Puut puita ja ihminen

[miksi?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Pysähdyt katsomaan kauniita puita...

Raskaiden ajatusten painaessa mieltä pitäisi löytää kevyempiä. Pitäisi nauraa, olla humoristinen, kepeä kuin höyhen.

    Itsen valitseminen on hankalaa.

    Malka on helpompi huomata naapurin silmässä.

    Miksi pitää koko ajan ajatella maailmaa ikään kuin kohtalon kysymyksenä? Mistä minä (tai sinä) tiedät miten käy? Miten maailma menee? Milloin se menee jos on mennäkseen?

    Olisiko parempi kävellä metsään ja halata mäntyä? Jos olisi niin miksi? Eihän puu halua halata minua eikä sinua. Petän itseäni jos kuvittelen, että metsä ja puut ovat jotakin muuta kuin oma ajatukseni puista ja metsistä.

    ”Kun sinä lopulta pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita / et sinä enää ole entisesi”, kirjoitti Paavo Haavikko.

    Kuulostaa kauniilta, romanttiselta – mutta eikö Haavikossa ollut myös annos kyynistä miestä?

Mitä enemmän puhutaan kauneudesta, sitä pahemmalta se kuulostaa, sillä eihän kukaan voi itse valita kauneuttaan tai rumuuttaan. Sana pitäisi oikeastaan kieltää, mutta silloin kauniit ja rohkeat raivostuisivat.

    Jos metsä on kaunis, ei se ole omasta pyrkimyksestään vaan ihmisen katseesta. Ei luonto ajattele – se on.

    Tietenkin me olemme osa luontoa, olemme sille velkaa paljon tai ainakin jotakin. Luonnolta ei kannata kysyä mitään, koska vastauksen annat sinä itse.

    ”Mikä oikeus ihmisellä, tiedostavalla ja ajattelevalla olennolla, on oman hyvinvointinsa takia tuhota muuta luontoa?” kysyi Pekka Turunen viime viikolla pakinani kommentissa. ”Luonto kun ei pysty argumentoimaan, ei edes vihapuheella.”

    Mikä oikeus?

    Mutta entä jos kysyn toisinpäin: Mikä oikeus luonnolla on olla asettumatta ihmisen hyvinvoinnin käytettäväksi?

    Jos sillä on tuollainen oikeus, mistä se on sen saanut?

    ”Merimakkaraa ei voi syödä, / eikä sen muniakaan. / Kauniita naisia ei saa lyödä. / Eikä rumiakaan”, kirjoitti Anselm Hollo.

    Hänen huumorissaan ei kyynisyys piileskele edes sanojen sisällä. Realismin ironinen kosketus kuitenkin löytyy runon viimeisistä säkeistä:

Merimakkaraa ei voi juoda,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saisi luoda.

             Eikä rumiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Mänty on puu Sallassa -
 esteettinen vai taloudellinen arvo?

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vieläkö on muita arvoja vaalittavaksi? Ja, on kysytty, kun nuo arvot ovat suunnilleen länsimaissa toteutuneet, kannattaako uudempia etsiä. Luonnon arvon korostaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia, päinvastoin. Esimerkiksi 30-luvun Saksassa se oli kansallissosialistinen haave: askeesin ihanne.

    Ranskan vallankumous sysäsi meidät pohtimaan yhä uudestaan vapauden ja veljeyden ja tasa-arvon kysymystä. Sen olemme unohtaneet, että alkuaan tuo vaatimus kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!”

    Jos et ole meidän puolellamme, jos et ajattele niin kuin me ajattelemme, kuolema sinut periköön. Ja niinhän se Ranskassa perikin ja kun päitä oli katkottu riittävästi, tuo viimeinen vaatimus (”tai kuolema”) poistettiin julistuksesta.

    No nyt, ajattelen, että oikeastaan se miksi keskustelemme joskus kiivaasti ja miksi keskustelu polarisoituu johtuu siitä, että tuo viimeinenkin vaatimus on yhä olemassa vaikka sitä ei sanota ääneen ja vaikka kukaan ei uhkaa kuolemalla muuten kuin vertauskuvallisesti.

    Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

Polkupyöräilijä kaatuu jos lopettaa polkemisen, ellei satu olemaan alamäessä, mutta myös alamäki loppuu aikanaan.

    Voiko ihminen lopettaa polkemisen ja jättäytyä kellumaan kuin kaarnalaiva lainehilla? Jos voi, entä yhteiskunta?

