torstai 24. syyskuuta 2015

Tiedemies

[Todellisuuden matemaattinen olemus]

Esseitä tästä ajasta - takakansi (osa). WSOY 1987.
Kannen suunnittelu: Tarina Lounasmaa


Riittävätkö sanat kuvaamaan maailman?
    Siis maailman eikä vain maailmaa?
    Kiehtovimmillaan maailma, todellisuus on ilmaistavissa matemaattisesti, yksikäsitteisesti. Muutamat huippumatemaatikot ovat tätä mieltä, jolloin he ajattelevat Platonin tavoin, että maailmalle löytyy selitys, vaikka yksikään ihminen ei ole vielä osannut kirjoittaa sitä paperille.
    ”Todellisuus on matemaattinen”, kirjoitti Yrjö Ahmavaara monessa yhteydessä. Sitä todistusta hänen tutkimuksensa ja kirjoituksensa ”jahtasivat” sinnikkäästi.
    Kirjoittajana Ahmavaara oli innostava ja haastava; hän hän ei päästänyt lukijaa helpolla. Piti ajatella mitä oli sanottu ja väitetty.


En tiedä mihin asti sanat riittävät.
    Yrjö Ahmavaara kuoli elokuun 7. päivänä tänä vuonna. Olen joskus kirjoittanut, että Ahmavaara, Karl Marx, Jean-Paul Sartre ja Franz Kafka ovat eniten lainaamiani ajattelijoita. Mitään johdonmukaista tai yhtenevää käsitystä todellisuuden luonteesta heitä lukemalla ei tietenkään saa, ehkäpä melkein päinvastoin.
    Tästä pakinasta uhkaa tulla pitkä, jos yritän edes pintaa raapaisemalla kuvata Yrjö Ahmavaaran tieteellisen työn sisältöä. En siis yritä, joten revin vähän sieltä ja hiukan täältä. Niin kunnioitettu tiedemies, matemaatikko, kasvatustieteen tutkija ja teräväsanainen intellektuelli kuin Ahmavaara olikin, hän oli monessa mielessä vastavirtaan kulkija, ja sehän tietysti kiinnostaa, semminkin kun hän tuntui pystyvän määrittelemään matemaattisesti millaisessa virrassa ihminen ja ihmisen organisaatiot räpiköivät.
    En väitä, että olisin koskaan ”ymmärtänyt” todellisuuden matemaattista kuvausta. Ennemminkin piti uskoa, että ”kaava” oli oikein laadittu, koska sitä eivät toiset tiedemiehet kumonneet. Tai silloin kun yrittivät kumota, tulos näytti tasapeliltä.
    Tässä on myös todettava, että Ahmavaara lainasi ainakin kahdessa teoksessaan minunkin kirjoituksiani, joten pakinan objektiivisuutta saa epäillä. Noissa kirjoituksissa olin esitellyt ja puolustanut Ahmavaaran ajatuksia ja kiistanalaisia väitteitä.
    Mutta sitä en muistanut, että Ahmavaara lähetti 14.11.1998 minulle omistuskirjoituksella varustettuna teoksensa Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurimme kritiikki. 2 lisätty painos. Nyt löysin tuon kirjan hyllyn perimmäisestä nurkasta ja hämmästyin miten ihminen unohtaa... vaikka muistankin että Ahmavaara soitti minulle juuri kirjan ilmestymisen aikoihin. Puhelu liittyi, niin muistelen, Pertti ”Lande” Lindforsiin, jonka ”tukijoukkoihin” olin jotenkin päätynyt, ilman omaa pyrkimystä. Puhelusta jäi mieleen, että Ahmavaara valitteli tieteellisen kirjallisuuden kustantamisen vaikeutta – maineikas tiedemies joutui osallistumaan em. kirjan valmistuskustannuksiin.




