[miksi?]
Kyösti Salovaara, 2017. Pysähdyt katsomaan kauniita puita... |
Raskaiden
ajatusten painaessa mieltä pitäisi löytää kevyempiä. Pitäisi
nauraa, olla humoristinen, kepeä kuin höyhen.
Itsen
valitseminen on hankalaa.
Malka
on helpompi huomata naapurin silmässä.
Miksi
pitää koko ajan ajatella maailmaa ikään kuin kohtalon
kysymyksenä? Mistä minä (tai sinä) tiedät miten käy? Miten
maailma menee? Milloin se menee jos on mennäkseen?
Olisiko
parempi kävellä metsään ja halata mäntyä? Jos olisi niin miksi?
Eihän puu halua halata minua eikä sinua. Petän itseäni jos
kuvittelen, että metsä ja puut ovat jotakin muuta kuin oma
ajatukseni puista ja metsistä.
”Kun
sinä lopulta pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita / et sinä
enää ole entisesi”, kirjoitti Paavo Haavikko.
Kuulostaa
kauniilta, romanttiselta – mutta eikö Haavikossa ollut myös annos
kyynistä miestä?
Mitä
enemmän puhutaan kauneudesta, sitä pahemmalta se kuulostaa, sillä
eihän kukaan voi itse valita kauneuttaan tai rumuuttaan. Sana
pitäisi oikeastaan kieltää, mutta silloin kauniit ja rohkeat
raivostuisivat.
Jos
metsä on kaunis, ei se ole omasta pyrkimyksestään vaan ihmisen
katseesta. Ei luonto ajattele – se on.
Tietenkin
me olemme osa luontoa, olemme sille velkaa paljon tai ainakin
jotakin. Luonnolta ei kannata kysyä mitään, koska vastauksen annat
sinä itse.
”Mikä
oikeus ihmisellä, tiedostavalla ja ajattelevalla olennolla, on oman
hyvinvointinsa takia tuhota muuta luontoa?” kysyi Pekka
Turunen
viime viikolla pakinani kommentissa. ”Luonto kun ei pysty
argumentoimaan, ei edes vihapuheella.”
Mikä
oikeus?
Mutta
entä jos kysyn toisinpäin: Mikä oikeus luonnolla on olla
asettumatta ihmisen hyvinvoinnin käytettäväksi?
Jos
sillä on tuollainen oikeus, mistä se on sen saanut?
”Merimakkaraa
ei voi syödä, / eikä sen muniakaan. / Kauniita naisia ei saa
lyödä. / Eikä rumiakaan”, kirjoitti Anselm
Hollo.
Hänen huumorissaan ei kyynisyys piileskele edes sanojen sisällä.
Realismin ironinen kosketus kuitenkin löytyy runon viimeisistä
säkeistä:
Merimakkaraa
ei voi juoda,
eikä
sen muniakaan.
Kauniita
naisia ei saisi luoda.
Eikä
rumiakaan.
Kyösti Salovaara, 2017. Mänty on puu Sallassa - esteettinen vai taloudellinen arvo? |
Vapaus,
veljeys, tasa-arvo!
Vieläkö
on muita arvoja vaalittavaksi? Ja, on kysytty, kun nuo arvot ovat
suunnilleen länsimaissa toteutuneet, kannattaako uudempia etsiä.
Luonnon arvon korostaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia,
päinvastoin. Esimerkiksi 30-luvun Saksassa se oli
kansallissosialistinen haave: askeesin ihanne.
Ranskan
vallankumous sysäsi meidät pohtimaan yhä uudestaan vapauden ja veljeyden
ja tasa-arvon kysymystä. Sen olemme unohtaneet, että alkuaan tuo
vaatimus kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!”
Jos
et ole meidän puolellamme, jos et ajattele niin kuin me ajattelemme,
kuolema sinut periköön. Ja niinhän se Ranskassa perikin ja kun
päitä oli katkottu riittävästi, tuo viimeinen vaatimus (”tai
kuolema”) poistettiin
julistuksesta.
