Isossa kuvassa pieniä

[tahroja paperilla]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2014.
Ajankohtainen kuva ei liity pakinaan
muuten kuin olemalla ajankohtainen.

Laskettavissa olevassa todellisuudessa tapahtuu ennalta tiedettäviä asioita.

    Eilen kurkiaura lensi etelään.

    Tänään räkättirastaat ”riehuvat” pihlajassa kun eivät löydä syötävää. Huono sato, huonot ajat.

    Pari päivää sitten kuu ”pimeni” punaiseksi. Viime viikolla yö tavoitti päivän, joka luopuu ylivallastaan. Pimeää kohden mennään, kylmä tulee.

    Isossa kuvassa universumi näyttää selkeältä.

    En ole menossa minnekään.

Yhteiskuntakin on totta, mutta mikä siinä on totta, on toinen juttu.

    Onko kaikki laskettavissa vai riittääkö kun on jotakin mieltä? Ovatko kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita ja yhtä lailla oikeita? Saako tilastoja lukea niin kuin mieli tekee? Pitääkö niitä oikeastaan lukea mielensä mukaan?

    Kannattaako faktoja uskoa? Varsinkin kun joku on nekin pöytään iskenyt, kerännyt ja laskenut. Onko parempi epäillä kuin uskoa?

    Viime viikolla esittelemäni Yrjö Ahmavaara tiivisti tiedon ja todellisuuden suhteen sanomalla, että ”koska kenellekään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”.

    Edellisestä ei kuitenkaan pidä päätellä etteikö oikeaa tietoa saattaisi olla saatavilla. Niin oikeaa kuin mahdollisessa maailmassa on tietoa kerätä ja siitä jotakin päätellä.

    Kaikesta huolimatta ja juuri siksi paljon jää tulkittavaksi.

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen oli Ylen Ykkösaamussa haastateltavana lauantaina 19.9.

    Seija Rautio kysyi ajankohtaisista aiheista.

    Haastattelu oli mielenkiintoinen. Erkki Liikanen on rauhallinen älypää, joka yrittää pysytellä faktoissa, toimenkuvansa mukaisesti. Hän ei halua nykyään ”politikoida”, mutta Suomen Pankin johtajana hänen esittämänsä asiat imaistaan poliittiseen käyttöön – tai ainakin niin luulisi.

    Rautio sai esille yhden todella suuren ”uutisen”. Liikanen tyrmäsi suoraan mutta diplomaattisin sananmuodoin Antti Rinteen ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen väitteen, että hallituksen tilannekuva perustuisi väärään ja vanhentuneeseen tutkimustietoon.

    Hallituksen luvut on laskettu Suomen Pankissa, Liikanen sanoi. Tohtori Lauri Kajanojan laatima ja kesäkuussa päivittämä selvitys kertoo, että Suomi on jäänyt kilpailukyvyssä jälkeen 10-15 %, siitä riippuen mihin maaryhmään Suomea verrataan.

    Joka ei näitä lukuja usko, haastakoon Kajanojan tutkimuksen, Liikanen sanoi.

    Suomen kehitys on huono vaikka luvuista poistaisi Nokian ja muut ongelmalliset teollisuudenalat. Täällä ei nyt pärjätä.

    Kun haastattelija kysyi Rinteen väitteestä, jonka mukaan OECD:n luvut antavat kilpailukyvystämme paremman kuvan, Liikanen muistutti, että jos joku haluaa olla tekemättä mitään, aina löytyy neuvoja (tilastoja) joihin voi nojata. Ne jotka haluavat panna pään pensaaseen, vannovat nyt tilastoihin, joiden tarkasteluväli on lyhyempi kuin Suomen Pankin tutkimuksessa, vaikka perimmiltään eri tilastot eivät ole ristiriidassa keskenään.

Ohjelman katsottuani ajattelin, että Liikanen heitti ilmaan uutispommin. Sosialidemokraattinen tausta ei estänyt häntä kritisoimasta Antti Rinteen faktisesti opportunistisia väitteitä.