Paljon on vettä virrannut Kymijoessa siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran kirjoitin Ahmavaaran teoksista.
    Kirjoitukseni käsitteli teosta Yhteiskuntakybernetiikka. Arvosteluni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 9.9.1976 otsikolla Yhteiskunta ihmisen vapauttajana.
    Koska tästä päästään hyvin asian perimmäiseen olemukseen, otan pitkähkön lainaukseni jutustani, lukijan ikävystymistä uhmaten:

”Yrjö Ahmavaaran tutkimus Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia ilmestyi 60-luvun loppupuolella ja aiheutti kiivaan ja kuuman akateemis-poliittisen väittelyn. Silloin näytti että Ahmavaara oli väliinputoaja, radikaali tavalla joka jakoi myös uusvasemmiston puolesta-vastaan barrikadeille. Joka tapauksessa Ahmavaara oli aikaansa edellä.
    Jos 60-lukua luonnehditaan ”vapaaksi” ja ”etsiväksi”, on 70-luku sitäkin varmemmin ajautunut dogmaattisuuteen ja aatteiden ryhmäkuntaisuuteen tai velttouteen; taloudellisena perustana on jatkuva lama ja inflaatio.
    Tähän sekä poliittisesti että taloudellisesti ahtaaseen hetkeen tuo Ahmavaara uuden teoksensa Yhteiskuntakybernetiikka (Weilin + Göös, 1976, mk 54) jolla kokoaa yhteen tähänastiset tutkimuksensa. Nähtäväksi jää, onko hetki otollinen keskustelun syntymiseen vai joutuuko teos poliittisen pinnallisuuden raadeltavaksi.”

    Yhteiskuntakybernetiikan kenties merkittävin havainto oli, että tuotantovoimien säätelykyky määrittelee yhteiskunnassa vallitsevat välttämättömät hierarkiat ja normien kovuuden: jokaisessa tilanteessa tarvitaan siis tietty välttämätän hierarkia jotta yhteiskunta toimisi. Mitä enemmän tuotanto kehittyy, ja yleensähän se tarkoittaa teknologian kehittymistä ja ylijäämän syntymistä, sitä suurempi mahdollisuus on purkaa hierarkioita ja edistää demokratisoitumista.
    Siis: ensin tulee tuotantovoiminen dynaamisuuden ja hallitsemisen kehittyminen ja vasta sitten esim. demokratian kehittyminen. Hiararkian purkaminen on aina, väitti Ahmavaara, tuotantoteknologian mahdollisuuksien investoimista organisaatioiden kehittämiseen.
    ”Kybernetiikka ei toisin kuin marxilainen hegelismi”, kirjoitin Eteenpäin-lehdessä syyskuussa 1976, ”pidä esimerkiksi sosialismiin siirtymistä kehityksen aiheuttajana sellaisenaan, vaan eräänlaisena tapana investoida jo olemassaolevat – ja tuotantovoimien kehityksestä johtuvat – kehitysmahdollisuudet. Jos tuotannollinen luokkahierarkia puretaan alkeellisten tuotantovoiminen vallitessa, aiheutuu yhteiskuntaan toisaalle väistämättömästi painetta jonkin valtahierarkian kasvattamiseen; tässä kyberneettinen analyysi tuo näkyville erään uskottavalta tuntuvan tulkinnan esimerkiksi stalinismin syntymiselle.”

                                                                          Kyösti Salovaara 2015.
Tuotantovoimien säätelykyky mahdollistaa hierarkian purkamisen.