No
nyt, ajattelen, että oikeastaan se miksi keskustelemme joskus kiivaasti ja miksi
keskustelu polarisoituu johtuu siitä, että tuo viimeinenkin
vaatimus on yhä olemassa vaikka sitä ei sanota ääneen ja vaikka
kukaan ei uhkaa kuolemalla muuten kuin vertauskuvallisesti.
Jos
et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.
Polkupyöräilijä
kaatuu jos lopettaa polkemisen, ellei satu olemaan alamäessä, mutta
myös alamäki loppuu aikanaan.
Voiko
ihminen lopettaa polkemisen ja jättäytyä kellumaan kuin kaarnalaiva
lainehilla? Jos voi, entä yhteiskunta?
Riippuu
näkökulmasta, joku sanoo. Tavoitteesta ja pyrkimyksestä. Kunnes
tasa-arvo saavutetaan, pitää polkea myös ylämäkeen – joku
toinen virkkaa. Ja kolmas jatkaa: Vain veljeys ja tasa-arvo tuottavat
vapauden.
Mutta
ihminen ei riipu näkökulmasta. Vaan seisoo jaloillaan. Kadulla,
kotona, kapakassa, metsässä missä puut ympäröivät hänet ja
kuuntelevat hänen huokauksiaan. Paitsi että eivät kuuntele. Kunhan ovat.
Olisi
helpottavaa ajatella että historialla on tarkoitus ja että se
etenee vapautta kohden veljeyttä ja tasa-arvoa vaalien.
”Vapauden
valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Karl
Marx
kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen
tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis
luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella
puolen.”
Jos
Marx oli oikeassa, ja miksi ei olisi ollut, ihmisen pitäisi pyrkiä
joutilaaseen hyvinvointiin, siis vapauteen missä mikään
aineellinen (sen enempää luonto kuin työ) ei kahlitse yksilön
itsetoteutumista.
No,
näin oikeassa ei kukaan voi olla. Tai ehkäpä tuota tulee pitää
itseään toteuttavana ennustuksena: odottaakapa kunhan robotit
tekevät ihmisen työt, niin sitten... kuka sitten ajattelee ja
väittelee?
Jos robotit, kilkettä kuuluu.
Nykyään
puhutaan tarinoista.
Nykyään pitää
puhua tarinoista.
Tarinalla
on aina juoni. Vääjäämätön tapahtuu.
Koska
historiakin nähdään (ymmärretään) tarinana, silläkin täytyy
olla juoni eikä juonta voi olla ellei sitä ole etukäteen
kirjoitettu. Improvisaatio tarkoittaisi juonen särkemistä.
Tästä
päädytään helposti determinismiin. Ajatukseen että kaikki on
tapahtunut niin kuin on, koska muuten ei voisi ollakaan.
Mutta,
”jos myönnämme, ettei historia ole deterministä”, sanoo Yuval
Noah Harari
kirjassaan Sapiens.
Ihmisen lyhyt historia,
”myönnämme samalla, että nykyihmisten usko nationalismiin,
kapitalismiin ja ihmisoikeuksiin on pelkkää sattumaa.”
Tuo
kuulostaa järkevältä argumentilta.
Se
on.
Mutta
se on myös ”vaarallinen” ajatus.
Jos
Hararin ajatuksen allekirjoittaa täysin, putoaa pohja monelta
hyvältä itsestään selvältä tarkoitukselta, pyrkimykseltä, haaveelta. Esimerkiksi:
Vapaus, veljeys, tasa-arvo – kaunis ajatus mutta vain ajatus muiden
joukossa.
Uskoakseen
edistykseen ja kehitykseen, täytyy uskoa
edistykseen ja kehitykseen. Sitä ei voi tietää. Niin kuin Pascal
mietti Jumalan mahdollisuutta, edistyksenkin mahdollisuus on
olemassa, mutta todennäköisyys on äärettömän pieni. Palkinto
tietysti on iso, jos edistys sitten on olemassa, päämäärä ja haave.
