[miksi?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Pysähdyt katsomaan kauniita puita... |
Raskaiden
ajatusten painaessa mieltä pitäisi löytää kevyempiä. Pitäisi
nauraa, olla humoristinen, kepeä kuin höyhen.
Itsen
valitseminen on hankalaa.
Malka
on helpompi huomata naapurin silmässä.
Miksi
pitää koko ajan ajatella maailmaa ikään kuin kohtalon
kysymyksenä? Mistä minä (tai sinä) tiedät miten käy? Miten
maailma menee? Milloin se menee jos on mennäkseen?
Olisiko
parempi kävellä metsään ja halata mäntyä? Jos olisi niin miksi?
Eihän puu halua halata minua eikä sinua. Petän itseäni jos
kuvittelen, että metsä ja puut ovat jotakin muuta kuin oma
ajatukseni puista ja metsistä.
”Kun
sinä lopulta pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita / et sinä
enää ole entisesi”, kirjoitti Paavo Haavikko.
Kuulostaa
kauniilta, romanttiselta – mutta eikö Haavikossa ollut myös annos
kyynistä miestä?
Mitä
enemmän puhutaan kauneudesta, sitä pahemmalta se kuulostaa, sillä
eihän kukaan voi itse valita kauneuttaan tai rumuuttaan. Sana
pitäisi oikeastaan kieltää, mutta silloin kauniit ja rohkeat
raivostuisivat.
Jos
metsä on kaunis, ei se ole omasta pyrkimyksestään vaan ihmisen
katseesta. Ei luonto ajattele – se on.
Tietenkin
me olemme osa luontoa, olemme sille velkaa paljon tai ainakin
jotakin. Luonnolta ei kannata kysyä mitään, koska vastauksen annat
sinä itse.
”Mikä
oikeus ihmisellä, tiedostavalla ja ajattelevalla olennolla, on oman
hyvinvointinsa takia tuhota muuta luontoa?” kysyi Pekka
Turunen
viime viikolla pakinani kommentissa. ”Luonto kun ei pysty
argumentoimaan, ei edes vihapuheella.”
Mikä
oikeus?
Mutta
entä jos kysyn toisinpäin: Mikä oikeus luonnolla on olla
asettumatta ihmisen hyvinvoinnin käytettäväksi?
Jos
sillä on tuollainen oikeus, mistä se on sen saanut?
”Merimakkaraa
ei voi syödä, / eikä sen muniakaan. / Kauniita naisia ei saa
lyödä. / Eikä rumiakaan”, kirjoitti Anselm
Hollo.
Hänen huumorissaan ei kyynisyys piileskele edes sanojen sisällä.
Realismin ironinen kosketus kuitenkin löytyy runon viimeisistä
säkeistä:
Merimakkaraa
ei voi juoda,
eikä
sen muniakaan.
Kauniita
naisia ei saisi luoda.
Eikä
rumiakaan.
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Mänty on puu Sallassa - esteettinen vai taloudellinen arvo? |
Vapaus,
veljeys, tasa-arvo!
Vieläkö
on muita arvoja vaalittavaksi? Ja, on kysytty, kun nuo arvot ovat
suunnilleen länsimaissa toteutuneet, kannattaako uudempia etsiä.
Luonnon arvon korostaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia,
päinvastoin. Esimerkiksi 30-luvun Saksassa se oli
kansallissosialistinen haave: askeesin ihanne.
Ranskan
vallankumous sysäsi meidät pohtimaan yhä uudestaan vapauden ja veljeyden
ja tasa-arvon kysymystä. Sen olemme unohtaneet, että alkuaan tuo
vaatimus kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!”
Jos
et ole meidän puolellamme, jos et ajattele niin kuin me ajattelemme,
kuolema sinut periköön. Ja niinhän se Ranskassa perikin ja kun
päitä oli katkottu riittävästi, tuo viimeinen vaatimus (”tai
kuolema”) poistettiin
julistuksesta.
No
nyt, ajattelen, että oikeastaan se miksi keskustelemme joskus kiivaasti ja miksi
keskustelu polarisoituu johtuu siitä, että tuo viimeinenkin
vaatimus on yhä olemassa vaikka sitä ei sanota ääneen ja vaikka
kukaan ei uhkaa kuolemalla muuten kuin vertauskuvallisesti.
Jos
et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.