Oma tulkintani edellisestä on vuosien mittaan ollut ja on edelleen se, että esimerkiksi vihreän liikkeen ”nollakasvu”-dogmi sotii nimenomaan hierarkioiden purkamisen mahdollisuutta vastaan, koska siinä halutaan pysäyttää tuotantoteknologian kehittyminen ja vaurauden ylijäämän syntyminen. Demokratia, suvaitsevaisuus, henkinen tasa-arvo on mahdollista, vaikkakaan ei väistämätöntä, vain silloin kun tuotantovoimien säätelyky on suurta ja ylijäämää syntyy paljon. Konkreettisesti: jos yhteiskunnassa ei synny ylijäämää, eivät nuoret voi opiskella 25 vuotiaiksi, eivät työntekijät voi pitää lomaa viittä viikkoa vuodessa eivätkä varttuneet jäädä terveinä eläkkeelle moniksi vuosiksi.
    No, tämä tuntuu kovin raskaalta ajatusmallilta, joten... ja sittenkin kehoitan ajattelemaan edellä mainittua kun pohditaan Suomen ja Euroopan ongelmia tänään ja huomenna.
    Miten Ahmavaaran kirjalle sitten kävi vuonna 1976.
    Joulukuun 8. samana vuonna kirjoitin poleemisen artikkelin Suomen Sosialidemokraattiin otsikolla 70-luku: Intohimoja ilman totuutta ja siinä otin Ahmavaaran kirjan vastaanoton esimerkiksi tuon vuosikymmenen henkisestä lamasta, jossa tieto korvattiin ehdottomilla uskomuksilla:

”Jotta väite 70-lukulaisesta 'todellisuuden paosta tunnustuksellisuuteen' ei jäisi uskomisen varaan, otan ajankohtaiseksi esimerkiksi Yrjö Ahmavaaran vastikään ilmestyneen Yhteiskuntakybenetiikan saaman vastaanoton.
    Tämä teos on luultavasti vuosikymmenen tärkein yhteiskuntaa, yhteiskuntatiedettä ja yhteiskunnan muuttumista ja muuttumisen ehtoja tarkasteleva tutkimus maassamme. Ja se on sivuutettu lehdistössä. Siitä ei ole keskusteltu eikä kiistelty. Se on kiistetty hyökkäävällä hiljaisuudella. Mutta kuinka ahdasmielinen, sensuurihakuinen, oikeaoppinen, uskomuksellinen vuosikymmen hyväksyisikään teosta, joka asettaa juuri nämä ilmiöt edistyksen vastavoimaksi.
    Jos 60-luku löysikin hivenen totuudellisuutta, on 70-luku kuolettanut 'totuudet' uskon asioiksi. Aneet käyvät kaupaksi, taivasosuus lunastetaan pragmatismilla.”



Kun päästiin 1980-luvulle, Ahmavaaran ajattelussa korostui yhä enemmän ns. kovien tieteiden (kuten matematiikan, fysiikan, kemian jne.) merkitys todellisuuden objektiivisen kuvan antajana verrattuna kommentoivien tieteiden (kuten filosofia, sosiologia, historiantutkimus jne.) subjektiiviseen maailmankuvaan, joka alati muuttuu ja heijastaa muodikkaasti ajan tuntoja. "Pehmeät tieteet" noudattelevat henkisiä suhdanteita.
    Todellisuus on matemaattinen, Ahmavaara jylisi eikä siihen ole nokan koputtamista. Matemaattisissa tieteissä tieto kumuloituu, koska todellisuuden monimuotoisuuden sisältä löytyy pysyvät rakenteet ja suhteet. Pehmeissä tieteisssä kaikki voidaan heittää minä hetkenä hyvänsä päälaelleen, koska tietoa tärkeämpää ovat tunnot ja uskomukset eikä tiedon kerääntyminen. Oikea tiede ei ole sekava joukko pelkkiä mielipiteitä, Ahmavaara sanoi.
    Samalla vuosikymmenellä Ahmavaara pohti myös kärjekkäästi suomalaisen älymystön tilaa ja asennoitumista. Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan”, Ahmavaara kirjoitti esseekokoelmassaan vuonna 1987.
    Ahmavaara muistutti, että meikäläinen sivistyneistö on ottanut vaikutteensa pääosin Saksasta tai Venäjältä: ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”
    Edellä sanotustako johtuu, että suomalaisen eliitin suhde Yhdysvaltoihin on (yhä) niin ongelmallinen? Siitäkö johtuu, että meillä nimenomaan eliitti ei (edelleenkään) halua purkaa hierarkioita, joiden purkaminen teoriassa olisi mahdollista?
    Suomalainen eliitti luottaa yhä Leninin ohjeeseen: Luottamus hyvä, kontrolli parempi!