Veikataan sitä.
Ai
joo, otanpa tähän vielä huvin vuoksi ja kepeyttä tavoitellakseni keskimmäisen ”säkeistön” Hollon runosta:
Alkoholia
ei saisi juoda,
eikä totiakaan.
Hämminkiä
ei saisi luoda.
Eikä
sotiakaan.
Kyösti Salovaara, 2017. Tie jakaa ja yhdistää - mahdollinen mahdottomuus. |
_______________________________
Paavo
Haavikko: Runoja
matkalla salmen ylitse.
Otava, 1973.
Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazaar, 2016.
Anselm
Hollo: Hiljaiseloa.
Teoksessa Uuden
runon kauneimmat I.
Otava, 1970.
Karl
Marx: Vapauden
valtakunta ja aineellinen työ.
Teoksessa Kirjallisuudesta
ja taiteesta.
Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.
Oikeus ja oikeudenmukaisuus ovat kieltämättä puhtaasti ihmisen arvoja ja ajatuksia. Luonto ei ole oikeudenmukainen, vaan karun darwinistinen, vaikka meillä onkin taipumus sitä inhimillistää.
VastaaPoistaPuhumme ihmisoikeuksista. Ei meillä ole ihmisinä oikeasti muita oikeuksia kuin ne, mitä me yhteisönä itsellemme annamme. Onko meillä oikeus hyvinvointiin? Ja jos on, niin millä hinnalla? Saammeko pyrkiä maksimoimaan hyvinvointimme kaikkien muiden kustannuksella?
Joskus mietin sitä mikä on tämä ihminen, joka haluaa antaa itselleen kaikki mahdolliset oikeudet, mutta unohtaa kovin kärkkäästi niihin liittyvät vastuut ja velvollisuudet? Mikä tekee ihmisestä niin ylevän, että hänelle on syytä antaa niin mahdottomasti oikeuksia? Paljon hyvää ja kaunista se on saanut aikaan, mutta toisaalta kääntöpuoli voi olla niljakkaan ruma.
Kuinka paljon hyvinvointia me tarvitsemme yli perustarpeittemme? Moni kaunis turhuus on minulle itselleni tärkeää. Pidän nykyisestä yhteiskunnastamme mm. siksi, että se hyväksyy muitakin oikeuksia kuin vahvimman oikeuden. Se antaa minulle, tavallisille ihmiselle, paljon vapautta elää niin kuin haluan.
Onko minulla kuitenkin oikeus tuhlata luonnonvaroja pitkälti yli todellisten tarpeitteni? Välittämättä muusta luonnosta, köyhemmistä ihmisistä meillä ja muualla, tulevaisuuden ihmisistä? Onko luonto minua varten?
Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin minulle ei ole ehdottomia vastauksia.
Jäin vielä miettimään tuota termiä puunhalaaja. Se lienee joku amerikkalainen juttu, joka on perusajatukseltaan väheksyvä. Mikäpä voisi olla tehokkaan suorittajaihmisen kannalta turhempaa hommaa kuin halata puuta, jolla ei ole muuta arvoa kuin se minkä me ihmiset sille annamme? Tokihan moni ympäristöihminen on sitten ottanut sanan käyttöön myös myönteisen vastavaikuttamisen hengessä.
VastaaPoistaTuo Yuval Noah Hararin kirja kiinnostaa minuakin. Lienee lukemisen väärtti?
Sieltä sun täältä katsottuna Harari kannattaa lukea. En ole tsekannut millaisen vastaanoton se on saanut "vakavasti maailmaan suhtautuvilta historiantutkijoilta".
VastaaPoistaJotenkin minusta tuntuu ettei luonnonvaroja voi käyttää yli todellisten tarpeiden, koska koska "todelliset tarpeet" on filosofinen määritelmä, filosofista matematiikkaa. Sehän on itsestään selvää ettei ihmisen pidä "riistää" luontoa niin paljon, että ihmisen elämän mahdollisuudet siitä kärsivät. (Tämä ei ole niin kyynistä kuin kuulostaa.)