    Riippuu näkökulmasta, joku sanoo. Tavoitteesta ja pyrkimyksestä. Kunnes tasa-arvo saavutetaan, pitää polkea myös ylämäkeen – joku toinen virkkaa. Ja kolmas jatkaa: Vain veljeys ja tasa-arvo tuottavat vapauden.

    Mutta ihminen ei riipu näkökulmasta. Vaan seisoo jaloillaan. Kadulla, kotona, kapakassa, metsässä missä puut ympäröivät hänet ja kuuntelevat hänen huokauksiaan. Paitsi että eivät kuuntele. Kunhan ovat.

    Olisi helpottavaa ajatella että historialla on tarkoitus ja että se etenee vapautta kohden veljeyttä ja tasa-arvoa vaalien.

    ”Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Karl Marx kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”

    Jos Marx oli oikeassa, ja miksi ei olisi ollut, ihmisen pitäisi pyrkiä joutilaaseen hyvinvointiin, siis vapauteen missä mikään aineellinen (sen enempää luonto kuin työ) ei kahlitse yksilön itsetoteutumista.

    No, näin oikeassa ei kukaan voi olla. Tai ehkäpä tuota tulee pitää itseään toteuttavana ennustuksena: odottaakapa kunhan robotit tekevät ihmisen työt, niin sitten... kuka sitten ajattelee ja väittelee?

    Jos robotit, kilkettä kuuluu.

Nykyään puhutaan tarinoista.

    Nykyään pitää puhua tarinoista.

    Tarinalla on aina juoni. Vääjäämätön tapahtuu.

    Koska historiakin nähdään (ymmärretään) tarinana, silläkin täytyy olla juoni eikä juonta voi olla ellei sitä ole etukäteen kirjoitettu. Improvisaatio tarkoittaisi juonen särkemistä.

    Tästä päädytään helposti determinismiin. Ajatukseen että kaikki on tapahtunut niin kuin on, koska muuten ei voisi ollakaan.

    Mutta, ”jos myönnämme, ettei historia ole deterministä”, sanoo Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, ”myönnämme samalla, että nykyihmisten usko nationalismiin, kapitalismiin ja ihmisoikeuksiin on pelkkää sattumaa.”

    Tuo kuulostaa järkevältä argumentilta.

    Se on.

    Mutta se on myös ”vaarallinen” ajatus.

    Jos Hararin ajatuksen allekirjoittaa täysin, putoaa pohja monelta hyvältä itsestään selvältä tarkoitukselta, pyrkimykseltä, haaveelta. Esimerkiksi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo – kaunis ajatus mutta vain ajatus muiden joukossa.

    Uskoakseen edistykseen ja kehitykseen, täytyy uskoa edistykseen ja kehitykseen. Sitä ei voi tietää. Niin kuin Pascal mietti Jumalan mahdollisuutta, edistyksenkin mahdollisuus on olemassa, mutta todennäköisyys on äärettömän pieni. Palkinto tietysti on iso, jos edistys sitten on olemassa, päämäärä ja haave.

    Veikataan sitä.

Ai joo, otanpa tähän vielä huvin vuoksi ja kepeyttä tavoitellakseni keskimmäisen ”säkeistön” Hollon runosta:

Alkoholia ei saisi juoda,

eikä totiakaan.

       Hämminkiä ei saisi luoda.

       Eikä sotiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Tie jakaa ja yhdistää -
mahdollinen mahdottomuus.

_______________________________

Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazaar, 2016.

Anselm Hollo: Hiljaiseloa. Teoksessa Uuden runon kauneimmat I. Otava, 1970.

Karl Marx: Vapauden valtakunta ja aineellinen työ. Teoksessa Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

Onni, vapaus ja avoin yhteiskunta

[pari huomautusta]

                                                                                            Kyösti Salovaara 2014, 2015.
Taistelun jälkeen rauha: Verdun.

”Pellot on kynnetty tehtaat sädehtivät

ja vilja tekee pesäänsä suunnattomaan hyökylaineeseen

elonleikkuulla ja viininkorjuulla on lukemattomia

                                              todistajia

ei mikään ole yksinkertaista eikä tavatonta

meri on taivaan silmissä tai yön

metsä antaa puille turvallisuuden

ja talojen seinillä on yhteinen iho

ja tiet risteilevät aina.”