Oletteko muuten kuulleet viime aikoina ”posiitivisia” huhuja?
    Esimerkiksi että luonto voi sittenkin hyvin ja tai että maailmanloppu viivästyy? Tai että ihmisten osa Euroopassa on paljon parempi kuin aikaisemmin tai että jokainen meistä on selvästi vapaampi kuin meidän vanhempamme ja heidän vanhempansa?
    Ilmeisesti ette ole moista ”huhua” kuulleet.
    Teoksessaan Informaatio (1969, 1970,1975) Ahmavaara luonnehti huhun olemusta.
    Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikka sen totuudenmukaisuutta ei tiedetä. ”Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”
    1970-luvulla Ahmavaara perusteli vakuuttavasti informatiivisen tiedonvälityksen merkityksen; lukijoita, kuuntelijoita ja katsojia piti helliä (ja sparrata) älylliseen aktivointiin pyrkivällä journalismilla.
    Historiallinen paradoksi tietenkin on siinä, että samalla kun tiedon määrä on räjähtänyt kaikkien ulottuville, kukaan ei enää puhu älyllisestä aktivoinnista. Journalismi on pikemminkin alistunut tuollaiseksi huhujen, juorujen ja uskomusten levittämisen alustaksi, ja silloin vain se tieto leviää, mikä sopii sovinnaisten ja "vaarattomien" ajatusten maailmankuvaan. Tässä journalismissa todellisuus ei ole matemaattinen vaan hömppä.
    Informaatio-teoksessa Ahmavaara tiivisti tiedon ja todellisuuden suhteen kolmeen aksioomaan:
    Ensinnäkin, ”historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisessa elämäntilanteessa – ei ole tieteellisesti ainoata 'oikeata' johtajaa”.
    Toiseksi, ei ole myöskään ”ainoata 'oikeaa' tekoa.”
    Ja kolmanneksi, eikä ole ”edes tieteellisesti ainoata 'oikeata' tietoa siitä, mikä on maailman todellinen kokonaistila”.
    Jumalat toki tietävät todellisuuden olemuksen mutta vaikenevat!

                                                               Kyösti Salovaara 2015.
Sähköttä sivistys pysyy pimeänä.

Huh, huh kuinka monta sanaa pitää kirjoittaa yrittäessään sanoa vähän!
    Ollakseni tinkimätön, jatkan vielä vanhan kertausta.
    Yrjö Ahmavaara kirjoitti alussa mainitun Hyvinvointivaltion Tabut -teoksen toiseen painokseen liitteen, jossa hän käsitteli ensimmäisen painoksen vastaanottoa lehdistössä.
    Hän kirjoitti minun osuudestani näin:

14.6.1998 kirjaa tarkasteli Kymen Sanomissa tunnettu lehtikommentaattori Kyösti Salovaara (erikoisala tietoteknikka):
    ”Kirjan alaotsikon Ahmavaara kirjoittaa haastavasti: 'Nykykulttuurimme kritiikki'. Matemaatikko valitsee sanansa tarkasti. Hän ei kirjoita 'nykykulttuurimme kritiikkiä' vaan 'kritiikin'. Kritiikin kohteena on Jean-Jacques Rousseauhun asti periytyvä kasvatusoppi, joka korostaa lapsen luonnollisuutta ja pelkää tiedollisen opin tuhoavan tuon luonnollisuuden... 60-luvun uusvasemmistolaisuus elvytti rousseaulaisuuden marxilais-psykologisin sanankääntein... Ihmisen kasvattamisen tilalle astui utooppinen kuvitelma syntymästään saakka valmiista ja hyvästä ihmisestä, jota ei 'pakolla' tarvitse kasvattaa eikä opettaa.”

