista
    3. Niinpä, ollaanko tässä kaikkeen "yhdentekevään" kyllästyneitä setiä vai huumorintajuttomia sellaisia?

      Ennen kaikki oli vakavampaa, informatiivisempaa, jopa älykkäämpää - tai oliko sittenkään. Nyt telkkarista ja ties mistä tulee niin paljon ohjelmaa ettei se kaikki voi tietenkään olla "vakavaa" eikä "älykästä". (Kohta minut saa ampua lainausmerkkien käyttämisestä.)

      Mutta muutos pitää hyväksyä jos sellainen on tapahtunut. Jos muistelee tietokilpailuja vaikka 1960 -70 luvuilla, niin kyllähän ne totistisesti kuvastivat ihmisten pyrkimistä "sivistykseen", ihanan vakavasti ja tosissaan. Se että nyt, vuonna 2015, ei oikeastaan ole tietokilpailuja tietämisen mielessä (paitsi pubeissa ja FEM kanavalla lauantaisin musiikkitietokilpailu) kuvastanee nykyhetken ihmisen käsitystä omasta sivistyksestään - peruskoulun käyneet "tietävät" kaiken joten tietokilpailut ovat muuttuneet teatterinäyttelijöiden "ääliökilpailuiksi". Ei tarvitse enää pyrkiä sivistymään, kun kaikki muka ovat jo sellaisia. (Ovatkohan?)

      Surffasin äsken Femin riikinruotsalaista ohjelmaa: siellä vakavasti otetettavat ruotsalaisnäyttelijät ääliökilpailivat jossakin "viihdeohjelmassa". Globaali tylsyys näyttää olevan globaalia, todellakin.

      Mutta... jos ääliömöisyys viehättää nykynuorisoa ja vähän vanhempiakin, miten sitä oikeastaan voisi kritisoida. Viihde on viihdettä ja jokaisena aikana omansa kaltaista. Kun katsoo arkistoista jonkin Jatkojan ohjelman sieltä kultaisen nuoruuden vuosilta, ihmettelee kuinka fiksuja ja provokatiivisia viihdeohjelmia osattiinkin tehdä.

      Voiko jotakin Putousta verrata tässä "ääliömielessä" (tuubaa) vaikkapa futismatsiin? Minun mielestäni ei, sillä kentällä pelaajat ovat tosissaan pelaamassa jalkapalloa, kun taas Putouksessa näyttelijät näyttelevät idiootteja huvikseen. Ehkä he pystyisivät näyttelemään ja huvittamaan älykkäämin mutta sellaiselle ei vaan nyt ole kysyntää.

      Olen juuri lukemassa uutta James Bond romaania Trigger Mortis ja lauantaina menen katsomaan Spectreä - onko se vakavaa vai idioottimaista viihteen kuluttamista? En osaa sanoa. Ehkä jotakin siltä väliltä - älyn ja idiotismin.

      Poista
  2. Nykyään viihdeohjelmien juju tuntuu olevan vaivattmuus, lapsellisuus ja hetkessä synnytetyn tuntu. Julkkikset höpisevät ja letkauttelevat keskenään toisista julkkiksista ja nauravat niin, että nielurisat paistavat, erityisesti, jos viitataan sukupuoliasioihin. Toisissa ohjelmissa sitten, esimerkkinä Putous, ollaan kuin päiväkodin näytelmätuokiossa, johon on tuotu hassuja vaatteita ja naamareita.
    Et ole Kyösti yksin setä-tuntemuksinesi. Minun mieheni ei katso enää paljon muuta telkkarista kuin uutisia ja urheilua. Joskus elokuvia ja dokkareita.
    Minä - täti - katson myös edellämainittuja, paitsi urheilua. Näiden lisäksi olen katsellut viime aikoina Antti Holma Showta ja Maria Veitola yökylässä, koska siinä on ollut mielenkiintosia henkilöitä, kuten Teuvo Hakkarainen, jonka elämänpiirri yllätti. Eletäänkö jossain Suomen maaseudulla vielä tuollaista aikaa, kutsutaan tummaihoisia neekereiksi jne.?

    Otit esiin oikeat tietokilpailut eikä vain pelleilyjä. Minä kaipaan myös tasokasta tv-teatteria. Se olisi myös demokratiaa, koska teattereja ei ole kaikilla paikkakunnilla ja liput ovat melko kalliita. Mutta eihän nämä käy, koska on varmaan laskettu, että keskivertokatsoja tarvitsee noita putouksia ja BB-taloja sekä ohjelmia, joissa tutustutaan toiseen ihmiseen alasti tropiikissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lohduttavasta kommentistasi, Marjatta.