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Sanojen merkityksiä koetellaan, niiden voimaa horjutetaan. Kestävätkö sanat kun niitä kohti lähetetään luoteja ja kranaattien sirpaleita? Kuinka syvälle sana on juurtunut? Jos se tallotaan maahan, kasvaako tilalle uusi, yhtä voimakas ja haastava?

    Pilvet riippuvat matalalla, Euroopassa.

    ”Isku vapautta vastaan ei osunut vain Pariisiin, se osui meihin kaikkiin”, vakuuttaa Saksan liittokansleri Angela Merkel.

    Luodit repivät sanoja riekaleiksi, mutta uusia tulee tilalle. Jihadistit voivat tappaa monta ihmistä, mutta iloa he eivät saa hengiltä, muuan englantilainen kirjoittaja sanoi.

Avoin yhteiskunta on kuin läpinäkyvä talo, jonka seiniä ja lattioita pitää rakentaa koko ajan uudestaan. Tämä talo ei ole annettu vaan tehty, ylläpidetty, jatkuvasti rempattu.

    Ranskalais-venäläisen filosofin Alexandre Kojèven mielestä Ranskan vallankumouksen julistama vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaate on ollut länsimaisen ja ylipäänsä ihmiskunnan universaalin ideologian viimeisin luomus: sitä pidemmälle ei pääse.

    Kolme sanaa luovat kehikon, jossa mm. demokratia, inhimillisyys, suvaitsevaisuus, turvallisuus ja edistys kukoistavat eikä tuohon kehikkoon tarvita lisää tukipuita.

    Onko näin, pitää tietysti kysyä. Sanoja on helppo viskata pöydälle eikä aina tule ajattelleeksi ovatko ne, sanat, keskenään tasa-arvoisia, samalle viivalle merkityksessään asettuvia.

    Alkuaan Ranskan vallankumouksen motossa oli ikään kuin vaihtoehdon uhkana neljäskin sana: kuolema. Entä jos sekin olisi jäänyt elämään? Toisiko se kauniiseen ajatukseen sopivan määrän raakaa realismia?

    Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!

    Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan ja kuolema sinulle!

    Vai ajatteleeko moderni ihminen, prosessien ja systeemiteorioiden osaaja, että tuo vain tarkoittaa sitä, että vapaus ja veljeys ja tasa-arvo ovat ehdottomia edellytyksiä ihmisarvoiselle yhteiskunnalle, ja jos niitä ei täytetä, jos joku puuttuu, yhteiskuntaa ja ihmisarvoa kohtaa kuolema?

    Sitäkin voisi miettiä, onko vapaus päämäärä sinänsä ja veljeys ja tasa-arvo työkaluja vapauteen pääsemiseksi.

Oliko Kojève siis oikeassa? Eikö ihmiskunnan ideologiseen mottoon todellakaan tarvita lisää sanoja?

    Miltä kuulostaisi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja onni?

    Tai: Vapaus, veljeys, tasa-arvo, onni ja ilo?

    Viime viikolla Sixten Korkman sanoi Ylen haastattelussa, että hänen mielestään tärkeintä ihmiselle on onni, onnellisuus. Se on hänen mielestään tärkeämpää kuin vapaus, jota monet pitävät ensisijaisena ihmiselämän tarkoituksena.

    Onni on kuitenkin problemaattisempi käsite kuin vapaus, jota voi sentään aika luotettavasti mitata ja punnita. Sitä paitsi vapaus on selvästi sekä yksilöön että ihmisryhmiin ja myös instituutioihin liittyvä toiminnallinen suure. Mitä suurempi vapaus yksilöllä, ryhmällä ja organisaatiolla on toimia, sitä moninaisempi yhteiskunta syntyy ja sitä tehokkaammin ja tuottavammin yhteiskunta toimii. Suvaitsevuus ja sallivuus sisältyvät vapauden dynamiikkaan, eivät ole siitä irrallaan.

    Tietysti täytyy muistaa mitä ranskalaiset vallankumoukselliset aikanaan vapaudella tarkoittivat: sinun vapautesi ei saa vähentää toisten ihmisten vapautta toimia omalla tavallaan.

    Karl Marx puhui vapauden valtakunnasta, johon ihmiskunta suuntaa kehityksensä. Se tarkoitti, että vapaudutaan ulkoisten tekijöiden - kuten luonnon, aineellisen puutteen ja taloudelliseen koneistoon kuuluvien hierarkioiden – holhouksesta ja ylivallasta.