Salovaara arvioi myös kirjoittajan tiedekäsityksen kehitystä:
    ”... julkisuuden valoon hän tuli 60-luvun lopulla yhteiskuntakyberneettisillä teorioillaan. Muistan istuneeni Porthanian suuressa luentosalissa Helsingissä kuuntelemassa opiskelijaliikkeen korskeimpina hetkinä, kuinka nuoret radikaalit väittelivät Ahmavaaran kybernetiikan merkityksestä... Nuorista radikaaleista tuli sittemmin sosialidemokraattisia tanttoja ja tiukkapipoisia stalinisteja. Noista hetkistä eteenpäin Ahmavaara suuntautui yhä tiukempaan ja kurinalaisempaan tiedekäsitykseen: Vuosien vieriessä hän hyväksyi 'kovaksi' tieteeksi vain matemaattiseen tutkimukseen nojaavat tieteen lajit: sellaisen tutkimuksen, jossa tieto kasautuu.”

Salovaara lopettaa ajatuksiin koulusta ja tieteestä:
    ”Ahmavaaran koulussa vallitsee järjestys, koska tutkimukset osoittavat, että koululaiset oppivat sitä paremmin, mitä parempi kuri luokassa vallitsee ja mitä enemmän opettaja itse tietää opetusaineestaan. Ahmavaara väittää – ja tämän ovat todeksi kertoneet äskettäiset suomalaiset lehtiuutisetkin – että matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelussa taso on viime vuosikymmeninä laskenut Suomen kouluissa. Julistaessaan matemaattispohjaisen luonnontieteen ylivoimaa Ahmavaara etsii sivistyksen ydintä, joka on kaikkialla yhteisesti totta ja jossa tutkimus (ja opetus) painottuu siihen mikä tieteessä - tietämisessä - on pysyvää ja kasautuvaa.”


Yrjö Ahmavaara syntyi Oulussa 7.8.1929.
    Hän kuoli Helsingissä 7.8.2015.
    Vuonna 1986 hän kirjoitti:
    ”Suomalainen lukeneisto on yhä enemmän vieraantumassa länsimaisesta ajattelusta. Se on mielestäni paha asia. Ennen muuta siksi, että se vieroittaa meitä elävästä elämästä. Elävintä elämää on älyllinen kehitys, ja se tapahtuu siellä, missä äly voi vapaimmin kehittyä – länsimaissa.”

Lähteitä:
Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet. Kolmas uudistettu painos. Weilin+Göös 1975.
Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös 1976.
Kyösti Salovaara: Yhteiskunta ihmisen vapauttajana. Eteenpäin 9.9.1976.
Kyösti Salovaara: 70-luku: Intohimoja ilman totuutta. Suomen Sosialidemokraatti 8.12.1976.
Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY 1987.
Yrjö Ahmavaara: Matematiikka on todellisuuden perustiede. Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina. Helsingin Sanomat 26.8.1990.
Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurimme kritiikki. 2. lisätty painos. Yliopistopaino 1998.

7 kommenttia:

  1. Yrjö Ahmavaara tuntuu nykysilmin jotenkin "vanhanaikaiselta". Totean tämän ilman etumerkkiä, sillä pidän älylliseen aktivointiin pyrkivää journalismia tavattoman tärkeänä, vaikka se nykyjournalismista käsin katsoen tuntuu lähinnä toivottoman idealistiselta. Ei Ahmavaaraan nykyisin julkisuudessa enää juuri viitata, tai jos viitataan niin oman aikansa (vasemmistohenkisen ajan) yhtenä toimijana. Säälihän se on.

