Puut puita ja ihminen

[miksi?]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Pysähdyt katsomaan kauniita puita...

Raskaiden ajatusten painaessa mieltä pitäisi löytää kevyempiä. Pitäisi nauraa, olla humoristinen, kepeä kuin höyhen.

    Itsen valitseminen on hankalaa.

    Malka on helpompi huomata naapurin silmässä.

    Miksi pitää koko ajan ajatella maailmaa ikään kuin kohtalon kysymyksenä? Mistä minä (tai sinä) tiedät miten käy? Miten maailma menee? Milloin se menee jos on mennäkseen?

    Olisiko parempi kävellä metsään ja halata mäntyä? Jos olisi niin miksi? Eihän puu halua halata minua eikä sinua. Petän itseäni jos kuvittelen, että metsä ja puut ovat jotakin muuta kuin oma ajatukseni puista ja metsistä.

    ”Kun sinä lopulta pysähdyt katsomaan hyvin kauniita puita / et sinä enää ole entisesi”, kirjoitti Paavo Haavikko.

    Kuulostaa kauniilta, romanttiselta – mutta eikö Haavikossa ollut myös annos kyynistä miestä?

Mitä enemmän puhutaan kauneudesta, sitä pahemmalta se kuulostaa, sillä eihän kukaan voi itse valita kauneuttaan tai rumuuttaan. Sana pitäisi oikeastaan kieltää, mutta silloin kauniit ja rohkeat raivostuisivat.

    Jos metsä on kaunis, ei se ole omasta pyrkimyksestään vaan ihmisen katseesta. Ei luonto ajattele – se on.

    Tietenkin me olemme osa luontoa, olemme sille velkaa paljon tai ainakin jotakin. Luonnolta ei kannata kysyä mitään, koska vastauksen annat sinä itse.

    ”Mikä oikeus ihmisellä, tiedostavalla ja ajattelevalla olennolla, on oman hyvinvointinsa takia tuhota muuta luontoa?” kysyi Pekka Turunen viime viikolla pakinani kommentissa. ”Luonto kun ei pysty argumentoimaan, ei edes vihapuheella.”

    Mikä oikeus?

    Mutta entä jos kysyn toisinpäin: Mikä oikeus luonnolla on olla asettumatta ihmisen hyvinvoinnin käytettäväksi?

    Jos sillä on tuollainen oikeus, mistä se on sen saanut?

    ”Merimakkaraa ei voi syödä, / eikä sen muniakaan. / Kauniita naisia ei saa lyödä. / Eikä rumiakaan”, kirjoitti Anselm Hollo.

    Hänen huumorissaan ei kyynisyys piileskele edes sanojen sisällä. Realismin ironinen kosketus kuitenkin löytyy runon viimeisistä säkeistä:

Merimakkaraa ei voi juoda,

eikä sen muniakaan.

             Kauniita naisia ei saisi luoda.

             Eikä rumiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Mänty on puu Sallassa -
 esteettinen vai taloudellinen arvo?

Vapaus, veljeys, tasa-arvo!

    Vieläkö on muita arvoja vaalittavaksi? Ja, on kysytty, kun nuo arvot ovat suunnilleen länsimaissa toteutuneet, kannattaako uudempia etsiä. Luonnon arvon korostaminen ei tietenkään ole mikään uusi asia, päinvastoin. Esimerkiksi 30-luvun Saksassa se oli kansallissosialistinen haave: askeesin ihanne.

    Ranskan vallankumous sysäsi meidät pohtimaan yhä uudestaan vapauden ja veljeyden ja tasa-arvon kysymystä. Sen olemme unohtaneet, että alkuaan tuo vaatimus kuului: ”Vapaus, veljeys, tasa-arvo tai kuolema!”

    Jos et ole meidän puolellamme, jos et ajattele niin kuin me ajattelemme, kuolema sinut periköön. Ja niinhän se Ranskassa perikin ja kun päitä oli katkottu riittävästi, tuo viimeinen vaatimus (”tai kuolema”) poistettiin julistuksesta.

    No nyt, ajattelen, että oikeastaan se miksi keskustelemme joskus kiivaasti ja miksi keskustelu polarisoituu johtuu siitä, että tuo viimeinenkin vaatimus on yhä olemassa vaikka sitä ei sanota ääneen ja vaikka kukaan ei uhkaa kuolemalla muuten kuin vertauskuvallisesti.

    Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

Polkupyöräilijä kaatuu jos lopettaa polkemisen, ellei satu olemaan alamäessä, mutta myös alamäki loppuu aikanaan.

    Voiko ihminen lopettaa polkemisen ja jättäytyä kellumaan kuin kaarnalaiva lainehilla? Jos voi, entä yhteiskunta?

    Riippuu näkökulmasta, joku sanoo. Tavoitteesta ja pyrkimyksestä. Kunnes tasa-arvo saavutetaan, pitää polkea myös ylämäkeen – joku toinen virkkaa. Ja kolmas jatkaa: Vain veljeys ja tasa-arvo tuottavat vapauden.

    Mutta ihminen ei riipu näkökulmasta. Vaan seisoo jaloillaan. Kadulla, kotona, kapakassa, metsässä missä puut ympäröivät hänet ja kuuntelevat hänen huokauksiaan. Paitsi että eivät kuuntele. Kunhan ovat.

    Olisi helpottavaa ajatella että historialla on tarkoitus ja että se etenee vapautta kohden veljeyttä ja tasa-arvoa vaalien.

    ”Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Karl Marx kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”

    Jos Marx oli oikeassa, ja miksi ei olisi ollut, ihmisen pitäisi pyrkiä joutilaaseen hyvinvointiin, siis vapauteen missä mikään aineellinen (sen enempää luonto kuin työ) ei kahlitse yksilön itsetoteutumista.

    No, näin oikeassa ei kukaan voi olla. Tai ehkäpä tuota tulee pitää itseään toteuttavana ennustuksena: odottaakapa kunhan robotit tekevät ihmisen työt, niin sitten... kuka sitten ajattelee ja väittelee?

    Jos robotit, kilkettä kuuluu.

Nykyään puhutaan tarinoista.

    Nykyään pitää puhua tarinoista.

    Tarinalla on aina juoni. Vääjäämätön tapahtuu.

    Koska historiakin nähdään (ymmärretään) tarinana, silläkin täytyy olla juoni eikä juonta voi olla ellei sitä ole etukäteen kirjoitettu. Improvisaatio tarkoittaisi juonen särkemistä.

    Tästä päädytään helposti determinismiin. Ajatukseen että kaikki on tapahtunut niin kuin on, koska muuten ei voisi ollakaan.

    Mutta, ”jos myönnämme, ettei historia ole deterministä”, sanoo Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens. Ihmisen lyhyt historia, ”myönnämme samalla, että nykyihmisten usko nationalismiin, kapitalismiin ja ihmisoikeuksiin on pelkkää sattumaa.”

    Tuo kuulostaa järkevältä argumentilta.

    Se on.

    Mutta se on myös ”vaarallinen” ajatus.

    Jos Hararin ajatuksen allekirjoittaa täysin, putoaa pohja monelta hyvältä itsestään selvältä tarkoitukselta, pyrkimykseltä, haaveelta. Esimerkiksi: Vapaus, veljeys, tasa-arvo – kaunis ajatus mutta vain ajatus muiden joukossa.

    Uskoakseen edistykseen ja kehitykseen, täytyy uskoa edistykseen ja kehitykseen. Sitä ei voi tietää. Niin kuin Pascal mietti Jumalan mahdollisuutta, edistyksenkin mahdollisuus on olemassa, mutta todennäköisyys on äärettömän pieni. Palkinto tietysti on iso, jos edistys sitten on olemassa, päämäärä ja haave.

    Veikataan sitä.

Ai joo, otanpa tähän vielä huvin vuoksi ja kepeyttä tavoitellakseni keskimmäisen ”säkeistön” Hollon runosta:

Alkoholia ei saisi juoda,

eikä totiakaan.

       Hämminkiä ei saisi luoda.

       Eikä sotiakaan.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Tie jakaa ja yhdistää -
mahdollinen mahdottomuus.

_______________________________

Paavo Haavikko: Runoja matkalla salmen ylitse. Otava, 1973.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazaar, 2016.

Anselm Hollo: Hiljaiseloa. Teoksessa Uuden runon kauneimmat I. Otava, 1970.

Karl Marx: Vapauden valtakunta ja aineellinen työ. Teoksessa Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.