    Marxin lauseet kuulostavat välillä hieman metafyysisiltä; vaarana on päätyä utopiaan, jossa vallitsee uusi hierarkia ja vaihtoehdottomuuden ylivalta.

Onko avoin yhteiskunta sitten synonyymi Ranskan vallankumouksen motolle?

    Olisiko mahdollista toteuttaa vapaus, veljeys ja tasa-arvo jossakin toisenlaisessa yhteiskunnassa? En sano järjestelmässä, koska sanan ”järjestelmä” käyttäminen saattaa olla aidosti avointa yhteiskuntaa rajoittava käsite.

    ”Voimme palata petojen asteelle”, kerrotaan Karl Popperin sanoneen. ”Jos kuitenkin haluamme säilyttää ihmisyytemme, tarjolla on vai yksi tie: se joka vie avoimeen yhteiskuntaan.”

    Kun luodit ja kranaattien sirpaleet puhkovat ihmisiä kuoliaaksi, puhkaisevatko ne myös avoimen yhteiskunnan pohjan? Onko vaarana kaatua kranaattikuopan reunalta toisenlaiseen maailmaan, missä pedot vallitsevat ja hallitsevat käyttäytymistä?

    Vapautta voi horjuttaa, iskeä ja repiä mutta... ja joka tapauksessa avoin yhteiskunta lienee kaikessa epävarmuudessaankin vahvempi kuin dogmiin tai totalitaariseen ajatukseen perustuvat liikkeet.

    Tai suoraan sanoen: eikö epävarmuus ja erehtyväisyys juuri olekin avoimen yhteiskunnan voima?

    Kukaan ei tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, totesi Ralf Dahrendorf. Hän jatkoi sitten näin: ”Yrittäkäämme sen vuoksi etsiä totuutta, mutta varmistakaamme myös se, että voimme yrittää uudelleen, jos erehdymme tai meidän kuvitellaan erehtyneen. Suurempaa inhimillistä vapautta uhkaavaa vaaraa ei olekaan kuin dogma, yhden ryhmän, ideologian tai järjestelmän monopoli... Avoin yhteiskunta ei lupaa helppoa elämää.”

    Tästä palaan ”onnen” ajatukseen.

    Kun rakastat toista ihmistä, sanoi Popper, toivot tekevästi hänet onnelliseksi.

    Tässä ei ole mitään pahaa, se kuuluu rakkauteen, mutta poliittisena toimenpiteenä ihmisten tekeminen onnelliseksi on kaikkein vaarallisinta mitä kuvitella voi, sillä jokaisella ihmisen on oma ”onnensa” eikä ole mitään yhteismitallista onnea, jota voitaisiin edistää politiikalla. 
    Jos minä tykkään dekkareista ja tulen onnelliseksi niitä lukiessani, en voi pakottaa sinua lukemaan niitä siirtääkseni onnea sinulle, jos sinun makuusi enemmän on Proust ja James Joyce tai jos onnesi syntyy vaikkapa jääkiekkomatsissa tai hölkkäpolulla. Minun onneni saattaa tehdä kipeää, jos tuputan sitä väkisin laajempaan jakeluun.

    Olisi tietysti hienoa jos kaikki eläisivät onnellisina kauniissa, unelmiemme yhteiskunnassa. Epäilemättä, jos kaikki rakastaisivat toisiaan, meillä olisi maanpäällinen taivas, Popper sanoi. Mutta jokainen yritys rakentaa taivas maan päälle tuottaa tänne väistämättä helvetin, sillä se johtaa suvaitsemattomuuteen, uskonsotiin ja inkvisiitioon, jolla on tarkoitus pelastaa sielumme. 

Pariisin laukausten jälkeen ulkoministeri Timo Soini vertasi jihadisteja Stalinin ja Hitlerin hirmuvaltaan. Hirmuvaltiaiden kanssa ei pidä neuvotella.

    Stalin kyllä pääsi kuin koira veräjästä.

    Sami Sillanpää kirjoitti Helsingin Sanomissa sunnuntaina, että ISIS ei ole mikään sivilisaatio, jonka kanssa pitäisi käydä keskustelua; toisin kuin IRAn tai ETAn kanssa aikanaan tehtiin poliittinen sopimus, tai se oli mahdollista, ISISin kanssa ei voi päästä poliittiseen ratkaisuun. ”ISISin kanssa ei voi neuvotella. Sen päämäärää ei voi hyväksyä”. Sillanpää kirjoitti.