      Mutta sille ei voi mitään, että huomaa tai tajua yhtäkkiä lipuvansa jonnekin epätodellisuuteen, josta ikään kuin alkaa puuttua tuo pinnallisin julkisuustaso kokonaan tai melkein (politiikkaa lukuunottamatta, jonka reunaan yritän tarrautua kynsin ja hampain, siis sen seuraamiseen).

      Tietenkin (media)todellisuus on tasoja ja kategorioita pullollaan, ja on aina ollut joskin nykyään itse kukin varmaankin netin avulla (ja kymmenien kanavien myötä) löytää oman pikkuryhmänsä helpommin kuin koskaan ennen.

      Tästä tuleekin nyt sitten mieleen, edellisen lauseen kirjoitettuani, että johtuisiko tuo eräänlainen nykymedian melkein perverssi pinnallisuus tietoisudesta, että maailma on hajonnut sirpaleiksi, joten ei todellakaan kannata paneutua mihinkään asiaan syvällisesti, kun se syvällisyys ei kerta kaikkiaan tavoita ketään tai ei ainakaan mitään isoa porukkaa? Eli media toimii myös älyllisessä tasossa markkinatalouden panos/tuotos periaatteella. Mitä vähemmällä ponnistuksella saa katsojia/kuuntelijoita, sitä tuottavampaa "pisnestä" tehdään.

      Tämä "kritiikin" velvoittamana lähden kohtapuolin katsomaan puhdasta, isolla rahalla tehtyä viihdettä eli James Bondia!

      Poista
    2. Olen tietoisesti yrittänyt laajentaa tv:n katselua ohjelmiin, jotka koen ns. hömppäviihteeksi. Uusimpana "Ikuisesti nuori", ehkä syynä on, että eräs nuorista on minulle tuttu, läheinen sukulainen.Ei onnistu, pakko on siirtyä kirjan, A-studion pariin - tai nukkumaan.

      Ehkä tämä on kuitenkin ikäkysymys, vaihtoehtoisesti tunnen ylemmyydentunnetta hömppäohjelmassa esiintyviin, ohjelman tekijöihin ja niitä katsoviin.

      Vuosikymmeniä sitten katsoin (ja pidin) vaikkapa velipuolikuuta ja vastaavia. No kehittyvätkö ohjelmat, kehittyvätkö ihmiset paremmiksi, jalostuvatko.

      Kuinka paljon ihmistä jalostaa eduskunnan kyselytuntien, opposition vastakysymysten katselu ja vastaava. Niiden pohjalta voi ainakin esittää kärkeviä mielipiteitä henkilöille, jotka katsovat mieluummin hömppäohjelmia. Hupinsa kullakin.

      Poista
    3. Hahhaa, joo, kukapa ei hauluaisi tuntea pikkuista ylemmyydentunnetta kanssaihmisiin, ainakin silloin tällöin ja heikkoina hetkinään.

      Kuuntelin eilen Yleltä vihattujen levyjen toivekonserttia - jostakin syystä inhottavat iskelmätkin viihdyttävät! Liekö suomalainen ilmiö vai laajemmastikin globaali - enpä tiedä.

      Poista
  3. Minä olen jo sen verran vanha, että se viihde jota televisiosta tuli nuorena katsottua oli jotain Speden tuotantoa. Silloin sitä katsoi kai ihan mielikseen. Spede Pasasen kuoleman jälkeen katsoin vähän niin kuin muistoa kunnioittaen joitakin jaksoja koosteista, jotka oli nimetty Speden parhaiksi. En tiedä olivatko ne oikeasti parhaita, mutta hyviä ne eivät olleet.

    Eräs ikätoverini rupesi katsomaan satunnaista jaksoa Putouksesta ymmärtääkseen mistä ihmiset puhuvat. Jaksoi muutaman minuutin, mutta sulki sitten television ja rupesi lukemaan.

    Onko niin, että me iän myötä vakavoidumme? Vai viisastumme? Veikkaan jälkimmäistä, mutta onko se omaa toiveajatteluani? Tässä iässä vain tuntuu, että maailma on täynnä aidosti kiinnostavia ja tärkeitä asioita, ja kun aikaa on rajallisesti niin sitä ei totisesti viitsisi käyttää "tuubaan".

    Toivottavasti Bond-elokuva oli niin hyvä kuin ennakkotiedot antoivat ymmärtää. Itse olen menossa katsomaan sitä loppuviikosta jahka olen palautunut täältä Madeiran lämmöstä. Olisiko Bond minun tuubaani?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisastuu ja viisastuu, tai sitten ei. Ehkä tämä "viisastuminen" on oleellisen havaitsemista, siis sekä yleisesti että yksityisesti. Jossakin muualla kuin Suomessa vanhempaa viisautta ehkä käytetään juuri tuon takia enemmän hyödyksi. Meillä ihannoidaan enemmän nuoruutta. Ja mikäpä siinä - outoa on että tästä ei kuitenkaan seuraa kokeilunhalu ja kekseliäisyys eli nuoret ja nuoret keski-ikäiset ovat aika turvallisuushakuisia ja konservatiivisia (hyvinvoitinvaltioon ripustautuvia?).