Mutta, ei meillä kenelläkään ole tähän ehdottomia vastauksia. Joka toista väitää, puhuu potaskaa.
Olin äsken tuolla Vantaanjoen (Keravanjoen jos tarkkoja ollaan) tuntumassa. Siltamäen urheilupuistossa on frisbee rata, jota kaiketi käytetään paljon. Nyt sinne rakennetaan "älyvalot" jotta "urheilijat" saavat iltapimeällä yhteiskunnallista valoa frisbee-rastilleen.
Voiko tämä siis olla totta? Tässä maassa jossa kaikki (melkein) valittavat surkeuttaan! Jos tämän julkaisisi maailman mediassa, yksi jos toinen toteaisi: onpa siellä pohjoisessa vauras paratiisi. Älyvalot frisbeeradalle, hemmetti!
Lueskelin aikaisemmin päivällä El Paisia ja siellä käytiin läpi maailman 10 parhainta lentokenttää. Helsinki oli tietysti yksi niistä: ja perustelu kuului, että Helsinki-Vantaalla kaikki toimii asiakkaan ehdoilla, ei viranomaisten eikä yritysten ehdoilla!
Sanoinkin äsken: miten pystyisin perustelemaan että brandylasinikin on älysemmoinen? Siis lisäten sitä algoritmia.
Mutta hyvä että toit tähän Anselm Hollon! Minulla ei ole kuin yksi hänen kirjansa. Löysin sen divarista Lontoosta kauan sitten. Hollo ei ole sitten Amerikkaan häipymisensä jälkeen varmaan kirjoittanut paljon suomeksi.
PoistaJoku kiltti kustannuslafka voisi ottaa Hollon runoja ohjelmaansa, niitä pitäisi kyllä suomentaa. Hollo teki myös Amerikassa hyvää työtä mm. Ohion yliopiston kirjoittamisen proffana. Jos se nyt oli Ohio, en ole varma siitä.
Hollo oli jonkinmoinen ulkojäsen beat-ympyröissä 1960-70-luvulla ainakin. Joka tapauksessa tulin tutustuneeksi Holloon sillä tavalla, että kun tulin Amerikasta, niin minulla oli kassillinen beat-runoilijoita kainalossa ja kävelin sisään kaikkiin tietämiini kustantamoihin. Joka paikassa hämmästyttiin ilmestymistäni ensiksi, koska vaadin kirjojen suomentamista heti eikä 15. päivä. Sitten tuli vastaukseksi ei. Ihan kaikissa se ei ollut kovin aggressiiviinen ei.
Tammella sanottiin (ei aavistustakaan kelle olen puhunut) että heillä on Amerikassa agentti. Kysyin että kuka. Sanoi että Anselm Hollo. En siis soittanut minnekään etukäteen vaan saapastelin sisään. Taisi olla talvi ja saappaat jalassa.
Kiinnostavaa. Eikö tuomistasi runokirjoista sitten yhtäkään suomennettu?
PoistaYksi taisi tulla suomennetuksi pari vuotta sitten, Mountains and Rivers without End, Gary Snyderin runokirja. Mutta ei se ollut se sama joka oli kirjan muodossa 1960-luvulla. Snyder oli kirjoittanut siihen koko ajan lisää ja Ihalainen suomensi sitten sen viimeisimmän otoksen.
VastaaPoistaMinulla oli mukana mm. Allen Ginsbergin Kaddish, jota ei käsittääkseni ole vieläkään suomennettu. Se on mielestäni Ginsbergin paras, ehdottomasti, siis kuolinrukous hänen äidilleen.
En muista mitä kaikkia muita minulla oli, sieppasin mukaani kun lähdin kotiin. Sinänsä tuo Snyderin oivallus oli kyllä hieno: kun sanotaan että without End, niin sen voi ottaa aivan kirjaimellisesti on. Kun sain sen suomennoksen käsiini, käsitin vasta silloin miten hienon työn Snyder oli tehnyt. Ja ihalainen kans.