    Positiivisista huhuista tulee mieleen Esko Valtaojan tulevaisuutta käsitellyt esitelmä, joka minulla oli ilo jokin aika sitten kuulla. Hän levitti, ja hyvin vakuuttavasti, optimistista maailmannäkemystä. Valtaojan mukaan maailman tila on valtaosalla mittareista parantunut ja paranee edelleen, vaikka yleinen käsitys muuta väittääkin.

    Uskotaan, uskotaan. Silti, jos asiaa katsoo vielä laajemmasta näkökulmasta, en osaa olla oikein vakuuttunut. Kun miettii yhtälöä, johon liittyvät esimerkiksi saastuminen, väestönkasvu ja alati nouseva globaali elintaso, ja toisaalta jo nyt yskähtelevä ympäristö, herää epäilys. Varsinkin kun rajallinen maapallo ei taida kestää kovin paljon enempää rajatonta kulutuksen kasvua.

    Valtaoja uskoo ihmisen ratkaisevan tämän yhtälön. Ja totta onkin, ettei ongelmissa ole mitään sellaista, jota ihmiskunta ei voisi ratkaista toimimalla viisaasti. Mutta onko ihmiskunnasta toimimaan viisaasti? Uutiset maailmalta eivät herätä optimismia. Totisesti toivon kuitenkin olevani väärässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - ja mitä sitten on "viisaus"?

      Jos tuo Ahmavaaran välttämättöämän hierarkian matemaattinen "totuus" on todella matemaattinen totuus, niin globaalisti yhteiskuntien teknologista kypsyyttä ja ylijäämän synnyttämistä pitää vain jatkaa, jotta "kaikki" ihmiset voisivat saavuttaa edes sellaisen "vapauden" toimia kuin mitä länsimaissa ja Suomessa jo nyt on.

      Jos sitten "viisaus" on siinä, ettei näin voi jatkaa, pitää hyväksyä että demokratia tuli ja oli ja meni ja palataan vanhempien yhteiskuntien kovempaa kuriin ja vähempään vapauteen toimia yksilöinä. Jos kolmatta tietä ei ole, ei jäljellä olevilla viisauksilla pitkälle pötkitä.

      Lopullinen kysymys saattaa olla, että kumpi on tärkeämpää: ihmisen olosuhteiden ja mahdollisuuksien kehitys vain maapallon "luonnontilan" säilyttäminen, silläkin uhalla ettei globaalia demokratiaa ja vapautta pystytä koskaan saavuttamaan. Jos näin päätetään, sitten seuraa kysymys: kenelle se luonnontilainen tellus jätetään, testamentataan? Jääkö orava kiitollisena miettimään: tämähän nyt sitten on mun oma? Jos ei jää, menikö testamentti pieleen?

      Isoja kysymyksiä ihmisen pienessä päässä.

      Yhtä kaikki, jos ja kun Ahmavaara on historiaa, niin aika lailla entisaikaiseksi tässä itsensäkin tuntee.

      Poista
    2. Isoja kysymyksiä pienelle ihmiselle, todellakin, eikä oikeita vastauksia tiedä kukaan.

      Maailma muuttuu eikä kaikki muutos ole pahasta. Koko ajan muuttuu elollinen luonto, jota olosuhteet ja luonnonvalinta pyörittävät. Silti: biodiversiteetti heikkenee ihmisen toiminnan takia jo nyt ja tahti vain kiihtyy. Minä koen sen tavattoman huolestuttavana.

      Vielä enemmän muuttuu tietysti ihmisen kulttuuri eikä kukaan tiedä minne olemme matkalla. Toivottavasti olemme matkalla kohti parempaa maailmaa, parempaa elämää. Myös tätä pidän tärkeänä ja arvokkaana.

      Ovatko nämä kaksi tärkeää asiaa ristiriidassa keskenään? Onko ihminen tärkeämpi kuin ympäröivä luonto? Voiko ihminen parantaa maailmaa tekemättä sitä muun luonnon kustannuksella? Jos ei niin mitä ihmettä meidän pitäisi tehdä?