    Jäin odottamaan, että media tarttuu tähän kritiikkiin. Sehän on kova skuuppi, ajattelin.

    Ei tarttunut. Valtamedian nettisivuilla – Helsingin Sanomat, Yle jne. – ei viitattu sanallakaan Liikasen esittämään kritiikkiin. Haastattelusta otettiin esille ja levitettiin otsikoihin yhdentekevää poliittisempaa aineista, sovinnaiseen tilannekuvaan sopivaa. Haastattelun älyllinen panos unohdettiin, siitä ei välitetty, sitä ei pidetty ”uutisena”.

    Korviin ja silmiin sattuneesta vain STT:n uutisissa puhuttiin tästä asiasta. Kuulin uutiset kaupalliselta kanavalta. Hyvin kummallista on, että Yle sivuutti jälkijutussaan itse tekemänsä ohjelman suurimman ”uutisen”.

    Seuraavana päivänä, sunnuntaina Tuomo Pietiläinen kirjoitti haastattelusta Helsingin Sanomien taloussivuilla. Hän ei sanallakaan maininnut, että Suomen Pankin pääjohtaja kumosi SDP:n puheenjohtajan väitteet – ja sitä mukaa myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen väitteet.

    Pietiläinen valitsi haastattelusta mainitsemisen arvoiseksi ne asiat, joista hän ilmeisesti oli samaa mieltä kuin Liikanen, mutta ei niitä joissa Liikanen kritisoi mahdollisesti myös Pietiläisen edustamaa ajattelutapaa. Objektiivinen uutinen muuttui subjektiiviseksi mielipiteeksi.

    Hassumpaa oli seurata demareiden päälehden Demokraatin suhtautumista Liikasen haastatteluun.

    Se ei suhtautunut lainkaan. Yleensä lehti seuraa demareiden tekoja pilkuntarkasti, mutta nyt vaiettiin, koska Liikanen uskaltautui kritisoimaan puolueen puheenjohtajaa. Ja viikon mittaan hallituksen ”vääriä” tilastoja moitittiin edelleen rankasti ja kysyttiin miksi hallitus ei usko mitä (amerikkalaiset) nobelistit ja Palkansaajien tutkimuslaitos väittävät Suomen tilanteesta.

    Fiilinki on faktaa, niin kuin on tapana sanoa.

Ihminen elää tunteillaan.

    Ihminen haluaa uskoa siihen, mihin hän tunteensa kehoittavat uskomaan. Jos faktat ovat ristiriidassa tunteiden kanssa, faktojen täytyy olla vääriä, ihminen ajattelee.

    Isossa kuvassa on pieniä. Ne ovat ristiriidassa keskenään, sillä ihmiset haluavat tulkita yhdessä näkemänsä kukin tavallaan.

    On puhuttu yhteisestä tilannekuvasta. Jos käsitys tilanteesta on yhteinen, on helppo ratkaista ongelmia kun ei tarvitse kinata faktoista. Riittää kun kinaa keinoista.

    Mutta, kuten edellä todettiin, yhteinen tilannekuva puuttuu, ilmeisesti.

    Viime torstaina Paavo Rautio kirjoitti mainion kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Yhteisen tilannekuvan hakeminen on turhaa. Kolumnissa Rautio otti mm. esille Rinteen väitteet ja Lauri Kajanojan tutkimuksen, joka kumoaa sen mitä Rinne sanoo.

    Mutta jos ei halua uskoa faktoja, minkäs teet.

    Sitä paitsi, voihan olla ettei kysymys ole ”uskomisesta” vaan siitä, että eri ryhmillä on pelissä erilaisia etuja. Palloa voidaan potkia mihin maaliin tahansa ajatuksella, että mitä sillä on väliä miten pelin lopputulokselle käy kunhan minut huomataan ja paitani väri erottuu kentän vihreästä. Pallon hallinta pannaan merkille, tulipa maaleja tai ei.