    Avoimeen yhteiskuntaan rakennettu sallivuuden ja suvaitsevaisuuden periaate saattaa johtaa tilanteeseen, jossa syntyy ajatuksia ja liikkeitä joiden tarkoituksena on avoimuuden ja suvaitsevaisuuden kumoaminen.

    Voidaan päätyä, niin kuin Francis Fukuyama on todennut, nihilistiseen sotaan, jossa liberaalista demokratiaa vastaan nousevat sen omat kasvatit. Relativismi, kaikkien arvojen suhteellistaminen, järsii lopulta avoimen yhteiskunnan arvot ontoiksi. Ja vähitellen suhtaudumme niihin kyynisesti ja pilkaten.

    ”Relativismi”, Fukuyama sanoi”, ”ei ole ase, joka voidaan suunnata valikoiden vain tiettyihin vihollisiin. Se syytää luotejaan kaikkiin maaleihin, ampuu jalat alta paitsi 'ehdottomuutta' julistavilta opeilta, dogmeilta ja länsimaissa varmoina pidetyiltä käsityksiltä myös tuohon perinteeseen kuuluvalta suvaitsevaisuuden, erilaisuuden ja ajatuksenvapauden arvostamiselta. Ellei mikään voi olla ehdottomasti totta, jos kaikki arvot ovat kulttuurisidonnaisia, silloin myös hellityt perinteet mm. ihmisen tasa-arvoisuudesta joutuvat pakostakin romukoppaan.”

Onni on jokaisen ihmisen yksilöllinen kokemus. Onnellinen voi olla missä vain ja milloin vain, myös huonoissa oloissa ja onnen voi kokea niin monella tavalla kuin on yksilöitä, ihmisiä, erilaisia tunteita. 
    Jokaisella on oikeus omaan onneen. Siihen ei tarvitse kysyä naapurilta lupaa. Kaikkina aikoina, kaikenlaisisissa oloissa, kaikenlaiset ihmiset ovat kokeneet onnea yhtä voimakkaasti ja aidosti kuin mitä nyt hyvinvointiyhteiskuntien ihmisetkin kokevat - tai eivät koe.

    Vapaus joka on kehittynyt ihmiskunnan alkuhämärästä asti kuuluu sitä vastoin sivilisaation kehkeytymiseen oleellisena pontimena. Yleensä ja ylisummaan vapaus on syntynyt ihmisten ja ihmisryhmien yhteistyön tuloksena. Ihmisten hallussa oleva tieto ja teknologia ovat yhteistyön ulkoisia ja konkreettisia merkkejä.
    Vapaus on yhteiskunnallista, jopa mekaanisesti katalyyttistä.

    Aloitin lainaamalla ranskalaisen Paul Eluardin runoa Kuolema, rakkaus, elämä (La Mort, l'Amour, la Vie). Sijoitin sen Verdunissa ottamieni kuvien alle, ikään kuin sanoakseni että maailma on normaali sodan jälkeen ja ennen sitä; kriisi ei tarkoita rauhan mahdottomuutta.

    Eluardin runon viimeinen säkeistö, Aale Tynnin suomennoksena, sopii kuvastamaan ihmisyyden kirjavaa elämäntilaa, johon haluamme päästä ja jossa mielimme olla:

”Ihmiset on luotu toisiaan suvaitsemaan

toisiaan ymmärtämään toisiaan rakastamaan

heillä on lapsia joista tulee ihmisten isiä

heillä on lapsia joilla ei ole kotia ei kontua

jotka keksivät uudelleen ihmiset

ja luonnon ja isänmaansa

joka kuuluu kaikille ihmisille

joka kuuluu kaikille ajoille.”

____________________________________________________________________

Lähteitä:

Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. (Reflections on the Revolution in Europe, 1990.) Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992.) Suom. Heikki Eskelinen. WSOY 1992.

Marx ja Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys 1974.

K.R. Popper: The Open Society and its Enemies - Volume 2 The High Tide of Prophecy: Hegel, Marx and the Aftermath, 1945. Routledge paperback 1990.

Sami Sillanpää: Pelkojen sodan pystyy voittamaan. Helsingin Sanomat 15.11.2015.

Aale Tynni (toim. ja suom.): Tulisen järjen aika. WSOY 1962, 1981.