      En tiedä vastauksia näihin kysymyksiin, joita moni voi pitää mahtipontisina ja naiiveina. Tärkeää niitä(kin) on kuitenkin pohtia.

      Poista
  2. Opiskelin 1960-luvun puolivälissä mm. sosiaalipsykologiaa. Sen jälkeen myös lehdistöoppia, jonka proffa oli Hemanus. Paikka oli siis Tampere.

    Siihen aikaan opiskelija sai vapaasti vaihtaa tiedekuntaa ja pääainetta. Yksi niistä syistä oli ilman muuta se, että Tampereen yliopisto oli entinen Yhteiskunnallinen korkeakoulu, johon itsestään selvästi kuului uusi oppiaine, sosiologia. Sen kintereillä tuli sosiaalipsykologia, psykologia puolestaan perustui faktorianalyyseille ja muille matemaattisille olioille, joten sitä piti vältellä.

    Aina on ollut niin, että tiede pyrkii mahdollisimman *puhtaaseen* tietoon ja kyllä Ahmavaara minun mielikuvissani on yksi näitä ihmisiä. On välttämätöntä että ihmisryhmiäkin tutkitaan, varsinkin kun on osoittautunut että ryhmät saattavat olla vaarallisia naapureilleen, kokonaisille kansakunnille ja niissä on kyse raivopäisyydestä, vaikka rabiesta ei tiettävästi Suomessa tällä erää esiinny.

    Ovatko Ahmavaaran kirjat siis historiaa? Kyllä noissa kirjoissa on paljon täysin valideja kysymyksenasetteluja. Ajat ovat vähän toisennäköiset. Aika ajoin vaikuttaa siltä että toivottomuus on ottanut vallan.

    Mutta onko yliopistoissa enää mahdollista aloittaa maailman tilaa koskevia keskusteluja professoreiden luennoista? Yliopistojen pitäisi olla vapaita!

    VastaaPoista
  3. Kiitos ajatuksista ja ajattelusta, Pekka ja Ripsa.

    Tässähän tietysti päätyy pohtimaan mahdotonta kysymystä (vastattavaksi) eli mikä on (ihmisen) elämän tarkoitus. Mutta jos siihen ei edes yritäkään etsiä vastausta, voiko oikeastaan vastata mihinkään muuhunkaan "yhteiskunnalliseen" kysymykseen?

    Olen aina muistellut Arto Kyöohongan "yksikäsitteistä vastausta": Usko, toivo ja rakkaus, yhdyntä ja kuolema! Tässä on kaksi ongelmaa. 1) Jos noin on, ei kai sitten ole väliä kumpi perii maan: orava vai ihminen. 2) En ole löytänyt myöhemmin ko. runonpätkää Kytöhongalta, joten kukakohan sen sitten on sanonut?

    Ahmavaaran kirjoja selatessa löytää kyllä monia kiehtovia ajatuksia, ja myös vastauksia jotka hän on perusttelut teoreettisesti (vaikka perusteluja ei aina ymmärtäisikään).

    Yhteiskuntakybernetiikan yksi kiehtova päätelmä on, että "yksilönvapaus sekä orgaanisten että älyllisten tarpeitten tyydyttämisessä on kollektiivisen yhteistyön tulos ja perustuu yhteistyön toimintavapautta laajentavaan vaikutukseen".

    Eli toisin kuin usein ajatellaan, yksilönvapaus ei ole kollektiiviselle yhteistyölle vastakohta vaan nimenomaan yhteistyöstä syntyvä tulos. Jos siis yksilönvapaus on pyrkimyksistä se korkein ja tavoitelluin, siihen päästään nimenomaan yhteistyöllä eikä muusta yhteistöstä piittaamattomalla individualismilla.

    Tämä ajatus, tulos, saattaa hyvällä tavalla ratkaista Pekan esittämän ristiriidan.