    Rautio kirjoitti hauskasti, että kun hallitus kuvittelee että yhteinen tilannekuva johtaa yhteiseen näkemykseen tarvittavista toimenpiteistä, hallitus ilmaisee vain olevansa naiivisti suomalainen: ”Ihan kuin Jukolan pirtissä olisi vain yksi ikkuna, jonka eteen pellavapäät kerääntyisivät katselemaan, joko kruununvouti tulee.”

    Onko siis naiivia odottaa että päättäjät pyrkisivät objektiiviseen näkemykseen yhteiskunnan tilasta? Raution hieman kyyninen lopputulema oli että ”yhteistä, objektiivista ja jakamatonta tilannekuvaa ei ole. Sellainen on kyllä mahdollista saavuttaa – kun muutaman vuoden päästä katsotaan tähän hetkeen.”

    Onko politiikka mahdollisen taidetta vai pelkkää jälkiviisautta?

Kuuntelin tiistaina ja keskiviikkona budjetti- ja kilpailukykykeskustelua eduskunnasta ja panin merkille, että punavihreän opposition kansanedustajat väittivät edelleen etteivät hallituksen ja Suomen Pankin tilastot pidä paikkaansa.

    He eivät kuunnelleet tai ymmärtäneet mitä Erkki Liikanen sanoi.

    He eivät lukeneet mitä Liikanen sanoi, koska (juuri) kukaan ei kertonut mitä hän sanoi. Faktat eivät kiinnostaneet mediaa.

    Kansanedustajat eivät usko Lauri Kajanojan tutkimusta, koska he eivät halua uskoa siihen. Neuvoja etsitään muualta silläkin uhalla, että ne eivät perustu faktoihin. Tämä ei tarkoita, että hallitus olisi ehdottomasti oikeasssa toimenpiteissään. Niin kuin aiemmin todettiin: kukaan ei voi varmasti tietää mikä teko kussakin tilanteessa on ehdottomasti oikea.

    Eduskuntaa kuunnellessa tuli mieleen epäkunnioittava ajatus älyllisestä ajattelusta ja sen puuttumisesta. Ymmärrän kyllä miksi totuutta ja faktoja pitää venyttää harmaalle alueelle; poliitikon tehtävänkuvaan ei kuulu kokonaisuudesta huolehtiminen vaan oman viiteryhmän eduista välittäminen. 

    Albert Einstein muistutti, että joskus ajatuksia on kerta kaikkiaan muutettava: ”Ongelmasta on mahdoton päästä ulos samalla ajattelulla, jota siihen joutuminen edellytti.”

    Mutta onnistuuko ajattelun muuttaminen? 

    Ehkä kansanedustajat ovatkin eduskunnassa kuin ihmemaahan joutunut Liisa, joka huomaa päätyneensä ”hullujen” joukkoon.

    Eksyttyään Liisa kysyy kissalta mihin päin hänen pitäisi mennä. Kissa vastaa, että meneepä Liisa minne tahansa, tulos olisi sama, koska kaikkialla on hulluja. Looginen keskustelu jatkuu näin:

- Mutta en minä tahdo mennä hullujen luokse, sanoi Liisa. 

 -Ei voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja.

  Minä olen hullu. Sinä olet hullu.

 - Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?

 - Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

_____________________________________________________________________

Lähteitä:

Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös 1976.

Juhani Aro: Miten työvoimakulut menivätkään, herra pääministeri? Demokraatti 24.9.2015.

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Liisan seikkailut peilimaailmassa. Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus 1974.

Read Montague: Miksi valita tämä kirja? Miten teemme päätöksiä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2008.

Tuomo Pietiläinen: Suomen Pankin Liikanen moitti säästötoimia. Helsingin Sanomat 20.9.2015.

Paavo Rautio: Yhteisen tilannekuvan hakeminen on turhaa. HS 24.9.2015