      Mitä yksilöön tulee, hän sitten aina itse valitsee sen oleellisen - sehän voi olla ihan tuubaa sinänsä.

      James Bond "taideteoksena" ja kulttuuri-ilmiönä on niin monitahoinen ilmiö että arvoastelman esittäminen on hyvinkin subjektiivista. Luin romaanin Pallosalama - jouluaattoyönä - heti kun se ilmestyi Suomessa 1962 ja näin myös ekan Bond-elokuvan (Tri No) vähän myöhemmin, isäni kanssa jos oikein muistan. Silloin Bondista ei Suomessa vielä juuri kukaan tiennyt juuri mitään. Nyt olin katsomassa uusimman Bond-elokuvan poikani kanssa.

      Näistä neljästä viimeisimmistä tämä Spectre mielestäni on täysipainoisin, harmoonisin eli toiminnan ja tyynen vuorottelu tasapainossa, vaikka tietysti autojen romuttaminen aika "lapsellista" puuhaa. Kuulemma Roomassa romutettiin miljoonalla ja koko elokuvassa 24 miljoonalla (punnalla).

      Tästä tietysti saattaisi ryhtyä miettimään, että onko tuollainen elokuva enää aidosti "fiktiota" jos fiktion luomiseen tarvitaan kymmeniä miljoonia konkreettisen todellisuuden rakentamiseksi ja tuhoamiseksi!

      No, The Guardian antoi filmille täydet viisi tähteä ja minä antaisin 4, jos kysyttäisiin. SDP:n Demokraatin arvostelija antoi tasan kaksi, mikä ei ole ihme sillä siellä päin viihtyminen ja viihde on nykyään huonossa huudossa. Sekin asenne tietysti on sallittua.

      Täällä ei ole yhtä lämmintä kuin siellä Madeiralla, mutta yllättävän lämmintä kuitenkin.

      Poista
    2. Lisäys: ollakseni tarkka, kirjoitin Pallosalamaan omistuskirjoituksen jouluaattona 1962 ja elokuvan 'Salainen agentti 007 ja tri No' ensi-ilta oli suomessa seuraavan keväänä maaliskuussa, jolloin sen myös todennäköisesti näin. Eli olin juuri täyttänyt 16 v, joten ei ihme että Ursula Andress teki vaikutuksen! Ja tietysti Connery.

      Poista
  4. Änkeydyn tähän keskusteluun vielä kerran. Bondissa todellakin on jotain erityistä, ylisukupolvista ja -puolista, sillä minäkin tapaan käydä katsomassa ne vaimon ja tyttärien kanssa. Ja tämä siitä huolimatta, että itse pidän autonromutuksia typerinä ja ylipitkiä taistelu- ja takaa-ajokohtaksia tylsinä.

    Nuoruuden yli-ihannointi on kovin amerikkalaista ja ehkä yleensäkin länsimaista. Samoin ulkonäkö- ja rahapainotteisuus. Maineen ja julkisuuden metsästys. Mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä turhemmalta kaikki tuollainen tuntuu. Olisiko aika kohta ajamassa moisen pinnallisuuden ohi, olisiko ihminen löytämässä jotain tärkeämpää? Aina voi ainakin toivoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan nuoruuden "ihannointi" aina ollut osa tätä länsimaista kulttuuria ja jos/tai ei niin onko Suomi jonkinlainen erityisalue tämän suhteen? Vai liittyykö se jotenkin protestanttisuuteen, luterilaisuuteen, sillä eikö katolisissa maissa perheillä, nuorilla ja vanhoilla, ole suurempi merkitys kuin esim. meillä? Pistettiinkö Suomessa jo kauan sitten maatalon vanha isäntä takanurkkaan seuraamaan elämää ilman osanotto-oikeutta?

      Vai tuleeko tämä pelkästään kaupungistumisen ja kaupallistumisen mukana?

      Monta kysymystä joihin noin vaan ei osaa vastata.

      Jos pitkässä juoksussa ajattelee meikäläistä yhteiskuntaa, niin koskaan historian aikana ei suomalaisilla ole ollut niin paljon sekä taloudellisia että henkisiä mahdollisuuksia keskityttyä ajattelemaan, miettimään ja arvioimaan elämää ja maailmanmenoa kuin juuri nyt, tällä vuosisadalla. Kysymys kuuluu: tapahtuuko niin?

      Poista