    VastaaPoista
  4. Olen Ruotsissa asuva suomalainen (Urban = stadilainen + en finne igen), minkä sanon ilmaistakseni, miten kivaa on tupsahtaa Deadline Torstai-blogiston tapaisille verkkosivuille, joissa suomea käytetään niin, että se todella piristää mieltä / ajattelua. Siis kiitos ihan vain siitä, että saa lukea tällaisia blogeja ensikielellään. Mitä sitten Ahmavaaraan (= A)tulee, niin kun vielä asuin Suomessa ja opiskelin humanistisia aineita 60-luvun lopulta 70-luvun puoleen väliin, vieroksuin A:n kaltaisia tiedeihmisiä. Matemaattislooginen asioiden käsittely meni "hilseeni yli", kuten tapasin sanoa. Mutta. Tälle on jatko, ja se on tässä: Rakastan kieliä - suomi, venäjä ja viro ovat mielikieliäni - ja kun pidän kovasti myös George Orwellin ajatuksista, rupesin pohtimaan "newspeakiä" taas kerran. Se tuntuu minusta hyvin ajankohtaiselta asialta. Politiikkaa ei ole ilman kielen, sekä sanallisen että ei-sanallisen, käyttelyä. Informaation määrän kasvaessa kielen pölöttävä joutenkäyttö on lisääntynyt. Puhutaan yksinkertaisia "totuuksia", jotka mahtuvat tuitteriin tai hashtäkkiin. Etsin viitteitä, jotka auttaisivat minua. Ja kas. Törmäsin teokseen Slava Gerovitch, From Newspeak to Cyberspeak: A History of Soviet Cybernetics. Pitää ensin lukea kirjan esittely ja sitten poimia se esiin kotikaupunkini Göteborgin yliopiston kirjastosta. Epäilykseni on, että kybernetiikan ja "uuskielen" välillä on kytkös, ja se olisi kiva kaivaa esiin. Päätänpä tähän ja kiitän vielä kerran todella virkistävästä lukukokemuksesta, olkoonkin että kyse oli tuosta nuoruusvuosieni karttamisenkohteista, A:sta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ystävällisistä sanoistasi - ja terveisiä Göteborgiin.

      Heiveröinen käsitykseni just nyt Ahmavaaran "kybernetiikasta" on sellainen, että sillä yritettiin antaa tieteellinen selitys yhteiskuntaprosessin toiminnalle, ja ehkä Neuvostoliitossa haaveiltiin samanlaisesta. En väitä etteikö kielen funktio saattaisi liittyä tähän. Banaalisti sanoen: etsittiin teoreettista mallia sille, että miten nykyhetkestä voidaan päätellä yhteiskunnan "oikea" suunta.

      Kyllä tuossa Yhteiskuntakybernetiikassa (jota aina silloin tällöin) lainaan näissä pakinoissani, on järkevän tuntuisia väitteitä, esimerkiksi siitä miten tuotantovoimien säätelykyky (joustavuus ja ylijäämän kerryttäminen) antaa mahdollisuuksia yhteiskunnassa vallitsevan hierarkian purkamiseen (=ihmisen vapautumiseen).

      Jotenkin tuntuu että nykyisenkaltaisessa pitkälle teknistyneessä yhteiskunnassa ja globaalissa maailmassa meidän, siis yksilöinä, vapaudet ja oikeuksien toteutuminen on tuon säätelykyvyn ansiota. Siitähän tietysti on seurannut, että monet asiat ovat tapahtuneet luonnon kustannuksella.

      Vielä, muistaakseni A. oli Informaatio-teoksensa ensimmäisessä painoksessa kovin kiinnostunut Sartren ajatuksista ja sovelsi niitä omaan informaatioteoriaansa. Tuon teoksen myöhemmistä painoksista Sartren osuus oli jätetty pois - ehkä se osoittautui epävalidiksi.

      Poista