Polkupyöräilijä
kaatuu jos lopettaa polkemisen, ellei satu olemaan alamäessä, mutta
myös alamäki loppuu aikanaan.
Voiko
ihminen lopettaa polkemisen ja jättäytyä kellumaan kuin kaarnalaiva
lainehilla? Jos voi, entä yhteiskunta?
Riippuu
näkökulmasta, joku sanoo. Tavoitteesta ja pyrkimyksestä. Kunnes
tasa-arvo saavutetaan, pitää polkea myös ylämäkeen – joku
toinen virkkaa. Ja kolmas jatkaa: Vain veljeys ja tasa-arvo tuottavat
vapauden.
Mutta
ihminen ei riipu näkökulmasta. Vaan seisoo jaloillaan. Kadulla,
kotona, kapakassa, metsässä missä puut ympäröivät hänet ja
kuuntelevat hänen huokauksiaan. Paitsi että eivät kuuntele. Kunhan ovat.
Olisi
helpottavaa ajatella että historialla on tarkoitus ja että se
etenee vapautta kohden veljeyttä ja tasa-arvoa vaalien.
”Vapauden
valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Karl
Marx
kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen
tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis
luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella
puolen.”
Jos
Marx oli oikeassa, ja miksi ei olisi ollut, ihmisen pitäisi pyrkiä
joutilaaseen hyvinvointiin, siis vapauteen missä mikään
aineellinen (sen enempää luonto kuin työ) ei kahlitse yksilön
itsetoteutumista.
No,
näin oikeassa ei kukaan voi olla. Tai ehkäpä tuota tulee pitää
itseään toteuttavana ennustuksena: odottaakapa kunhan robotit
tekevät ihmisen työt, niin sitten... kuka sitten ajattelee ja
väittelee?
Jos robotit, kilkettä kuuluu.
Nykyään
puhutaan tarinoista.
Nykyään pitää
puhua tarinoista.
Tarinalla
on aina juoni. Vääjäämätön tapahtuu.
Koska
historiakin nähdään (ymmärretään) tarinana, silläkin täytyy
olla juoni eikä juonta voi olla ellei sitä ole etukäteen
kirjoitettu. Improvisaatio tarkoittaisi juonen särkemistä.
Tästä
päädytään helposti determinismiin. Ajatukseen että kaikki on
tapahtunut niin kuin on, koska muuten ei voisi ollakaan.
Mutta,
”jos myönnämme, ettei historia ole deterministä”, sanoo Yuval
Noah Harari
kirjassaan Sapiens.
Ihmisen lyhyt historia,
”myönnämme samalla, että nykyihmisten usko nationalismiin,
kapitalismiin ja ihmisoikeuksiin on pelkkää sattumaa.”
Tuo
kuulostaa järkevältä argumentilta.
Se
on.
Mutta
se on myös ”vaarallinen” ajatus.
Jos
Hararin ajatuksen allekirjoittaa täysin, putoaa pohja monelta
hyvältä itsestään selvältä tarkoitukselta, pyrkimykseltä, haaveelta. Esimerkiksi:
Vapaus, veljeys, tasa-arvo – kaunis ajatus mutta vain ajatus muiden
joukossa.
Uskoakseen
edistykseen ja kehitykseen, täytyy uskoa
edistykseen ja kehitykseen. Sitä ei voi tietää. Niin kuin Pascal
mietti Jumalan mahdollisuutta, edistyksenkin mahdollisuus on
olemassa, mutta todennäköisyys on äärettömän pieni. Palkinto
tietysti on iso, jos edistys sitten on olemassa, päämäärä ja haave.
Veikataan sitä.
Ai
joo, otanpa tähän vielä huvin vuoksi ja kepeyttä tavoitellakseni keskimmäisen ”säkeistön” Hollon runosta:
Alkoholia
ei saisi juoda,
eikä totiakaan.
Hämminkiä
ei saisi luoda.
Eikä
sotiakaan.
 |
| Kyösti Salovaara, 2017. Tie jakaa ja yhdistää - mahdollinen mahdottomuus. |
_______________________________
Paavo
Haavikko: Runoja
matkalla salmen ylitse.
Otava, 1973.
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazaar, 2016.
Anselm
Hollo: Hiljaiseloa.
Teoksessa Uuden
runon kauneimmat I.
Otava, 1970.
Karl
Marx: Vapauden
valtakunta ja aineellinen työ.
Teoksessa Kirjallisuudesta
ja taiteesta.
Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.
